Huhuu, onko täällä ketään?

Mökkikausi päättyi lokakuun ensimmäisinä päivinä. Sen jälkeen elämä on ollut päivästä toiseen selviytymistä. Liian pitkien työpäivien taklausta. Eikä korona varsinaisesti ole huojentanut eloa. Tässä on ollut kaikenlaista.

Paluu kaupunkiin oli samalla paluu kiireiseen todellisuuteen. Maalla minuutit etenivät verkalleen. Tuli rätisi keittiön uunissa, kahvi tuoksui ja paikallisen kotileipomon kanelikierteiden tahmainen sokeri tarttui suupieliin. Talitintit touhusivat pihapuissa, orava istui keskellä huussipolkua ja katseli meitä pää kallellaan. Joutseniakin näkyi vielä. Iltaisin tähdet valaisivat taivaan, eikä valosaasteesta ollut tietoakaan. Työt taittuivat siinä sivussa, järveltä puhaltavan tuulen tahtiin hengitellen, harmaiden päivien lempeässä kajossa.

ruska mökillä

Kaupungissa kiire kopisi katukivetykseen ja sykki takaraivossa joka ikinen hetki. Koti tuntui tunkkaiselta ja kuumalta. Ilmastointi humisi. Nukuimme molemmat katkonaisesti. Havahduin olemattoman pieniin ääniin, enkä saanut enää unta keskeneräisten asioiden juostessa kilpaa pääni sisällä. Aloin kaipaamaan kolmatta huonetta. Omaa tilaa, jonne paeta, kun peiton kahina pitää hereillä tai kun hiljainen hengityskien kaikuu korvissani kuin kovaäänisistä soitettuna. Ajatus elää edelleen, vaikka olen tähän asti ajatellut, että kaksiota suurempaa emme koskaan tarvitse.

Syyskuun lopulla palkkasin itselleni fysioterapeutiksi koulututtautuneen personal trainerin. Mies pyöritteli päätään ja totesi, ettei kyllä maksaisi kenellekään siitä, että hänelle sanellaan, mitä pitää tehdä. Kiireen kiristämässä arjessa maanantaiksi määrätystä lenkistä tuli henkireikä. Lähdin lähimetsään liikkumaan ja vahvistin vaatimattomia lihaksiani kuminauhajumpalla. Hikoilin olohuoneen lattialla, nostelin neljän kilon puntteja ja puuskutin mittarimatona temppareiden tsemppaamana. Kiloja ei vieläkään ole lähtenyt puolta enempää, mutta kuukaudessa ryhti on suoristunut, olkapäiden kipu kadonnut ja kestävyys kasvanut. Työviikot ovat alkaneet tuntua kevyemmiltä, vaikka tekemistä on edelleen paljon. Nukun aavistuksen paremmin, enkä välttämättä havahdu hereille kuin kerran tai kaksi yössä. Maksan mielihyvin mielenrauhastani, tsemppaamisesta ja kuntoni petraamisesta. Maksan, vaikka teenkin kaiken työn itse.

ruska mökillä

Lokakuussa töitä alkoi puskea ovista ja ikkunoista, yhtäkkiä asiakkaita oli viiden sijaan kymmenen. Kurjan koronakevään jälkeen olin kiitollinen, että minulla on mielekästä tekemistä ja leipää pöydässä. Sanoin kaikelle kyllä, sillä näinä omituisina aikoina oli pakko pitää kaikki ovet avoinna.Kuuden viikon ajan tein töitä seitsemän päivää viikossa. Lauantaisin ja sunnuntaisin tuijotin näyttöä vain muutaman tunnin, kirjoitin kappaleen tai kaksi, käsittelin kuvia, viilasin, hioin ja puunasin niin, että maanantaina oli mukavampi jatkaa töitä. Että urakka olisi edes piirun verran pienempi.

Arvaahan sen, miten siinä sitten käy. Kun kertoo koko päivän muiden tarinoita, omat ajatukset jäävät jalkoihin. Kynnys hivuttautui korkeammalle joka päivä. Näkymätön käsi pinosi rakennuspalikoita päällekkäin ja nosti rimaa. Välttelin ajatuksieni analysointia, pääni järjestämistä ja lauseiden latelemista paperille, vaikka sitä olisin tarvinnut todennäköisesti kaikkein eniten. Lopulta aita nousi niin korkealle, etten enää ylettynyt sen päälle, vaikka kuinka varvistin.

ruska mökillä

ruska mökillä

Jätin blogini nojailemaan omaan onneensa. Nojailu muuttui pian notkumiseksi, ja kun jalat puutuivat paikallaan seisoskelusta, se rymähti lattialle, sulki silmät ja torkahti talviuneen. Se on pärjäillyt omillaan tarkkaan ottaen 48 vuorokautta, 5 tuntia ja 31 minuuttia. Niin pitkäksi aikaa en ole koskaan jättänyt sitä yksin. Surettaa vähän. Tai aika paljonkin. Etenkin kun en ole yhtään varma, ehdinkö huolehtimaan siitä paremmin seuraavina kuukausinakaan. Toivon kovasti, että ehdin. Viisivuotias kun ei kuitenkaan loputtomiin elä pelkillä googleosumilla, hakukoneoptimoinnilla ja vanhoilla hittipostauksilla. Se tarvitsee rakkautta ja huolenpitoa, uusia herkkureseptejä ja lämmöllä luotuja lauseita, jotka kietovat sen sydämelliseen syleilyynsä.

Joten tässä sitä nyt ollaan. Purkamassa aitaa, madaltamassa kynnystä ja rakentamassa uutta rutiinia. Sellaista, joka ei vaadi viimeiseen asti viilattuja otsikoita, täydellisiä lauserakenteita, timanttisia kuningasideoita tai muutakaan liian monimutkaista. Itsekritiikin sijaan pääroolissa ovat puolikuivat tarinat ruoasta, reissuista ja rakkaudesta – niin kuin silloin joskus, ennen kuin tästä kaikesta tuli liian vakavaa. En mahdu muotteihin, vaikka niihin yritän itseäni välillä tunkea. Haluan rönsyillä röyhkeästi ja viitata käytössä kulahtaneella kintaalla niille, jotka yrittävät asettaa aiheitani aisoihin tai määritellä sopivan tarinoiden tahdin. Kapinoin, loikin yli genrerajojen ja kirjoitan siitä, mistä mieleni tekee. Oletko edelleen mukana?

ruska mökillä

ps. Viime perjantaina kirjoitin kirjani esipuheen ja pääsin vihdoinkin myös oikolukuhommiin. Sormet ristissä toivon, että kaikki sujuu painossa suunnitelmien mukaan. Siinä tapauksessa Ruokaystävät ehtii juuri sopivasti pakettiin pukinkonttiin ja kuusen alle. Ennakkotilaamaan saattaa päästä jo marraskuun puolella. Hurjaa!

Loma loppuu, mutta mökkikesä jatkuu!

Elokuun yhdeksästoista. Koulut alkoivat viime viikolla ja kalenterin mukaan kesälomastakin on enää rippeet jäljellä. Ajatukset ovat ristiriitaiset. Mökillä on ihanaa, enkä juuri nyt olisi missään muualla mielummin. Kävin pari viikkoa sitten Helsingissä ja vaikka tuttujen kasvojen näkeminen livenä oli sekin ihanaa, tuntui kaupunki ankealta. Kaikkialla oli meteliä, kylmä merituuli ujelsi korvissa ja väentungos ahdisti. Toisaalta, kuten joka vuosi, odotan syksyä innostuneena. Ikuisena optimistina kävelen kohti uusia alkuja ja maailmaani kenties mullistavia käänteitä, sillä koskaan ei voi tietää mitä yllätyksiä elämällä on puun takaa tarjota.

loma loppuu

Työmielessä elokuu on käynnistynyt huomattavasti koronakevättä paremmin. Vielä heinäkuun alkupuolella ahdisti ja itketti melkein joka päivä. Olin varma, että en oikeasti osaa mitään, eikä kukaan koskaan enää palkkaa minua mihinkään. Ihailen mieheni kärsivällisyyttä, läsnäoloa ja sanavalintoja, joilla hän kerta toisensa jälkeen nosti minut epätoivon upottavista suonsilmäkkeistä. Nyt olo on kaiken itkun ja hammastenkiristelyn jälkeen toiveikas ja usko omiin kykyihin on vähitellen alkanut palata.

Varsinaiset lomat on tältä kesältä lötkötelty. Mökkikesä kuitenkin jatkuu niin pitkään kuin säidenhaltijat suovat ja moottoripyörällä liikkuminen on mahdollista. Varaava takka huolehtii lämmityksestä ja etätyöt hoituvat myös mökkimaisemista, kunhan koordinoimme videopalaverimme niin, etteivät ne osu päällekäin. Verkko on nimittäin edelleen huono, pitäisi varmaan vaihtaa operaattoria viimeistään ensi kesänä. Helsingissä piipahdamme silloin tällöin, mutta majaa pidämme toistaiseksi Pieksämäellä. Siirrämme työpisteemme pysyvästi kaupunkiin todennäköisesti vasta syyskuun loppupuolella, sillä toinen aalto ja kasvavat tartuntaluvut eivät varsinaisesti houkuttele palaamaan etelään.

loma loppuu

Kun päivän työt on tehty, kastelemme kasvimaan ja lämmitämme saunan. Illallisen aperitiivit nautitaan laiturilla, samassa paikassa pötköttelen kuuntelemassa äänikirjaa tai vain tuijottelen mykistävää maisemaa. Jos sataa, käperryn sohvannurkkaan neulomaan tai täyttelen japanilaisia ristikoita. Ikkunat voin pestä huomennakin.

Ensimmäinen kesä mökkiläisenä on ollut mahtava. Kahden vuokramökkikesän jälkeen tiesimme tavallaan mitä odottaa, mutta yllätyksiäkin on matkan varrelle mahtunut. Olemme tehneet havaintoja ja todenneet erinäisiä turhauttavia tosiseikkoja. Sen, että suunnittelu ja ideointi hoituu meiltä paremmin kuin toteuttaminen. Sekin on opittu, että listaamme mielellämme tekemättömiä asioita ja piirtelemme luonnoksia terassilaajennuksesta ja kesäkeittiöstä, ja saatamme puhua tuntikausia siitä, millainen laituri meille sopisi tai minkä väriseksi lattia maalattaisiin. Materiaalien valitseminen ja niiden ostaminenkin on helppoa, mutta se varsinaisen tekemisen aloittaminen, se on himputin hankalaa.

loma loppuu

loma loppuu

Tällä hetkellä nurkissa makoilevat maalipurkkien lisäksi keittiösaarekkeen liimapuulevyt ja pitkän pöydän rakentamista varten hankitut vanhat lattialankut. Maalinpoistoaine ja poistamiseen tarvittavat härpäkkeet on ostettu, mutta jotenkin ne maalit eivät siltikään ole irronneet lankuista itsestään. Terassi sentään on saanut laajennusosan, vaikka sitä ei täysin valmiiksi saatukaan puutavaran loppuessa kesken.

Olemme me jotain muutakin saaneet aikaiseksi. Heti ensimmäisellä mökkiviikolla väsätyistä viljelylaatikoista putkahtelee kesäkurpitsaa, porkkanaa ja kurkkua harva se päivä. Miehen rakentamasta kasvihuoneesta tuli niin hieno, että aion omistaa sille kokonaisen blogipostauksen, kunhan sato vielä vähän saa kuvauksellista väriä. Tonttia on raivattu omin, siskojen ja ystävien voimin niin, että komea sammaleiden peittämä kallioseinämä ei enää jää epämääräisen kuusikon varjoon. Rannan siistiminen on näkynyt viiveellä myös hyttysten määrässä. Mitä vähemmän pimeää pusikkoa, sitä vähemmän inisijöitä. Bonuksena ilta-aurinko pääsee nyt paistamaan saunan patiolle ja lämmittää paremmin kasvihuonettakin.

loma loppuu

Muutamaan mökkinaapuriinkin on ehditty tutustua, sillä kahden vuoden välein järjestettävä tieosuuskunnan kokous sattui sopivasti heinäkuulle. Ikuisena jännittäjänä vatsanpohja oli perhosia täynnä, kun kolkuttelimme naapurimökin ovella. Kaikki muut tuntisivat todennäköisesti toisensa ennalta, ja oli mahdotonta sanoa, miten uudet tulokkaat otettaisiin vastaan. Tunnelma oli kuitenkin välitön ja tarjoilu kääretorttuineen, tuoreine pullineen, louhisaarenjuomineen ja mansikkamehuineen runsas. Tutustumiskierroksella selvisi, että suurin osa oli asuttanut mökkiään jo vuosikymmeniä, jotkut jopa 60-luvun lopulta saakka. Meidät toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi näille rannoille. Tuli heti turvallisempi olo, jos tulee hätä, tiedämme, että apu on lähellä.

Myös postilaatikkoon viikonloppuisin itsestään ilmestyvän hesarin mysteeri ratkesi tiekokouksessa. Yksi mökkinaapureista pyöräilee aamuisin hakemaan kaikkien lehdet reilun kolmen kilometrin päässä olevata heittolaatikosta ja tipauttaa ne matkan varrella postilaatikoihin. Aamuntorkkuina kiittelimme kovasti ja lupasimme nikkaroida postilaatikoille yhtenäisen telineen, josta kuulemma oli jo pitkään ollut puhetta.

loma loppuu

Maanantaina, kun keräsin mustikoita tontin laitamilta, tuntui siltä, että pakahdun niille sijoilleni. Että tämä onni on tosiaan meidän ikioma. Että meillä on koko loppuelämä aikaa puunata, maalata, rakentaa ja nikkaroida, jos niin haluamme. Ja minusta tuntuu, että se on juuri sitä mitä nyt tahdomme ja tarvitsemme.

Loputtomien listojen ja ranskalaisten viivojen vanki

Toukokuiselta taivaalta räimii räntää ja painon tunne on palannut rintakehän päälle. Yritän kirjoittaa itselleni paremman mielen, mutta sanat eivät suostu järjestymään niin kuin haluaisin. Mieli huuhailee omiaan, enkä minä oikein pysy perässä.

Kun kirjoittaminen ei luista, yritän järjestellä päätäni listoilla. Joka sunnuntai kirjaan seuraavan viikon tavoitteet muistikirjani tyhjälle aukeamalle. Sitten liimaan listan päälle lähmälappusen, johon poimin maanantain ranskalaiset viivat. Vasempaan sarakkeeseen työhön liittyvät ja oikeaan vapaa-aikaan kuuluvat. Maanantai-iltana viivaan yli hoidetut hommat sekä lappuselta että aukeamalta ja heitän lippulapun paperinkeräykseen. Ennen nukkumaanmenoa tuumailen, mitä aion tiistaina tehdä ja liimaan aukeamalle uuden lapun.

ranskalaisten viivojen vanki

Palastelen asiat niin pieniin osasiin, että tiedän selviäväni niistä. Silti melkein poikkeuksetta käy niin, että yliviivatuksi tulee kahdeksasta tavoitteesta vain yksi. Asiakkaiden kalmanviivoista pidän tiukasti kiinni, mutta muuten oman työn johtamisessa on parantamisen varaa.

Herättyäni pyörin peiton alla, roikun instagramissa, luen uutisia ja pelaan Animal Crossingia, niin että sormenpäihin sattuu. Aamuina, joina mies lähtee konttorille, nousen viimeistään, kun hän kolistelee ulko-ovella. Kipitän puolipukeissani pussaamaan ja toivottamaan hyvää työpäivää. Jos hyvin käy, puen päälleni ja istun parvekkeelle syömään aamiaista. Huonompina hetkinä kaivaudun takaisin peiton alle ja revin itseni ylös vasta muutamaa tuntia myöhemmin. Sitten keksin sujuvasti sijaistekemistä.

Toimeen tarttuminen on sitä vaikeampaa, mitä pidemmälle päivä etenee. Jos iltapäivälle on sovittu työpalaveri taikka jotain muuta menoa, en pysty oikein keskittymään mihinkään ennen sitä. Hermostuttaa, jännittää ja turhauttaa. Päädyn selailemaan somea tai googlailemaan epäolennaisia asioita, kunnes tuleekin jo kiire. Aikaoptimisti ei näköjään virheistään opi.

Vasta viime aikoina olen alkanut ymmärtää, ettei kaikkien pään sisällä pyörikään samanlainen kiihtyvä karuselli kuin minulla. Elämän ei ilmeisesti olisikaan pakko olla niin monimutkaista kuin miltä se minun pääkopassani tuntuu. Olen kokeillut kaikenlaista, sovelluksia, tehtäväkirjoja, elämänoppaita ja tomaattikelloa. Niistä on ollut apua, mutta yksikään ei ole ratkaissut alkuperäistä ongelmaa.

Yritän olla itselleni armollinen, mutta suorituskeskeistä takaraivoani on vaikea saada hiljaiseksi. Vaadin ja piiskaan, vaikka pitäisi kehua ja kannustaa. Porkkanat houkuttelisivat todennäköisesti hurjan paljon enemmän kuin raipanlyönnit.

ranskalaisten viivojen vanki

Seuraavaksi aion etsiä kalenteristani tilaa olemiselle ja haastaa itseni olemaan jouten. Ripustan rispaantuneet hanskani hetkeksi naulaan ja katson, mitä tapahtuu. Tarvitsen rauhaa omilta ajatuksiltani ja työkaluja sisäisen pyörremyrskyni pysäyttämiseen. Tarvitsen aikaa, jolloin en vaadi itseltäni mitään.

Edelliset lauseet kirjoitettuani saan aivoni kiinni itseteosta. Mieleeni marssi pikavauhtia ranskalaisten viivojen armeija, joka riviin järjestyneenä muodostaa silmänräpäyksessä vapaa-ajan vaatimuslistan. Lue kirjoja. Rakenna kasvihuone. Möyri mullassa. Kierrä kirpputoreilla. Kirjoita päiväkirjaa. Maalaa seinä. Kuuntele podcasteja. Lähetä postikortti. Loikoile riippumatossa. Ota valokuvia. Mene metsään. Suppaile, souda, kokkaa, meditoi, joogaa. Mutta muista myös aktiivisesti laiskotella, koska kerrankin on aikaa. Naurattaisi, jos ei itkettäisi.

En tiedä, opinko koskaan olemaan täysin jouten, mutta aion sitkeästi yrittää. Ehkä jo huomenna tai mahdollisesti ensi viikolla.