Gran Canarian kohokohtia – patikointi Charco Azul -vesiputoukselle

Tarkkaa suunnitelmaa ei ollut, mutta patikoimaan oli pakko päästä. Olimme haaveilleet pitkästä päiväpatikasta Gran Canarian mielettömissä maisemissa, mutta herra Murphy heitteli armotta hidastavia kapuloita rattaisiin. Kun loma alkaa ja stressitasot romahtavat, tämä tyttö ottaa ja sairastuu. Sapluuna on tuttu ja tavallaan turvallinenkin, mutta kuume horjutti haaveita huolella ja päivän vievä vaellus oli unohdettava.

Minä makasin horkassa viltin alla, siemailin rommilla maustettua hunajateetä ja kuuntelin kun aallot kohahtelivat vasten vaativia rantakallioita. Mies sohi sormellaan kännykkää ja etsi meille vaihtoehtoista ohjelmaa. Parin tunnin päästä suunnitelma oli valmis. Ottaisimme auton alle ja suuntaisimme seuraavana aamuna kohti El Riscon kylää ja Charco Azul -vesiputousta. Ja jos buranan voimalla jaksan, piipahtaisimme paluumatkalla Agaeten lähistöllä sijaitsevalle viinitilalla, jossa viljellään myös kahvia. Otin vilttini ja painuin petiin, vaikka kello oli vasta yhdeksän.

el risco

Tuhdin aamupalan jälkeen olo oli edelleen hutera, mutta ei niin hutera, ettenkö olisi uskaltanut istahtaa pelkääjän paikalle vuokraamaamme punaiseen Alfa Romeoon. Pujottelimme banaaniplantaasien sokkeloisien kujien läpi väljemmille vesille. Ensimmäinen serpentiinitien pätkä nauratti, mutta hymy hyytyi, kun jätimme taaksemme Agaeten satamakaupungin. Tie kiemurteli kallion viertä, suoraa pudotusta alla kimaltelevaan valtamereen oli ensin kymmeniä ja lopulta yli sata metriä. Kaiteet näyttivät heppoisilta, korkeanpaikankammoinen oli kauhuissaan. Vastaan tuli rekkoja ja leveitä pakettiautoja. Minä puuskutin ja yritin pysyä rauhallisena. Jostain takaa jyrähti vierelle avoauto, joka ohitti meidät tien tiukoista mutkista huolimatta. Onneksi mies näytti nauttivan ajamisesta, hänen varmat otteensa saivat minutkin vähitellen rauhoittumaan.

Charco Azul

Ensimmäinen etappi matkalla kohti Charco Azul -putousta oli löytää pieni El Riscon kylä. Myöhemmin saimme huomata, että jos pitää silmät auki, El Riscoa ei mitenkään voi missata, sillä serpentiinitie kulkee väistämättä kylänraittia viistäen. Turisteille homma on tehty helpoksi. Parkkipaikan kohdalla lukee suurin sinisin kirjaimin Charco Azul, park here! Välittömässä läheisyydessä pönöttää myös markkinakoa takova kahvila-ravintola-matkamuistomyymälä, jonka juurelta reitti putoukselle alkaa. Nuolin opastetusta reitistä ei voi erehtyä. Me olimme pakanneet eväät (hedelmiä, suklaata ja janojuomaa) reppuun, joten suuntasimme suoraa päätä kohti nuolien osoittamaa suuntaa.

el risco

Varsinaiseen El Riscon kylään turisteilla on ajokielto. Valkoiseksi kalkkimaalattujen talojen keskellä kiemurteleva tie on niin jyrkkä, että ainakaan minä en lähtisi sille mäkilähtötaitojani testaamaan. Noustuamme kylätietä parisataa metriä, tulemme tienhaaraan, joka on somistettu rivistöllä roska-astioita. Risteykseen on pystytetty myös kartta, mistä ei sinänsä suuremmin iloa ole, mutta maamerkkinä se toimii mainiosti. Nuolia ei näy, mutta oletamme, että tämä on lyhyen patikointipolun alkupiste.

Charco Azul

Seuraamme liittyy paikallisopas – oranssiturkkinen kissa tekee lähempää tuttavuutta sekä mennessä että tullessa. Hetken ehdimme luulla, että se lyöttäytyy lopullisesti seuraamme, kunnes viereisessä puskassa rapisee. Ison liskon pää ilmestyy esiin. Niin unohtuvat uudet ystävät, rapiseva saalis on meitä kiinnostavampi. Tie muuttuu poluksi ja sukeltaa syvään heinikkoon. Pohdimme, onko täälläkin punkkeja, mutta päädymme siihen, ettei Kanarialla ole riittävästi eläimiä, joita ne elääkseen tarvitsevat.

gran canaria kissa

Ensimmäinen pienen puron yli pääsee harppaamalla. Jaloissani ovat testikappaleet Merrelin uusista vaelluskengistä, mallia Moab Fst 2 Mid Gtx*. Ne kestävät kyllä vettä, mutta en halua liata uusia popoja. Polun vierellä kulkee musta vesiputki, sitä seuraamalla ei taatusti eksy reitiltä. Polku on tallaantunut maahan niin näkyvästi, ettei siitä muutenkaan ole vaaraa. Turistiravintolan parkkipaikalle saapui yhtä aikaa muitakin seurueita, mutta ainakaan vielä he eivät hengitä niskaamme, eikä vastaantulijoitakaan näy. Aurinko porottaa kuumasti, eikä minulla tietenkään ole huivia tai hattua. Olin ajatellut ostaa olkihatun kylästä, jossa majoitumme, mutta Sardinan ainoa kauppa on pieni Spar, jonka valikoimaan olkihatut eivät kuulu.

On aamupäivä, ja aurinko on vielä matalalla. Ympärillä kohoavat vuoret luovat onneksi varjonsa polulle puolimatkasta lähtien. Vesi solisee vieressämme, tekee mieli ottaa kengät jalasta ja kävellä puroa pitkin. En halua kuitenkaan ottaa riskiä, että liukastun tai lyön varpaani teräviin kiviin ennen kuin olen nähnyt varsinaisen putouksen. Emme oikeastaan tiedä mitä odottaa, sillä googlen kuvahaku tuotti tulokseksi vain epäselviä kuvia jostain, mikä näytti lammikolta. Siksi pysähdymme ensimmäisen isomman lätäkön kohdalla ja katselemme ympärillemme. Voiko tämä olla tässä?

Charco Azul

Charco Azul

Jatkamme päättäväisesti matkaa, sillä vesilämpäreeseen valuva vesi ei täytä millään kriteereillä vesiputouksen määritelmää. Polku muuttuu haastavammaksi, ja kallioilta joutuu etsimään jalansijaa. Charco Azul ei kuitenkaan voi olla enää kaukana, näin väittää ainakin kännykän karttaohjelma. Viimeisen nyppylän takaa paljastuu vihdoin ihan oikea vesiputous, mahtavaa!

Charco Azul

Charco Azul

Olemme edelleen aamupäivän puolella. Aurinko kääntyy paistamaan putoukselle vasta alkuiltapäivästä, silloin näkymä on varmasti vielä näyttävämpi. Lammen rannalla istuskelee pariskunta, jonka koira tuntuu olevan kiinnostuneempi meistä kuin heidän eväistään. Minä riisun kengät ja huljutan jalkojani pienissä puroissa. Putouksen alle pääsee uimalla, mutta lammikko on sen verran täynnä vesikasveja, ettei uiminen tai kahlaaminen tunnu hyvältä ajatukselta, vaikka uimapuvut onkin pakattu mukaan. Puihin on kaiverrettu nimiä, on tänne nähtävästi joku toinenkin suomalainen löytänyt.

Charco Azul

Vuorilta puhaltaa viileä tuuli ja vaikka äsken vielä valitin kuumuutta, on yhtäkkiä kylmä. Pariskunta koirineen on jo lähtenyt paluumatkalle. Syömme eväät ja tyhjennämme yhdet tölkit olutta. Mies joutuu kuvauspuuhiin ja minä poseeraan parhaani mukaan. Kuluva kuukausi on kuulemma ollut alueella hyvin sateinen. Tähän aikaan vuodesta putous ei siis aina ole parhaimmillaan, olemme siis onnekkaita. Kallionyppylän takaa alkaa kuulua puhetta, meidän on aika jättää putous seuraavan seurueen ihasteltavaksi. Heitämme holat ja kipuamme kallion päälle. Hyvästi Charco Azul!

Charco Azul

charco azul

Vasta paluumatkalla huomaamme kuinka jylhät maisemat ovatkaan. On ihmeellistä, että yhdellä saarella luonto on näin monimuotoinen. Vaikka ajomatka oli ajoittain jopa pelottava, olen tyytyväinen, että tulimme. Kaukana ovat turistilaumat ja Kanariansaariin yhdistetyt klassiset kliseet. Vielä en osaa edes kuvitella, että paras on vasta edessä.

*Vaelluskengät saatu testiin PR-toimistolta.

Kevään viimeinen huiputus – lumikenkäillen Ison Pyhätunturin laelle

Iso keltainen on suorittanut päivätyönsä ja painuu kohti horisonttia. On siis aika vetää jalkaan lumikengät, sillä auringonlasku ja Ison Pyhätunturin huippu odottavat.

lumikenkäily

Olen ihaillut Sallatunturin vierellä kohoavaa korkeampaa huippua koko pienen elämäni ajan. Satoja kertoja olen seisonut hissin yläasemalla ja katsellut nousevan auringon säteiden värjäämiä tykkylumipuita, punaisena hehkuvaa taivaanrantaa ja hankea, joka heijastaa pastellit sävyt kimaltavin kertoimin takaisin taivaalle. Täysin tietämättömänä siitä, että koskemattomana pitämäni kuusimetsän siimeksessä kulkee merkitty polku. Ympärivuotinen reitti, joka johdattaa Ison Pyhätunturin näköalatasanteelle.

Huhtikuussa 2018 on minun vuoroni nousta kukkulan kuningattareksi – viimeinkin.

lumikenkäily

lumikenkäily

Lumikengät ovat jalassani kolmatta kertaa koskaan. Vuokraamossa kehoitetaan välttämään varsinaista reittiä ja kulkemaan hankia pitkin kohti huippua. Kengät kyllä kantavat, luvataan. Taivaita tavoittelevan taipaleeksikin kutsutun Ison Pyhän reitin lähtöpiste on pohjoisrinteiden parkkipaikalla: opaste kertoo matkan pituudeksi 1,8 kilometriä. Tämähän on helppo nakki, olemme puolessa tunnissa perillä, ajattelen.

iso pyhätunturi salla

iso pyhätunturi salla

Lampsimme pitkin valmiiksi tallattua tietä. Lumikengät pitävät yllättävän kovaa meteliä, ja keskustelu kävellessä on miltei mahdotonta. Parinkymmen metrin jälkeen poikkean polulta ja testaan hangen kantavuutta. Jalka humpsahtaa reittä myöten höttöiseen suojalumeen heti ensimmäisellä askeleella. Sauvoista ei ole mitään apua, ne uppovat koko pituudeltaan plusasteiden pehmentämään hankeen. Lunta on arviolta reilu metri. Se siitä oman polun etsimisestä.

iso pyhätunturi salla

iso pyhätunturi salla

Olen huono hitaasti etenemisessä. En osaa kävellä rauhalliseen tahtiin, vaan paahdan puuskuttaen eteenpäin kuin vanha kunnon dieselveturi. Välillä pysähdyn valokuvaamaan ja odottamaan viisihenkisen kenkäilijäjoukkiomme viimeisiä jäseniä. Pipo hiostaa ja takin alle puettu merinovillainen poolopaitakin tuntuu kostealta. Puoli tuntia on mennyt ja olemme hädin tuskin puolivälissä.

iso pyhätunturi salla

Puurajan tuolla puolen polku katoaa. Vanhat jäljet jakautuvat oikealle ja vasemmalle. Valitsemme aavistuksen verran vahvemmat, ja tarvomme ylämäkeen. Näky on pysäyttävä, kuin maailma loppuisi edessä siintävään lumihuippuun. Lumivyöryvaara kolkuttelee takaraivossa. Porukan kokeneimmat kuitenkin vakuuttavat, että alueella ei ole ollut suojakelejä aiemmin, joten riski lumen kerrostumisesta ja liikkeelle lähtemisestä on pieni. Haluan uskoa tähän.

iso pyhätunturi salla

Selviämme kunnialla näköalatornille. Pilvet ovat peittäneet laskevan auringon jo puolisen tuntia sitten. Horisontti on siitä huolimatta laveerattu oranssein ja vaaleanpunaisin sävyin.Repusta kaivetaan esiin pieni rommipullo ja munakupit, jotka saavat kunnian toimia snapsilaseina. Iso Pyhätunturi on huiputettu, eikä aikaakaan kulunut kuin reilu tunti!

lumikengät

huiputusjuoma

iso pyhätunturi salla

Osoittelemme kilvan eri ilmansuuntiin. Tuolla näkyy Pyhä, tuolla Luosto ja Suomullekin on näköyhteys! Rajan toisella puolen kohoaa muutama pari sataa metriä korkeampi tunturi. Siellä siintävät Venäjälle jäänyt Rohmoiva sekä alkuperäiset Sallatunturit – ne joiden rinteillä 81 vuotta sitten laskettiin Suomen ensimmäiset pujottelun ja syöksylaskun suurkisat. Vaativissa olosuhteissa, ilman hissejä ja tamppauskoneita. Korkeutta ja jyrkempää profiilia piisaisi edelleen, harmi vaan, että rajanaapuri on jättänyt tilaisuuden hyödyntämättä.

iso pyhätunturi salla

iso pyhätunturi salla

Laskeutuminen alas tunturista on nopeaa, jo puolessa tunnissa olemme takaisin parkkipaikalla. Vaikka kello lähentelee iltakymmentä, mökille unohtuneita otsalamppuja ei tullut ikävä. Kesä ja Lapin yötön yö ovat jo lähellä.

Kuvankaunis Cinque Terre – Monterosso al Mare ja Vernazza vaeltaen

Kaupallinen yhteistyö: You Travel

Kolmen päivän vaeltelu Piemonten viinialueilla pani pääni pyörälle ja sulatti sydämeni. Vaikka edessä on vielä neljä vuorokautta Cinque Terren pittoreskeissä pikkukylissä, nousen bussin rappusia raskain askelin. Olisin tahtonut jäädä sinisen usvan värjäämiin laaksoihin, maleksia mukulakivikujilla ja maistella vielä muutamaa kymmentä paikallista huippuviiniä. Linja-auton etupenkillä suljen silmäni ja näen unta viiniä varten pengerretyistä Langhen laakson vihertävistä rinteistä.

monterosso al mare cinque terre

Kahden tunnin kuluttua saavutamme Ligurian rannikon. Kun syvän sinisenä välkehtivä vesi ensimmäisen kerran kurkistaa kukkuloiden takaa, tajuan yhtäkkiä, kuinka olinkaan ikävöinyt aavaa merta. Rannatonta, taivaan ja maan rajalle jatkuvaa, valtavaa vesimassaa. Aaltojen pauhua ja tyynen meren peilikirkasta pintaa. Pelottavan voimakasta, mutta samalla niin rauhoittavaa.

cinque terre

Majoitumme Sestri Levanteen, joka sijaitsee puolen tunnin junamatkan päässä Cinque Terren viidestä pikkukaupungista. Hotelli on kapealla niemellä kahden rannan välissä. Meri tuoksuu suolalle ja tuoreelle kalalle. Lokit kaartelevat taivaalla, niiden huuto kaikuu kiviseinistä.

viinilasit sestri levante

Hotel Due Marin ullakkohuone on matala, mutta kotoisa soppi, jossa ehdottomasti parasta on käsittämättömän suuri kattoterassi. Jo ensimmäisenä iltana istumme eteläisen taivaan alla pitkään. Tähdet tuikkivat tummentuneella iltataivaalla, vastapäisen talon ylimmässä kerroksessa ripustetaan pyykkejä kuivumaan. Me olemme kaukana arkisista askareista.

Levanto – Monterosso al Mare

Ensimmäinen Liguria-päivä alkaa junamatkalla Sestri Levantesta Levantoon. Kaupungin läpi kävellessämme poikkeamme pieneen markettiin ja pakkaamme reppuun viiniä, juustoa, salamia, hedelmiä ja focaccia-leipää. Edessä on parin tunnin nousu kohti Monterosso al Maren kyljessä kohoavaa kukkulaa. Polku on selvästi vaikeakulkuisempi kuin mihin Barolon viinialueella olemme tottuneet. Juurakoita, irtokiviä, jyrkkiä pudotuksia ja päätä huimaavia näköaloja. Metsästä huokuu viileä kosteus, mutta aurinko polttaa. Lisään aurinkovoidetta jo puolen tunnin kipuamisen jälkeen.

cinque terre

Vaeltajia tulee vastaan tasaisin väliajoin, joku muukin on keksinyt käyttää apostolinkyytiä. Toisilla on jalassaan järeät vaelluskengät, toisilla varvassandaalit. Olen tyytyväinen omaan valintaani, maastojuoksuun tarkoitetut kengät ovat kevyet, mutta riittävän jämäkät ja pitävät hyvin epätasaisilla poluilla.

Kolmikymppisellä pariskunnalla on selässään kantoreppu, jossa heiluttelee jalkojaan parivuotias taapero. Tyylikkäästi harmaantunut herrasmies astelee eteenpäin puisen kävelykepin tukemana ja pysähtyy tämän tästä pyyhkimään hikeä ohimoiltaan.

cinque terre

Meidät kiinni kirinyt keski-ikäinen nainen kysyy, tiedämmekö millaisena reitti jatkuu. Hänen miehellään oli paha korkeanpaikan kammo, eikä mies tunnin nousun jälkeen enää tiennyt uskaltaako jatkaa eteenpäin. Pian keskustelun jälkeen ohitamme suuren kiven, johon on kiinnitetty muistolaatta. Muuan professori on astunut polulta harhaan vain muutama vuosi sitten – onnettomuus, kertoo saksankielinen kyltti. Kaukana allamme pauhaa meri. Helteestä huolimatta kylmät väreet nostavat ihokarvat pystyyn.

you travel Liguria cinque Terre ryhmämatka

Kukkulan huipulla otetaan yhteiskuvia. Sitten syödään! Focaccia ei ehkä ikinä ole maistunut niin hyvältä. Mansikat häviävät suonenjokisille, mutta katoavat rasiasta silti alta aikayksikön. Makuelämystä eivät häiritse edes raunioituneet rakennukset, joita on käytetty sittemmin käymälänä, eivätkä kymmenet paikalla patsastelevat saksalaiset turistit, jotka kauhovat lounasta kymmenen litran kattilasta. Jossain lähellä on varmasti tie, sellaista ruokamäärää ei kukaan selässään kanna.

cinque terre

Aikomuksenani oli kuvata lyhyitä videoita ja päivittää somekanavia myös vaellusten varrelta. Taltioida huimaavia maisemia tuoreeltaan ja kertoa fiiliksistä samalla matkaa tehden. Pian kuitenkin huomasin, etten halua tuijottaa kännykkääni, kun ympärillä levittäytyy välimerellinen luonto kauneimmillaan. Päättelin, että someseuraajani jaksavat ehkä odottaa, vaikka instagram-tilini ei olekaan täynnä livepäivityksiä ja liikkuvaa kuvaa. Otan muutaman kuvan retkieväistämme ja sullon kameran takaisin repun sivutaskuun.

paremmat piknik-eväät

Eväshetken jälkeen edessä on tunnin laskeutuminen Monterosso al Maren kaupunkiin. Polvet alkavat oireilla jo parinkymmenen minuutin jälkeen. Jo teini-iässä huomasin, että polveni kipeytyvät kaltevilla pinnoilla. Polvet ottavat paineen vastaan, kun jalat jarruttelevat jyrkällä kalliolla. Ei vaiva ole koskaan ollut ongelma, mutta toisaalta, aiemmin en ole laskeutunut reilusta 500 metristä jalkavoimin alas. Rappuset loiventavat laskua, mutta tasaisen kalteva pinta, se tuntuu tappavan.

Polvet protestoivat vielä paluulennollakin. Ehdin jo pohtia pitäisikö niitä käydä näyttämässä lääkärille, vai onko tämä ihan normaalia, tällaistako täällä neljänkympin toisella puolella onkin? Sitten vaelluksia vetänyt äitini valisti minua, että ennen rykäisyä olisi pitänyt verrytellä ja käyttää juomatauot venyttelyyn. Muuten limapussit saattavat tulehtua. Harmillista, ettei kukaan vinkannut tästä etukäteen, kenties olisin välttynyt kipuilulta kokonaan!

monterosso cinque terre

Päästyämme Monterosso al Maren ihmisvilinään, etsimme lähimmän jäätelökioskin ja kävelemme syrjäiselle hiekkarannalle uittamaan kengissä hautuneita varpaita ja turvonneita polvia viilentävässä vedessä. Aallot lyövät vahvoina rantaan ja pohjan pikkukivet hierovat helliä jalkapohjia. En suostu vetämään pölyisiä ja hiestä kosteita kenkiä takaisin jalkaan, siksi päätämme kävellä junalle paljain jaloin. Kadut ovat käsittämättömän puhtaita, ei lasia, eikä roskaa missään. Seuraavana päivänä pakkaamme silti reppuun viinipullon ja eväiden lisäksi varvastossut.

piknik hotellilla sestri levante

Hotellille kävelemme panetterian kautta. Ostamme tomaatti-oliivileipää ja pullon punaviiniä. Lainaamme hotellin baarista cavatappia eli korkkiruuvia ja kiipeämme ullakkohuoneeseemme. Pesen hikisen vaelluksen jäljet ihostani ja nostan jalat kattoon. Kaivan muistikirjan esiin ja kirjaan pikaisesti ylös päivän kokemukset ja mielenliikkeet. Mies kattaa aperitivot kattoterassille, viinilasiin jää rasvaiset sormenjäljet – oikeaoppinen focaccia ei ole terveysruokaa. Ensinälän taltuttua onkin lähdettävä liikkeelle. Auringonlasku ei odota.

sestri levante

auringonlasku sestri levante

Monterosso al Mare – Vernazza

Seuraavan päivänä palaamme Monterossoon junalla ja lähdemme kapuamaan kohti Vernazzan ja Monterosson erottavaa korkeaa kukkulaa. Satojen rappusten jälkeen alkaa juurakkoinen taival. Aurinko porottaa ja selkää pitkin valuu päivän ensimmäinen hikinoro.

monte rosso al mare cinque terre

Ensimmäisenä etappina on Monterosso al Maren yläpuolella 500 metrissä kohoava luostari. Pienessä kioskissa myydään jäätelöä ja näköalatasanne tarjoilee mielettömän maiseman alas Monterossoon. Luostarin pihassa on pieni parkkipaikka, tänne olisi siis päässyt myös autolla.

monterosso al mare cinque terre

Kello lyö kaksitoista, kellot kumajavat korviemme juuressa keskipäivän merkiksi. On siis aika jatkaa matkaa. Reitti on merkitty punavalkoisin opastein, joita on helppo seurata. Tarkkana saa kuitenkin olla, sillä välillä patikointireitti nousee asfalttitielle, josta on osattava poiketa oikeassa kohtaa takaisin kapealle kinttupolulle. Paikoin kulkuväylä on niin ahdas, että kaksi kulkijaa ei mitenkään mahdu ohittamaan toisiaan. Vieressä vipeltää tuhatjalkainen ja ympärillä liihottelevat perhoset. Mansikkapuu on pudottanut karvapintaisia hedelmiään polulle, jossain kiekuu kukko.

cinque terre

Vernazzan kylä avautuu allemme yllättäin. Kuusitoistahenkinen ryhmämme huokaa yhteen ääneen ja sitten kamerat alkavat laulaa. Syvän sininen vesi kimmeltää keskipäivän auringossa ja miniatyyripurjeveneet jättävät jälkeensä valkoisia vanoja. Talojen pastellisävyjä ei vielä erota ja satamassa keinuvat pienet kalastajaveneetkin ovat nuppineulanpään kokoa. Sydän osoittaa silti pakahtumisen merkkejä. Miten jossain voikin olla näin kaunista?

vernazza

Laskeudumme alaspäin rinteeseen rakennetun pienen kirkon pihaan. Kellotornin alla on ovi, jossa roikkuu kyltti: self service. Astumme sisään pikkuruiseen huoneeseen. Jääkaappi on täynnä kylmiä juomia: vettä, olutta, limonadia. Pöydillä on täytettyjä leipiä, keitettyjä kananmunia, hedelmiä ja huoneen nurkassa kunnon kahvikone. Missään ei lue hintoja, on vain vartioimaton rahalipas, johon kaikesta maksetaan omantunnon mukaan. Täällä vaeltajista pidetään hyvää huolta, melkein harmittaa, että meillä on omat eväät mukana.

self service vernazza

paremmat piknik-eväät

Viereisissä piknik-pöydissä istuu kymmenkunta teini-ikäistä. Joku soittaa kännykästään musiikkia. Joukkio on todennäköisesti tullut paikalle bussilla, sillä iholla ei näy hien häivettäkään. Tai sitten poppoo on jumalattoman kovakuntoinen. Jos nousu Monterosso-Vernazza-reitin huippukohtaan oli hengästyttävä, on laskeutuminen Vernazzaan sitäkin jyrkempi. Polvet eivät tykkää, eivät ollenkaan. Toivotan mielessäni onnea vastaantulijoille, heillä on edessään haastava taival.

vernazza cinque terre

Vernazzassa ihmisvilinä lyö meidät ällikällä. Kadut ovat ahtaita ja turisteja on PALJON, vaikka hektisimmät lomakuukaudet ovat jo ohitse. En yhtään ihmettele, että Cinque Terren alueella turistimäärää saatetaan tulevaisuudessa alkaa rajoittaa. Olen todella tyytyväinen, että liikumme kylien välillä jalan. Vaeltaen näkee ja kokee hurjasti enemmän kuin junalla kylästä toiseen siirryttäessä. Eikä poluilla ole ruuhkaa.

cinque terre

vernazza cinque terre

Lounasaika on päättymäisillään ja kaikki ravintolat ovat ääriään myöten täynnä. Väkijoukot vyöryvät juna-asemalta alas kylän keskustaan. Laiturilla sadat ihmiset odottavat yhteyslauttaa, joka tuo tullessaan lisää populaa. Julkisia vessoja ei ole, joten on yritettävä löytää kuppila, jossa on tilaa. Rantalaiturin vierestä vapautuu pystypöytä ja majoitumme kaksin sen juurelle. Mies hakee itselleen oluen, minä otan lasillisen proseccoa. Baarin ainoa wc on piilotettu tiskin taakse ja ennen kuin saamme luvan käyttää toilettia, baarimikko varmistaa, että tiedämme säännöt. Ei paperia pönttöön, muuten putket menevät tukkoon. Vakuuttelemme, ettemme ole eilisen teeren turisteja ja pääsemme helpottamaan oloamme.

vernazza cinque terre

varpaat

Pakollisen baarivisiitin jälkeen etsiydymme jälleen rannalle – kenkien riisuminen ei ehkä koskaan ole tuntunut niin hyvältä. Kahlaan kivilaiturien reunustamassa satama-altaassa, istahdan kivenlohkareelle ja heiluttelen jalkojani suolavedessä. Jään tarkkailemaan ympäristöä ja unohdan hetkeksi ajankulun. Juna viheltää läheisellä penkereellä tunneliin, kauempana katamaraani lipuu laituriin. Pastellinväriset talot kohoavat ympärillä kohti taivasta ja iltapäivän aurinko lämmittää väsynyttä vaeltajaa.

vernazza cinque terre

Ajatukset hiipivät vaivihkaa seuraavaan päivään, jolloin jätämme Italian taaksemme ja kieppaamme kotimaan kautta Montenegron jylhiin maisemiin. Aamulla pyrähdämme pikaisesti Cornigliassa, mutta kaksi viimeistä kylää, Manarola ja Riomaggiore, ne jäävät näkemättä. Jotain on jätettävä seuraavaan kertaan.

Lue myös:
Viiniköynnöksiä ja tryffelinmetsästystä – patikointia Piemontessa
Patikoijan paremmat piknik-eväät
Baroloa ja parsarisottoa – visiitillä Sukulan viinitilalla