Metsäterapiaa ja patikkapolkuja: ruskaretki Sallatunturiin

Paahtaessamme pitkin huhtikuisia hankia sähköavusteisilla maastopyörillä mieleeni juolahti, etten koskaan ole nähnyt Sallatunturin vaaramaisemia syksyisessä väriloistossaan. Tai ehkä olen, mutta lapsena ja vielä teininäkään en ole osannut arvostaa luonnon maalaamia maisemia ja metsän mieletöntä hiljaisuutta. Olen minä aikuisiälläkin isäni lapsuuden maisemissa samoillut, mutta vain kerran, ja silloinkin surullisissa tunnelmissa.

ruskaretki sallatunturiin

ruskaretki sallatunturiin

Kun pyörät oli saatu parkkiin, heitin ajatuksen ilmoille ja ehdotin siskolleni seuraavaa. Mitäpä jos seuraavan kerran saapuisimmekin tunturiin syksyllä? Vaeltaisimme pitkospuita pitkin, tutustuisimme taukotupiin, kokkaisimme retkiruokaa ja kiipeäisimme tunturien laelle ihailemaan laskevan auringon valossa kylpevää karua maisemaa. Voin kertoa, että kauaa ei tarvinnut vaellusseuraa houkutella, ruskaretki Sallatunturiin oli hänenkin mielestä loistava idea. Halvat yöjunaliput ostettiin heti, kun ne tulivat myyntiin.

ruskaretki sallatunturiin

ruskaretki sallatunturiin

ruskaretki sallatunturiin

Syyskuun viimeisellä viikolla ruskaretki Sallatunturiin oli viimein totta. kuljeskelimme pitkin ja poikin patikkareittejä. Muita reippailijoita oli varsin vähän, vain Ruuhitunturin laella käännyimme kannoillamme taukotuvan ovella, kun sisälle oli yhtä aikaa ehtinyt melkein parikymmentä ihmistä. Muuten saimme vaeltaa ylhäisessä yksinäisyydessä, vain kuukkelit ja muutamat metsälinnut seuranamme.

Onneksi kuulimme mökkinaapurin ja kummitädin miehen karhuhavainnoista vasta, kun olimme jo kiertäneet 18 kilometrin kierroksen Kylmäheteen ja Pahakurun kautta Kaippahanojalle. Eläimiä metsässä on, mutta onneksi ne väistävät ihmistä. Vain yhdestä jäniksestä saatiin näköhavainto ja sitäkin erehdyin luulemaan ensin sorsaksi.

ruskaretki sallatunturiin

ruskaretki sallatunturiin

ruskaretki sallatunturiin

Puiden riemukkain ruska oli jo takanapäin, mutta maaruska räiskyi vielä punaisen sadoissa sävyissä keltaisia koivunlehtiä ja ikivihreitä sammalia vasten. Yökaste helmeili juolukan lehdillä, suoaukeat hohtivat kullankeltaisina ja vihertävä naavakasvusto koristeli kuusipuut. Metsä oli käsittämättömän kaunis.

Sallatunturin liepeillä kulkee satoja kilometreja kaiken tasoisia polkuja. UKK-vaellusreittiä myöten olisimme päässeet vaikka karhunkierrokselle asti, mutta sen sijaan teimme pieniä päiväpatikoita. Aamupäivällä polulle ja illaksi lihaksia lempeällä lämmöllään hoitavaan saunaan. Ensimmäisenä päivänä Kaunisharjulle, toisella tunturien ympäri, sitten Ruuhitunturiin ja viimein Salmijoen kuruun.

ruskaretki sallatunturiin

ruskaretki sallatunturiin

ruskaretki sallatunturiin

Matkavauhti oli vikkelä, mutta se ei estänyt meitä välillä pysähtymään poimimaan puolukoita, ihmettelemään sammaleen seasta nousevia, ikiaikaisia kivenlohkareita, ihailemaan maisemia tai kuuntelemaan tikan huutelua. Karpalot eivät olleet ehtineet kypsyä ennen pakkasia, mutta napsimme niitä silti suihimme soiden laitamilta.

ruskaretki sallatunturiin

ruskaretki sallatunturiin

Jalat väsyivät ja jalkapohjia särki, mutta mieli lepäsi. Se pureskeli paloiksi ja sysäsi lopulta syrjään kaiken turhan, joka pitkään oli pyörinyt päässä ympyrää. Vaatteisiin tarttui nuotion tuoksu, ja kengät upposivat sateen muhjaamaan mutaan. Vanhat pitkospuut olivat kiikkeriä ja liukkaita, jokainen askel oli aseteltava tarkasti edellisen eteen. Oli keskityttävä kivien yli kipuamiseen ja polun poikki kiemurtelevien juurakoiden ylittämiseen. Ajatuksilla oli vihdoin aikaa vaeltaa.

ruskaretki sallatunturiin

ruskaretki sallatunturiin

Metsäterapia teki tehtävänsä. Uni tuli odottelematta, ja ahdistus joka oli päivätolkulla painanut rintalastaa meni menojaan. Parasta lääkettä pitkään aikaan. Ison pyhätunturin huippu jäi vielä odottamaan valloittajiaan, joten ensi vuonna palaamme patikoimaan. Ajankohta on jo kirjattu kalenteriin – ruskaretki Sallatunturiin odottaa!

ps. Tunturilampi–Kylmähete–Pahakuru–Kaippahanoja-reitistä kirjoittelen vielä kattavan kuvauksen, toivottavasti siellä ruudun toisella puolella on patikoijia paikalla!

Gran Canarian kohokohtia – patikointi Charco Azul -vesiputoukselle

Tarkkaa suunnitelmaa ei ollut, mutta patikoimaan oli pakko päästä. Olimme haaveilleet pitkästä päiväpatikasta Gran Canarian mielettömissä maisemissa, mutta herra Murphy heitteli armotta hidastavia kapuloita rattaisiin. Kun loma alkaa ja stressitasot romahtavat, tämä tyttö ottaa ja sairastuu. Sapluuna on tuttu ja tavallaan turvallinenkin, mutta kuume horjutti haaveita huolella ja päivän vievä vaellus oli unohdettava.

Minä makasin horkassa viltin alla, siemailin rommilla maustettua hunajateetä ja kuuntelin kun aallot kohahtelivat vasten vaativia rantakallioita. Mies sohi sormellaan kännykkää ja etsi meille vaihtoehtoista ohjelmaa. Parin tunnin päästä suunnitelma oli valmis. Ottaisimme auton alle ja suuntaisimme seuraavana aamuna kohti El Riscon kylää ja Charco Azul -vesiputousta. Ja jos buranan voimalla jaksan, piipahtaisimme paluumatkalla Agaeten lähistöllä sijaitsevalle viinitilalla, jossa viljellään myös kahvia. Otin vilttini ja painuin petiin, vaikka kello oli vasta yhdeksän.

el risco

Tuhdin aamupalan jälkeen olo oli edelleen hutera, mutta ei niin hutera, ettenkö olisi uskaltanut istahtaa pelkääjän paikalle vuokraamaamme punaiseen Alfa Romeoon. Pujottelimme banaaniplantaasien sokkeloisien kujien läpi väljemmille vesille. Ensimmäinen serpentiinitien pätkä nauratti, mutta hymy hyytyi, kun jätimme taaksemme Agaeten satamakaupungin. Tie kiemurteli kallion viertä, suoraa pudotusta alla kimaltelevaan valtamereen oli ensin kymmeniä ja lopulta yli sata metriä. Kaiteet näyttivät heppoisilta, korkeanpaikankammoinen oli kauhuissaan. Vastaan tuli rekkoja ja leveitä pakettiautoja. Minä puuskutin ja yritin pysyä rauhallisena. Jostain takaa jyrähti vierelle avoauto, joka ohitti meidät tien tiukoista mutkista huolimatta. Onneksi mies näytti nauttivan ajamisesta, hänen varmat otteensa saivat minutkin vähitellen rauhoittumaan.

Charco Azul

Ensimmäinen etappi matkalla kohti Charco Azul -putousta oli löytää pieni El Riscon kylä. Myöhemmin saimme huomata, että jos pitää silmät auki, El Riscoa ei mitenkään voi missata, sillä serpentiinitie kulkee väistämättä kylänraittia viistäen. Turisteille homma on tehty helpoksi. Parkkipaikan kohdalla lukee suurin sinisin kirjaimin Charco Azul, park here! Välittömässä läheisyydessä pönöttää myös markkinakoa takova kahvila-ravintola-matkamuistomyymälä, jonka juurelta reitti putoukselle alkaa. Nuolin opastetusta reitistä ei voi erehtyä. Me olimme pakanneet eväät (hedelmiä, suklaata ja janojuomaa) reppuun, joten suuntasimme suoraa päätä kohti nuolien osoittamaa suuntaa.

el risco

Varsinaiseen El Riscon kylään turisteilla on ajokielto. Valkoiseksi kalkkimaalattujen talojen keskellä kiemurteleva tie on niin jyrkkä, että ainakaan minä en lähtisi sille mäkilähtötaitojani testaamaan. Noustuamme kylätietä parisataa metriä, tulemme tienhaaraan, joka on somistettu rivistöllä roska-astioita. Risteykseen on pystytetty myös kartta, mistä ei sinänsä suuremmin iloa ole, mutta maamerkkinä se toimii mainiosti. Nuolia ei näy, mutta oletamme, että tämä on lyhyen patikointipolun alkupiste.

Charco Azul

Seuraamme liittyy paikallisopas – oranssiturkkinen kissa tekee lähempää tuttavuutta sekä mennessä että tullessa. Hetken ehdimme luulla, että se lyöttäytyy lopullisesti seuraamme, kunnes viereisessä puskassa rapisee. Ison liskon pää ilmestyy esiin. Niin unohtuvat uudet ystävät, rapiseva saalis on meitä kiinnostavampi. Tie muuttuu poluksi ja sukeltaa syvään heinikkoon. Pohdimme, onko täälläkin punkkeja, mutta päädymme siihen, ettei Kanarialla ole riittävästi eläimiä, joita ne elääkseen tarvitsevat.

gran canaria kissa

Ensimmäinen pienen puron yli pääsee harppaamalla. Jaloissani ovat testikappaleet Merrelin uusista vaelluskengistä, mallia Moab Fst 2 Mid Gtx*. Ne kestävät kyllä vettä, mutta en halua liata uusia popoja. Polun vierellä kulkee musta vesiputki, sitä seuraamalla ei taatusti eksy reitiltä. Polku on tallaantunut maahan niin näkyvästi, ettei siitä muutenkaan ole vaaraa. Turistiravintolan parkkipaikalle saapui yhtä aikaa muitakin seurueita, mutta ainakaan vielä he eivät hengitä niskaamme, eikä vastaantulijoitakaan näy. Aurinko porottaa kuumasti, eikä minulla tietenkään ole huivia tai hattua. Olin ajatellut ostaa olkihatun kylästä, jossa majoitumme, mutta Sardinan ainoa kauppa on pieni Spar, jonka valikoimaan olkihatut eivät kuulu.

On aamupäivä, ja aurinko on vielä matalalla. Ympärillä kohoavat vuoret luovat onneksi varjonsa polulle puolimatkasta lähtien. Vesi solisee vieressämme, tekee mieli ottaa kengät jalasta ja kävellä puroa pitkin. En halua kuitenkaan ottaa riskiä, että liukastun tai lyön varpaani teräviin kiviin ennen kuin olen nähnyt varsinaisen putouksen. Emme oikeastaan tiedä mitä odottaa, sillä googlen kuvahaku tuotti tulokseksi vain epäselviä kuvia jostain, mikä näytti lammikolta. Siksi pysähdymme ensimmäisen isomman lätäkön kohdalla ja katselemme ympärillemme. Voiko tämä olla tässä?

Charco Azul

Charco Azul

Jatkamme päättäväisesti matkaa, sillä vesilämpäreeseen valuva vesi ei täytä millään kriteereillä vesiputouksen määritelmää. Polku muuttuu haastavammaksi, ja kallioilta joutuu etsimään jalansijaa. Charco Azul ei kuitenkaan voi olla enää kaukana, näin väittää ainakin kännykän karttaohjelma. Viimeisen nyppylän takaa paljastuu vihdoin ihan oikea vesiputous, mahtavaa!

Charco Azul

Charco Azul

Olemme edelleen aamupäivän puolella. Aurinko kääntyy paistamaan putoukselle vasta alkuiltapäivästä, silloin näkymä on varmasti vielä näyttävämpi. Lammen rannalla istuskelee pariskunta, jonka koira tuntuu olevan kiinnostuneempi meistä kuin heidän eväistään. Minä riisun kengät ja huljutan jalkojani pienissä puroissa. Putouksen alle pääsee uimalla, mutta lammikko on sen verran täynnä vesikasveja, ettei uiminen tai kahlaaminen tunnu hyvältä ajatukselta, vaikka uimapuvut onkin pakattu mukaan. Puihin on kaiverrettu nimiä, on tänne nähtävästi joku toinenkin suomalainen löytänyt.

Charco Azul

Vuorilta puhaltaa viileä tuuli ja vaikka äsken vielä valitin kuumuutta, on yhtäkkiä kylmä. Pariskunta koirineen on jo lähtenyt paluumatkalle. Syömme eväät ja tyhjennämme yhdet tölkit olutta. Mies joutuu kuvauspuuhiin ja minä poseeraan parhaani mukaan. Kuluva kuukausi on kuulemma ollut alueella hyvin sateinen. Tähän aikaan vuodesta putous ei siis aina ole parhaimmillaan, olemme siis onnekkaita. Kallionyppylän takaa alkaa kuulua puhetta, meidän on aika jättää putous seuraavan seurueen ihasteltavaksi. Heitämme holat ja kipuamme kallion päälle. Hyvästi Charco Azul!

Charco Azul

charco azul

Vasta paluumatkalla huomaamme kuinka jylhät maisemat ovatkaan. On ihmeellistä, että yhdellä saarella luonto on näin monimuotoinen. Vaikka ajomatka oli ajoittain jopa pelottava, olen tyytyväinen, että tulimme. Kaukana ovat turistilaumat ja Kanariansaariin yhdistetyt klassiset kliseet. Vielä en osaa edes kuvitella, että paras on vasta edessä.

*Vaelluskengät saatu testiin PR-toimistolta.

Kevään viimeinen huiputus – lumikenkäillen Ison Pyhätunturin laelle

Iso keltainen on suorittanut päivätyönsä ja painuu kohti horisonttia. On siis aika vetää jalkaan lumikengät, sillä auringonlasku ja Ison Pyhätunturin huippu odottavat.

lumikenkäily

Olen ihaillut Sallatunturin vierellä kohoavaa korkeampaa huippua koko pienen elämäni ajan. Satoja kertoja olen seisonut hissin yläasemalla ja katsellut nousevan auringon säteiden värjäämiä tykkylumipuita, punaisena hehkuvaa taivaanrantaa ja hankea, joka heijastaa pastellit sävyt kimaltavin kertoimin takaisin taivaalle. Täysin tietämättömänä siitä, että koskemattomana pitämäni kuusimetsän siimeksessä kulkee merkitty polku. Ympärivuotinen reitti, joka johdattaa Ison Pyhätunturin näköalatasanteelle.

Huhtikuussa 2018 on minun vuoroni nousta kukkulan kuningattareksi – viimeinkin.

lumikenkäily

lumikenkäily

Lumikengät ovat jalassani kolmatta kertaa koskaan. Vuokraamossa kehoitetaan välttämään varsinaista reittiä ja kulkemaan hankia pitkin kohti huippua. Kengät kyllä kantavat, luvataan. Taivaita tavoittelevan taipaleeksikin kutsutun Ison Pyhän reitin lähtöpiste on pohjoisrinteiden parkkipaikalla: opaste kertoo matkan pituudeksi 1,8 kilometriä. Tämähän on helppo nakki, olemme puolessa tunnissa perillä, ajattelen.

iso pyhätunturi salla

iso pyhätunturi salla

Lampsimme pitkin valmiiksi tallattua tietä. Lumikengät pitävät yllättävän kovaa meteliä, ja keskustelu kävellessä on miltei mahdotonta. Parinkymmen metrin jälkeen poikkean polulta ja testaan hangen kantavuutta. Jalka humpsahtaa reittä myöten höttöiseen suojalumeen heti ensimmäisellä askeleella. Sauvoista ei ole mitään apua, ne uppovat koko pituudeltaan plusasteiden pehmentämään hankeen. Lunta on arviolta reilu metri. Se siitä oman polun etsimisestä.

iso pyhätunturi salla

iso pyhätunturi salla

Olen huono hitaasti etenemisessä. En osaa kävellä rauhalliseen tahtiin, vaan paahdan puuskuttaen eteenpäin kuin vanha kunnon dieselveturi. Välillä pysähdyn valokuvaamaan ja odottamaan viisihenkisen kenkäilijäjoukkiomme viimeisiä jäseniä. Pipo hiostaa ja takin alle puettu merinovillainen poolopaitakin tuntuu kostealta. Puoli tuntia on mennyt ja olemme hädin tuskin puolivälissä.

iso pyhätunturi salla

Puurajan tuolla puolen polku katoaa. Vanhat jäljet jakautuvat oikealle ja vasemmalle. Valitsemme aavistuksen verran vahvemmat, ja tarvomme ylämäkeen. Näky on pysäyttävä, kuin maailma loppuisi edessä siintävään lumihuippuun. Lumivyöryvaara kolkuttelee takaraivossa. Porukan kokeneimmat kuitenkin vakuuttavat, että alueella ei ole ollut suojakelejä aiemmin, joten riski lumen kerrostumisesta ja liikkeelle lähtemisestä on pieni. Haluan uskoa tähän.

iso pyhätunturi salla

Selviämme kunnialla näköalatornille. Pilvet ovat peittäneet laskevan auringon jo puolisen tuntia sitten. Horisontti on siitä huolimatta laveerattu oranssein ja vaaleanpunaisin sävyin.Repusta kaivetaan esiin pieni rommipullo ja munakupit, jotka saavat kunnian toimia snapsilaseina. Iso Pyhätunturi on huiputettu, eikä aikaakaan kulunut kuin reilu tunti!

lumikengät

huiputusjuoma

iso pyhätunturi salla

Osoittelemme kilvan eri ilmansuuntiin. Tuolla näkyy Pyhä, tuolla Luosto ja Suomullekin on näköyhteys! Rajan toisella puolen kohoaa muutama pari sataa metriä korkeampi tunturi. Siellä siintävät Venäjälle jäänyt Rohmoiva sekä alkuperäiset Sallatunturit – ne joiden rinteillä 81 vuotta sitten laskettiin Suomen ensimmäiset pujottelun ja syöksylaskun suurkisat. Vaativissa olosuhteissa, ilman hissejä ja tamppauskoneita. Korkeutta ja jyrkempää profiilia piisaisi edelleen, harmi vaan, että rajanaapuri on jättänyt tilaisuuden hyödyntämättä.

iso pyhätunturi salla

iso pyhätunturi salla

Laskeutuminen alas tunturista on nopeaa, jo puolessa tunnissa olemme takaisin parkkipaikalla. Vaikka kello lähentelee iltakymmentä, mökille unohtuneita otsalamppuja ei tullut ikävä. Kesä ja Lapin yötön yö ovat jo lähellä.