Tässä seison, enkä muuta voi

Uusi vuosi ja uudet kujeet, niin otsikoivat monet tulevan vuoden suunnitelmia. kymmenen päivää vuodenvaihteen jälkeen voin allekirjoittaa väitteen vain osittain. Tietyt asiat ovat pysyväistä laatua. Puoliso, perhe, ystävät, työ, kokkaaminen, lukeminen ja kirjoittaminen, ne rytmittävät elämääni edelleen. Ei minusta kuoriutunut kellon lyödessä keskiyötä uutta ja upeaa ihmistä, tässä seison edelleen epätäydellisenä itsenäni. Päiväni saattavat täyttyä uudenlaisesta tekemisestä, mutta työpöydän takana ja ystävien ruokapöydässä istuu sama ihminen kuin viimekin vuonna.

Jotain olen kuitenkin vuoden aikana saavuttanut. Sivutoiminen yrittäminen on kasvattanut itsevarmuutta ja osaamista, ja on vähitellen pakko myöntää, että saatan hyvinkin tietää, mitä olen tekemässä. Ainakin asiakkaat tuntuvat olevan sitä mieltä, sillä kirjoittaminen on alkanut kantaa leipää pöytään. Voita ja muita särpimiä saattaa niitäkin leivän päälle löytyä. Kiitos luottamuksesta, te kaikki vuoden 2018 asiakkaat ja yhteistyökumppanit, jatketaan hyvissä väleissä tänäkin vuonna.

kippis

Jossain vaiheessa viime vuotta päätimme työpaikalla nostattaa tunnelmaa positiivisuuskirjekuorilla. Jokaiselle nimettiin oma kuori, johon kukin työkavereista sujautti seuraavien viikkojen ajan pieniä kehuja ja tsemppiviestejä. Löysin omasta kuorestani sanoja, joiden mukaan olen superälykäs monitaituri, naseva sanaseppo, jämpti, inspiroiva ja luotettava. Uskomaton energia, organisointitaidot ja viihdyttävät vitsit mainittiin myös. Kun mieli on maassa, ja tuntuu, etten osaa yhtään mitään, kaivan kuoren esiin ja luen kollegoitteni kirjelmiä. Äkkiä suo lakkaa upottamasta ja rämmin itseni rämeen reunalle. Pilvet lipuvat auringon edesä ja mielen musta mörkö väistyy takavasemmalle.

Blogivuoden tilastoja ja huippuhetkiä

Kun piirrän paperille numeroita, huomaan, että blogikodinkin koko on kasvanut tasaista tahtia. Vuoden 2018 aikana julkaisin 112 tekstiä, joita käytiin lukemassa reilusti yli 200 000 kertaa (huhhuh!). Edelliseen vuoteen verrattuna postauksia on ollut vähemmän, mutta ne ovat olleet pidempiä, monipuolisempia, ja ainakin omasta, hyvin subjektiivisesta näkökulmasta katsottuna myös parempia ja mielenkiintoisempia. Yhteistyötä pääsin vuonna 2018 tekemään yli 20 arvomaailmaani sopivan ja blogin tunnelmaan sujuvasti solahtavien yrityksen kanssa. Rima pidetään jatkossakin korkealla, eikä korkealuokkaisesta kirjoittamisesta ei tingitä missään tilanteessa.

Ruokapostauksista viiden kärkeen kipusivat tänä vuonna sähköuunissa paistettu ruisleipä, gluteeniton pizzapohja, helppo punajuuri-vuohenjuustokeitto, klassinen gin & tonic sekä iki-ihana Vanhan Porvoon Glassikko. Tänä vuonna sarjaa jatkavat useat ravintolatestaukset, hapanjuurileivonnan alkeet, pastareseptit, kasvisruoka sekä keittokirjahaasteen paluu. Olemmepa blogikollegoiden kanssa puhuneet myös keittokirjaklubista, mutta siitä lisää tuonnempana.

Matkajutuista kiinnostivat eniten laskureissun pakkausrutiinit, vinkit edullisempaan Lapin-lomaan, matkakassan kerryttäminen, yökyläily Vallisaaressa sekä Barolon viinialue Piemontessa, Italiassa. Saamanne pitää, sillä tämä vuosi on kotimaan matkailun. Yksi ainoa ulkomaanmatka on varattuna ja se suuntautuu Ranskan maaseudulle. Voi hyvinkin olla, että sielläkin juodaan viiniä.

mas palomas dyynit

Rakkaudestakin kirjoitin, ja nelikymppisen naisen elämästä. Luetuimpia aiheita olivat luomen poistattaminen kasvoista, vinkit vuosipäivän viettoon, vapaaehtoinen lapsettomuus sekä erikoiset erojuhlat. Top-viiden joukkoon ylsi myös kertomus rohkeista naisista, jotka purjehtivat yli Atlantin.

Blogi on tuonut tullessaan myös ihania ystäviä, ikimuistoisia tapahtumia, unohtumattomia elämyksiä ja työtilaisuuksia, joihin tuskin olisin törmännyt ilman vuosien mittaan virinneitä verkostoja. Samaan hengenvetoon on todettava, että välillä vaikuttajien pienet piirit ja suljetut kaverikerhot ovat nostaneet pintaan riittämättömyyden, ulkopuolisuuden ja huonommuuden tunteita. Alakuloisuuden alhot ovat onneksi olleet ohimeneviä. Yritän takoa kovaan kallooni, että minä kelpaan, sellaisena kuin olen. Vaakakuppi painuu onneksi hymyjen, hyvän ja halausten puolelle, eikä todellakaan vähiten teidän ansiostanne. Kyllä, juuri teidän – sinun ja kaikkien siellä toisella puolella ruutua. Kiitos.

Oven takana tuntematon tulevaisuus

Työnhaku jatkuu edelleen, ja pettymyksistä toivutaan, sillä suomalainen sisu jaksaa nostaa päätään syvästäkin suosta. En edelleenkään tiedä mitä tuleman pitää. Neljästä kupongista kolme on vetänyt vesiperän. Yhtä vielä odotellaan, mutta juuri nyt näyttää siltä, että parin viikon kuluttua koittaa se kuuluisa yrittäjän vapaus. Ystävän kysymys kahvikupin äärellä yllättää: miltä sinusta nyt tuntuu? Mietin hetken, ja vastaan, että ei oikein miltään. Jossain syvällä kuplii kuitenkin onni, joka saa tanssimaan, kun sininen taivas näyttäytyy tavallisena tammikuisena iltapäivänä ja radiossa soi Coldplayn Viva la Vida.

sardina gran canaria

Maiseman pimennyttyä ailahteleva mieli kääntää takkia ja kyseenalaistaa koettua iloa. Oliko ratkaisu sittenkään oikea, sinustako muka yrittäjä? Ota tästä nyt sitten selvää. Ehkä otankin, mutta en ihan vielä. Ensin hengitän syvään, ja tunnustelen mihin suuntaan elämä vetää. Uskon, että siivet kantavat, kun uskaltaa laskeutua niiden varaan. Yhden oven sulkeuduttua aukeaa monta uutta. Seison paikallani pitkään, mutta lopulta uteliaisuus ottaa vallan ja käsi haparoi ovenkahvaa. Oven takana tuntematon huutaa ja minä vastaan, vaikka pelottaa.

Mistä tulit, missä olet, mihin olet matkalla?

Vuodenvaihteesta on viisi päivää. Ajattelin ensin, että uin vastavirtaan, enkä kaivele menneitä tai lähde lupailemaan tulevia. Joku sisäänrakennettu mekanismi kuitenkin puskee pintaan tunteita, muistoja ja tulevaisuuden toiveita, joten tässä sitä ollaan. Koetun äärellä ja tulevan edessä. Menköön nyt sitten, tämän kerran.

mökkeilyä

Ensin en saa oikein mistään kiinni, sillä kevään korvista, hillittömästä hellekesästä ja mielettömistä matkoista tuntuu olevan ikuisuus. Avaan puhelimen ja selaan kuvia. Tunnevyöry yllättää. Tuolta laiturilta kastoin varpaani veteen, tuosta ruoka-annoksesta jäi pysyvä makumuisto, tuon maiseman muistan loppuikäni. Vuosi 2018 ei sopinut sisarussarjaan, se nousi päätä pitemmäksi pikkuveljiään. Niin pitkäksi, että alun perin yhdeksi tekstiksi ajateltu kirjoitus oli jaettava kolmeen osaan. Tässä niistä ensimmäinen.

Mitä tulikaan tehtyä ja mihin matkustettua?

Tammikuisen kaamoksen kintereillä me lämmittelimme takkatulen loimutessa Kuusamon kupeessa. Rukatunturin pastellinvärisessä pikkupakkasessa oli hyvä avata kotimaan matkailukausi. Keväämmällä palasin aurinkoisille hangille sinne, mistä olen puoliksi syntyisin. Sallatunturin juurella vietin viikon huhtikuussa, kun keväthanget olivat kauneimmillaan ja valoa riitti pitkälle iltaan.

karvalakki

Maaliskuussa, pohjoisten reissujen välimaastossa ehdin Hollannin kautta Portugaliin ja muutaman Helsinki-päivän jälkeen Italiaan. Vaikka ystävien jälleennäkeminen, tasaisen maan pyöräily ja olutretkeily Utrechtissa, etätyöviikko Portossa, Sintran satumetsät ja palatsit, Lissabonin pikavisiitti ja ikimuistoinen kierros Barolon viinialueella olivat kaikki unohtumattomia elämyksiä, oli kaiken tämän kokeminen kolmen viikon sisään pienelle ihmiselle melkein liikaa.

puutarhassa

Hädin tuskin olin ehtinyt ymmärtämään mitä edellisen kuukauden aikana oli tapahtunut, kun meitä jo kiidätetiin kohti Skotlannin nummia. Lukemattomat ginitonikit ja pubiruoka, hautausmaakävelyt sekä pakanalliset tulifestivaalit Artturin istuimella tekivät vaikutuksen, mutta kotona odotti jotain, joka kutkutti mieltä vieläkin enemmän.

Mielettömästä mökkikesästä Kanariansaarille ja takaisin

Meille tarjottiin kesäksi vuokramökkiä. Yhteinen haave, josta puhuttiin jo ensitreffeillä oli lähellä toteutumistaan. Punainen tupa, rantasauna, kesäkeittiö ja kimmeltävälle järvelle avoin pihapiiri hurmasivat meidät hetkessä. Vuokrasopimus kirjoitettiin muutaman viikon kuluttua. Kesän ohjelma oli sinetöity, mökiltä poistuttaisiin vain erittäin tärkeässä tapauksessa. Vielä emme aavistaneet millaisia kuukausia meillä on edessämme, ja tuskin olisin uskonut vaikka joku olisikin tulevaisuuteen nähnyt ja siitä meille kertonut. Kesä oli täydellinen, tai sellaisena sen ainakin nyt muistan.

mökkeilyä

Erittäin tärkeisiin tilaisuuksiin luettiin kesäkuukausien aikana kuusi tapahtumaa. Huikea Taste of Helsinki kansalaistorin kainalossa, ruoka- ja saunaretki Tammerkosken rantamille, tutkimusretki lapsuuden maisemiin joulupukin asuinsijoille, akustinen musiikkitapahtuma Pyhätunturin mielettömissä maisemissa sekä elokuinen viinipiknik Loviisassa. Sulkavallakin piipahdettiin yksi yö, kun valkolakkisten savolaisten tervahöyry huudatti pilliään ja puksutti kylän laitamille laituriin.

garden by olo ryppylimettiä ja kuusta taste of Helsinki

Syksylle oli suunniteltu vain yksi ainoa matka. Gran Kanaria tarjosi parastaan, siksi kaukaisen saaren ihmeellinen luonto ja Atlantin pauhaavat tyrskyt odottavat vielä käsittelyään luonnoksina ja keskeneräisinä ajatuksina. Ocean Ladies sen sijaan ehti Karibialle saakka jo joulukuun puolessa välissä. Eikä siinä vielä kaikki. Hetken mielijohteesta hyppäsin eräänä torstaiaamuna junaan, joka vei ystävän luo Ouluun. Saman kaupungin kautta kuljettiin myös joulunviettoon Iso-Syötteelle. Tunturijoulu – perustelematta paras tapa päättää minun mittapuullani mieletön matkailuvuosi.

gran canaria matkalla

Sitten on se mutta. Aikana IPCC:n ilmastoraportin jälkeen matkojen määrä hirvittää ja hävettää. Sillä ulkomaanmatkojen lisäksi myös Rovaniemi ja Ruka valloitettiin lentäen. Siitäkin huolimatta, että olemme kompensoineet päästöjämme muilla tavoin, matkakiintiö lienee meidän osaltamme hetken aikaa ääriään myöten täynnä. Olkoon vuosi 2019 omistettu kotimaan kohteille, löytämistään odottaville aarteille ja lähimatkailulle. Maatakin pitkin pääsee perille.

Avoimien ovien ja uuden edessä – kohti vuotta 2019

Jos omistaisin kristallipallon, kaivaisin sen esiin puisesta arkusta, mustan samettikankaan syleilystä tänään, joulukuun viimeisenä päivänä. Voisin viihdyttää sillä skumpanhuuruista seuruetta ja ennustaa ensi vuotta. Ohittaisin surut ja murheet, ja onnittelisin iloista ja onnistumisista, jota tulevaisuus tarjoilee tullessaan. Taputtaisin myös itseäni selkään, kehuisin ja kannustaisin, sillä sen tarpeessa olen, uuden kynnyksellä. Sillä juuri nyt en todellakaan tiedä, mitä tuleman pitää.

Olen irtisanonut itseni vakituisesta työsuhteesta. Olen astunut tyhjän päälle, vaikka hirvittää niin, etten tiedä miten päin olla.

Olisi ollut helppoa jäädä. Jatkaa niillä sijoillaan, vakaan työnantajan palveluksessa, vuodesta toiseen ja kolmanteen. Jatkaa ja hakea intohimon aiheita illoista ja viikonlopuista, vapaa-ajalta ja harrastuksista. Vähät välittää motivaation hiipumisesta tai pääkopan puutumisesta, senkin uhalla, että päivistä katoaa työn ilo. Tehdä töitä vain rahan takii, kuten yksi aikamme suosituimmista poptähdistä asian ilmaisee.

Kuulun ikäluokkaan, joka arvostaa jatkuvuutta, työelämän turvaa ja vakituisia työsuhteita. Toisaalta en tiedä, mihin kyseisiä ominaisuuksia kahden aikuisen perheessä tarvitsen? Perheenäitinä ja vanhempana olisin harkinnut ratkaisuani varmasti pitempään, mutta nyt, minua ei oikeastaan pidättele mikään. Entäs asuntolaina, saattaa joku huomauttaa. Siitäkin pääsee tarvittaessa eroon myymällä asunnon, vaikka se nyt ei ensisijainen vaihtoehto olekaan. Vakituisen työsuhteen kohtalo on muutenkin tulevaisuuden tutkimattomien teiden takana. Maailma muuttuu ja vakituisuus uhkaa kuolla sukupuuttoon. Ennustan, että uusi työ tulee ja taklaa sen ennen pitkää kanveesiin.

Irtisanoutumisen syitä on vaikea eritellä, sillä painavia faktoja, jotka puoltaisivat paperilla päätöstä, ei yksinketaisesti ole. Työyhteisö on viihtyisä, työnantaja mediaseksikäs ja arvostettu, työ monipuolista ja työympäristö tieteen ja taiteen risteyskohdassa ainutlaatuinen. Rationaalisten ratkaisujen sijaan peliin puuttui intuitio. Ääni sisälläni huusi niin kovaa, että sen huomiotta jättäminen alkoi olla mahdotonta. Halusin muutosta. Jotain uutta, jotain erilaista, jotain, mihin kiinnittyä. Kaipasin kosketuspintaa ja sisältöjä, jotka lyövät samaan tahtiin sydämeni kanssa.

Kaikki ovet ovat tällä hetkellä avoinna, enää pitäisi tietää mistä astua sisään. Sitä minun ei tarvitse kuitenkaan päättää tänään, eikä edes huomenna. Oikea tie löytyy kyllä, jos ei alkuvuoden aikana, niin sitten myöhemmin. Siihen asti kahlaan elämää eteenpäin yrittäjän saappaissa. Ehkä sivutoimisesti, mahdollisesti kokoaikaisesti, se selvinnee aikanaan.

Valoa kohti uuden edessä

Vuoden ensimmäisenä päivänä varmaa on vain epävarma, ja se että aurinko nousee vielä huomennnakin. Sisälläni kuplii vilpitön ilo. Se olkoon merkki oikeasta ratkaisusta. Tervetuloa uusi vuosi 2019!