Tapastelua ja taukopaikkoja

Keski-Euroopan hiihtokeskuksien safkavalikoima on hieman toista luokkaa kuin Lapin tuntureilla. Turvallisia burgereita ja ranskalaisia toki löytyy vuoriltakin, mutta niiden lisäksi rinneravintoloiden listoilla on keittoja, täytettyjä leipiä, pastaa ja pihviä, oikeastaan mitä tahansa gourmet-hodareista kolmen ruokalajin a la carte -lounaisiin. Nautimme näistä herkuista kahtena ensimmäisenä päivänä vain todetaksemme, että jalat olivat loppupäivän spagettia ja lounaskooma vei laskemisesta parhaimman terän. Vatsa oli sitä mieltä, että liika on liikaa. Huomasimme, että hotellin ruhtinaallisen aamiaisen jälkeen meille riittää rinteessä vain pieni huikopala.

WP_20160309_11_50_34_Pro
WP_20160312_15_50_58_Pro

Raskaat laskupäivät vaativat kuitenkin raskaat iltahuvit. Nyt en tarkoita pöydillä tanssimista ja oluttuoppien kumoamista brittituristien kansoittamissa after ski -baareissa, vaan syömistä. Pitkään ja hartaasti, mitä rasvaisempaa ja hiilaripitoisempaa, sen parempi, sillä reidet tarvitsevat polttoaineensa. Ähkyssä ja tiedottomana nukahtaminen ja sikeät yöunet olivat taattu.

WP_20160307_20_33_47_Pro
WP_20160310_20_27_47_Pro
WP_20160308_12_29_12_Pro
WP_20160306_17_01_56_Pro
WP_20160310_21_47_04_Pro

Kun kolmantena laskupäivänä lunta tuli taivaalta vaakasuorassa ja kasvot tuntuivat kattamattomissa tuolihisseissä istuessa neulatyynyltä, neljä tuntia kyykkäämistä riitti. Päätimme lähteä käymään Andorra la Vellassa, minivaltion pääkaupungissa, jota myös ostosparatiisiksi tituleerataan. Edelliseen kertaan verrattuna hinnat olivat nousseet, sillä tuotteille oli sittemmin asetettu 4 prosentin arvonlisävero. Suomeen verrattuna esimerkiksi kosmetiikan hinnat olivat noin puolet siitä, mihin itse olen tottunut. Minulla oli täsmäostoslistalla vain Diorin päivävoide, mutta mies innostui minunkin edestä. Ostoskassiin sujahti partavesi, eau de toilette, deodorantti, kahdet aurinkolasit ja viskipullo. Paluubussi odotutti itseään reilun tunnin. Märkänä, kylmissään ja ilman istumapaikkaa nälkäkiukku teki tuloaan. Onneksi kotikadun Pizzeria L’avet möi salaatteja myös mukaan. Kuuman suihkun jälkeen peiton alla syöminen oli luksusta.

WP_20160309_20_31_00_Pro

Seuraavana päivänä aurinko porotti pilvettömältä taivaalta ja puuteria riitti. Parin tunnin jälkeen reidet huusivat jo armoa ja oli pakko pysähtyä. Yhdeksän vuoden takaisesta laskuviikosta mieleen oli painunut vain yksi paikka: aurinkoterassi pienen lammen rannalla, vähän syrjässä suurilta massoilta, metsässä mutkittelevan punaisen rinteen kainalossa. Muisti ei ollut ihme kyllä tallentanut aurinkolavereita, shamppanjabaaria ja ihania voileipiä. Refugi del Llac de Pessons, täydellinen taukopaikka!

WP_20160311_14_33_57_Pro

Perjantaina halusimme syödä vähän paremmin, olihan yhteistä taivalta takana jo huimat yhdeksän kuukautta. Kynttilänvaloa, silmiin tuijottelua ja henkeviä keskusteluja viinilasin äärellä. Cort del Popaire sopi tarkoitukseen paremmin kuin hyvin. Varasimme pöydän ison hiiligrillin läheltä, minun possuannokseni ja miehen lampaakare valmistuivat silmiemme edessä. Alkuruuan verivanukas oli herkkua, mutta crema catalana oli kärähtänyt pahan kerran. Parempaa olen yllättäen syönyt Helsingissä, Soil Wine Roomissa.

WP_20160311_20_17_09_Pro
WP_20160311_20_00_08_Pro
WP_20160311_20_33_30_Pro
WP_20160311_21_24_36_Pro

Tapaksiakin syötiin tottakai, oltiinhan lähellä Espanjan ja Katalonian rajaa. Kylän paras tapas-baari La Caleta oli sopivasti hotellin vieressä, asiakaspaikkoja baarissa oli ruhtinaalliset 16 ja ruoka erinomaista. Annoskoko oli ehkä vähän haastava kahdelle, luulen, että pimientos de padron -kiintiö on pienen hetken täynnä.

WP_20160308_19_43_12_Pro
WP_20160308_20_18_43_Pro
WP_20160308_19_52_15_Pro
WP_20160308_19_52_25_Pro

Taisimme koluta käytännössä läpi kaikki Soldeun kelvolliset ravintolat. Mikään gourmet-paratiisi kylä ei ole, mutta maut ja hinnat olivat kohdillaan. Espanjan ja Ranskan läheisyys näkyi, mutta mihinkään kovin omintakeiseen emme törmänneet. Vatsat kuitenkin täyttyivät ääriään myöten ja se lienee tärkeintä!

Kukkulan kuningattarena

Herra Murphy oli piiloutunut matkapakaaseihin. Kutsumaton vieras puuttui peliin sopivasti heti ensimmäisenä aamuna. Neonkeltaiset sukset nojailivat seinään samalla paikalla, mihin ne viisi minuuttia sitten oli jätetty. Kabiinissa kukaan ei huomannut mitään tavallisesta poikkeavaa, vasta yläaseman auringonpaisteessa isäni tajusi, että seinältä napatut sukset olivat väärää merkkiä. Väri oli oikea, monotkin sopivat siteisiin, mutta merkki väärä ja kaiken kukkuraksi suksissa oli vuokraamon leimat. Paluu toiveikkaana kabiinilla alas, mutta turhaan, sillä seinusta oli tyhjä. Kiroiluksihan se meni.

Me malttamattomat emme jaksaneet odottaa. Huippukuntoiset rinteet kutsuivat kovempaa kuin kadonneet sukset, joten annoimme mennä. Isä kyllä selviäisi, supliikkimies. Pakkasta oli yksi aste, pilvet tekivät tilaa auringolle, lumen laatu lähenteli ykkösluokkaa ja sitä oli paljon! Sydän heitti rinnassa volttia, onni poukkoili sisuksissa ja hymy nousi korviin.

WP_20160308_10_10_07_Pro

Vuorta oli valloitettavana yhteensä 209 kilometriä kuudella eri alueella. Koluttavaa riitti: 19 vihreää, 48 sinistä, 39 punaista ja 21 mustaa mäkeä, pituutta muutamista sadoista metreistä viiteen kilometriin. Jälkikäteen ympyröin rinnekartasta kaikki lasketut mäet: niitä oli monta, yli 60. Parhaimpia sahattiin useampia kertoja putkeen, sydän pamppaillen, vauhdista nauttien, pakkasen puremin poskin ja täydellistä käännöstä etsien.

Pieneen ja intiimiin Pyhätunturiin verrattuna rinteissä riitti pipoa ja kypärää ruuhkaksi asti. Taitotasoa oli monenlaista, aina vanhan koulukunnan puikkaajista eksyneen oloisiin auraajiin. Välillä ihmiskeppien ohitse pujottelu kävi työstä. Mutta ennen kymmentä, kun hiihtokoululaiset vielä sovittelivat monoja jalkaansa ja lumikissojen uurtamat urat kimmelsivät aamuauringossa, rinteet olivat yksin meidän, kukkulan kuninkaan ja kuningattaren. Myös myöhään iltapäivällä väki väljeni ja hissijonot katosivat muiden turistien jo riekkuessa rinneravintoloiden after skissä.

WP_20160308_10_31_44_Pro

Me laskimme, kunnes jalat ja mieli kieltäytyivät yhteistyöstä. After ski oli parhaimmillaan oman hotellihuoneen aurinkoisella parvekkeella tai kylpyammeessa, skumppalasi kädessä ja juustolautanen käden ulottuvilla. Illallisen jälkeen painuimme melkein poikkeuksetta pehkuihin. Akut oli ladattava, jotta yksikään aurinkoinen tunti ei menisi hukkaan. Laskemaanhan vuorille oli tultu.

WP_20160308_16_54_04_Pro

WP_20160311_18_00_31_Pro

Mutta miten kävi isän suksien? Vuokraamon johtaja teki kaikkensa, tarjosi kalleimmat carverit veloituksetta käyttöön, pahoitteli ja selvitteli. Vasta kolmantena päivänä vuokraamo sai yhteyden mieheen, joka ei ollut missään vaiheessa edes arvannut laskeneensa väärillä suksilla. Omat neonkeltaiset Völklit saatiin takaisin täyshuollettuina ja seitsemääkymppiä hipova konkarilaskija oli tyytyväinen. Vuokraamon väki sai kiitokseksi suklaarasian ja viskipullon.

Seuramatkalla

Voi hyvät ystävät. Pahoittelut blogihiljaisuudesta, jolle ei taaskaan ole elämää erityisempää syytä. Yritän korvata tauon moninkertaisena, sillä nyt alkaa jatkomatkakertomus. Tai matkajatkokertomus, kummin vaan, mutta ensimmäinen osa on nyt edessäsi. Tervetuloa kahdeksan päivän seuramatkalle Andorraan!

* * * * *

Oikeasti haluaisin matkustaa useammin sinivalkoisin siivin, mutta minkäs teet, kun punavalkoiset lennättävät perille huomattavasti edullisemmin. Joskus tosin voisin maksaa vähän enemmän siitä ilosta, ettei tarvitsisi aamuneljältä hoipertaa puolinukuksissa lentokenttätaksiin oma eväspussi kainalossa, mutta tällä kertaa ei ollut valinnanvaraa. Valmismatka on valmismatka.

Kuten jo tiedätte, ei lentokenttää ilman skumppaa. Baari aukesi aamuviideltä ja olemme kärppinä jonossa kuin kunnon suomalaiset konsanaan. Seuraksi perinteinen croissant ja kuppi teetä. Koneen noustua murustelemme evässämpylät ja keitetyt kananmunat (maailman kätevin välipala!) menemään ja torkumme seuraavat kolme tuntia Euroopan yllä. Aurinko herättää väsyneet alppimatkalaiset, Pyreneiden yllä kuitenkin roikkuu tummia pilviä. Siis lisää lunta luvassa, mahtavaa!

Bussissa meitä on 35 plus opas. Matkalaukut ja suksipussit on ängetty tavaratilaan tetriksen tarkkuudella. Parin asteen pakkasesta huolimatta paikallisen kuskin otsalla helmeilee tetristelyn jälkihiki, mutta lähtemään päästään ajallaan. Lentokoneessa iloitsin repuissaan laskukypäriä kantavista kolmi-nelikymppisistä, ehkä olemme matkalla samaan kohteeseen. Linja-autossa tunnelmaa luovat kuitenkin hieman vanhemman sukupolven edustajat. Eikä siinä mitään, bussillinen rautaista kokemusta on ehkä kuitenkin parempi vaihtoehto kuin täysi lasti hiprakoituneita hupeltajia, mikä yhteisellä taukopaikalla tulee todistettua. Pissatauolle purkaudutaan ensimmäisestä onnikasta sivistyneesti suunnistaen kohti posliinipyttyjä. Jälkimmäisen bussin nuoriso-osasto painelee pidäkkeettä pihan perälle ja kohta parkkipaikan laidalta kantautuu jo iloinen lorina miesrivistön huokaillessa helpotuksesta. Näin sitä suomikuvaa maailmalla rakennetaan.

Kolmen tunnin ja reilun kahden korkeuskilometrin kipuamisen jälkeen saavumme kohteeseen. Korvat lukossa ja silmät sirrillään. Neljännen kerroksen huoneesta on huikea näkymä Grandvaliran vuorille ja rinteisiin, todellinen room with a view!

WP_20160307_18_01_41_Pro

Puolen tunnin pikapäikkäreiden piristämänä kuljeskelemme käsi kädessä Soldeun kylänraittia. Kylä päättyy yhtä nopeasti kuin alkaakin. Hotellien, baarien, suksivuokraamojen ja ravintoloiden kainalossa määkivät lampaat ja vuohet, navetta tuoksuu ja lantakokkareet täplittävät mukulakivikatua. Punaisen Ferrarin moottori peittää hetkeksi alleen kotihotellin naapurissa asustavan paimenkoiran haukunnan. Edes brittituristien laumat eivät latista idyllistä kylätunnelmaa.

WP_20160306_20_09_50_Pro

Naapurihotellin puolihoitobuffet ruokkii meidät tänä iltana. Mihinkään muuhun tämä univelkainen seurue ei kykenisikään. Jälkiruokapöydän ja parin viinilasillisen jälkeen kaadumme sänkyyn ennen yhdeksää. Hyvin tankattu on puoliksi laskettu.

WP_20160306_20_10_06_Pro

WP_20160306_20_10_42_Pro