Mielettömien maisemien Pyhäkuru – elämyksellinen kallioseikkailupuisto Pyhätunturissa!

Olin luvannut lähteä siskoni seuraksi tunturiin syyskuun viimeiseksi viikoksi. Koukkasin kaupunkikodin kautta ja puksuttelin pöllölakanoissa kohti pohjoista. Minulla oli vain yksi toive, tai no, oikeastaan kaksi. Ensimmäiseksi tahdoin pitkälle päiväretkelle tunturipoluille, vaeltamaan niin, että reidet huutavat hoosiannaa ja pohkeet pinnistelevät viimeisillä voimillaan lempeisiin löylyihin ja sieltä takassa roihuavan tulen ääreen. Sen lisäksi halusin haastaa korkeanpaikankammoni, kiivetä pystysuoraa kalliota pitkin, liukua seinämältä toiselle, ylittää riippusillan ja itseni siinä samalla. Pyhäkuru, syyskuussa Pyhätunturiin avattu uudenkarhea kallioseikkailupuisto oli pakko kokea!

Pyhäkuru

Pyhäkuru

Patikoimaan todellakin pääsin. Viiden päivän aikana taivalsin lähes 50 kilometriä mitä runsaimman ruskan keskellä. Siitä lisää tuonnempana, sillä nyt pujottaudutaan valjaisiin, kiristetään kypärät ja sujautetaan kädet kiipeilyhanskoihin. Pyhäkuru kutsuu!

Pyhäkuru

Pyhäkuru

Pyhäkuru

Pyhäkuru sijaitsee Tajukankaalla, joten seikkailun aloituspaikkaan on Pyhätunturin hotellilta vain muutaman minuutin matka. Varasimme liput ennakkoon päivän ensimmäiseen ns. takuulähtöön. Kiipeilemään saa toki tupsahtaa ilman varaustakin, mutta varaamalla halusimme varmistaa, että pääsemme varmasti luvatussa aikataulussa matkaan, sillä iltapäivällä oli muita suunnitelmia. Valjaita ja kypäriä on rajattu määrä, joten teoriassa voisi käydä niinkin, että kaikki varusteet ovat varattuna ja niiden vapautumista joutuu odottelemaan määrittämättömän ajan.

Meidän lisäksemme seikkailemaan on lähdössä neljä muuta rohkelikkoa. Kun varusteet on säädetty kohdalleen yhdessä oppaan kanssa, pääsemme testaamaan karabiinihaan käyttöä, kiinnittäytymistä vaijeriin ja kulkemista sitä pitkin erilaisten risteysten kautta. Tehtävä muistutti erehdyttävästi pulmapeliä, sillä Pyhäkurun käytössä on Suomessa vielä harvinainen kiinnitysjärjestelmä, jossa haka on kiinni turvavaijerissa koko matkan ajan. Risteysten kohdalla hakaa pujotellaan edestakaisin, kiivetessä on osattava ohittaa lukot tietyllä tekniikalla ja niin edespäin. Ilman lipunmyyntimökkiä kiertävää harjoitusrataa sormi olisi mennyt suuhun (ja puristunut luultavasti myös vaijerin ja haan väliin) useamman kerran.

Pyhäkuru

Pyhäkuru

Pyhäkuru

Seikkailu kipristeli jo vatsanpohjassa. Päästimme innokkaammat radalle ennen meitä, sillä halusimme edetä rauhassa ilman, että kukaan hönkisi niskaamme malttamattomana. Rata alkaa lyhyellä testiliu’ulla. Liuku kulkee vain muutaman metrin maan yläpuolella, mutta on kuitenkin sen verran vauhdikas, että hyppääminen tyhjän päälle hirvitti. Myönnän, kiljuin apua heti vaijeriliun ensimmäisillä metreillä. Parin sekunnin kuluttua onneksi jo nauratti. Valjaat tuntuivat tukevilta ja siskoseurassa meno tuntui turvalliselta. Lähdimme kipuamaan kohti korkeuksia. Saatesanoiksi saimme kehotuksen kokeilla kiivetä välillä ilman kallioihin pultattuja metallisia askelmia. Minun polveni tutisivat pelkästä ajatuksesta, mutta sisko otti ohjeesta vaarin ja haki luontevaa jalansijaa kallionkyljestä saman tien.

Muutaman minuutin jälkeen edessä avautui ensimmäinen tenkkapoo. Pieni riippusilta, joka huojui sivutuulessa edestakaisin. Jokainen askelma tuntui hataralta, mutta pian huomasin, ettei kannattanutkaan askeltaa molempia jalkoja samalle puupölkylle vaan kävellä reippaasti eteenpäin. Rytmin löydyttyä sillan loppuosa olikin lasten leikkiä. Silti olin onnellinen päästyäni kallioseinämälle jatkamaan matkaa kovalla maalla.

Pyhäkuru

Pyhäkuru

Pyhäkuru

Jännittävin osuus oli kuitenkin vielä edessä. Parikymmentä metriä pitkä vaijeririippusilta on korkeanpaikankammoisen kauhistus. Vaijeri on pari senttiä paksu ja sen alla on ainakin kymmenen metrin pudotus. Sydän jyskyttää ja päätä huimaa. Yritän keskittyä katselemaan maisemia ja tuijotella horisonttia. Vaijeri jalkojeni alla notkuu jokaisella askelmalla. Huudan sillan alkupäähän seuraavalle seikkailijalle, että eivät astuisi sillalle ihan vielä.

Nolottaa, että olen niin hidas ja muut joutuvat odottamaan. Kun takana on kaksi kolmasosaa, kyllästyn itsekin etanan lailla etenemiseen. Haluan jo pois sillalla ja tiivistän tahtia. Ei tähän kuole, yritän ajatella, ja jos jalka lipsahtaa, jään korkeintaan roikkumaan karabiinihaan varaan. Kiukulla kipitän sillan toiseen päähän ja tuuletan astuessani tukevalle maalle.

Pyhäkuru

Pyhäkuru

Pyhäkuru

Pitkät vaijeriliu’ut eivät ole mitään riippusillan rinnalla. Nautin mielettömistä maisemista ja nauran, olen jälleen kerran voittanut itseni ja korkeanpaikankammon. Radan päätepisteeseen päästyämme on kulunut kaksi tuntia. Meille kerrotaan, että hauskuuden ei tarvitse päättyä tähän, vaan voimme kivuta takaisin riippusillalle, ylittää sen ja laskea vaijeriliukuja pitkin uudelleen. Pienen pohdinnan jälkeen päätän jättää uusintakierroksen väliin, mutta sisko sen sijaan tahtoo uudelleen sillalle. Minä haen kameran ja koetan tallentaa parhaat hetket muistikortille.

Pyhäkuru

Pyhäkuru

Pyhäkuru oli hienompi, ainutlaatuisempi ja elämyksellisempi kuin etukäteen osasimme odottaa. Ruskan värjäämät maisemat, auringon kultaama horisontti, omien pelkojen ylittäminen ja hyvin suunniteltu seikkailurata koukuttivat kerrasta. Oppaat osasivat kertoa, että syyslomia varten ollaan asentamassa vielä yhtä, nykyisiä pidempää liukua edellisenä päivänä pystytetylle tolpalle, johon suunnitellaan huipennukseksi huimaa hyppyä tyhjän päälle.

Leap of fate olisi todennäköisesti ollut minulle tällä kerralla liikaa, mutta jos suunnitelma toteutuu, aion ehdottomasti kokeilla rajojani uudelleen ensi vuonna. Kuulemma myös talvella pääsee laskemaan liukuja. Tajukankaan jääseinän valloittamisen jälkeen on tarkoitus laskeutua liukuja pitkin takaisin maankamaralle. Mikä mahtava elämys sinisessä hämärässä kaamoksen keskellä tai kimaltavien keväthankien keskellä!

Pyhäkuru

Kolmen tunnin reippailun jälkeen posket punoittavat, jalat tärisevät ja kädetkin tuntevat tehneensä töitä. Jännitys on lauennut ja päällimmäisenä on voittajaolo. Kahden hengen testitiimimme suosittelee syvästi, kokemus on todellakin 28 euron arvoinen. Pyhäkuru on ainoa Via Ferrata -tyyppinen kallioseikkailupuisto Suomessa, oppaat ovat osaavia ja radalla on koko ajan turvallinen olo. Paina siis Pyhäkuru korvasi taa ja buukkaa kiipeilykierros seuraavalla kerralla kun tulet tunturiin – ja ylitä itsesi!

Osa kuvista on siskoni Miian ottamia, osa Artturi Krögerin käsialaa. Kiitos seurasta, opastuksesta ja oivallisista otoksista!

ps. Jos kaipaat lisää tunturifiilistä, klikkaile Pyhätunturiin vanhojen postausten kautta. Kuvanlaadusta en mene takuuseen, mutta tekstit ovat tunnelmaa täynnä!

Kaamoksen kainalossa – Pyhänkasteenputoukselle ja takaisin

Ensilumireissusta on tulossa hyvää vauhtia jokavuotinen traditio. Valo mustan marraskuun synkän tunnelin päässä, jota alan odottaa jo syyskuun viilenneinä iltoina. Rinkat selässä ja suksipussi olalla astumme yöjunaan, joka kuljettaa meidät unien aikana pimeydestä hankien hohtavaan valkeuteen. Kaamoksen kääntöpiirille, jossa aurinko nousee horisontin yläpuolelle vain muutamaksi tunniksi, mutta jossa silti on valoisaa vuorokauden jokaisena tuntina. Lumi heijastaa vähäisenkin valonsäteen ja vaimentaa ympäristön äänet, kuin maailman ääret olisi vuorattu pehmeällä pumpulilla.

pyhätunturi

Lappia pidetään kalliina matkakohteena. Kymmeniä kertoja minulle on toistettu samaa mantraa: mutta samalla rahallahan lentää etelään ja siellä on sentään lämmin. Hiihtokeskukset eivät toki ole halvimmasta päästä, mutta myös matkustusajankohdalla on merkitystä. Marraskuun lopussa monissa tuntureissa availlaan rinteitä ja ensimmäiset ladutkin ovat hiihtokunnossa.

pyhätunturi

Kausi ei ole virallisesti vielä alkanut ja mäessä on tilaa. Hisseissä ei ole jonoja, eikä 10 kilometrin hiihtolenkillä tule vastaan kuin kuukkeleita ja jäniksen jälkiä. Majoitus on edullista ja hissiliputkin tavallista halvempia. Myös lento- ja junaliput ovat huomattavasti edullisempia. Yöjunalla puksuttelee ensilumille 98 euron meno-paluuhintaan. Rovaniemen ja Kemijärven rautatieasemilta on suora bussikuljetus Pyhätunturiin. Ihanteellinen ratkaisu autottomalle, etenkin kun tunturissa kulkupeliksi riittävät omat jalat.

Eikä tarvitse ahnehtia, lyhyempikin loma riittää katkaisemaan arjen aherruksen. Viiden päivän visiitillä ehtii muutakin kuin suhaamaan rinnettä alas. Pyhätunturin Isokurun laavulle on vuokramökiltä vain muutama kilometri, siispä makkarat, sinappi puukko, sytykkeet ja tulentekovälineet reppuun ja kohti lumista metsää. Varustuksemme ei ole paras mahdollinen. Nilkkapituiset talvikengät hörppäävät hankea sisäänsä joka toisella askeleella. Lunta on tupruttanut päiväkausia ja kovaksi tallatun polun päällä on parinkymmenen sentin höttölumikerros. Reitin seuraaminen on silti helppoa, sillä vaikka muiden jälkiä ei näy, polvea myöten upottava hanki huomauttaa harha-askeleista.

isokurun laavu

isokurussa

Lähdimme liikkeelle vasta puolen päivän tuntumassa, joten pakkasimme mukaan myös otsalampun. Päivänvaloa oli odotettavissa vain muutaman tunnin ajan. Nälkä kasvoi kuitenkin syödessä. Isokuru kiinnosti meitä molempia, joten laavulle asettumisen sijaan rymyämme alas lumivaipan peittämät jyrkät portaat. Kurun pohjalla kyltti osoittaa Pyhänkasteenputoukselle. Taipaleen pituutta ei opaste kerro, mutta silmämääräisesti karttaa arvioiden sinne ei voi olla kovin pitkä matka. Reitti näytti kulkevan pitkospuita pitkin, joten tuumasta toimeen.

Reitin vierellä virtaava puro pulputtaa vielä paikoin vapaana jäästä. Painelemme eteenpäin reipasta vauhtia, sillä hämärä tekee jo tuloaan. Saamme seuraa yksinäisestä sarvipäästä, joka tonkii jäkälää lumen alta viereisellä rinteellä. Sitten pitkospuut päättyvät ja maisema avartuu. Tuuli on pakannut polulle kinoksia ja jalka uppoaa hankeen välillä reittä myöten. Kulkeminen hidastuu ja reitti alkaa kadota.

isokuru

isokuru

Nietosten keskellä on paikoin mahdotonta sanoa, mihin suuntaan polku mutkittelee. Meillä ei ole mitään käsitystä, kuinka pitkä matka Pyhänkasteenputoukselle vielä on. Se saattaa olla seuraavan mutkan takana tai sitten edessä on puolen tunnin tarpominen. Yritämme vielä hapuilla hitaasti eteenpäin, kunnes vajoamme vyötäröä myöten lumeen. Käymme tahtojen taiston ja päätämme lopulta kääntyä takaisin. Jääputouksen ihaileminen ja kuvaaminen jää toiseen kertaan.

isokurun laavu

isokurun laavu

Onneksi lumen tulo on lakannut ja tiedämme pystyvämme seuraamaan omia jälkiämme takaisin. Isokurun laavulla teemme tulet. Jaksan yhä uudestaan ihailla Metsähallituksen tarjoamia puitteita. Isokurussa on sekä kota että laavu, kaksi puuliiteriä ja kuivakäymälät myös liikuntarajoitteisille. Ihailla sopii myös kanssaretkeilijöiden käytöstapoja, kaikki tilat ovat varsin siistissä kunnossa. Laavun seinässä roikkuu kymmenkunta takorautaista makkaratikkua sekä muutama harja, joilla saa puhdistettua penkit lumesta. Kyllä kelpaa tulistella.

isokurun laavu

isokurun laavu

Otsalamppu jää repun pohjalle myös paluumatkalla. Miten olinkin unohtanut lumen luoman lisävalon! Vaikka tunturin valoihin on matkaa, hanget heijastavat sen kaiken takaisin taivaalle metsässä taivaltavien iloksi. Turhaan stressasin ehdimmekö ennen pimeää, seuraavalla kerralla saatan jopa uskaltaa lähteä matkaan hämärän jo laskeuduttua.

pyhätunturi

Saunan lämmetessä googletan Pyhänkasteenputouksen, haluan nähdä mistä jäimme paitsi. Etsiessäni kuvia törmään tietoon, joka pysäyttää. Kurun pohjalla liikkumista ei suositella talviaikaan lumivyöryvaaran vuoksi. Olen tyytyväinen, että käännyimme takaisin. Uhkarohkeus ja seikkailunhalu olisivat saattaneet koitua kohtaloksi. Lupaan kuunnella maalaisjärkeä myös seuraavalla kerralla.

Pyhätunturissa – paukkupakkasten pukukoodi

Pienellä ala-asteella Rovaniemen maalaiskunnassa oli pakkasraja. Kun mittari laski alle 27 miinusasteen, koulupäivä oli peruttu. Näitä päiviä oli vuodessa muutama. En muista olenko aikuisena moisia paukkupakkasia kokenut, jos olen, on siitä aikaa ainakin vuosikymmen.

huippuaurinko

Joulun jälkeen seurasin Pyhätunturin sääennustetta päivittäin. Näytti siltä, että kireimmät kelit osuvat juuri niille kolmelle päivälle, jotka olin suunnitellut rinteessä yhdessä siskoni kanssa viettäväni. Hirvitti hieman. Lennänkö pohjoiseen vain istuakseni takkatulen lämmössä paksujen kelohirsiseinien sisäpuolella?

hanki punaisessa valossa

Tunturissa vallitsee mikroilmasto. Lapin pakkaset ovat muutenkin eri laatua kuin etelän hyytävän kylmät kelit. Helsingissä meri tekee ilmasta kostean ja pohjoistuuli piiskaa kasvoja terävämmin kuin tuntureilla. Tunturin huipulla saattaa olla 15 astetta lauhempaa kuin sen juurella. Alas laskiessa kylmempi ilma lyö kasvoille sata metriä ennen hissin ala-asemaa.

hississä

saari lumimeressä

Eilen opimme, että 30 asteen pakkasella sormet ja varpaat kohmettuvat reilussa tunnissa, pohjoisrinteiden hidas ankkurihissi on murhaa ja vesipulloa on turha kantaa mukana, se nimittäin jäätyy. Jos haluaa kuvata, kannattaa se tehdä heti, eikä seuraavan hissinousun jälkeen, sillä valo muuttuu joka minuutti. Aurinko nousee horisontin yläpuolelle pariksi tunniksi, mutta järjestelmäkameran akku hyytyy jo vartin kuvaussession jälkeen. Kännykän akku tyhjenee hujauksessa. Laskiessa on kyykättävä syvään, että veri saavuttaa edes hetkellisesti sormenpäät ja varpaankärjet. Alhaalla hengästyttää ja paleltaa samaan aikaan.

kuvaushommia

kamera kädessä

tsokan ikkunasta

Viihdyimme silti rinteessä melkein reilut neljä tuntia. Varpaat sulatettiin hörppimällä Tsokan kuumaa kaarnikkamehua tai Callen jallutilkalla maustettua kaakaota. Punaposkisina palasimme mökille, napsautimme saunan päälle, sytytimme takkaan tulen ja panimme bologneset tulille. Raskas pakkaspäivä vaatii raskaan illallisen. Pastavuori oli korkea ja kastikkeen proteiinipitoisuus riittävä.

isokurun kodalla

isokurun kodalla

isokurun kodalla

Tänään pakkanen kiristyi entisestään ja hissitkin olivat kiinni. Mainio mahdollisuus retkeillä ympäröivässä kansallispuistossa! Vaatetta niskaan ja kävellen Isokurun kodalle, parahiksi auringonlaskun aikaan. Pakkasen huurruttamana, luonnon muovaamat meikit kasvoilla.

lunta silmäripsissä

Pakkanen on loppujen lopuksi pukeutumiskysymys, ihan niin kuin superhelle tai räntäsadekin. Avainsana on merinovilla. Jalkoihin vedetään kahdet paksut sukat, merinovillaiset pitkät kalsongit, siskon lainaamat tuulenpitävät merinoshortsit, välifleecet ja vedenpitävät kuorihousut. Yläkroppa verhotaan merinovillaisella poololla ja hupparilla, ohuella untuvakerroksella ja kuoritakilla. Päähän vedetään merinohuppu, suun eteen buffi ja päähän kypärä. Kädet vuorataan kaksilla päällekäisillä rukkasilla. Jo tarkenee.