Sadepäivän simppeli avokado-kylmäsavulohipasta

On kesäloman ensimmäinen päivä. Seuraavan kerran palaan päivätöiden ja sivistyksen pariin vasta elokuun puolen välin jälkeen. Seitsemän ja puoli viikkoa tekemättä mitään, se on elämää se. Pitkiä päiväunia, hitaita aamuja, laiskoja lomapäiviä, järvivedessä ryppyisiksi uitettuja varpaita, jäätelöä, mansikoita, loppumaton lukupino kirjoja, ja kuumia hiekkarantoja. Siltähän se kuulostaa, lähes kahden kuukauden loma.

mökkiaamiainen

Totuus on kuitenkin toisenlainen, sillä kustannustoimittajan päivätyö on vain yksi osa työviikkoani. Osa-aikainen toiminimiyrittäjä ei pitkiä lomia pitele. Sometuottaja tuottaa sisältöä myös keskellä kuuminta (ja kylmintä) kesää, bloggaaja saattaa vähentää kirjoitustahtiaan, mutta kirjoittaa ja kuvaa silti säännöllisesti, ja kolumnisti suunnittelee kuumeisesti alkusyksyn aiheita. Onneksi tämän kaiken voi tehdä mökiltä käsin. Istua läppärin kanssa laiturilla, antaa luovuuden laukata riippumatossa loikoillessa, pötköttää peiton alla pistorasioiden lähettyvillä tai hoitaa hommat vaikka kyläkahvilan terassilla.

mökkiaamiainen

Kaiken lisäksi työt voi halutessaan siirtää sadepäiville. Tai tällaisille tuulisille, jolloin pohjoinen puhuri viilentää ilman 10-asteiseksi. Kääriytyä vilttiin, istahtaa verannalle ja seurata samalla luonnon mahtavaa näytelmää. Tummanpuhuvien pilvien purjehtiessa järven yllä ja pohjoistuulen kahisuttaessa koivujen latvuksia on hyvä kirjoittaa. Jos keskittyminen herpaantuu, voi nousta hetkeksi ylös, venytellä ja kurkistaa jääkaappiin. Kevätsipulista, kylmäsavulohen jämästä, turkkilaisen jugurtin purkinpohjasta ja pehmenneestä avokadosta syntyy hetkessä simppeli sadepäivän lounaspasta. Avokado-kylmäsavulohipasta on valmis kymmenessä minuutissa tai jos käytät tuorepastaa, vieläkin nopeammin!

Sadepäivän avokado-kylmäsavulohipasta

1 kevätsipuli varsineen
öljyä ja/tai voita
1–2 dl turkkilaista jugurttia tai kermaa
1–2 avokadoa
150 g kylmäsavulohta
Puolikkaan sitruunan mehu
Suolaa ja pippuria
Tuoreita yrttejä, jos on
Pastaa

Jos sinäkin olet mökkiolosuhteissa tai keittiössä on perinteinen hella ja käytät kuivapastaa, pane pastavedet ensimmäisenä kiehumaan, sillä kastikkeen keittelyssä ei nokka kauaa tuhise. Keitä pasta al denteksi, sillä se kypsyy vielä myöhemmin pannulle kaadettaessa.

avokado-kylmäsavulohipasta

Silppua sipuli ja kääntele sitä hetki pannulla rasvassa. Lisää jugurtti, kerma tai vaikka smetana ja pyöräytä se sipulien sekaan. Pilko avokado ja lohi. Kaada pannulle kypsä pasta ja sekoita. Lisää joukkoon avokadon ja kylmäsavulohen palat ja sekoittele hetki. Mausta suolalla ja pippurilla, silppua päällimäiseksi basilikaa tai esimerkiksi kevätsipulin varsia. Leiki hetki Etelä-Eurooppalaista ja ota lounaan kanssa lasi viiniä. Jatka sen jälkeen töitä.

avokado-kylmäsavulohipasta

En lupaa keskityskyvyn paranevan, mutta ainakin vatsa on täynnä ja työhyvinvointi kunnossa. Toimii.

Pollo Limonello – klassikkoreseptin uusi tuleminen

Palataanpa hetkeksi elokuuhun 2015. Olen bloggaajana vielä keltanokka, räpsin ruokakuvia kännykällä ja julkaisen ne ilman sen kummempia kiemuroita. Käsittelemättöminä ja vähän sinne päin sutaistuina. Yhteen tekstiin riittää yksi kuva. Eikä sillä yhdelläkään ole niin väliä, sillä tarina on tärkeämpi. Niin myös loppukesästä blogiin kirjatun Pollo limonello -reseptin tapauksessa. Katsokaa nyt vaikka alla olevaa, ainokaista kuvaa, jossa komeilee kulhollinen nahistuneita sitruunoita. Missä tuoreet ja houkuttelevat raaka-aineet, missä annoskuvat, missä luonnonvalo ja missä itsekritiikki?

Alkuperäinen tarina sen sijaan, se on edelleen hyvä:

”Vuosia sitten olin töissä Uudenmaankadulla vastapäätä Bar 9 -ravintolaa. Kuten arvata saattaa, bar ysistä tuli meikäläisen kantis lounasaikaan. Palvelu oli vaihtelevaa ja tiskin takana seisoi usein murahtelevaa sakkia, mutta ruoka oli mainiota ja maittavaa. Jo ennen Uudenmaankadun aikoja minut vei lounaalle kaveri, joka söi ysibaarissa aina saman annoksen: Pollo Limonellon. Jäin kerrasta koukkuun. Pari vuotta ja kymmeniä pollo limonelloja myöhemmin sain tekstarin: Oothan lukenut Nyt-liitteen?? Kaivoin lehden esiin ja siellähän se patsasteli, Pollo Limonello -resepti! Keltainen sitruuna-kanapasta laitettiin tulille vielä samana iltana ja lukemattomia kertoja sen jälkeen. Jugurtti, sitruuna, inkivääri ja hunaja, ihanien aineksien liitto, johon ei tunnu kyllästyvän koskaan!”

pollo limonello

Ja se resepti, joka löytyy tuolta alempaa, on täysin ennallaan. Jokin muu sen sijaan on muuttunut. Kolme vuotta myöhemmin kana on kadonnut keittiöstäni melkein kokonaan. En halua tukea tehotuotantoa, mitä broilerien kasvatus väistämättä on, vaikka kuinka oltaisiin sympaattisia mielikuvia herättävillä perhetiloilla. Luomutuotanto on onneksi yleistynyt, ja isompien kauppojen hyllyillä luomubroiskupaketit ovat jo vakiokamaa.

Luomutiloilla kananpojilla on enemmän tilaa sekä ulkona että sisällä, ja ne elävät tehotuotettuja serkkujaan pidemmän elämän. Se ei tietenkään pehmennä sitä faktaa, että linnut eivät koskaan saavuta sukukypsyyttä, eivätkä ikinä elä täysin lajilleen tyypillistä kanan elämää. Eivätkä muuten edes ulkoile kuin muutaman viimeisen elinviikkonsa ajan, jos silloinkaan, sillä talvella ulkoilumahdollisuutta ei ole. Täytyy myös muistaa, että luomutuottajakin tähtää tuottavuuteen. Luomun ostaminen ei siis puhdista omatuntoa tai lupaa kanoille tai muillekaan tuotantoelämimille välttämättä hyvää elämää. Siksi jätän tänä päivänä luomufileet useimmiten kauppaan ja ostan mielummin kokonaisen luomukanan, jolloin koko lintu tulee hyödynnettyä. Tykkäämme myös broilerin maksasta ja sydämistä, jotka ovat erittäin halpoja ja syntyvät sivutuotteena. Broilereita kasvatetaan lihan vuoksi, ei sisäelimien.

pollo limonello

Pollo limonello ei tietenkään ole pollo limonello ilman kanaa, mutta reseptiä voi hyvin kokeilla myös kasvisversiona. Jutun juju ainakin omasta mielestäni on kuitenkin kastikkeessa, ei itse proteiinissa. Ole siis luova ja kokeile vaikka tofua, nyhtistä tai härkistä, ja vaihda kanafondi kasvisversioon. Tai jos kana maistuu, syö ihmeessä sitä. Niin minäkin teen, vaikkakin vain muutaman kerran vuodessa. Yksi niistä kerroista oli tänään, Rantasalmella, tämän kesän vuokramökin terassilla. Kuvat eivät vieläkään ole priimaa, mutta ehkä kuitenkin parempia kuin kulhollinen kulahtaneita sitruunoita.

Pollo limonello (3–4 sitruunasuulle)

3 broilerin rintafileetä
50 g voita ja/tai loraus öljyä
1 pieni sipuli pilkottuna
ripaus cayennepippuria
2 dl (luomu)kuohukermaa
1 rkl kanafondia
1/2 rkl kurkumaa
3–4 valkosipulinkynttä
1–2 tl raastettua inkivääriä
2 rkl sitruunamehua
2 rkl hunajaa
2 dl turkkilaista partaäijäjugurttia
suolaa

Leikkaa broilerinfileet sopiviksi suupaloiksi ja ruskista ne pannulla voissa ja/tai öljyssä. Lisää pilkottu sipuli ja cayennepippuri, kuullota hetkinen pienoinen. Lorauta sitten joukkoon kerma ja kanafondi ja anna kypsyä muutama minuutti. Lisää kurkuma, valkosipuli, inkivääri, sitruunan mehu ja hunaja. Vähennä lämpöä ja hauduttele vielä hetki. Lisää lopuksi jugurtti. Maista, tarvitseeko suolaa lisätä (fondissa saattaa olla sitä riittämiin). Sekoita kastike keitetyn pastan joukkoon. Päälle parmesaania ja vähän vihreää, jos sitä kotoa löytyy. Pollo Limonello on valmis. Buon appetito!

pollo limonello

Kolme vuotta sitten kirjoitin:

”Pollo Limonello on edelleen Bar 9:n ruokalistalla ja kun tänä keväänä pitkästä aikaa eksyin kuluttamaan kuppilan penkkejä, oli pakko testata, vieläkö se maistuu yhtä hyvältä. En tiedä, oliko aika kullannut muistot, kokki ollut varovainen soosia keittäessään vai keittiössä muuten vain huono päivä, mutta jotain puuttui. Ehkä makuero johtui sitruunan tai inkiväärin määrästä, mutta joka tapauksessa jouduin toteamaan: Minä teen tämän paremmin!”

pollo limonello

Sen koommin en ole ysibaarin pöytään istahtanut, joten tuoretta tietoa tilanteesta ei ole. Henkilökuntakin on todennäköisesti parissa vuodessa vaihtunut, mutta ruokalista pysyy. Internet kertoo, että klassikkoannos löytyy listalta edelleen, joten testikäynti loppuvuodesta lienee paikallaan. Lupaan raportoida, kuinka tällä kertaa kävi!

Piemonten ruokataivas – pastaa, risottoa ja pannacottaa

Rakastan pastaa. Spagettia, ravioleja, tagliatellea, pappardellea, fusillia, farfallea ja fettucinea – rakkaalla ja herkullisella lapsella on monta nimeä. En ole ainoa, sillä suomalaiset syövät pastaa vuodessa keskimäärin kolme kiloa per suu. Tuohon määrään verrattuna minut voi luokitella suursyömäriksi, sillä ahmin saman määrän helposti kuukaudessa, joskus jopa parissa viikossa.

Ravintolassa tilaan pastaa kuitenkin hyvin harvoin. Liian monta kertaa eteeni on kannettu ylikypsää, kermaisessa kastikkeessa uivaa yritelmää, jota ei ikipäivänä kehtaisi esitellä italialaisessa keittiössä. Useimmiten, kun olen erehtynyt antamaan pasta-annokselle vielä kerran mahdollisuuden, olen joutunut toteamaan: tekisin tämän itse paremmin. Siksi syön pastaa lähinnä kotikeittiössä.

tagliatelle

2000-luvun alussa asuin muutaman kuukauden Italiassa. Firenzen pastatarjonnasta on jäänyt parhaiten mieleeni pieni lounasravintola, jonka yksinkertaisilla puupenkeillä, pitkien pöytien ääressä istuivat aterialla niin raksaäijät kuin pukumiehet. Pastakulhollinen maksoi 2,50 euroa ja se oli suuri. Keittiöstä huudeltiin jokaiselle asiakkaalle erikseen kysymys: Formaggio?? Paitsi silloin, kun lounaslistalla oli kala- tai äyriäispastaa, joita ei italialaisessa keittiössä parmesaanilla pönkitetä.

Myöhemmin Rooman-matkalla tilasin kulinaristiystäväni suosituksesta tiskin alta jumalaista artisokkapastaa. Saapasmaassa osataan pastahommat, siellä valmistetaan ja myös syödään eniten pastaa koko maailmassa, noin 26 kiloa vuodessa. Kaikkien näiden kokemusten jälkeen odotukset olivat korkealla, kun matkustin Piemonteen, viiniharrastajien pyhättöön, Barolon alueelle. Jos viini on huippuluokkaa, on ruuankin oltava vähintään yhtä hyvää.

Saavuimme piskuiseen Monforte d’Alban kylään alkuiltapäivästä. Kotiuduimme hulppealla terassilla varustettuun hotellihuoneeseemme ja otimme pienet päiväunet. Sitten oli lounaan aika. Se olikin helpommin sanottu kuin tehty. Kävelimme jyrkillä ja kapeilla kivetyillä kujilla ravintolasta toiseen ja kaikissa meille pyöriteltiin päätä. Kello on viisi minuuttia yli kahden, lounasta ei enää tarjoilla. Haluatteko tulla illalla uudelleen?

Tajarin pasta

Emme halunneet, sillä ohjelmassa oli tervetuloillallinen oman hotellin ravintolassa. Päädyimme takaisin keskusaukiolle ja astuimme epäröiden sisään pieneen Enoteca Roccaan. Tarjoilija näki nälkämme jo kaukaa ja vakuutti, että meiltä saa vielä ruokaa, ennen kuin edes ehdimme kysyä. Kahden hengen ulkopöytäkin oli vapaana. Pian edessämme höyrysi tomaattinen tahaton-pasta ja laseissa oli paikallista punaista. Pienistä palasista koostuu matkalaisten onni.

raakakypsytettyä kalaa ja pikkelöityä raparperia

ravioli

barolo ravintola

tattirisotto

ragu

Seuraavan päivän lounas tarjoiltiin laakson pohjukassa, Barolon kylässä. Ravintolavarauksen oli tehnyt opas, ja hyvin oli tehnytkin. La Cantinettan tattirisotto oli silkkisen pehmeää ja pannacotta täydellisen tutisevaa ja sopivan makeaa. Ravintolassa myytiin pian meidän jälkeemme saapuneille seurueelle joidenkin annosten kohdalla ei-oota, raaka-aineita kun oli ostettu vain kyseistä lounasta varten. Se on yleensä hyvä merkki. Perheravintolan isäntä tuhahteli turisteille ja puhui käsillään vähintään yhtä kovaäänisesti kuin suullaan. Juuri tällaisia pikkuravintoiloita minä rakastan.

tiramisu

pannacotta

Vaelluksen lomassa pysähdyimme välillä seisoskelemaan viinibaariin tai lepuuttamaan jalkoja kahvilaan. Lasillisten mukana kannettiin joka kerta lautasellinen suolapaloja. Yleensä ilmakuivattua kinkkua, salamia, leipätikkuja ja piemontelaista toma-juustoa, mutta myös pieniä bruschettoja, oliiveja ja maksapasteijaa. Hiukopala pitää nälän ja kiukun loitolla ja loiventaa myös alkoholin vaikutusta. Pikkusuolaisella saatoimme kuitata jonain päivänä myös lounaan, sillä kuumalla ei sen kummempaa ruokaa kaivannut. Yksinkertaisen nerokasta. Voi, kunpa onnistuisimme ujuttamaan piemontelaisen aperitivo-kulttuurin myös tänne kotimaan kamaralle!

aperitivo

Toisena iltana varaus oli tehty yhteen Monforte d’Alban pikkuravintoloista. Osteria dei Catarin terassi on viiniköynnöksineen viehättävä. Ilta-aikaan asiakkaat ohjataan toisen kerroksen sisätiloihin, saliin, jonka seiniä koristivat puolialastomien naisten viininpoljentaa esittävät frescot. Pienen pöytäsekaannuksen jälkeen ilta rullaa vakuuttavasti eteenpäin. Annokset ovat visuaalisesti kauniita, etenkin jälkiruoan esillepano on näyttävä ja aiheuttaa annoskateutta viereisissä pöydissä. Viinit ovat jälleen kerran erinomaisia ja hinnat siihen nähden naurettavia. Haluan muuttaa tänne asumaan.

gnocchi

barbera

Jo ennen reissua kävi ilmi, että alueen parhaimmat ravintolat sijaitsevat kylien ulkopuolella. Matkaa saattaa olla useampi kilometri, joten saadakseen huippuaterian on nähtävä vähän vaivaa. Kylissä ei ole takseja, julkisesta liikenteestä nyt puhumattakaan. Kaikki liikkuvat autolla, skootterilla tai moottoripyörällä. Ravintolaan mennään samoilla kulkupeleillä ja niillä palataan myös kotiin, oli viiniä juotu tai ei. Ja kuten ehkä jo osaatte päätellä, piemontelainen ateria ei ole mitään ilman viiniä, jonka todennäköisesti on valmistettu naapurin tontilla kasvaneista rypäleistä.

jälkiruoka

jälkiruoka

Paikallisten mukaan viinihiprakassa ajamista katsotaan läpi sormien. Periaatteena on, että kotiin voi ajaa, vaikka veressä olisikin promilleja. Onnettomuuden sattuessa humaltunut kuski on toki edelleen vastuussa tekemisistään, mutta niin kauan kun mitään ei tapahdu, asiaan ei puututa millään tavalla. Tavallaan ymmärrän ja sitten taas en. Pienillä kyläteillä hissukseen ja varovasti ajaminen ei kuulosta kovin riskaabelilta, mutta alkoholin heikentämällä havainto- ja reaktiokyvyillä se voi silti olla kohtalokasta.

Viimeisenä iltana olin haaveillut istuvani illallisella kovasti kehutussa Ristorante Saraccassa. Päivä oli kuitenkin vaelluksineen niin uuvuttava, että päädyimme pizzalle keskusaukion laidalle. Ratkaisu ei ollut ollenkaan huono, saimme pian kuulla paikallisilta, että naisvoimin pyörivä pizzeria In Piazza oli ehdottomasti seudun paras ja sinne tultiin kauempaakin. Ruokailemisen jälkeen voimme mekin lämpimästi suositella. Edullista ja erittäin maukasta!

viimeisen illan pizza

Piemonte ei ehkä ylittänyt ruokaharrastajan odotuksia, mutta täytti ne silti heittämällä. Taas kerran lupaan itselleni perehtyä paikallisiin tarjoomuksiin hyvissä ajoin etukäteen, jotta osaan tilata sitä, mitä paikallisetkin syövät. Tällä kertaa jäi kokematta ainakin tryffelipasta ja carne cruda, raakana syötävä Razza bovine piemontese -rodun rasvaton naudanliha. Piemontelle tyypillistä keltaista pastaa sentään söimme.

Kapea tajarin-nauhapasta tehdään ikivanhalla reseptillä, joka pitää sisällään ainostaan 00-jauhoja sekä suuren määrän keltuaisia. Legenda kertoo, että yhtä jauhokiloa kohden lisätään jopa 40 kananmunan keltuaista. Pasta tarjotaan tyypillisesti lihaisan ragun tai tomaattikastikeen kera. Molempia kokeiltuani äänet menevät tasan. Harmittamaan jäi vain se, että samassa kylässä valmistetut tajarinit jäivät kiireen takia kaupan hyllylle. On varmaankin opeteltava tekemään keltaista pastaa itse.

Ruokalistat olivat Piemontessa varsin lihaisia. Kasviksia oli harvoin lisukkeissakaan, jos muutamaa tomaattilohkoa ei lasketa. Neljän päivän raskaahkon lihapitoisen ruokavalion jälkeen odotinkin kieli pitkällä Ligurian mereneläviä. Millaisia ruokia Italian itärannikko tarjosi, siitä kuulette ensi kerralla!

skumppaa kiitos

ps. Kirjoitettuani tekstin huomasin käyttäneeni useamman kerran verbiä rakastaa. Mitäpä muutakaan teonsanaa italialaisesta ruuasta puhuessa voisi käyttää. RAKASTAN!