Miellyttämisen aika on viimeinkin ohi

Makaan turkulaisen hotellihuoneen sängyllä ja annan ajatuksien vaeltaa taivaan täyttäneiden tummien pilvien tahtiin. On tiistai, päivä, jolloin yritän altistaa itseni määrittämättömille mielenliikkeille, ja kirjoittaa suodattamatta sen, mitä juuri silloin päässäni liikahtelee.

Kynnys antaa ajatuksille aikaa ja samalla sukeltaa tajunnanvirtaan on tälläkin kertaa lähes ylitsepääsemättömän korkea. Törmään siihen kuin seinään, ja keksin siksi sijaistekemistä. Selaan sormenpäilläni kännykkää, plärään kuvavirtaa, avaan jopa jodelin ja tuijotan tubesta turhia videonpätkiä. Kunnes on pakko rauhoittua. Siirtää kone käden ulottumattomiin ja napsauttaa kännykkä äänettömälle.

Tuijotan kattoon ja yritän olla miettimättä mitään. Puolessa minuutissa saan kiinni jostain, joka pyrkii pinnalle. Aihe kelluu edessäni, kuin olisi odottanut siinä koko pitkän päivän. Nyt puhuu entinen miellyttäjä.

metsämansikat

Kuluneina viikkoina olen pohtinut paljon parisuhteitani. Syykin on selvä, sillä kun kelaa edestakaisin tallenteita ja kirjoittaa muistiinpanoja tuoreiden avioparien alkutaipaleesta, alkavat oman elämän epäkohdat ja onnistumiset nostaa päätään.

Jokaisen Ensitreffit-jakson jälkeen päädyn samaan lopputulemaan: minulla on hyvä mies. Mies, jonka seurassa minun ei tarvitse olla mitään muuta kuin oma itseni. Mies, joka ei kasaa odotuksia niskaani, joka ottaa vastaan, jos kaadun, ja joka sitkeästi seisoo vierelläni myös sellaisina päivinä, jolloin en itsekään siedä itseäni. Miellyttäminen – sen aika on vihdoinkin ohi.

Tiukkaan tarttuneena tapanani on ollut kiinnostua vähän liiankin paljon siitä, mitä kukin puolisoni tai ihastukseni harrastaa. Musiikkimakuni saattoi muuttua hetkessä, minusta tuli penkkiurheilija, joka heräsi katsomaan formulaa keskellä yötä, join kuppikaupalla kahvia, jota vatsani ei kestänyt, notkuin baareissa kännikuskina ja törsäsin ison osan rahoistani merkkivaatteisiin. Kopioin sen mikä muita kiinnosti, ja unohdin kaiken sen, mikä minulle oikeasti oli tärkeää.

Eikä tämä poikaystäviin suinkaan rajoittunut. Olin koulussa ujo ja usein vähän ulkopuolinen. Olisin halunnut olla toisenlainen, sillä ei kukaan halua olla se, joka valitaan viimeisenä pesäpallojoukkueeseen, tai se joka inhoaa välitunteja, kun ei oikein tiedä, mitä silloin pitäisi tehdä ja kenen kanssa olla. Ala-asteella pakotin äitini ostamaan minulle pari numeroa liian suuret ja törkeän kalliit Kappa-verkkarit, koska luokan ihanimmalla pojalla oli sellaiset (ja kokoni oli kaupasta loppu). Yläasteella sain päähänpinttymän permanentista, koska sellainen oli suosituimmilla tytöillä. Lukion kotibileissä join omppupomppua, vaikka oikeasti en olisi halunnut olla humalassa. Saatoin jopa matkia puhetyyliä, kertoa keksittyjä juttuja ja kopioida kavereiden olemusta, jotta solahtaisin sujuvammin joukkoon. Perusteinimeininkiä, kai.

Onneksi ikä ja kokemus ovat tuoneet viisautta, sillä nyt osaan kuunnella itseäni ja uskallan olla se mikä olen. En jaksa enää välittää siitä, mitä muut ajattelevat. Mitä minä haluan, mikä minua kiinnostaa ja mistä minä innostun – se on kaikista tärkeintä. Ei ole sattumaa, että nykyinen kumppanini arvostaa samoja asioita, harrastuksia ja elämäntyyliä. Valinnat ovat meille yhteisiä. Molemmat ovat olleet kiinnostuneita kaikesta tuosta jo ennen ensimmäistä tapaamista.

metsämansikat

Uuden ihmisen myötä voi toki löytää uusia, aidosti kiinnostavia asioita, mutta toisen elämään ei kannata kokonaan hukkua. Olen hyväksynyt sen, että melominen pelottaa, joten mies käy merireissuilla yleensä yksin. Laulan kuorossa, mutta en loukkaannu, jos mies ei joka kerta halua tai ehdi tulla konserttiin. Ostan lipun Ultra Bran keikalle, hän kiertää kokeellisen jazzin keikkoja. Mies hiihtää, minä nautin enemmän pulkkamäestä. Yhdessä harrastamme ruokaa, kokkaamista, ulkona syömistä, elokuvia, lukemista, metsäpolkuja ja mökkeilyä. On omaa ja on yhteistä. Eikä kenenkään tarvitse miellyttää ketään.

Nyt on oikein hyvä.

Se oikea – urbaani legenda vai totisinta totta?

Taannoin kävin ystäväni kanssa pitkiä keskusteluja siitä, miltä rakkaus tuntuu ja miltä sen pitäisi tuntua. Pitäisikö lieskojen lyödä ja intohimon iskeä kipinää ensitreffien ensimmäisillä minuuteilla? Vai olisiko viisaampaa antaa ystävyyden kasvaa rakkaudeksi? Entä jos rakkaus roihahtaa ensisilmäyksellä, hiipuuko se hiillokseksi samalla nopeudella?

Menetänkö jotain tai jäänkö jostain paitsi, jos kukaan ei ole koskaan vienyt minulta jalkoja alta, kysyi ystäväni. Hän halusi niin palavasti kokea hullun ja raastavan rakkauden, että harkitsi jopa eroa tutusta ja turvallisesta kumppanistaan, johon oli sitoutunut vuosia sitten alttarilla.

pariskunta rannalla

Ajatustenvaihdon jälkeen jäin miettimään, onko elokuvissa, kirjoissa ja naistenlehdissä hehkutettu romanttinen rakkaus vain median luoma illuusio, jota kohti pyrkimällä sivuutamme hitaasti kumppanuudeksi kasvavan parisuhteen ja päädymme vaihtamaan parisuhdetta kuin paitaa? Pakasta voi aina napata seuraavan, kun vanhasta katoaa jännitys ja uutuudenviehätys.

Ja mistä voi tietää, että siinä se nyt on, se oikea, toinen puoliskoni, elämäni suurin rakkaus, tähtiin kirjoitettu, kauan kaivattu puuttuva palanen? Ehkä ärsyttävin vastaus tuohon ikuisuuskysymykseen kuuluu: sen vaan tietää. Tämä selvä. Mutta mitä, jos ei tiedäkään? Mitä, jos siksi oikeaksi osoittautuukin tyyppi, joka tuntuukin ensin vihonviimeiseltä ja täysin väärältä? Mitä, jos kiinnostus herää vasta viikkojen päästä? Onko suhde silloin jotenkin vähempiarvoinen, kuin se vuosisadan rakkaustarina, joka alkaa ryminällä ja jonka ensimmäisessä lauseessa todetaan, että tässä se nyt on, ihminen, jonka kanssa astelen alttarille ja perustan perheen.

Minä olen hitaasti lämpiävää sorttia. Saatan ihastua ihmisiin nopeasti, mutta rakastuminen on toinen juttu. Salama ei ole koskaan iskenyt kirkkaalta taivaalta, eivätkä galaksit ole räjähtäneet tapaamishetkellä. Vaikka kukaan ei koskaan olekaan saanut jalkojani veteläksi, pystyn aistimaan muutamassa minuutissa, onko kyseinen ihminen minun tyyppiäni. Enkä nyt tarkoita pelkästään deittailua, vaan uusia ihmisiä ylipäänsä.

tulppaanit

Kun 12 vuotta sitten istuin toista viikkoa uuden työpöytäni edessä, sisään asteli yksi kustantamon päälliköistä. Tulokkaat perehdytettiin talon toimintaan kierrättämällä heitä eri osastoilla ja minun oli määrä tavata myös kyseinen herra perehtyäkseni hänen toimialaansa. Mies tuli huoneeseen tapaamaan kolleegani ja samalla sopimaan tapaamisesta kanssani. Vielä täysin vieras tyyppi ehdotti aikaista aamua, johon minä reippaasti tokaisin, etten taida kyetä, tuona aamuna minulla todennäköisesti on krapula. Mies nauroi ääneen, sanoi ymmärtävänsä ja siirsi tapaamisen iltapäivälle.
Kun tapasimme uudelleen, hän kysyi, miten uskalsin puhua niin suoraan tuntemattomalle. Sanoin, että kuuntelin intuitiotani – elekielestä ja olemuksesta arvioin hänen olevan samalla kartalla.

Siltä minusta tuntui myös, kun kohta kaksi ja puoli vuotta sitten kohtasin nykyisen rakkaani. Istuin baaripöydän toisella puolella ja huomasin ajattelevani, että tuo ihminen tuossa, puoli tuntia sitten tavattu, tajuaa juttujani, nauraa niille, nyökkäilee ja jatkaa jouhevasti lausetta, kuin näkisi suoraan pääni sisään. Siirsin hänet välittömästi kategoriaan ”mun tyypit”. Vaikkei treffeistä alkaisikaan elämänpituinen rakkausmatka, tiesin, että illasta tulisi varmasti mukava.

Intuitio oli oikeassa, mutta liekit lämpenivät hyvin hitaasti. En todellakaan tiennyt heti. Jos olisin hokenut itselleni ”kyllä sen sitten tietää” -mantraa, olisin kävellyt onneni ohi. Ymmärsin olla takertumatta epäolennaisiin yksityiskohtiin, katsoa pidemmälle ja olla kärsivällinen. Se kannatti. Rakkaus ei räiskähtänyt roihuihin yhtäkkiä ja yllättäen, vaan lämpö levisi jäseniin pikkuhiljaa. Kuin varkain kiintymys kasvoi, ja nyt 27 kuukautta myöhemmin olen rakkautta täynnä, ehkä täydempi kuin koskaan ennen. Tuntuu kuin olisin tullut viimeinkin kotiin.

pariskunta rannalla

Tapoja rakastua ja rakastaa on monia. Minä en kaipaa korkealle leiskuvia liekkejä, en hetken huumaa, en jatkuvaa paloa, enkä intohimoa, johon hukkua. En usko jääväni mistään paitsi, vaikka kukaan ei ole sulattanut sydäntäni sekunneissa. Siirappiset ja yliromanttiset kohtaukset jätän mielelläni valkokankaille ja harlekiiniromaaneihin. Niiden sijaan haluan tuntea oloni turvalliseksi, halutuksi ja rakastetuksi, haluan höystää parisuhteeni arjen romantiikalla ja rakastaa myötä- ja vastamäessä. Räiskiköön rakkaus polttavia kipinöitään toisaalla, me käperrymme sohvan nurkkaan toistemme kainaloon – onnellisina.

Mitä sinä minussa arvostat?

Minä elän sanoista. Ilmaisen itseäni parhaiten kirjoittamalla. Puhuakin osaan ja tulen ymmärretyksi, mutta usein lauseet pursuavat täytesanoja ja punainen lanka häviää rönsyjen sekaan. Sammakot loikkivat suustani pitkälle ja joskus pelkkä äänensävykin saattaa aiheuttaa väärinkäsityksiä. Jäsentäminen unohtuu ja välillä putoan itsekin kärryiltä. Kirjoittaessa on aikaa ajatella.

jalat rannalla

Myös rakkautta ilmaisen sanoilla. Kiitän, arvostan, kehun ja kannustan. Ihailen ääneen leveitä hartioita ja hyvin istuvia housuja. Toivotan hyvää työpäivää ja pyydän ajamaan varovasti. Kyselen miten päivä meni ja mikä fiilis on juuri nyt. Lähetän viestin mukana sydämiä ja suukkoja, kuin kouluikäinen konsanaan.

Vasta viime aikoina olen oppinut ymmärtämään, että meidän kahden rakkauden kielet eroavat toisistaan kuin yö ja päivä. Mies ilmaisee kiintymystään tekemällä, minun keinoni on kieli. Molempien sanavarastoon kuuluu onneksi kosketus, sillä ilman läheisyyttä en osaisi elää. Kaikki tavat ovat yhtä merkityksellisiä, kunhan ilmaisukeinon ensin tunnistaa.

Viikko sitten kirjoitin julkisen rakkaudentunnustuksen. Halusin antaa arvoa niille pienille arjen teoille, jotka tekevät päivistä piirun verran parempia, maanantaista sujuvampia ja huonoistakin hetkistä vähän siedettävämpiä. Palaute oli mykistävää.

Moni kiitteli vuolaasti, että kirjoitin näkyväksi arkeen upotetun rakkauden. Muutamassa kommentissa kuitenkin ihmeteltiin, onko luokseni muuttanut miespalvelija, kysyttiin, teenkö itse mitään arkemme eteen ja jopa pohdittiin, onko parisuhteemme todella niin yksipuolinen kuin mitä teksti antaa ymmärtää. Hyviä kysymyksiä, joihin vastasin, kuten asia on: palvelijaa ei ole näkynyt ja kyllä minäkin siivoan. Olen reisiä myöten rakkauden ihanassa suossa ja näytän sen omalla tavallani.

Eräs lukija peräänkuulutti arvoja. Ei yksin meidän parisuhteessamme, vaan yleisesti. Onko rakkaus ja parisuhde nykyaikana vain yhteisiä harrastuksia, matkustamista, ruokahifistelyä ja aktiviteetteja, eikö syvemmillä arvoilla ole enää merkitystä?

En osaa vastata koko yhteiskunnan puolesta, mutta sen tiedän, että juuri samankaltainen näkemys maailmasta yhdistää ainakin meitä. Yhteiset arvot ovat parisuhteen kulmakiviä, joita ilman jokin nurkka jatkuvasti repsottaa miten sattuu ja hiertää kivenä kengässä. Emme me tässä olisi, onnellisina ja tyytyväisinä, jos emme jakaisi samoja arvoja.

Jokin aika sitten kävimme sohvalla pötkötellessä keskustelun, joka lähti kysymyksestä: mitä sinä minussa arvostat? Luja lojaalius, rehellisyys ja ehdoton luottamus ovat edelleen suhteen kivijalka, eikä niitä ole tarvinnut missään suhteen vaiheessa koetella. Arvostamme ja kunnioitamme toistemme uravalintoja, tekemisiä ja mielipiteitä, tärkeää on myös kannustaminen ja henkinen tuki, johon nojata, kun maailma tuntuu kaatuvan päälle.

Elintärkeä on myös yhtenevä perhekäsitys. Kahden hengen perhe on yhtä arvokas kuin sellainen, jossa pienet jalat tömistävät parkettilattiaa tai murrosikäiset paiskovat ovia. Laajennettuun perheeseen kuuluvat sisarusten ja vanhempien lisäksi myös ystävät ja heidän lapsensa, joista monelle olemme kummeja.

Samankaltainen katsomus heijastuu tietysti kaikkeen mitä teemme: harrastuksiin, vapaa-ajan viettoon, arkiseen tekemiseen, kulutustapoihin ja tulevaisuuden suunnitteluun ja haaveisiin. Arvot ja aatteet kulkevat rivien välissä ohjaten jokapäiväistä elämää ja tapaa olla.

Ruokafilosofia tukee sekin yhteistä arvomaailmaa. Ostamme satokauden luomu- ja lähiruokaa, jätämme jalosteet kauppaan, leivomme leipämme itse, vältämme hävikkiä ja kierrätämme. Emme harrasta shoppailua, mutta maksamme mielellämme taidolla valmistetusta ravintolaruuasta ja kestävästä suomalaisesta muotoilusta.

Arvostamme molemmat puhdasta luontoa ja kestävää kuluttamista. Siksi suosimme vaatteissa ja tavaroissa uusiutuvia luonnonmateriaaleja, yritämme matkustaa ja retkeillä niin, ettemme kuormittaisi luontoa liikaa, liikumme jalan, fillarilla tai julkisilla, emme notku baareissa, vaan vietämme mielummin iltaa kotona ystävien kanssa. Eivät harrastukset, mieliteot ja yhteiset aktiviteetit sulje pois syvempiä arvoja, päinvastoin ne kulkevat käsi kädessä ainakin tässä taloudessa.

Ja kaiken tämän jälkeen on vielä muistutettava, että kyllä meilläkin kipupisteemme on. Ääntä korotetaan ja mykkäkouluakin vietetään. Minä neuvon ja mies ärsyyntyy. Koti lähentelee joskus kaatopaikkaa eikä parvekelaseja ole pesty kahteen vuoteen. Olemme kaukana täydellisistä, mutta yritämme parhaamme. Se riittää.

kanootit

Ps. Näyttää siltä, että tiistait inspiroivat minut pohtimaan parisuhdettani. Olkoon sitten niin, ensi viikolle lupaan kehitellä jälleen uuden tekstin aiheesta. Toiveitakin saa esittää.