Olen onnellisempi kuin aikoihin – ja sanon sen ääneen

”Se ei kyllä yhtään ole sun tyyppinen”, totesi ystäväni suhteemme alkutaipaleella. Nyökyttelin hymyillen, sillä olin täysin samaa mieltä. Siihen asti olin toistanut tuttua kaavaa, ja siksi etsinyt sitä oikeaa ihan vääristä paikoista. Pitänyt parempana toisia ominaisuuksia, arvostanut tiettyjä ulkoisia piirteitä ja kiinnittänyt huomiota epäolennaisuuksiin. Niiden sijaan nojasin nyt keskusteluihimme, yhteisiin intresseihin ja siihen tunteeseen, että olen turvassa.

Keväällä 2013, kun erosin 11 vuotta kestäneestä suhteesta, tajusin, että olin jo pitkään elänyt toisten elämää. Sopeuduin ja tein kaikkeni käyttäytyäkseni niin, että minut hyväksytään. Uppouduin eksäni maailmaan, kun olisi pitänyt keskittyä kuuntelemaan, mitä minä elämältä haluan ja tarvitsen. Vaatimuksia, ääneen lausuttuja ja lausumattomia, sateli sieltä ja täältä. Vaikka ero oli kipeä, ilman sitä en olisi tässä. Vihdoinkin omana itsenäni, sellaisena kuin olen. Hyväksyttynä ja arvostettuna kaikkine vajavaisuuksineni.

Jo ensimmäisillä treffeillä haaveilimme kesämökistä. Molemmat tahoillaan tietysti, sillä liian suuria askeleita ei puolen tunnin tuntemisen jälkeen vielä kannattanut harppoa. Purjehduksesta ja merestäkin puhuttiin – ja ruokaharrastuksesta, siitä riitti juttua pikkutunneille. Baarin ovien sulkeuduttua hytisimme sen ulkopuolella kylmässä kesäillassa ja haimme lämpöä toisistamme. Lopulta hän hyppäsi paitahihasillaan pyörän selkään ja karautti kahdeksan kilometrin matkan kotiinsa Lauttasaareen. Minä melkein jäädyin, vaikka välimatkaa lämpimään peiton alle oli hädin tuskin kilometri.

Rakkaus antoi odottaa itseään. Polveni eivät notkahtaneet ensitapaamisella, mutta kiinnostukseni heräsi. Halusin tavata uudestaan ja jatkaa tutustumista. Kesän aikana ihastuin, mutta vasta syksyllä uskalsin sanoa rakastavani. Hän osoittautui timantiksi. Huolehtivaiseksi, turvalliseksi, kannustavaksi, myötäeläväksi, hauskaksi, älykkääksi ja kaiken päälle komeaksi. Hän arvostaa sitä, mitä minä teen ja tykkää siitä, mitä itse tekee. Hän on kätevä käsistään ja haka hellan ääressä, leipoo leivät, paistaa pihvit ja pikkelöi vihannekset. Hän pyöräilee kesät talvet, viihtyy luonnossa ja tarttuu toimeen hanakasti. Kaiken tämän lisäksi hän tykkää lukea, lähtee kanssani keikoille, pukeutuu hyvin ja kengätkin ovat kuosissa, vaikka niitä edelleenkin on ihan liian monta paria. Voisin jatkaa listaa vielä pitkään, mutta luulen, että ymmärsitte jo, mitä tarkoitan.

Jokaisessa parisuhteessa on kipukohtansa, jotka välttämättä eivät näy ulospäin – niin myös meillä. Kun katsoo historiaani taaksepäin, voi päätellä, että olen pitkien parisuhteiden ihminen. Se, miten hiertävät kivenmurikat kohdataan, ratkaisee. Kun napit painuvat vastakkain, haluan selvittää, mistä se johtuu. Jos hermot kiristyvät, kysyn syytä siihen. Kävelemään lähden vasta, kun muuta ratkaisua ei ole. Tämä pätee muuten myös ystäviin. Kun minut kerran voittaa puolelleen, pysyn purkkana kengänpohjassa lopun elämää.

onnellinen

Viimeisen puolen vuoden aikana suurimmat kivet kengissä ovat alkaneet hioutua huomaamattomammiksi. Kehitys on vaatinut itkua, itsensä tutkiskelua, ymmärtämistä ja toisen asemaan asettumista. Miksi hän toimii näin, miksi minulle tämä on tärkeää? Mies on lukenut kirjallisuutta aiheesta, minä olen kirjoittanut ja uskaltanut puhua vaikeistakin asioista ääneen. Sitkeys ja sinnikäs työ on alkanut tuottaa hedelmää. Juuri nyt parisuhteemme kukoistaa.

Istumme töölöläisessä kortteliravintolassa ja tuijotamme toisiamme silmiin. Olen onnellisempi kuin aikoihin, ja sanon sen ääneen. Viides yhteinen vuosi on aluillaan, ja uskon, että siitä tulee vielä parempi kuin edeltäjistään. Toivottavasti intuitioni on oikeassa.

Parisuhteen pelastaja – tee-se-itse treffiboksi

Läppäri, telkkari, Netflix, Candy Crush, sosiaalinen media, Hesari ja duunit. Myönnän vastahakoisesti, että suurin osa hereilläoloajastani kuluu edellä mainittujen liiankin addiktoivien aktiviteettien parissa. Kun parisuhdesoppaa maustetaan vielä säännöllisillä harrastuksilla sekä bloggaajan viikoittaisilla velvoitteilla, on parisuhteen yhteinen aika todella kortilla. Tässä me nytkin istumme, kylki kyljessä, sohvalla, omissa ajatuksissamme. Toinen selaa Ylen uutisia, toinen suunnittelee seuraavan päivän töitä.

Peiton alle pötkähdämme yhdentoista jälkeen. Poimimme yöpöydälle pinotuista kirjoista päällimmäisen ja sukellamme tarinoihin ja kielen koukuttaviin kiemuroihin. Kun silmät alkavat väsyä, eikä sukeltelu sanojen seurassa enää suju, suukotamme hyvää yötä ja uuvahdamme unten maille. Herätyskellon soittaessa Amelien teemaa, hipsimme kylpyhuoneen kautta keittiöön. Jaamme Hesarin – hänelle kulttuuri, minulle loput – ja hotkaisemme aamiaiskulhomme tyhjiksi. Pussaamme ja toivottelemme hyvää työpäivää. Pian polkupyörä sujahtaa sisäpihan halki kohti kymmenen kilometrin päässä odottavaa nörttipajaa. Minä istun työpöydän ääreen ja avaan läppärin.

Kymmenen tunnin kuluttua kaava toistuu.

treffiboksi

Yrittäjän elämä vaatii välillä myös viikonlopputöitä, ja lauantai on duunipäivä siinä missä muutkin. Koetan kuitenkin suoriutua pakollisista tehtävistä miehen sulkapallovuoron aikana. Joskus onnistun, mutta useimmiten en. Hikisen miehen kolistellessa kotiin tuijotan läppärin ruutua samassa paikassa kuin kaksi tuntia aiemmin, olen liikahtanut tuskin senttiäkään. Poikkeukset vahvistavat säännön tässäkin tapauksessa, ja samalla ne piirtävät kontrastia päiviimme murmeleina. Yhteisestä tekemisestä saa energiaa, jolla jaksaa pitkään. Miksi ihmeessä nyhjäämme älylaitteidemme seurassa, kun voisimme kerätä yhteisiä kokemuksia ja hyvää tekevää energiaa paljon enemmän ja paljon useammin.

Meillä ei ole lapsia, emmekä siis elä ruuhkavuosia, vaikka niin voisikin ikävuosistamme päätellä. Silti yhteinen aika on kiven alla. Jotain tarttis siis tehdä, mielummin ennemmin kuin myöhemmin.

Treffiboksi parisuhteen pelastajana?

Ratkaisu on yllättävän yksinkertainen. Kaksitoista kirjekuorta, kaksitoista kuukautta ja vähintään kahdettoista treffit vuoden aikana. Idean deittilaatikkoon löysin alun perin ystäväni Miian blogista. Tapojeni mukaisesti muokkasin konseptia vähän, sillä halusin myös mieheni innostuvan asiasta ja sitoutuvan siihen. Niinpä pari viikkoa ennen joulua, kun molemmat tuskailimme toistemme millä muistaa ja mitä ostaa, ehdotin, että unohtaisimme tavaralahjat ja antaisimme toisillemme aikaa. Mies kuunteli epäluuloinen ilme kasvoillaan ja mietti varmaan mielessään, mitä olen hänen pään menokseen taas kehitellyt. Muutaman minuutin palopuheen jälkeen hän kuitenkin nyökkäili jo hyväksyvän oloisena. Treffiboksi oli hänestäkin erinomaisen hyvä idea.

treffiboksi

Päätimme jakaa treffivastuut. Minä keksisin tekemistä kuuteen kirjekuoreen, ja hän tekisi samoin. Jokaisen kuukauden ensimmäisenä päivänä arpoisimme sokkona kuorista onnekkaimman ja avaisimme sen. Sitten kaivettaisiin kalenterit esiin ja lyötäisiin lukkoon päivä. Olimme sopineet, että kuoreen voi kirjoittaa myös ajankohdan, jos treffit ovat tiettyyn vuodenaikaan, kuukauteen tai viikkoon sidottuja. Saaripiknik on oletettavasti mukavampi toteuttaa auringon lämmittäessa piknik-vilttiä ja souteleminenkin on mahdotonta jäiden aikaan. Vastoin kaikkia odotuksiani mies oli hoitanut homman kotiin ennen minua. Minä pähkin vaihtoehtoja vielä aatonaattona sulkeutuneena kelohonkaisen tunturimökin makuuhuoneeseen, hän oli pakannut valmiit kuoret matkalaukkuun jo kotona.

Kun treffiboksi eli silkkinauhalla yhteen sidottu kuoripino aattona purettiin, minun kuoristani muutamassa oli aikamääre touko–syyskuu, miehen kirjailemissa treffikuorissa luki muutamassa ”kesä”. Yhteen kuoreen oli merkitty tarkkaan määritelty viikonloppu. Toukokuussa minut ilmeisesti vietäisiin treffeille, jotka kestävät yön yli – ihanaa!

Vieläkään en tiedä minne, sillä se on kuulemma yllätys. Sillä ei oikeastaan ole edes väliä, sillä sydämeni sulaa pelkästä ajatuksesta, että hän on yksikseen sumplinut, suunnitellut ja säätänyt matkaa, majoitusta ja ties mitä muuta. Kerta on elämässäni ensimmäinen, koskaan aiemmin kukaan ei ole järjestänyt minulle mitään vastaavaa. (Ei, tuotantoyhtiön järjestämiä häitä ja häämatkaa ei lasketa.) Romantiikannälkäinen sieluni on ikuisesti kiitollinen.

Jouluaattona avattiin myös ensimmäinen kuori, joka johdatti meidät kokeilemaan lentämistä Föönin tuulitunnelissa. Sen jälkeen olemme ehtineet testata Cinamonin K18-elokuvanäytöksen, ihmetellä leijuvaa betonijärkälettä Amos Rexissä ja syödä hyvin Going Greek -kuppilassa. Minun kuoristani on nyt käytetty kolme, ja on pakko tunnustaa, että ei ole mitään muistikuvaa, mitä jäljellä olevat pitävät sisällään. Kutkuttavan jännittäviä aikoja on siis edessä. Kunhan treffivuosi on saatu pakettiin, raporttia ja treffivinkkejä seuraa.

treffiboksi

Vaikka vuotta on takana vasta reilut kolme kuukautta, treffiboksi on jo nyt tehnyt suhteellemme hyvää. Edelleen saatamme nyhjätä arkena sohvalla vierekkäin, mutta ilman television hypnoottista välkettä tai älylaitteiden puskemaa notifikaatiotulvaa. Yhtä lailla saatamme nousta ja lähteä leffaan, kävelylle, fillaroimaan tai vaikka ulos syömään. Tuosta vaan, ilman sen suurempia ennakkovalmisteluja. Säännöllinen yhteinen tekeminen ja sen suunnittelu on aktivoinut ajattelemaan ja herätellyt tajuamaan, että parisuhde tai se maailman rakkain ihminen siinä vierellä ei todellakaan ole itsestäänselvyys. Parisuhde pysyy tuoreena, terveenä ja hyvissä voimissa, kun siitä pidetään huolta.

Jos parisuhde on syvässä kriisissä, treffiboksista tuskin on pelastajaksi, mutta tällaisten laiskuuteen taipuvaisten älylaitteiden orjien takapuolet se sai nousemaan sohvalta ja tekemään asioita enemmän yhdessä. Jos siis rämmit ruuhkavuosissa tai muuten kaipaat piristystä parisuhteeseen, itse askarreltu treffiboksi saattaisi hyvinkin ohjata oikeaan suuntaan – suosittelen lämpimästi kokeilemaan!

Unohtunut lompakko ja muita kertomuksia rahasta ja rakkaudesta

”On muuten sun vuoro maksaa, oot mulle kaksi illallista pystyssä!”, huudahtaa Vesa Sinille viimeisimmässä Ensitreffit alttarilla -jaksossa. Mieleeni nousevat samankaltaiset sanat kolmen vuoden takaa, kun keltainen lehdistö ruoti lööpeissään törkeäksi tulkittua käytöstäni. ”Ensitreffit alttarilla -morsian maksattaa miehellään kaiken”, ”Pia unohti lompakkonsa, Jussi joutui maksumieheksi.” Nämä mieltä ylentävät median klikkiotsikot ja yleistetyt oletukset naurattavat nyt, mutta silloin ne murjoivat minut mustelmille. Myös keskustelupalstojen luokattomat kommentit osallistuivat mustamaalaamiseen, mutta se tuskin yllättää ketään.

Totuus oli hieman toisenlainen. Keskinäinen vitsailu tulkittiin vittuiluksi, ja omalaatuinen huumori merkiksi siitä, että olen hakenut ohjelmaan löytääkseni rikkaan miehen. Kameralle tallentuneista yksittäisistä lausahduksista vedetyt johtopäätökset eivät olisi voineet pahemmin metsään mennä, sillä kymmenen leikatun minuutin ja oikean elämän välille ei noin vain voi yhtäsuuruusmerkkiä piirtää.

Rahasta ja rakkaudesta

Kaikki nuo kärpäsestä kyhätyt kohuotsikot kertovat siitä, kuinka rahasta puhuminen on tässä maassa edelleen jonkinlainen tabu. Ja kun rahaan yhdistetään rakkaus, ollaan todella vaarallisilla vesillä. Siksi aion nyt puhua teille hetken rahasta ja rakkaudesta, varsinkin yhdessä, mutta myös erikseen.

maisema

Aloitetaanpa rakkauden ensiaskelista. Kuvittele mielessäsi ensimmäiset tai toiset treffit. Vaikka edellisistä olisikin aikaa, muistat varmasti, miltä se tuntui. Kahvilan kassa tai baaritiski, ravintolaillallinen tai jäätelökioski – paikalla ei väliä, kysymys yllättää silti joka ikinen kerta. Siinä sitä sitten tuumitaan tuntemattoman ihmisen kanssa maksetaanko yhdessä vai erikseen, pannaanko samasta vai laitetaanko lasku puoliksi? Vilkuillaan vaivihkaa toisiamme, kaivellaan käsilaukkuja ja povitaskuja ja yritetään luovia tutkimattomilla vesillä.

Mitään sääntöä siihen, kuka tarjoaa ja kuinka paljon, ei todellakaan ole ole. Sukupuolittuneilla perinteillä voi minun puolestani heittää sorsia ja muita vesilintuja ja antaa niiden vajota syvälle savipohjaan. Toisille tarjoaminen kuitenkin on tärkeää, ja olenpa kuullut kerrottavan, että treffiseura on jätetty siemailemaan oluttaan yksin, kun ei ole ymmärtänyt maksaa molempien juomia. Nykyisen puoliskoni tarjosi ensimmäiset yhteiset oluet, mutta toisella kierroksella minä kaivoin kuvettani mielihyvin.

Sillä, onko miehellä rahaa, ei ole koskaan ollut minulle merkitystä. Kunhan tulee toimeen omillaan, se riittää, sillä minun tuloillani ei kahta aikuista elätetä. En siis metsästä lihavia lompakoita, en etsi elättäjää, en odota kieli pitkällä perintöä, enkä marssi verotoimistoon vaatimaan viime vuoden tulotietoja. Huolehdin itsestäni ja hän saa luvan tehdä samoin.

Millainen rahankäyttäjä minä olen?

Taloudellinen riippumattomuus on ollut minulle aina tärkeää, olen siis tarkan markan nainen. Lasken, budjetoin ja kulutan harkiten. (Paitsi keväällä 1999 kun sain ensimmäisen vakituisen työn ja 13 000 markan palkka kilahti ensi kertaa tilille. Silloin saatoin vähän seota ja kantaa kotiini kahmalokaupalla tarpeettomia paitapuseroita ja pitkiä hameita, vain siksi koska voin.) Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että lokkeilisin muiden lompakoilla.

Olen tullut toimeen välillä todella vähällä, opiskeluaikana onnistuin siirtämään syrjään aikanaan jopa osan opintotuestani. Kun rahaa on käytössä vähän, käytän sitä automaattisesti pihistellen. Saatan kävellä keskustasta kotiin, jos fillari on talviteloilla, eikä kuukausilippukaan ole voimassa – vain säästääkseni 2 euroa ja 20 senttiä. Metrolla olen useasti ajanut vain Koivusaareen asti, ja rullaillut siitä fillarilla eteenpäin Otaniemeen, sillä maksaahan seutulippu melkein 5 euroa.

Kahden käden sormet eivät riitä laskemaan niitä kertoja, jolloin olen jättänyt vaatteen hankkimatta, koska se on liian kallis. Jos muutaman hyvin nukutun yön jälkeen shoppailu houkuttelee edelleen, saatan muuttaa mieleni, mutta yleensä päätös pysyy. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että etsisin samantyylisen tuotteen käsiini ketjuliikkeestä, vaan tsekkaan mielummin käytettyjen vaatteiden valikoiman tai käyn kylässä vaatelainaamo Vaatepuussa, jonka jäsenyyden lunastin itselleni puoli vuotta sitten. Ostan siis harvoin ja laatua, jos vaan rahatilanne sen sallii. Pyrin muutenkin käyttämään verorahoillani maksettuja palveluita kuten kirjastoja ja ostamaan tavaroiden sijaan elämyksiä, joista jäljelle jää elämänmittaisia muistoja, ei ympäristöä kuormittavia kampekasoja.

puu rahasta ja rakkaudesta

Tunnen mielihyvää, kun pankkitilini saldo kasvaa ja rahasto, johon sijoitan on 30 prosenttia plussan puolella. Aina välillä mietin, mihin tunne oikein perustuu. Asuuko sisälläni pesänrakentaja, joka hyrisee tyytyväisenä kun pesämuna kasvaa, onko vanhempieni yrittäjäura tehnyt minusta varovaisen vai mistä on kysymys?

Asuntolainaa on vielä paljon, mutta sekin vähenee näillä koroilla vinhaa vauhtia. 42-vuotiaana alan vihdoinkin olla tilanteessa, jossa jemmassa on riittävä summa rahaa pahan päivän varalle. Kolmen kuukauden palkalla elää tarvittaessa vaikka puoli vuotta, jos isoja hankintoja ei tarvitse tehdä.

Olen sinnitellyt niin pitkään pienillä tuloilla, että nyt, kun laskutan kuukausittain kivoja summia, en tiedä mihin rahani laittaisin. Vuodenvaihteessa työtilanteeni hyvin todennäköisesti taas muuttuu, joten siihen asti elän säästellen, vaikka tilillä sievoinen summa seisookin. Sijoitan rahojani lähinnä uusiin työvälineisiin, kuten läppäriin ja kännykkään. Uuteen kameranrunkoon ehdinkin jo investoida. Niiden kulut voin vähentää ainakin osittain, sivutoimisena yrittäjänä hyödyn myös alvien vähennysoikeudesta ja alarajahuojennuksesta.

Sinun, minun vai meidän rahat?

Rakkauden ja rahan sovittaminen samaan yhtälöön on helpommin sanottu kuin tehty. Jos toinen suhtautuu rahaan huolettomasti ja toinen laskee jokaisen sentin, voi rakkauden ryppy eskaloitua ylitsepääsemättömäksi railoksi heti seurustelun alkuvaiheessa. Parempi onkin puhua pätäkät halki poikki ja pinoon heti, kun hommassa alkaa näkyä vakavoitumisen merkkejä.

Meillä on omat rahat ja lainat, mutta pakolliset asumiskulut, vakuutukset ja ruoka maksetaan yhdessä. Kun palkka tipahtaa tilille, loppusummasta siirretään erilliselle ruokatilille tietty prosenttimäärä. Kumpikin siis osallistuu sapuskoihin suhteessa omaan tienestiinsä. Riittävä prosenttiluku on löydetty haarukoimalla, ja sitä on nostettu pikkuhiljaa, kunnes saavutettiin tasapaino, jossa tilin käyttöä ei tarvitse ruokakaupan kassalla miettiä. Taloustilillä on aina riittävästi rahaa.

Suurempia hankintoja tulee eteen harvoin. Mielummin kunnostamme ja korjaamme, kuin ostamme uutta. Lokakuun alkupuoliskolla mies hioi ja lakkasi aikanaan käytettyinä ostetut ruoka-, sohva- ja yöpöydän. Pienempienkin ostosten yhteydessä käymme yleensä keskusteluja siitä, tarvitsemmeko todella tätä vai pärjäämmekö ilmankin. Uuden tavaran hamstraamisen sijaan yritämme pikkuhiljaa päästä eroon vanhasta ja tarpeettomasta, jota 40 vuoden aikana on nurkkiin ja kaappien perälle pinoutunut pölyyntymään.

Ulkona syömme nykyään korkeintaan kerran kuukaudessa. Lasku maksetaan suurin piirtein vuorotellen. Tiedän pariskuntia, jotka merkitsevät kaikki yhteiset ostokset exceliin ja kuukauden päätteeksi tasaavat tilit. Sellaisiakin suhteita on, joissa paremmin tienaava maksaa lähestulkoon kaiken. Ja miksipä ei, jos se on molemmille osapuolille okei, onhan perinteisessä parisuhteessa tavallaan kyse yhteisestä potista. Koko homman juju onkin siinä, ettei tarvitse tehdä kuten muut, sillä ne muut eivät elä teidän arkeanne, istu ruokapöydässänne tai päätä hankinnoistanne. Rahan ja rakkauden voi yhdistää, kuten parhaaksi näkee, eikä sitä tarvitse selitellä tai perustella kellekään.

almuja

Haluaisin sanoa aiheesta kaiken, mutta tähän mennessä olen pureskellut mammonan maailmasta vain pienen palasen. Sen sijaan, että jatkaisin tekstin kirjoittamista ja sanamuotojen hiomista maailman tappiin saakka, julkaisen tämän tekstin torsona ja suosittelen teitä kääntymään kaikkien aikojen massimuijan, Julia Thurénin puoleen. Hän on nimittäin aivan vastikään kirjoittanut turkoosien ja kullattujen kansien väliin kaiken rahasta – ja ottaa kantaa myös rakkauteen. Joten ihan turhaa minä tässä monologiani jatkan. Kaikki on jo kirjoitettu.

(Itsehän en kirjaa ole vielä käsiini saanut, sillä ehtiessäni kirjamessuilla oikealle osastolle, se oli jo loppuunmyyty. Olen kuitenkin kuullut opuksesta pelkkää hyvää, joten uskallan suositella lukematta – ja todennäköisesti myös lukemisen jälkeen. Stay tuned.)

Mutta. Aion kuitenkin kantaa korteni kekoon ja lyödä lekalla tämänkin tabun tomuksi ja onnea tuoviksi sirpaleiksi. Siksi aloitan marraskuun ensimmäisenä päivänä rahapäiväkirjan, jonka viivan alle kertyneet eurot jaan teille myöhemmin senttiäkään säästämättä. Erityisesti aion kiinnittää huomiota siihen, paljonko pätäkkää valuu ruokakauppojen pohjattomaan kassaan ja ravintoloiden tiskien taakse. Vielä en ole päättänyt, onko seurantajakson pituus viikko, muutama vai peräti kokonainen kuukausi. Jotain jännitettävää pitää teillekin jättää.

Sillä aikaa olisi mielenkiintoista tietää, millaisia rahankäyttäjiä siellä ruudun toisella puolella istuu? Mihin tuhlaat ja missä nipistät? Ovatko raha ja rakkaus joutuneet törmäyskurssille? Sana on vapaa ja kommenttilootassa rutkasti tilaa.