Haaveita ympärivuotisesta mökkeilystä

Arki on solahtanut syksyisiin uomiinsa. Kello soi seitsemän jälkeen, käsi hapuilee kännykkää ja heti sen jälkeen yöpöydälle kannettua vesilasia. Veden määrä kertoo yöunen laadusta. Kun lasi on tyhjä, olen herännyt aamuyöstä useita kertoja, jos juoma on koskematon, unta on riittänyt aamuun asti. Pinnistelen itseni pystyyn ja avaan sälekaihtimet, vain todetakseni, että pimeää on, edelleen. Kuljen keittiöön kylppärin kautta. Huuhtelen kasvot kylmällä vedellä ja katson silmiin peilistä pöllämystyneenä tuijottavaa tyyppiä.

Mies kilistelee jo avaimiaan eteisessä, hän juo aamukahvinsa vasta työpaikalla. Pussaan ja toivotan hyvää työpäivää. Keitän ison kupillisen teetä, voitelen yhden näkkärin ja sulatan pakastimesta rasiallisen mökiltä kerättyjä puolukoita. Lusikoin sulatetut marjat kaurajugurtin päälle ja lisään aamiaiskulhoon vielä pellavansiemenrouhetta, inkivääriä, manteleita, pihlanamarjajauhetta ja ruisgranolaa. Istun keittiönpöydän ääreen ja avaan kirjan.

ympärivuotinen mökkeily

Seuraavista tunneista ei olekaan sitten juuri mitään kerrottavaa. Istun sohvalla läppäri sylissäni. Kirjoitan, kirjoitan ja kirjoitan vielä lisää. Säädän, väännän ja käännän, kopioin, leikkaan ja liimaan. Deletoin, pyyhin pois, lisään ja muotoilen uudelleen. Iltapäivällä mieli alkaa harhailla ja tarttua epäolennaisuuksiin. Lounaan jälkeen jään siivoamaan keittiötä, tiskaan, vaikka vihaan tiskaamista, selailen vanhojen lehtien kasaa, unohdun ajatuksiini.

Haaveilen mökkimaisemasta, järvestä, metsästä ja saunan lempeistä löylyistä. Jokohan siellä on lumi maassa? Jos meillä olisi auto, lähtisin katsomaan. Pakkaisin laukkuuni lämpimiä vaatteita läppärin ja muutaman kirjan. Kurvaisin suorinta tietä kohti Etelä-Savoa, pysähtymättä edes pissatauolle. Istuisin pihalla untuvatakissa, kädessäni höyryävä glögimuki. Hengittäisin sisään ja antaisin ahdistuksen virrata ulos.

Mielikuvat eivät kuitenkaan vastaa todellisuutta. Huussi ei pakkasella houkuttele, eikä peseytyminen jääkylmässä järvessä tai hangessa ole sekään pitemmän päälle kovin hauskaa. Kaikkialla on pimeää, lenkille on lähdettävä keskellä päivää, jos ei halua vaeltaa otsalampun valossa. Tuuli viheltää puiden latvoissa, tuvan lattia on kylmä ja musta metsä pelottava.

ruska mökillä

Haaveilen ympärivuotisesta mökkeilystä melkein joka päivä, kunnes todellisuus lyö litimärän rätin päin pläsiä. Mökki on pieni, ja vaikka luonto on lähellä, ei siitä vuoden pimeimpänä aikana iloa ole. Mökin lämmittäminen vaatii joko parin pesällisen polttamista tai suuren määrän sähköä pattereita varten – joka päivä. Kuumaa vettä varten on lämmitettävä sauna, mutta hiukset pitää silti pestä ulkona. Polkupyörällä liikkumista ei kannata suunnitella, eikä moottoripyörälläkään pitkälle jäisellä tiellä pötkitä. Perhe ja ystävät ovat kaukana ja kulttuuririennot saavuttamattomissa.

Jos haluaisin oikeasti mökkeillä ympäri vuoden, pitäisi ostaa mökki, jossa saunassa on sähköt, jonka keittiöön tulee vesijohtovesi ja jonka eristys on niin hyvä, ettei lämpö lennä harakoille. Vedenkulutus lähtisi nousuun sisävessan seurauksena, huussia tulisi käytettyä harvemmin ja lattialämmitys olisi itsestäänselvyys. Jos haluaisin toteuttaa haaveeni, pitäisi ostaa myös auto, jolla liikkua läpi loskan ja metristen hankien. Peltilehmä, jolla kiitäisin mökille vaikka vain viikonlopuksi ja sitten taas takaisin, jotta en missaisi kaupungin rientoja. Jos oikeasti mökkeilisin ympäri vuoden, olisin täysin eri ihminen. Kestävä mökkeily ei aiheuta ylimääräisiä päästöjä, ei kiihdytä ilmastonmuutosta, eikä vaadi ympäristöltä yhtään enempää, kuin mitä se jo meille antaa.

mitä haluan mitä tarvitsen

Joten tänäänkin hautaan haaveeni ja jään odottamaan kevättä. Avaan läppärin ja jatkan kirjoittamista. Kirjoitan haaveilusta ja siitä, että kaikkia unelmia ei tarvitse toteuttaa. Palaan haaveitteni pariin vasta, kun olen valmis muuttamaan kokonaan maalle. Myymään kaupunkikodin, asettumaan aloilleni pieneen punaiseen tupaan ja karsimaan kaikesta muusta. Siihen saakka jaksan kyllä odottaa kevättä – joka vuosi.

Mökkihöperö tässä terve!

Läppäri on auki, ja tyhjä arkki tuijottaa ruudulta vaateliaana ja kirkuvan kirkkaana. Tekeminen tuntuu tahmealta ja ahdistuksen tunne pyrkii esiin rintalastan alta. Päätän siirtää pakolliset työasiat hetkeksi syrjään ja kirjoittaa jotain aivan muuta. Otan koneen kainaloon ja suunnistan tuvan hämärimpään nurkkaan. Vedän viltin jalkojeni päälle ja alan kirjoittaa. Lupaan itselleni, että jos tämä teksti valmistuu seuraavaan tasatuntiin mennessä, palkitsen itseni päiväunilla. Sitten aloitan.

mökkihöperö aamu usva

Radiossa soi jazz ja uunissa palaa tuli, liekit loimottavat valurautaisen luukun pienistä aukoista. Keittiössä kohisee vedenkeitin. Tuuli on tyyntynyt ja kääntynyt luoteesta pohjoisen puolelle. Mökillä ja meillä menee ihan hyvin. Vaikka välillä kinastelemme ja tiuskimme toisillemme, olemme onnistuneet yllättävän hyvin elämään sulassa sovussa näissä niukoissa neliöissä. Etenkin nyt, kun ulkona alkaa olla kylmä ja sulkeudumme sisätiloihin, törmäilemme toisiimme jatkuvasti pienessä mökkikeittiössä. Toisen tielle jättämät tavarat saavat sapen kiehahtamaan, nojatuoliin kerääntynyt vaatekasa ärsyttää ja kasvava tiskivuorikin ottaa päähän. Arki on arkea idyllisimmissä mökkimaisemissakin.

Työpäivän aikana keskitymme omiin hommiimme. Jos sovittuja tapaamisia ei ole, karkaan välillä sienimetsään tuulettamaan ajatuksiani, istun laiturilla tuijottamassa veden liikettä ja pilvien purjehtimista taivaan kannella, heittäydyn pitkäkseni lukemaan kirjaa tai kahlaan läpi keittiön pöydälle kasaantunutta hesarien pinoa. Mies tönöttää tunnollisesti palapelilaatikoiden päälle viritetyn etätyöpisteensä edessä, keittää välillä kahvia ja jatkaa taas pakerrustaan.

Maisema on hiljainen. Järven rannalla on kymmenkunta mökkiä, mutta muita mökkiläisiä näkee syyskuussa enää harvakseltaan. Yllätyn joka kerta, kun metsän takaa pilkistää valo ja mietin, ovatko naapurit todella paikalla vai onko joku eläin laukaissut liiketunnistimella toimivan pihavalon. Vastarannalla on vakituista asutusta. Kukko kiekuu ja koirat kommunikoivat keskenään. Västäräkkien parvi etsii ötököitä kesäkeittiön katolta ja korppi kailottaa kovaan ääneen kuusikossa. Kurkiaura liitää mökin yli niin korkealla, että lintuja hädin tuskin erottaa paljaalla silmällä.

mökkihöperö aamu usva

mökkihöperö aamu usva

Pari päivää sitten pihaan lennähti huuhkaja. Ison linnun ilmestyminen pihapiiriin säikäytti meidät molemmat. Se istahti männyn oksalle, katseli ympärilleen ja poistui takaoikealle vain palatakseen kohta takaisin. Postinhakumatkalla syy päiväsaikaan liikkuvan linnun käytökseen paljastuu. Se on häädetty pesästään. Mökkitie on muuttunut, sillä sen varrelta on kaadettu yli 50-vuotias koivikko. Muutos on niin suuri, että pysähdyn niille sijoilleni ja tajuan liikkua vasta, kun metsäkone alkaa metelöidä. Lehtomaisesta vihreästä keitaasta, jossa linnut pitivät alkukesästä korviahuumaavaa konserttiaan, on tullut hakkuuaukio. Pidättelen itkua ja ihmettelen itsekseni, kuinka suuri vaikutus puiden kaatamisella minuun on. Pari päivää myöhemmin naapuri tietää kertoa, että koivikon kohdalla oli aiemmin ollut peltoja. Kyse ei siis ollut satoja vuosia vanhasta ikimetsästä, mutta surulliseksi ihmisen toiminta minut silti sai. Palattuani takaisin mökkipihaan istuin lamaantuneena hyvän tovin ja olin onnellinen siitä, että oma tonttimme sijaitsee paikassa, johon avohakkuut eivät yllä.

Järvivesi on jäähtynyt kahteentoista asteeseen. Nilkat jäätyvät jo ensimmäisellä uimaportaiden askelmalla, mutta pulahdan silti. Pidän kiinni uimaportaista ja lasken sekunteja. Sitten juoksen takaisin saunaan. Talviuimaria minusta tuskin tulee, mutta tämäkin on ihanaa. Syke kiihtyy, veri kiertää suonissani ja ihoa kihelmöi. Saunan lämpömittarin mukaan lämpötiloissa on eroa melkein 80 astetta. Lempeä löyly leviää lauteille ja tummalle seinälle heijastuu veden välke.

mökkihöperö aamu usva

mökkihöperö aamu usva

En tiedä miten meidän käy, kun palaamme kaupunkiin. Olemme tottuneet viettämään kaiken ajan korkeintaan kaksin. Hiljaisuuden keskellä, luonnossa liikkuen ja metsästä kulkien. Normaaliin palaaminen pelottaa vähän. Osaanko enää olla, jaksanko muita ihmisiä, haluanko liikkua isojen massojen keskellä vai kierränkö kaiken kaukaa ja pysyttelen taustalla?

Juuri nyt haaveilen siitä, ettei tarvitsisi palata pysyvästi harmaaseen kaupunkiin. Että meillä olisi ympärivuotinen asuinpaikka Etelä-Savossa ja Helsingissä vain kompakti kaupunkikoti. Yksiö tai pieni kaksio kantakaupungissa, sellainen jonne voisi tarpeen tullen asettua muutamaksi viikoksi tai vaikka vain viikonlopuksi, kuluttaa kulttuuririentoja, tavata ystäviä, istua illallisilla ja palata sitten takaisin maalle, luonnon helmaan ja veden äärelle. Hiljaisuuteen, josta en enää ole valmis luopumaan. Olen mökkihöperö, ja ylpeä siitä.

Eipä tiennyt kaupunkilaistyttö, mihin ryhtyi, kun mökin hankki. Kuulen kuinka lukko pääni sisällä naksahtaa auki, tahmeuden tunne on haihtunut ja hengittäminenkin muuttunut helpommaksi. Painan pään tyynyyn, vedän viltin korviin ja näen unta uudenlaisesta elämästä.

Mietteitä mökkitien varrelta

Jätän puhelimen tuvan pöydälle, otan olkihattuni ja painan mökin oven kiinni. Olen istunut pirtinpöydän ääressä ja tuijottanut ruutua keskeytyksettä melkein kuusi tuntia, joten tauko on paikallaan. Jyrkän mökkipolun yläpäässä hengästyttää jo. Soratien pinta tuntuu terävältä ohutpohjaisten kesäkenkien läpi. Hyttysten ininä on tauonnut, tässä kohtaa ne yleensä saavat tihentämään askelten tahtia. Paarmoja sen sijaan on, mutta niiden kiinnostus lopahtaa nopeasti. Vaalea olkihattu piilottaa lämpöä säteilevän tumman tukan ja usuttaa öttiäiset etsimään parempaa saalista.

mökkitien varrelta

mökkitien varrelta

Lehti tulee mökkiosoitteen postilaatikkoon iltapäivän aikana. Paitsi tiistaisin ja perjantaisin, jolloin se jaetaan jo aamupostin mukana. Laatikolle on matkaa n. 700 metriä. Viikonloppuna aviisi noudetaan kolmen kilometrin päästä – tai noudettaisiin, jos naapuri ei ehtisi joka ikinen kerta ensin. Se joka käy heittolaatikolla ensimmäisenä, tuo sieltä myös muiden lehdet ja tipauttaa ne kunkin postilaatikkoon. Emme pysty kilpailemaan aikaisten lintujen kanssa, sillä käännämme yleensä kylkeä vielä aamuyhdeksänkin jälkeen.

mökkitien varrelta

mökkitien varrelta

Arkena vuorottelemme. Mies kävelee matkan usein vasta duunien jälkeen, minä keskellä kirkasta päivää, lounasajan tietämillä. Jos laiskottaa, hyppään punaisen pyörän selkään. Nyt paikalliselta pyöräkorjaajalta ostetun fillarin sisäkumi on rikki, eikä uutta ole ehditty vaihtaa, vaikka sellainen lähikaupasta löytyikin. Siksi kävelen ja järjestelen samalla ajatuksiani järkevämpiin jonoihin.

Mökkitien varressa kukkivat leinikit ja ohdakkeet sekä violetit virnat. Joitain harakankellojakin näkyy ja rentun ruusuja. Jostain syystä lupiinit eivät ole levinneet näille pientareille, vaikka niitä isomman hiekkatien haarasta löytyykin. Bongaan ainakin viisi erilaista perhosta. Niitä en tunne, pitäisi varmaan perehtyä paremmin.

mökkitien varrelta

mökkitien varrelta

Kyykistyn poimimaan muutaman punaisena hehkuvan metsämansikan. Autiotalon pitkäksi kasvaneesta heinikosta pyrähtää lentoon rastas. Koivikko kaikuu lintujen liverryksestä, lähellä säksättää räkättirastas, kauempaa kuuluu laulurastaan taitava tulkinta. Pellolta lennähtää ruskeahko pikkulintu, jota en tunnista. Se räpyttelee aika ajoin paikallaan kuin paraskin kolibri ja katoaa sitten talon harjan taakse. Utelias kivitasku lyöttäytyy matkaani ja seuraa minua lennähtäen puusta puuhun aina postilaatikoille asti.

mökkitien varrelta

mökkitien varrelta

Soratie rasahtelee askelten alla. Välillä tömistelen tahallani, sillä en halua kohdata käärmettä. Tahdon tehdä myös karhuille tiettäväksi, että täältä tullaan, kannattaa pysyä kuusien suojissa. Pieksämäellä on tehty tänäkin kesänä useita havaintoja mesikämmenistä, jotka liikkuvat lähellä asutusta pentuineen. Näiltä kulmilta ei ole ollut raportoitavaa, mutta se ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö metsien kuningas hallitsisi tätäkin osaa valtakunnastaan. Kahden kesän kokemuksella ympäristö on samaan aikaan tuttu ja vieras. Yksin käveleminen mökkitiellä jännittää vähän edelleen.

mökkitien varrelta

mökkitien varrelta

mökkitien varrelta

Maisema on kuin vanhasta suomalaisesta elokuvasta. Koivut riiputtavat oksiaan tien yllä, vieressä havisevat haavat ja sähkölinjoilla istuu pääskysiä. Taivas on häikäisevän sininen, pellot, pientareet ja metsät hehkuvat kaikissa vihreän sävyissä. Kuljen yli satavuotiaan maalaistalon ohi ja kuvittelen, millaista elämä on tuohon aikaan ollut. Saavun postilaatikoille, poimin käteeni päivän lehden ja käännyn takaisin. Mökille palattuani kävelen suoraan laiturille, pujahdan pois vaatteistani ja pulahdan uimaan. Mikä onni ja autuus!