Juuan Porttilouhi – samettisen satumetsän tunnelmissa

Kun idea kiertomatkasta Kainuuseen syntyi, tiesin välittömästi missä yöpyisimme. Olin kuullut Vuokatin kupeeseen kasvaneesta majatalosta pelkkää hyvää, ja halusin käydä paikan päällä tutkimassa, miksi majapaikkaa hehkutetaan superlatiivein ja lempein laatusanoin. Niinpä ennen kuin varsinaista ajoreittiä oli edes päätetty ilmoitin miehelle, että ensimmäinen yöpymiskohteemme olisi Haapala BnB.

Juuan porttilouhi

Matka miehen kotipaikkakunnalta Pohjois-Karjalasta Vuokattiin on lyhyt, joten teimme pari koukkausta taipaleen varrella. Juuan idyllinen myllymuseo haaveiden siltoineen oli nähty vesisateisessa vartissa. Koukkasimme vielä pikkuruinen kodinkoneliikkeeseen laturiostoksille ja tsekkasimme kirpparin, josta löysin pellavapyyhkeitä, aterimia, lautasia sekä maailman kauneimmat lasipikarit. Lasit mies tosin pari päivää reissun jälkeen onnistui huitaisemaan lattialle, mutta hei – sirpaleet tuovat onnea! Shoppailun jälkeen käännyimme isoa tietä pohjoiseen ja suunnistimme kohti Juuan porttilouhea.

Juuan porttilouhi

Juuan porttilouhi

Tie oli kuoppainen ja karkea sora pakotti ajamaan mateluvauhtia. Kunnan nettisivuilta napatut lähestymisohjeet olivat epämääräiset ja verkko keskellä metsäautotietä olematon, mutta karkean kartan perusteella löysimme kuin löysimmekin itsemme autiotuvan edestä. Vedimme sadevaatteet niskaan ja lähdimme taivaltamaan kyltin osoittamaan suuntaan. Kävi ilmi, että reitti oli osa UKK-verkostoa, mutta muita samoilijoita emme siitä huolimatta sateisessa metsässä tavanneet.

Minä vilkuilen varovaisena ympärilleen kuin saaliseläin, joka odottaa pedon hyökkäävän minä hetkenä hyvänsä. Säikyn jokaista rasahdusta ja olen varma, että mutkan takaa tömistelee vastaan metsän kuningas ja näyttää kuka täällä määrää kaapin paikan. Vilkas mielikuvitus laukkaa liiankin kovaa, olemmehan lähestymässä pyhää paikkaa.

Suurpetojen sijaan törmäämme reilun kilometrin käveltyämme uskomattomaan näkymään. Jyrkkäreunaisen rotkon pohjalla virtaa puro, jota ympäröi samettinen satumetsä. Juuan Porttilouhi on uskomaton ilmestys. Kaduttaa, että jätin kameran autoon, sillä olisin ehdottomasti halunnut tallentaa nämä näkymät muuallekin kuin aivojeni muistilokeroihin. Kännykkä saa tällä kertaa kelvata, vaikka tiedänkin, että kuvat eivät anna paikalle minkäänlaista oikeutta. Juuan Porttilouhi on koettava itse.

Juuan porttilouhi

Juuan porttilouhi

Laskeudumme varovasti korkeilta kallioilta alas ja ihailemme luonnon muovaamaa taideteosta. Mykistymme molemmat, sillä puroa reunustavat sammalet ja saniaiset hehkuvat häikäisevän vihreinä. On hiljaista, kallion päällä tuivertanut tuuli ei yllä rotkon pohjalle ja vehreys pehmentää äänimaiseman. Joku on pysääyttänyt ajan, vain vesi jatkaa kulkuaan ikiaikaisessa uomassaan. Puronmutkassa uiskentelee suuri sammakko. 

Varsinainen portti, se jonka läpi sairaita ja vaivaisia kannettiin paranemisen toivossa, oli hankalasti saavutettavissa. Kipuamme kuitenkin kivien väliin ja löydämme vahingossa myös peittämättä jääneen geokätkön. Luonnonkivien muodostamien kaarien alittaminen on aina kuumottavaa, sillä vaikka ne olisivat seisseet paikallaan vuosituhansia, on eroosio voinut kuluttaa muodostelmia niin, että monumentti rojahtaa niskaan ja hautaa tutkimusmatkailijan alleen. Eihän se kovin todennäköistä taida olla, vaikka liian vilkas mielikuvitus maalaileekin uhkakuviaan.

Juuan porttilouhi

Vesisade päättyy. Nautimme vielä hetken hiljaisuudesta ja lähdemme kipuamaan takaisin kallion päälle rakennetulle nuotiopaikalle. Syömme suklaapatukan puoliksi ja palaamme polkua pitkin takaisin autolle. Varvut ovat kastelleet lahkeeni, ja niistä vesi on valunut matalavartisten kenkien sisään. Se ei haittaa, sillä Juuan Porttilouhi oli eittämättä märkien sukkien ja palelevien jalkojen arvoinen. Vaihdan jalkaani kuivat sukat ja kengät, ja olen valmis jatkamaan matkaa. Sotkamo ja Haapala BnB:n lämmin peti odottavat jo!

Tämä on kuusiosaisen Roadtripillä Kainuussa -sarjan ensimmäinen osa. Syksyn aikana seikkaillaan Pohjois-Karjalan puolelle jäävän Juuan lisäksi Sotkamossa, Suomussalmella, Hossan kansallispuistossa, Puolangalla ja Ärjänsaaressa.

Hiihtokilpailujen viimeinen – tasatyöntöä Tiaissärkän laavulle ja takaisin

Olen voittanut koulun hiihtokilpailuista kaksi hopealusikkaa. Niihin on kaiverrettu palkintosija – ensimmäisellä luokalla kolmas ja toisella viides. Pienen kyläkoulun luokkakoot olivat pieniä. Meidän luokalla oli viisi oppilasta. Ensimmäisissä kisoissa luokkakavereista kaksi oli sairaana. Vaikka olin viimeinen, sain silti hopeisen lusikan. Ihan kiva.

tiaissärkän laavu sukset

Kivaa kilpaileminen ei silti ollut. Tuskanhiki helmeili otsalla, kun yritin lykkiä maaliin mahdollisimman nopeasti suksilla, jotka eivät luistaneet. Vääränlainen sukka oli hiertänyt rakon kantapäähän jo ensimmäisen vartin aikana. En muista kuinka monta kilometria latu oli pitkä, mutta sen muistan, että jouduin antamaan latua kaikille takaa tuleville ja tiesin varsin hyvin, ettei minusta todellakaan tule uutta Marja-Liisa Kirvesniemeä.

mäntymetsä

En inhonnut hiihtämistä, mutta inhosin sitä, että lajissa oli pakko kilpailla. Olin hidas ja teknisesti taitamaton. Luisteluhiihtoa en oppinut koskaan kunnolla, en vaikka opettaja antoi lisäopetusta omalla ajallaan.

tiaissärkän laavu

Ala-asteen jälkeen ei onneksi ole tarvinnut kilpailla. Olen oppinut nauttimaan hiihtämisestä omaan tahtiin, välillä vuorovedoin, toisinaan tasatyönnöin. Haluan hiihtää hiljaa, jotta ehdin katsella ympärilleni. Huomata jäniksen jäljet hangella, kuulla talitiaisen kevätlaulun, ihailla lumen kimallusta ja nähdä naavan puissa. Aikataulua rajoittavat korkeintaan latukahvilan aukioloajat.

rauasjoki

Mies on meistä se innokkaampi hiihtäjä. Hänen kanssaan lähden ladulle mielelläni. Minä pidän perää, hän sivakoi sukset suhisten edellä. Tänä viikonloppuna hiihtelimme lainavälineillä, minulla anoppiehdokkaan kaksi kokoa liian suuret monot, miehellä jalassa isänsä vastaavat. Hyvin sujui silti, rakoiltakin vältyttiin, kun jalkaan oli vedetty kolmet sukat päällekkäin.

tiaissärkän laavu

Pohjois-Karjalan sydämessä, Kolin kupeessa sijaitsee useita luontokohteita, joista lähinnä miehen kotipaikkaa sijaitsee Viklinrimmin Natura 2000 -alue. Kesäisin Viklinrimmillä kulkee helppo, edestakainen patikointireitti, jonka pituus on 4 kilometriä suuntaansa. Reitti alkaa Metsähallituksen ylläpitämältä Tiaissärkän laavulta, joka sijaitsee kapean Rauanjoen rantatörmällä. Talvisin laavulle pääsee hiihtämällä naapuruston yhdessä ylläpitämää latua pitkin.

tiaissärkän laavu

Hämmästelen metsiimme piiloutuneiden laavujen laatua ja hyvää kuntoa joka kerta. Viimeaikaiset uutisoinnit hätkähdyttivät, mutta Tiaissärkän laavu on säästynyt ilkivallalta. Puuvaja oli täynnä ja sivummalla seisoi siisti kuivakäymälä. Itse laavurakennus oli puhdas, jopa laavun ylälaitaan kiinnitetyt hyttysverkot olivat tallella.

laavun tulipaikka

Kätevä mies sytytti tulet alta aikayksikön ja pian tirisivät juustomakkarat ritilällä. Nuotiopaikan penkit ja retkipöytä olivat lumen ja jään peitossa, mutta onneksi tulet lämmittivät myös laavun laidalla istujaa. Joenmutka oli vielä umpijäässä, vaikka aurinkoisena kevätpäivänä mittarin elohopea nousi peräti viiteen asteeseen.

viklinrimpi

Paluumatkalla jalat alkavat jo anoa armoa, onneksi aurinko on painunut metsän taa, ilma pakastunut ja varjoon jäänyt latu liukas. Autoon noustessa askel on raskas. Talven ensimmäinen hiihtoreissu vaatii näköjään veronsa. Anoppilassa odottaa valmis pöytä ja puulämmitteinen sauna. Kaukana on hiihtokilpailujen viimeisen sijan häpeä.

Vallisaareen!

Olen palannut kaupunkiin, mutta sydämestä jäi palanen mökkisaareen. Sen paluuta odotellessa kerron teille toisesta kesäparatiisista tässä ihan lähellä, Helsingin edustalla.

Viikko sitten maanantaina nimittäin nousin lauttaan, joka vei minut toiseen maailmaan. Käsittämättömän kaunis Vallisaari peittoaa Suomenlinnan mennen tullen. Maisemat suurimman linnoituksen päältä ovat huikaisevat ja Kustaanmiekan ohittavia laivoja voi seurata paraatipaikalta, katettujen piknikpöytien äärestä.

Saari on osittain luonnontilassa ja rakennettua maisemaa on paljon vähemmän kuin naapurisaaressa. Merkityt reitit ovat silti helppokulkuisia ja vesipisteitä on tasaisin välimatkoin. Perhosten paratiisin sotaisa historia ratisee askeleiden alla ja katse lepää kaukaisessa horisontissa.

WP_20160523_14_53_21_Pro
WP_20160523_13_40_08_Pro
WP_20160523_13_35_20_Pro
WP_20160523_13_28_43_Pro
WP_20160523_13_30_37_Pro
WP_20160523_13_26_34_Pro
WP_20160523_15_08_19_Pro
WP_20160523_13_29_35_Pro
WP_20160523_13_14_06_Pro
WP_20160523_13_13_01_Pro
WP_20160523_13_10_05_Pro
WP_20160523_12_50_21_Pro
WP_20160523_12_47_38_Pro

Saari on ainoa laatuaan. Menkää nyt, kun lomakausi vasta odottaa alkuaan ja kun saari vasta heräilee vuosikymmenten unestaan, eikä satakielten liverrys vielä peity turistilaumojen vaelluksen alle. Minäkin menen, kainalossani eväskori ja kylmää juomaa.