Perusasioiden äärellä

Minut on kasvatettu kotiruualla. Kyljyksillä, kaali- ja makaronilaatikolla, jauhelihakastikkeella, maksapihveillä, lihasopalla, pottumuussilla ja makkaralla. Kalaa syötiin harvoin, sillä pikkusisko oli mereneläville vakavasti allerginen. Kasvisruuasta taas ei 1970-luvulla kai oltu kuultukaan.

image

Lapsuuden makumuistot ovat syvällä. Kun maailma potkii päähän ja näyttää vain nurjaa puoltaan, käännyn näiden perusasioiden puoleen. Kääriydyn turvallisuuden tunteeseen ja pistelen poskeeni kukkuralautasellisen makkarakastiketta. Tavallistakin tavallisempi HK:n sininen ruskeassa kastikkeessa kuorineen keitettyjen perunoiden kanssa. Hillitön hiilihydraattivuori, jonka kyljessä on kasa puolukkasurvosta. Parantaa jopa krapulan.

Makkara on näytellyt elämässäni useita rooleja. Olen osallistunut Marttojen makkarakurssille, syönyt Azoreilla tulista verimakkaraa ananaksella ryyditettynä, tehnyt vertailevaa tutkimusta Tampereen keskustan mustamakkaratarjonnasta, inhonnut nakkikeittoa ja lauantaimakkarapihvejä. Tuo kansallisvihannes on ollut sivuosassa metsäretkillä, juhannusnuotioilla ja häämatkalla tv-ohjelmassa. Sitä on syöty kylmänä sinapin kanssa ja kärventyneenä tunturin laella kodassa, talouspaperiin kietaistuna. Makkaraa on tarjottu tomaatin, juuston ja valkosipulin kanssa uunissa paistettuna myös väsyneelle muuttoporukalle, ikimuistoisen huokauksen saattelemana: ”She’s a keeper.”

WP_20151031_19_27_14_Pro

Mutta parasta se silti on jauhoisena, kastikkeeseen pilkottuna kuoripottujen kera. Etenkin sellaisena sunnuntaina, kun väsynyt juhlija tahtoo vain maata sohvaperunana ja tuijottaa Frendit-maratonia noin kahdeksannen kerran. Pesee darrapitsat mennen tullen, kokeile vaikka!

Lapsuuden makkarakastike (yhdelle krapulaiselle tai kahdelle norminälkäiselle)

1 HK:n sininen lenkki
1 sipuli
voita tai öljyä
2 rkl jauhoja
n. 3 dl vettä
sopivasti suolaa ja pippuria

Laita perunat kiehumaan. Paista sipulit voissa tai öljyssä. Pilko makkara sopiviksi syömäpaloiksi ja heitä samalle pannulle, paistele hetki, että saavat aavistuksen väriä. Ripottele sekaan jauhot, anna kypsyä hetki. Kaada vesi pannulle vähän kerrallaan, jotta voit säädellä kastikkeen paksuutta. Anna kiehahtaa, jos ei kiehunut jo. Rouhaise kastikkeeseen suolaa ja pippuria. Kuori perunat, pilko niitä vähän ja kauho päälle makkarakastiketta. Ota haarukka ja survo mössöksi. Tee lautaselle tilaa kevyesti sokeroidulle puolukkasurvokselle. Haarukoi ääntä kohti. Heittäydy sohvalle ja varaa lähelle viltti ja kaukosäädin, sillä hiilarikooma on väijyy jo nurkan takana.

WP_20140621_20_20_31_Pro

ps. Arkisista makkarakastikkeista tulee harvoin napsittua kuvia, siksi tässä teille pari, krhm, hienompaa makkaraa.

Rakkautta ruiskuoressa

En unohtanut eilistä isänpäivää, vaikka postausta aiheesta en varsinaisena päivänä kirjoittanutkaan. Meidän perheessä isänpäivä on joka päivä, eikä marraskuun toista sunnuntaita siksi erityisemmin juhlisteta. Muistetaan toki, soitellaan puolin ja toisin, onnitellaan ja kysellään kuulumiset. Pieni lahjakin oli siskojen kanssa juonittu, mutta siinä kaikki.

Minulla on rakastava ja ihana isä. Kaikki eivät ole yhtä onnekkaita. Tulin tästä pykälän verran tietoisemmaksi, kun silmiini osui koskettava somepäivitys eilisestä. Siitä, kuinka raastavaa on lukea toisien hehkuttamaa isyyden onnea, kun omassa mielessä päivä saattaa herättää täysin päinvastaisia tunteita. Tahattomasti lapsettoman suunnatonta surua, poisnukkuneen isän kipeää kaipausta, kadonneen isäsuhteen ikävöintiä tai elämänmittaisen isättömyyden käsittämättömän suurta tyhjyyttä.

Luettuani muistin lyhyen hetken parin vuoden takaa. Tärkeän ihmisen, jolle isänpäivä ei todellakaan ollut se helpoin ja mukavin marraskuun päivistä. Mietin silloin, miten voisin ilahduttaa ja lohduttaakin. Oivalsin, avasin jauhopussin ja ryhdyin toimeen. En tiennyt hänen päivän ohjelmastaan, enkä siitä onko hän edes kotona. Siitä huolimatta kipusin kerrostalorappuun oikealle ovelle ja rimputin ovikelloa. Taisin kurkistaa postiluukustakin. Onneksi laukun pohjalla oli kynä ja paperia. Jätin rasian oven eteen, kirjoitin sen päälle pienen piristävän kirjelappusen ja toivoin, että naapurit eivät uteliaisuuksissaan pilaisi yllätystä. Illalla sain viestin: Kiitos. Eleesi oli erittäin koskettava ja piirakat hyviä. Made my day.

Rasiassa oli lempeydellä leipomiani karjalanpiirakoita, rakkautta käärittynä ruiskuoreen. Sittemmin olemme eksyneet elämän poluilla eri suuntiin, enkä tiedä, miten ja millä fiiliksillä hän vietti eilisen. Sydämestäni toivon, että kaikki on paremmin kuin hyvin.

Kun sanoja ei löydy, pienillä teoilla saa aikaan ihmeitä. Muulloinkin kuin isänpäivänä.

piirakat

ps. Kiitos inspiraatiosta Milla!

Kerran kuussa

Väsyttää. Pyörin kuin väkkärä, enkä saa mitään aikaan, päivä tuntuu täysin hyödyttömältä. Mieli harhailee ja hiirikin harhautuu koneen näytöllä facebookiin, vaikka sormien pitäisi jo olla rästissä olevaan muistion kimpussa tai valloittamassa alati kasvavan sähköpostivuoren huippua. Haukottelen pitkään ja hartaasti. Käsi tarttuu kännykkään, ihan kuin se olisi piipannut äsken. Työkaverit väittelevät vieressä turhista yksityiskohdissa, mikään ei tunnu etenevän. Kotimatka pyörän selässä ei houkuttele yhtään, ulkona on kylmää, märkää ja vastatuuli. Ärsyynnyn pienestäkin poikkipuolisesta sanasta ja siitä, että kollega roudaa yhteiseen tilaan järkyttävän suuren ja ruman viherkasvin. Murahtelen, kiukuttelen, tiuskin ja näytän nyrpeää naamaa.

Vatsaankin sattuu, kuunkierron tässä vaiheessa haluaisin vain maata syvällä sängyn uumenissa särkylääketokkurassa. Verensokeri on alhaalla, mutta ei tee mieli syödä mitään, muutenkin on turvonnut olo. Syön väkisin ja kiristelen hampaitani kohtuullisen onnistuneelle evässalaatille, joka kuitenkin maistuu ja näyttää tässä olotilassa maailman ankeimmalta aterialta. Olen omastakin mielestä juuri nyt sietämätön.

Kotona tekisi mieli rojahtaa suoraan sohvalle. Seurauksena olisi kuitenkin vain tarpeetonta vellomista, surkuttelua ja itseni ruoskintaa. Laiskuri. Ei saanut tänään aikaiseksi MITÄÄN. Niinpä käännän selän pehmeiden sohvatyynyjen kutsuvalle kahinalle ja etsin käsiini leivontakulhon. Väännän hellan nupit kaakkoon ja aloitan jauhojen pöllyttämisen. Tämä menee rutiinilla, vaikka silmät ummessa. Kolme desiä kylmää vettä, sopivasti suolaa, neljä desiä ohrajauhoja, yksi vehnää ja puolikas grahamia. Äkkiä sekaisin ja pellille. Rutkasti jauhoja pinnalle ja pikainen taputtelu puolen sentin paksuiseksi. Tuoli valmiiksi palohälyttimen alle ja satunnainen lehti viereen lepyttelyä varten, herkkä hälytin kun huutaa ihan joka kerta uunia avatessa. Leipä uuniin ja ajastimeen kuusi minuuttia. Sitten nopea kääntö ylösalaisin ja takaisin kuumaan vielä kuudeksi minuutiksi. Sillä välin teepannu tulille. Vihdoinkin sohva, viltti ja Downton Abbey. Nuoleskelen sormistani lämpimän ohrarieskan päältä valunutta voita ja hörpin hyvin hautunutta teetä. Sain sittenkin aikaiseksi jotain.

rieska

Anteeksi te kaikki, jotka tielleni näinä puolukkapäivinä osutte. Täytän lämpöpullon kuumalla vedellä ja vetäydyn takavasemmalle vällyjen alle. Huomenna lupaan hymyillä.