Tapastelua ja taukopaikkoja Andorrassa

Keski-Euroopan hiihtokeskuksien safkavalikoima on hieman toista luokkaa kuin Lapin tuntureilla. Turvallisia burgereita ja ranskalaisia toki löytyy vuoriltakin, mutta niiden lisäksi rinneravintoloiden listoilla on keittoja, täytettyjä leipiä, pastaa ja pihviä, oikeastaan mitä tahansa gourmet-hodareista kolmen ruokalajin a la carte -lounaisiin. Nautimme näistä herkuista kahtena ensimmäisenä päivänä vain todetaksemme, että jalat olivat loppupäivän spagettia ja lounaskooma vei laskemisesta parhaimman terän. Vatsa oli sitä mieltä, että liika on liikaa. Huomasimme, että hotellin ruhtinaallisen aamiaisen jälkeen meille riittää rinteessä vain pieni huikopala.

WP_20160309_11_50_34_Pro
WP_20160312_15_50_58_Pro

Raskaat laskupäivät vaativat kuitenkin raskaat iltahuvit. Nyt en tarkoita pöydillä tanssimista ja oluttuoppien kumoamista brittituristien kansoittamissa after ski -baareissa, vaan syömistä. Pitkään ja hartaasti, mitä rasvaisempaa ja hiilaripitoisempaa, sen parempi, sillä reidet tarvitsevat polttoaineensa. Ähkyssä ja tiedottomana nukahtaminen ja sikeät yöunet olivat taattu.

WP_20160307_20_33_47_Pro
WP_20160310_20_27_47_Pro
WP_20160308_12_29_12_Pro
WP_20160306_17_01_56_Pro
WP_20160310_21_47_04_Pro

Kun kolmantena laskupäivänä lunta tuli taivaalta vaakasuorassa ja kasvot tuntuivat kattamattomissa tuolihisseissä istuessa neulatyynyltä, neljä tuntia kyykkäämistä riitti. Päätimme lähteä käymään Andorra la Vellassa, minivaltion pääkaupungissa, jota myös ostosparatiisiksi tituleerataan. Edelliseen kertaan verrattuna hinnat olivat nousseet, sillä tuotteille oli sittemmin asetettu 4 prosentin arvonlisävero. Suomeen verrattuna esimerkiksi kosmetiikan hinnat olivat noin puolet siitä, mihin itse olen tottunut. Minulla oli täsmäostoslistalla vain Diorin päivävoide, mutta mies innostui minunkin edestä. Ostoskassiin sujahti partavesi, eau de toilette, deodorantti, kahdet aurinkolasit ja viskipullo. Paluubussi odotutti itseään reilun tunnin. Märkänä, kylmissään ja ilman istumapaikkaa nälkäkiukku teki tuloaan. Onneksi kotikadun Pizzeria L’avet möi salaatteja myös mukaan. Kuuman suihkun jälkeen peiton alla syöminen oli luksusta.

WP_20160309_20_31_00_Pro

Seuraavana päivänä aurinko porotti pilvettömältä taivaalta ja puuteria riitti. Parin tunnin jälkeen reidet huusivat jo armoa ja oli pakko pysähtyä. Yhdeksän vuoden takaisesta laskuviikosta mieleen oli painunut vain yksi paikka: aurinkoterassi pienen lammen rannalla, vähän syrjässä suurilta massoilta, metsässä mutkittelevan punaisen rinteen kainalossa. Muisti ei ollut ihme kyllä tallentanut aurinkolavereita, shamppanjabaaria ja ihania voileipiä. Refugi del Llac de Pessons, täydellinen taukopaikka!

WP_20160311_14_33_57_Pro

Perjantaina halusimme syödä vähän paremmin, olihan yhteistä taivalta takana jo huimat yhdeksän kuukautta. Kynttilänvaloa, silmiin tuijottelua ja henkeviä keskusteluja viinilasin äärellä. Cort del Popaire sopi tarkoitukseen paremmin kuin hyvin. Varasimme pöydän ison hiiligrillin läheltä, minun possuannokseni ja miehen lampaakare valmistuivat silmiemme edessä. Alkuruuan verivanukas oli herkkua, mutta crema catalana oli kärähtänyt pahan kerran. Parempaa olen yllättäen syönyt Helsingissä, Soil Wine Roomissa.

WP_20160311_20_17_09_Pro
WP_20160311_20_00_08_Pro
WP_20160311_20_33_30_Pro
WP_20160311_21_24_36_Pro

Tapaksiakin syötiin tottakai, oltiinhan lähellä Espanjan ja Katalonian rajaa. Kylän paras tapas-baari La Caleta oli sopivasti hotellin vieressä, asiakaspaikkoja baarissa oli ruhtinaalliset 16 ja ruoka erinomaista. Annoskoko oli ehkä vähän haastava kahdelle, luulen, että pimientos de padron -kiintiö on pienen hetken täynnä.

WP_20160308_19_43_12_Pro
WP_20160308_20_18_43_Pro
WP_20160308_19_52_15_Pro
WP_20160308_19_52_25_Pro

Taisimme koluta käytännössä läpi kaikki Soldeun kelvolliset ravintolat. Mikään gourmet-paratiisi kylä ei ole, mutta maut ja hinnat olivat kohdillaan. Espanjan ja Ranskan läheisyys näkyi, mutta mihinkään kovin omintakeiseen emme törmänneet. Vatsat kuitenkin täyttyivät ääriään myöten ja se lienee tärkeintä!

Reunalla

On neljäs laskupäivä Andorran Grandvalirassa. Yöllä on satanut uutta lunta. Rinne on vasta ajettu, kissan jäljet erottuvat selvästi. Se on tasainen ja lähes koskematon. Olosuhteet ovat täydelliset.

Siitä huolimatta en uskalla laskea rinnettä alas. Seison suksineni reunalla vatsanpohja kipristellen, sillä alas on melkoinen pudotus. Jännittää ihan vietävästi. Sitten valun sentti kerrallaan vähän alaspäin, mutta rinne ei loivene. Vaikka järki tolkuttaa aivoille, että kaikki on hyvin, sinä osaat ja pystyt, tunne kuristaa kaulaa ja syke nousee. Mitä jos en osaakaan? Jos en hallitse suksiani ja kaadun, jos vauhti kasvaa liian kovaksi tai horjahdan kriittisellä hetkellä? Tunnen itseni luuseriksi. Varsinkin kun ennen reissua vaahtosin, kuinka Keski-Euroopan mäissä musta on punainen ja punainen sininen, että mikäs siinä leppoisasti lasketellessa. Tämän on pakko olla musta, vaikka rinnemerkki loistaa punaisena. Mies odottaa matkan päässä, maanittelee ja kannustaa. Onneksi sillä on lehmän hermot. Onneksi tässä rinteessä ei ole ketään muita. Valuttuani laidasta toiseen on pakko tehdä ratkaisuja. Viereistä, ihan yhtä jyrkkää rinnettä laskee hiihdonopettaja, seurassaan joku iäkkäämpi rouva. Teen ensimmäisen epävarman käännöksen auraten ja valun vielä kerran hitaasti rinteen poikki. Sitten puren huulta, käännän suksenkärjet rinteen suuntaisesti ja annan mennä.

Mikä voitonriemu ja vauhdin hurma! Suksien kantit pureutuvat lumeen ja sauvat tikuttavat rinnettä rytmissä. Hissin ala-asemalla sydän hakkaa kuin hullu, mutta minä uskalsin ja vieläpä nautin siitä! Olen ansainnut kermavaahtohuipullisen kaakaon seuraavassa vastaantulevassa rinneravintolassa.

WP_20160312_11_32_49_Pro

Seuraavana päivänä lasken mäen uudestaan, kolme kertaa peräjälkeen, viimeisellä kerralla täysin ilman epäröintiä. Ja olen ylpeä itseni ylittämisestä, jälleen kerran.

Kukkulan kuningattarena Andorran alpeilla

Herra Murphy oli piiloutunut matkapakaaseihin. Kutsumaton vieras puuttui peliin sopivasti heti ensimmäisenä aamuna. Neonkeltaiset sukset nojailivat seinään samalla paikalla, mihin ne viisi minuuttia sitten oli jätetty. Kabiinissa kukaan ei huomannut mitään tavallisesta poikkeavaa, vasta yläaseman auringonpaisteessa isäni tajusi, että seinältä napatut sukset olivat väärää merkkiä. Väri oli oikea, monotkin sopivat siteisiin, mutta merkki väärä ja kaiken kukkuraksi suksissa oli vuokraamon leimat. Paluu toiveikkaana kabiinilla alas, mutta turhaan, sillä seinusta oli tyhjä. Kiroiluksihan se meni.

Me malttamattomat emme jaksaneet odottaa. Huippukuntoiset rinteet kutsuivat kovempaa kuin kadonneet sukset, joten annoimme mennä. Isä kyllä selviäisi, supliikkimies. Pakkasta oli yksi aste, pilvet tekivät tilaa auringolle, lumen laatu lähenteli ykkösluokkaa ja sitä oli paljon! Sydän heitti rinnassa volttia, onni poukkoili sisuksissa ja hymy nousi korviin.

WP_20160308_10_10_07_Pro

Vuorta oli valloitettavana yhteensä 209 kilometriä kuudella eri alueella. Koluttavaa riitti: 19 vihreää, 48 sinistä, 39 punaista ja 21 mustaa mäkeä, pituutta muutamista sadoista metreistä viiteen kilometriin. Jälkikäteen ympyröin rinnekartasta kaikki lasketut mäet: niitä oli monta, yli 60. Parhaimpia sahattiin useampia kertoja putkeen, sydän pamppaillen, vauhdista nauttien, pakkasen puremin poskin ja täydellistä käännöstä etsien.

Pieneen ja intiimiin Pyhätunturiin verrattuna rinteissä riitti pipoa ja kypärää ruuhkaksi asti. Taitotasoa oli monenlaista, aina vanhan koulukunnan puikkaajista eksyneen oloisiin auraajiin. Välillä ihmiskeppien ohitse pujottelu kävi työstä. Mutta ennen kymmentä, kun hiihtokoululaiset vielä sovittelivat monoja jalkaansa ja lumikissojen uurtamat urat kimmelsivät aamuauringossa, rinteet olivat yksin meidän, kukkulan kuninkaan ja kuningattaren. Myös myöhään iltapäivällä väki väljeni ja hissijonot katosivat muiden turistien jo riekkuessa rinneravintoloiden after skissä.

WP_20160308_10_31_44_Pro

Me laskimme, kunnes jalat ja mieli kieltäytyivät yhteistyöstä. After ski oli parhaimmillaan oman hotellihuoneen aurinkoisella parvekkeella tai kylpyammeessa, skumppalasi kädessä ja juustolautanen käden ulottuvilla. Illallisen jälkeen painuimme melkein poikkeuksetta pehkuihin. Akut oli ladattava, jotta yksikään aurinkoinen tunti ei menisi hukkaan. Laskemaanhan vuorille oli tultu.

WP_20160308_16_54_04_Pro

WP_20160311_18_00_31_Pro

Mutta miten kävi isän suksien? Vuokraamon johtaja teki kaikkensa, tarjosi kalleimmat carverit veloituksetta käyttöön, pahoitteli ja selvitteli. Vasta kolmantena päivänä vuokraamo sai yhteyden mieheen, joka ei ollut missään vaiheessa edes arvannut laskeneensa väärillä suksilla. Omat neonkeltaiset Völklit saatiin takaisin täyshuollettuina ja seitsemääkymppiä hipova konkarilaskija oli tyytyväinen. Vuokraamon väki sai kiitokseksi suklaarasian ja viskipullon.

Lue myös:
Seuramatkalla Andorrassa
Reunalla
Tapastelua ja taukopaikkoja Andorrassa
Kiitos Andorra!