Testissä sähköläskipyörä eli e-fatbike – vauhdin hurmaa ja hohtavia hankia Sallatunturissa

Kaupallinen yhteistyö: Salla Ski Resort

Herätyskello soi puoli kahdeksalta. Kolistelen alas kelohonkamökin parvelta jyrkkiä portaita pitkin. Pesen kasvot, kaadan kupillisen teetä ja otan läppärin syliini. On tunti aikaa hoitaa työt sellaiseen kuntoon, että voin viettää loppupäivän sähköavustetun läskipyörän satulassa pöllyävän lumen keskellä. Pilvinen taivas rakoilee lupaavasti, olisikohan viimeinkin tulossa aurinkoinen päivä?

Olin alunperin menossa fatbike-retkelle yksin. Suunnittelin polkevani uutta talvipyöräilyreittiä Ruuhitunturiin ja takaisin. Puolimatkan krouvissa Ruuhitunturin huipulla odottaisivat mahtavat maisemat, kuuma kaakao ja vastapaistetut munkit. Mehustelin matkaa monta viikkoa etukäteen ja mainostin sitä myös samassa mökissä asustaneille vanhemmilleni. Samaan syssyyn kuitenkin tokaisin itsevarmana, että ei teidän tarvitse sinne suksinenne lähteä, pärjään varmasti itseksenikin, olenhan istunut sähköpyörän satulassa ennenkin. Vähänpä tiesin ja liikoja luulin.

fatbike sallatunturi

Pikkusisko innostui ideasta ja ilmoittautui pyöräilyseuraksi. Sovin Sallatunturin väen kanssa retken ajankohdan muutaman päivän päähän. Sitten sain ikäviä uutisia: Ruuhitunturin reitti on suljettu, sillä talvipyöräilyura ylittää järven, jonka pinnalle on noussut keväisten kelien myötä kymmeniä senttejä vettä. Pettymys oli suuri, sillä sieluni silmin olin kuvitellut meidän seikkailemaan kahdestaan keskelle erämaata. Hiihtokeskuksen pyörävuokraamosta ehdotettiin, että ottaisimme mukaan oppaan, jonka kanssa turvallisen reitin voisi suunnitella. Puhisin hetken itsekseni, että me, juuriltamme sallalaiset, emme todellakaan mitään oppaita tarvitse, mutta myönnyin lopulta kuitenkin. Ehkä paremmasta paikallistuntemuksesta saattaisi sittenkin olla jotain apua.

fatbike sallatunturi

Tapaamme oppaamme Jonnen vuokraamolla tasan kello kymmenen. Saamme allemme täysjousitetut ja sähköistetyt fatbike-pyörät, joiden ovh kuulemma liikkuu 4.000 euron paremmalla puolella. Aikuisten pyörässä ajajan vähimmäispituus on 150 cm, ja pian  huomaan miksi. Pyörä painaa noin 25 kiloa ja sen tanko on yllättävän ylhäällä. Jalan saaminen pyörän rungon toiselle puolelle osoittautuu nimittäin jonkinmoiseksi haasteeksi. Tällaiselle 158-senttiselle ja vähän yli 50-kiloiselle pätkälle myös pelkkä taluttaminen lumihangessa nostaa hien pintaan. Tämä taitaa olla pitempien ihmisten hommaa.

fatbike sallatunturi

Pienen alkuopastuksen ja satuloiden säädön jälkeen lähdemme liikkeelle. Olemme lentää nurin heti reitin alkumetreillä, ja itseluottamus omaan osaamiseen alkaa karista hankeen hengästyttävää vauhtia. Neljätuumaiset maastorenkaat purevat hyvin, mutta ajajan tasapaino heittää pahasti.  Vastaan tulee kävelijöitä, sillä vajaan metrin levyinen ura on tarkoitettu sekä talvipyöräilyyn että kävelyyn. Vuorotellen suustamme pääsee kiljahduksia, tuntuu siltä kuin tasapainottelisimme ohuella nuoralla. Nyt ajatus itsenäisestä Ruuhitunturin-reissusta naurattaa – miten ihmeessä kuvittelin selviäväni 16 kilometristä yksin, kun hädin tuskin pysyn pystyssä ensimmäiset 500 metriä?

Moottori avustaa vain silloin, kun polkimet rullaavat ajajan alla. Lepäämään ei siis ehdi, vaikka sähköpyörän satulassa istuukin. Ylämäessä tunne on hyvin hämmentävä. Vastus ei kasva juuri nimeksikään, vaan pyörä paahtaa eteenpäin yhtä kevyesti kuin tasamaalla.

JonneVaahtera fatbike sallatunturi

Jonne pysähtelee tasaisin väliajoin odottamaan meitä. Hän varoittaa tulevista ylämäistä, kertoo mitä vaihdetta kannattaa käyttää ja mikä sähköavustuksen teho valita. Hän on pakannut meille mukaan suolaista piirakkaa, suklaapatukoita ja pannun, jolla kiehautamme Kaunisharjun laavulla kahvit ja teet. Repusta löytyy myös järeä järjestelmäkamera, joka kaulassaan oppaamme hyppää hankeen ja ikuistaa ekakertalaiset ammattlaisen ottein kuusen siimeksestä. Juttujen taso on juuri sopivanlainen ja kärsivällisyyttäkin riittää, vaikka kaadumme kumoon joka toisessa mutkassa. Ja minä hölmö olin ensin kieltäytymässä koko opastouhusta.

Tasaisin väliajoin menetämme pyörän hallinnan, pyllähdämme puuterihankeen ja kikatamme katketaksemme. Lunta on tullut edellisinä päivinä melkein puoli metriä, ja reitit ovat edelleen pöpperöisiä, sillä niitä ei ole tallattu vielä tarpeeksi. Pehmeä lumivaippa ottaa meidät hellästi vastaan, mutta yli 20-kiloinen pyörä tekee ilkeää jälkeä. Sisäreidet ovat hätää kärsimässä, sillä ne osuvat pyörän runkoon joka kerta myös silloin, kun pysähdymme tai nousemme pyörän selkään uudelleen.

JonneVaahtera fatbike sallatunturi

Ajaminen alkaa pikkuhiljaa sujua, mutta puhelinta tai kameraa en vielä uskalla vauhdissa kaivaa esiin. Ajoura kulkee hiihtolatujen vierellä, ja jokainen sivakoija jää tuijottamaan peräämme. Moni pysähtyy ja alkaa kysellä, miltä ajaminen tuntuu, onko se helppoa ja selättääkö läskipyörällä jyrkemmätkin ylämäet. Vastaamme parhaamme mukaan. Parin tunnin lenkin aikana juttelen ainakin kymmenen minulle tuntemattoman reippailijan kanssa. Se on enemmän kuin Helsingissä kokonaisen kuukauden aikana. Sosiaalista porukkaa nämä lappilaiset ja hiihtoturistit.

Käännymme Kaunisharjun ladulle, jolla talvipyöräily on sallittu. Meno on tasaista, nyt uskaltaa jo katsella maisemiakin. Jonne ohjeistaa, että paras paikka ajaa on noin puoli metriä ladusta. Keskiosa on pehmämpi, sillä latukoneen tamppaa latu-urat tiukemmin. Kannattaa kuulemma myös seurailla, miten edellä ajavalla menee ja tehdä omat peliliikkeet sen mukaan. Ladun laidassa on vaativan laskun varoituskyltti. Jonne painelee jo hyvää vauhtia alamäessä, joten minäkin uskallan ottaa enemmän vauhtia. Nopeusmittari näyttää 35 km/h, kun huomaan, että edellä ajavan takarengas alkaa upota pehmeään pohjaan. Teen liian nopean korjausliikkeen ja olen sekunnissa selälläni keskellä latua. Olkapää tömähtää lumeen, ja sisäreisiin alkaa syntyä mojova mustelma, mutta muuten selviän säikähdyksellä. Onneksi kohta ollaan laavulla.

fatbike sallatunturi

fatbike sallatunturi

Kuukkeleita ei tällä kertaa näy, vaikka ne usein juuri tässä kohtaa lennähtävät kädelle herkkupalojen toivossa. Laavulla on ruuhkaa ja meiltä udellaan kokemuksia ja teknisiä yksityiskohtia. Eväspiirakat ovat jäässä, mutta sulavat nuotion lämmössä nopeasti. Takaisin suunnittelemme ajavamme Poropuiston kautta, mutta muhjuinen, vähemmän kävelty reitti osoittautuu mahdottomaksi ajaa. Käännymme kannoillamme ja ajamme tuttua reittiä takaisin hiihtokeskukselle. Joko ajouraa on tallattu nyt tarpeeksi tai sitten olemme oppineet tasapainottelemaan, mutta emme kaadu paluumatkalla kertaakaan.

Itse asiassa innostumme niin, että haemme hiihtokeskukselta pyöriin lukot ja lähdemme polkemaan kohti kirkonkylää, sillä vuokra-aikaa on vielä jäljellä. Vähennämme moottorin tehoja, sillä pyörätiellä fatbike rullaa mukavammin kuin hankien keskellä. Reisiä alkaa hapottaa nopeasti ja takaisin ajamme turbovaihteella. Matkaa kertyy yhteensä yli 30 kilometriä, mutta akkuvirrasta on kulunut vain 51 prosenttia. Jotain on siis tehty jaloillakin.

JonneVaahtera fatbike sallatunturi

JonneVaahtera fatbike sallatunturi

Aloittelijan vinkit sähköavusteiseen fatbike-talvipyöräilyyn:

1. Pukeudu lämpimästi kunnon varusteisiin. Älä kuvittelekaan lähteväsi liikenteeseen ohuilla lenkkitossuilla ja vuorettomilla hanskoilla, jos mittari on pakkasen puolella. Moottori avustaa sinua eteenpäin sen verran tehokkaasti, että lihasvoima ei lämmitä. Viimeistään viima jäädyttää varpaat ja näpit. Jos omistat laskettelukypärän, käytä sitä, myös laskettelulasit saattavat tulla ajoviimassa tarpeeseen. Kypärä kuuluu toki vuokraan, mutta oma kypärä on aina oma.

2. Varaa mukaan lämmintä vaatetta, kuumaa juomaa ja evästä tauolle. Kun pysähdyt, tulee vieläkin viileämpi. Silloin on ihanaa vetää niskaan kevytuntuvatakki tai pukea takin alle kunnon villapaita.

3. Polje mielummin pienellä vaihteella ja käännä rohkeasti moottorin tehot kaakkoon. Vuokraamon akuista pidetään sen verran hyvää huolta, että parin tunnin retki kuluttaa virrasta korkeintaan puolet.

4. Pidä pylly satulassa, etenkin ylämäessä. Kun takarenkaan päältä lähtee paino, se alkaa sutia paikallaan ja kohta oletkin jo nurinniskoin syvässä hangessa.

5. Pysyttele ajouran keskellä, sillä laidat ovat aina pehmeämpiä kuin kovaksi tallautunut keskikaista. Jos joudut pysähtymään ja laskemaan jalan maahan, varaudu siihen, että humpsahdat päistikkaa pehmeään hankeen. Jos pysähdyt ylämäessä, joudut käytännössä palaamaan takaisin tasamaalle tai taluttamaan pyörän mäen päälle (ks. kohta 4.). Fatbike ei ole kevyimmästä päästä, eli umpihangessa sitä on turha yrittää edes taluttaa.

6. Ainakin aluksi katso eteesi, keskity ajamiseen,  äläkä ihaile maisemia. Kun lumi ja fatbike löytävät yhteisen rytmin, ja opit luottamaan leveiden renkaiden pitoon, voit pikkuhiljaa alkaa katselemaan myös ympärillesi.

JonneVaahtera fatbike sallatunturi

JonneVaahtera fatbike sallatunturi

Pyörien palauttamisen jälkeen joimme kaakaot Sallatunturiin rakennetussa lumilinnassa, Snowloungessa. Munkit jäivät tällä kertaa syömättä, mutta ehkäpä ensi vuonna Ruuhitunturinkin reitti on ajokunnossa. Joka tapauksessa päätämme palata satulan selkään syksyllä uudelleen. Ruskan värjäämät lehtipuut, kirpeä ja hapekas syyskuinen ilma ja satojen kilometrien retkeilyreitistö houkuttelevat palaamaan pian. Siihen mennessä myös sisäreisien mojovat mustelmat ovat menneen talven lumia. Kaivamme kalenterit esiin heti, kun arki taas koittaa.

JonneVaahtera fatbike sallatunturi

Täysjousitetun sähköläskipyörän päivävuokra on 69 euroa, jousittamattoman saa kymppiä halvemmalla. Hintaan sisältyy kypärä ja lukko. Kahden tunnin opastettu retki pyörävuokrineen kustantaa 65 euroa per henki. Meille retken tarjosi Salla Ski Resort, ja ammattitaitoisesta opastuksesta vastasi Jonne vaahtera, joka on ottanut myös suurimman osan tämän jutun kuvista. Vain kolme ensimmäistä ja laavulla otetut kuvat ovat minun käsialaani. Kiitos ikimuistoisesta elämyksestä, ja pikaisiin jälleennäkemisiin!

Kevään viimeinen huiputus – lumikenkäillen Ison Pyhätunturin laelle

Iso keltainen on suorittanut päivätyönsä ja painuu kohti horisonttia. On siis aika vetää jalkaan lumikengät, sillä auringonlasku ja Ison Pyhätunturin huippu odottavat.

lumikenkäily

Olen ihaillut Sallatunturin vierellä kohoavaa korkeampaa huippua koko pienen elämäni ajan. Satoja kertoja olen seisonut hissin yläasemalla ja katsellut nousevan auringon säteiden värjäämiä tykkylumipuita, punaisena hehkuvaa taivaanrantaa ja hankea, joka heijastaa pastellit sävyt kimaltavin kertoimin takaisin taivaalle. Täysin tietämättömänä siitä, että koskemattomana pitämäni kuusimetsän siimeksessä kulkee merkitty polku. Ympärivuotinen reitti, joka johdattaa Ison Pyhätunturin näköalatasanteelle.

Huhtikuussa 2018 on minun vuoroni nousta kukkulan kuningattareksi – viimeinkin.

lumikenkäily

lumikenkäily

Lumikengät ovat jalassani kolmatta kertaa koskaan. Vuokraamossa kehoitetaan välttämään varsinaista reittiä ja kulkemaan hankia pitkin kohti huippua. Kengät kyllä kantavat, luvataan. Taivaita tavoittelevan taipaleeksikin kutsutun Ison Pyhän reitin lähtöpiste on pohjoisrinteiden parkkipaikalla: opaste kertoo matkan pituudeksi 1,8 kilometriä. Tämähän on helppo nakki, olemme puolessa tunnissa perillä, ajattelen.

iso pyhätunturi salla

iso pyhätunturi salla

Lampsimme pitkin valmiiksi tallattua tietä. Lumikengät pitävät yllättävän kovaa meteliä, ja keskustelu kävellessä on miltei mahdotonta. Parinkymmen metrin jälkeen poikkean polulta ja testaan hangen kantavuutta. Jalka humpsahtaa reittä myöten höttöiseen suojalumeen heti ensimmäisellä askeleella. Sauvoista ei ole mitään apua, ne uppovat koko pituudeltaan plusasteiden pehmentämään hankeen. Lunta on arviolta reilu metri. Se siitä oman polun etsimisestä.

iso pyhätunturi salla

iso pyhätunturi salla

Olen huono hitaasti etenemisessä. En osaa kävellä rauhalliseen tahtiin, vaan paahdan puuskuttaen eteenpäin kuin vanha kunnon dieselveturi. Välillä pysähdyn valokuvaamaan ja odottamaan viisihenkisen kenkäilijäjoukkiomme viimeisiä jäseniä. Pipo hiostaa ja takin alle puettu merinovillainen poolopaitakin tuntuu kostealta. Puoli tuntia on mennyt ja olemme hädin tuskin puolivälissä.

iso pyhätunturi salla

Puurajan tuolla puolen polku katoaa. Vanhat jäljet jakautuvat oikealle ja vasemmalle. Valitsemme aavistuksen verran vahvemmat, ja tarvomme ylämäkeen. Näky on pysäyttävä, kuin maailma loppuisi edessä siintävään lumihuippuun. Lumivyöryvaara kolkuttelee takaraivossa. Porukan kokeneimmat kuitenkin vakuuttavat, että alueella ei ole ollut suojakelejä aiemmin, joten riski lumen kerrostumisesta ja liikkeelle lähtemisestä on pieni. Haluan uskoa tähän.

iso pyhätunturi salla

Selviämme kunnialla näköalatornille. Pilvet ovat peittäneet laskevan auringon jo puolisen tuntia sitten. Horisontti on siitä huolimatta laveerattu oranssein ja vaaleanpunaisin sävyin.Repusta kaivetaan esiin pieni rommipullo ja munakupit, jotka saavat kunnian toimia snapsilaseina. Iso Pyhätunturi on huiputettu, eikä aikaakaan kulunut kuin reilu tunti!

lumikengät

huiputusjuoma

iso pyhätunturi salla

Osoittelemme kilvan eri ilmansuuntiin. Tuolla näkyy Pyhä, tuolla Luosto ja Suomullekin on näköyhteys! Rajan toisella puolen kohoaa muutama pari sataa metriä korkeampi tunturi. Siellä siintävät Venäjälle jäänyt Rohmoiva sekä alkuperäiset Sallatunturit – ne joiden rinteillä 81 vuotta sitten laskettiin Suomen ensimmäiset pujottelun ja syöksylaskun suurkisat. Vaativissa olosuhteissa, ilman hissejä ja tamppauskoneita. Korkeutta ja jyrkempää profiilia piisaisi edelleen, harmi vaan, että rajanaapuri on jättänyt tilaisuuden hyödyntämättä.

iso pyhätunturi salla

iso pyhätunturi salla

Laskeutuminen alas tunturista on nopeaa, jo puolessa tunnissa olemme takaisin parkkipaikalla. Vaikka kello lähentelee iltakymmentä, mökille unohtuneita otsalamppuja ei tullut ikävä. Kesä ja Lapin yötön yö ovat jo lähellä.

Sallatunturin Tuvat – mökkikylä ei palijon missähän

Yhteistyössä: Sallatunturin Tuvat

Kello lähestyy puolta yötä. Putkikassi olkapäällä ja kaupan täpötäysi paperikassi kädessä väistelen sohjoisia lätäköitä ja yritän etsiä oikeaa vuokramökkiä. Kummisedän tuttu tunturimökki on tänä viikonloppuna varattu, sillä sen ovat vallanneet vanhempani ystäväpariskuntansa kanssa. Niinpä minä majoitun 42 neliön hirsimökkiin Sallatunturin Tupien vieraaksi*. Löydän oikean rakennuksen, kolistelen ovesta sisään ja toivon, etten häiritse naapureita. Keitän iltateen, pesen hampaat ja pujahdan puhtaiden valkoisten lakanoiden väliin. On niin hiljaista, että korvissa soi.

sallatunturin tuvat

sallatunturin tuvat

Lapin hiihtokeskuksissa on majoitusvaihtoehtoja moneen makuun – hotelleista ja lomaosakkeista täysin varusteltuihin huoneistoihin, kelohonkaisiin huviloihin ja vaatimattomampiin mökkikyliin. Näistä kaikista minä valitsen aina ja ikuisesti mökkimajoituksen. Laskupäivän tai hiihtolenkin jälkeen haluan saunaan. Lauteille, joilla saan lojua pitkällään ja heittää juuri niin paljon löylyä kuin tahdon. Vilvoittelu mökin terassilla kuuluu asiaan, joskus jopa heittäytyminen hankeen, jos lähistöllä ei ole ylimääräisiä silmäpareja. Saunan pukuhuoneesta hipsin villasukissa ja trikoomekossa olohuoneeseen, jossa loimottaa takkatuli. Kääriydyn pehmeään vilttiin ja annan raukeuden laskeutua lihaksiin. Samankaltaista kokemusta ei hotellin saunaosastolta saa.

viiniä ja suklaata

sallatunturin tuvat sauna

Sallatunturin Tupien ensimmäiset mökit on rakennettu 1983, aikaan jolloin turistien määrä tunturissa alkoi kasvaa. Vaikka slogan Salla – in the middle of nowhere (tai kuten sallalainen sen sanoisi: ei palijon missähän) keksittiin vasta parikymmentä vuotta myöhemmin, oli Sallatunturi 80-luvulla kotimaan hiihtokeskuskartalla todellakin keskellä ei mitään. Ensimmäiset mökit olivat vaatimattomasti varusteltuja, mutta jo neljä vuotta myöhemmin mökkikylä kasvoi, ja uusien mökkien mainostettiin olevan korkeatasoisia, sillä löytyihän niistä sauna, takka ja laatukeittiö! Sittemmin mökkejä on renoveerattu useampaan otteeseen: kylpyhuoneen hanat hohtavat uutuuttaan ja lattialämmitys hellii varpaita, mutta moderni 80-luvun henki on silti edelleen läsnä. Osatapa lukea ajan patinoimista seinistä kaikki ne kolmenkymmenen vuoden aikana syntyneet sadat sympaattiset tarinat, jotka mökki sisälleen kätkee!

sallatunturin tuvat after ski

Seuraavana iltana, pitkän hiihtolenkin jälkeen napsautan saunan päälle, kaadan lasiin Chiantia ja ryhdyn etsimään tulitikkuja. Saunan lämmetessä haluan hemmotella itseäni hetken takkatulen loimussa. Löydän lähes tyhjän tikkuaskin, se sisältää yhden ainokaisen tulitikun. Mietin menisinkö kolkuttelemaan naapurimökin ovea, mutta kello on jo yli kymmenen. Pelästyisivät vielä.

tulitikut

En kehtaa soittaa 500 metrin päässä majaileville vanhemmilleni, vaan päätän sytyttää takan yhdellä yrittämällä. Kuorin koivuklapeista kaiken irti lähtevän tuohen ja asettelen puut väljästi toisiaan vasten. Takan reunalla on kynttilä, ehkä olisi järkevintä sytyttää se ensiksi ja tuikata tuohet tuleen vasta sitten. Tulitikku leimahtaa toisella raapaisulla. Tuli tarttuu tiukasti kynttilän sydänlankaan. Nopealla ninjaliikkeellä törkkään puoliksi palaneen tikun tuohien lomaan – ne leimahtavat liekkeihin välittömästi. Tuli leviää takkapuihin ja roihuaa pian täydellä teholla. Kaupunkilaistyttö onnistui sytyttämään takan vain yhdellä tulitikulla! On pakko tanssia pieni voitontanssi.

sallatunturin tuvat takkatuli

Sauna ja takkatuli ovat siis tärkeitä, mutta on kolmaskin syy, miksi haluan nukkua yöni hotellin sijaan mökkimajoituksessa, ja se on ruoka. Haluan nukkua pitkään ja syödä aamiaista pyjamaan pukeutuneena, omassa rauhassa, ilman aikatauluja ja jonottamista buffetpöydässä. Lounaaksi nautin rinneravintoloiden antimia, munkkikaakaon tai laavulla paistettua makkaraa, mutta illalla tahdon haudutella poronkäristystä, tehdä uunilohta tai survoa pottumuusin mukavassa mökkikeittiössä. Ja köllähtää täyden vatsan viereen nukkumaan.

aamupala

Sallatunturin Tupien mökkikeittiössä kaikki tämä onnistuu. Hella on, mikro on ja kaikki muutkin tarvittavat keittiöhärpäkkeet astianpesukoneesta lähtien. Astiastokin on kuudelle. Keittiön kalustus on hellyyttävä yhdistelmä mäntypaneelia ja Ikea-ilmettä, mutta mikäs siinä, kun kaikki kuitenkin toimii, kuten pitää. Uunia ei ole, mutta sitä en ehdi kaipaamaan, sillä karkaan kahtena iltana vanhempieni patojen ääreen.

sallatunturin tuvat takkatuli

sallatunturin tuvat

Sallatunturin talvikausi päättyy vappuun, mutta kesään ja ruskakauteen valmistaudutaan jo täydellä höyryllä. Sillä Lappi ei ole vain valkoisia hankia, tykkylunta ja revontulia, se on myös yöttömiä öitä, valoisia kesiä, värikkäitä syksyjä, hillasoita, tunturipuroja ja vaarojen viertä kulkevia vaelluspolkuja, joilla ei ole ruuhkaa. Jos hyvin käy, Sallatunturin varvikoiden väriloistossa, horisontin taakse painuvan ilta-auringon kajossa vaellan ensi syksynä myös minä. Ensimmäistä kertaa aikuisena.

sallatunturin tuvat

sallatunturin tuvat

Ainiin, yksi tunturimökkeilyn merkittävä etu melkein unohtui, nimittäin ikioma after ski -terassi! Tämä etuus ei ole itsestäänselvyys, sillä vaikka terassi mökissä olisikin, se saattaa avautua väärään ilmansuuntaan. Oikein suunniteltu terassi suuntaa lounaaseen, siis sinne, mistä aurinko iltapäivällä paistaa. Pisteet tästäkin Sallatunturin Tuville – jo vuonna 1987 on tiedetty, mikä on tärkeää!

sallatunturin tuvat terassi

*Majoituksen minulle tarjosi Sallatunturin Tuvat, kaunis kiitos siitä!

Ps. Sallatunturin Tuvat tarjoaa majoitusta ympäri vuoden. Hinta-laatusuhde on hyvä ja sijainti erinomainen. Rinteisiin on matkaa pari sataa metriä, ladut ja vaellusreitit lähtevät käytännössä oven edestä. Ja jos ei itse jaksa kokata, voi aina poiketa tien toiselle puolelle ravintola Kielaan tai nauttia tuopposet Papana Pupin puolella.

Lue myös: Sallatunturi – sydämeni valittu