Kristillinen kasvattaja, luottoaikuinen vai lahja-automaatti?

Sunnuntaina minulla oli kunnia kummiutua jo kolmannen kerran. Kastekynttilä kädessäni seisoin kahden kollegani rinnalla, kun pieni ihminen sai nimensä. Virttä veisatessa pala nousi kurkkuun. Tuo pikkuinen tyttö, joka silmät suurina ihmettelee ympäröivää maailmaa, on nyt virallisesti osa elämääni.

Helsingin seurakunnan kauniisti kuvitetun kummitodistuksen takakanteen on painettu seuraavat lauseet: ”Tuleekohan meistä ystävät, sinusta ja minusta? Tutustummeko niin, ettemme ujostele toisiamme? Osaanko olla, niin kuin toivot minun olevan? Huomaanko, milloin tarvitset minua erityisen paljon?” Isot kysymykset kieppuivat päässäni hallitsemattomina istuessani Temppeliaukion kirkossa, kastemaljan äärellä. Ääneni särkyi jo virren toisessa säkeistössä. Harteilleni oli laskettu pienen ihmisen suuri paino.

kummitodistus

Kaikilla kolmella kerralla, kun minua on pyydetty kummin tehtävään, olen ensiliikutuksen laannuttua kysynyt suoraan, mitä minulta odotetaan. Vaikka kummius kunniatehtävä onkin, haluan ensin varmistua, että olemme samalla sivulla, ettei myöhemmin tule pettymyksiä.

Kuulun kirkkoon, koska arvostan kirkon tekemää työtä. Olen tapakristitty, astun herran huoneeseen yleensä vain muina turisteina, joskus juhlapyhinä ja tietysti sunnuntain kaltaisten kirkollisten toimitusten aikaan. Minusta ei siis ole opettamaan raamatun sanaa, jakamaan kirkon oppeja tai antamaan kristillistä kasvatusta. Hyvää tahtoa, inhimillisyyttä, armollisuutta ja yhdenvertaisuutta kuitenkin harjoitan, vaikka en uskossa olekaan.

En suostu myöskään lahja-automaatiksi, jonka ainoa tarkoitus on sijoittaa pennosensa Elsan kimaltelevaan jäälinnaan tai viimeisimmän mallin mukaiseen älylaitteeseen. Kirjat ovat tavarataivaan poikkeus, sillä ne levittävät sivistystä ympärilleen. Tässä materiaa pursuavassa maailmassa haluan kuitenkin ensisijaisesti antaa aikaani ja olla läsnä. Luottoaikuisena, jonka olkapäähän voi nojata silloinkin, kun vanhemmat eivät ymmärrä.

Onneksi ystävänikin jakoivat käsitykseni kummiudesta. Silti heidän vastauksensa mykisti minut: emme me lahjoja tarvitse, emmekä kristillistä kasvattajaa. Tahdomme sinut kummiksi, esikuvaksi ja aikuiseksi ystäväksi, sillä sinä olet vahva nainen, juuri sellainen, jollaiseksi haluamme tyttäremme kasvavan. Olen edelleen sanaton perusteluiden edessä.

Kuule siis, sinä pikkuinen Lotta! Olen yksi turvaverkkosi sitkeistä säikeistä. Opetan sinut hyväksymään itsesi sellaisena kuin olet, olemaan rohkea ja tavoittelemaan sinnikkäästi unelmiasi. Opetan sinut rakastamaan luontoa, kirjoja ja hyvää ruokaa. Istutan keittiönpöydän ääreen ja annan käteesi palan taikinaa sekä kaulimen. Ja kun olet hiukkasen isompi, otan kädestäsi kiinni ja vien sinut suureen maailmaan. Lupaan pitää oveni avoinna, kotiini olet aina tervetullut. Elämänpituinen ystävyys on alkanut, olkoon se täynnä iloa ja valoa!

Lainaan vielä kerran kummitodistusta: ”Ja sinä, Pieni, eteenpäin vain rohkeasti! Kasvetaan toistemme mittaisiksi yhdessä koettu hetki kerrallaan.”

Viimeinkin kahden!

Kahdeksan vuotta sitten olin pyöräilemässä Lauttasaaresta kohti keskustaa, kun Kaapelitehtaan kohdalla taskussani kilisi kännykkä. Minua pyydettiin kummiksi. Ensimmäistä kertaa jouduin miettimään, mitä kummius minulle merkitsee. Kristillinen kasvatus ei ole minun heiniäni, mutta hyvä aikuiskaveri osaan lapselle olla. Kysyin mitä minulta odotetaan, sillä en halunnut luvata mitään, mitä en voisi pitää. Tukiverkkoa, luottoaikuista, läheistä ihmistä, jonka puoleen uskaltaa kääntyä milloin vain. Se sopi erinomaisesti, olin otettu.

Asumme kaukana toisistamme, kummityttö ja minä. Tai siltä se autottomasta tuntuu. Hän maalla, minä kaupungissa. Tapaaminen vaatii aina sopimista ja aikatauluttamista ja ehkä siksi vietämme yhteistä aikaa ihan liian harvoin.

uimaranta

Tämä kesäloma on pienen koululaisen ensimmäinen. Äiti ja isä ovat vielä töissä, pikkusisko päiväkodissa. Lomailevien sukulaisten ja kummien seura on haluttua ja apu tarpeen. Minua mietitytti, sillä koskaan aiemmin emme ole viettäneet koko päivää kahdestaan. Jännitys kipristeli vatsanpohjaa – aivan turhaan.

seikkailua

Tyttö on sanavalmis seuraneiti ja rakastaa Helsinkiä. Ja lokkeja ja Kånken-reppuja ja kallioita ja tortilloja. Niinpä lähdimme Suomenlinnaan, shortseissa ja t-paidoissa, lippikset päässä ja reput selässä. Matkustimme metrolla, ratikalla ja lautalla. Juostakin piti, kun kummitäti oli liian hidas valitsemaan vaatteita ja lautta meinasi jättää. Torimansikat jäivät ostamatta, mutta korvasimme ne valitsemalla jäätelöt Suomenlinnan Siwan pakastealtaasta.

kunkku ja kaverit

Tykistönlahdella meitä odotti kuningas Kustaa III, valistunut itsevaltias, joka oli kadottanut kruununsa. Puolentoista tunnin etsintäkierroksella taskulamppujen keilat valaisivat kasemattien kosteita käytäviä ja kiväärigallerian lukittuja loukkoja. Näyttelijät suoriutuivat tehtävästään erinomaisesti ja ottivat letkauksillaan huomioon myös meidät aikuiset. Tarinan sekaan ujutettiin faktatietoa Ruotsinsalmen taisteluista ja rauhanneuvotteluista. Kun kuningas viimein suostui kuulemaan kansansa tahtoa, varkaat luovuttivat kruunun takaisin hallitsijan haltuun.

laiskana kalliolla

Loput energiasta kulutettiin rantakallioilla kiipeilyyn. Tuonne minä haluan ja tuonne! Ihanan sileät kalliot ja niin hirmuisen paljon lokkeja! Istutaanko tähän, otetaanko kengät pois? Istuttiin, otettiin ja ihmeteltiin kallion pinnasta hohkaavaa lämpöä, kimaltavaa merta ja horisontissa hitaasti etenevää rahtilaivaa.

ahoritan herkut

Loppuunkuluneet akut ladattiin Ahoritan tacoilla ja nachoilla, jotka kummitytön mielestä olivat parasta ruokaa ikinä. Kummitädin sydän heitti volttia, kun ensimmäinen yhteinen päivä pisteytettiin täyteen kymppiin. Kysymykseen tuletko Helsinkiin toistekin, vastaus tuli kuin Suomenlinnan tykin suusta: to-del-la-kin!

kesävarpaat