Ruuan pitää aina olla hyvää

Laitanpa lusikkani Hanna Partasen soppaan minäkin. En ole vähään aikaan lukenut mitään, mistä olisin pöyristynyt yhtä perinpohjaisesti kuin tästä torstaina Hesarissa julkaistusta tekstistä.

Partanen on laillistetty ravitsemusterapeutti, jonka mukaan ruuan ei aina pidä olla hyvää. Liian hyvänmakuinen ja herkullinen ruoka kuulemma on syypää suomalaisten liikalihavuuteen. Ravitsemusterapeutti suosittelee eineksiä, koska niitä ei tee mieli syödä liikaa. Excuse my french, but WTF!?

hesarin artikkeli

”Tapaan vastaanotolla ihmisiä jotka ovat niin taitavia kokkeja, etteivät malta jättää syömistä syömistä yhteen lautaselliseen. He laittavat ruokaa, jota on pakko santsata, vaikka maha olisikin jo täynnä.”

Luulisi ravitsemusterapeutin tiedostavan, että jatkuvan santsaamisen ja liikasyömisen taustalla ovat ihan muut kuin ruoan herkullisuus. Jokainen meistä syö itsensä silloin tällöin ähkyyn, mutta jos ei pysty arjessa rajoittamaan aterian annoskokoa tai aistimaan kylläisyyttä, vika on kyllä jossain muualla kuin ruuan hyvässä maussa.

Eniten kirjoituksessa ärsyttää se, että herkullisen ja hyvänmakuisen sekä rasvaisen ja kaloripitoisen ruuan väliin piirretään yhtäläisyysmerkki. Kun siihen päälle syyllistetään ruokaharrastajat, joilla tuskin on mitään tekemistä varsinaisen ongelman kanssa, on mauton soppa valmis.

Ruuanlaitto on nykyään joillekin harrastus siinä missä golf ja jooga. Kotona kokkaillaan herkkuannoksia, eikä vähempään tyydytä ravintolassakaan. Ruokaintoilussa olisi kuitenkin syytä ottaa pari askelta taaksepäin: Ruuan ei aina tarvitse olla hyvää.”

Ruokaintoilija nauttii ruuasta ja ruuanlaitosta kaikilla aisteillaan. Ruokaintoilija arvostaa annoksen esteettisyyttä ja syö usein yhteisen pöydän ääressä, hitaasti ja jokaisesta suupalasta nauttien niin kotona kuin ravintolassakin. Niin hitaasti, että kylläisyyden tunne ehtii ilmoitella itsestään ennen lautasen tyhjentymistä.

Ruokaintoilija valitsee laadukkaita ja tuoreita satokauden mukaisia raaka-aineita, tietää niiden alkuperän ja välttää ravintosisällöllisesti köyhiä eineksiä. Ruokaintoilija käyttää monipuolisesti kasviksia ja vihanneksia ja valmistaa ruokaa myös vähemmän arvostetuista aineksista kuten sisäelimistä tai roskakaloista. Ruokaintoilija tekee perusjees-makaronilaatikostakin maukasta. Ruokaintoilija nyhjää usein tyhjästä suussa sulavan aterian ja pyrkii mahdollisimman pieneen hävikkiin.

Kun ruokaintoilijaa sitten kehotetaan valtakunnallisessa mediassa asiantuntijavoimin laskemaan valmistamansa ruuan laatua, saa siitä oikeutetusti hermostua. Hieman kärjistettynä Hanna Partasen mielestä ruokaharrastajat ovat syyllisiä kansakuntamme ylipainoon.

”Siksi kehotankin jättämään avokadopastat, lasagnet ja muut liikasyömiseen houkuttelevat ruuat erityistilanteisiin: arjessa riittää tavallinen arkiruoka.”

Arkiruokaa Partanen ei sen kummemmin määrittele, mutta mainitsee toki, että valmisruuat, siis einekset, ovat mainio vaihtoehto, sillä niitä ei voi santsata kotiruuan tavoin. Valistunut arvaukseni kuitenkin on, että jos ihminen haluaa syödä paljon, hän syö paljon, oli lautasella sitten mikrokeittoa, makkarakastiketta tai härän sisäfileetä. Einesruuallakaan ei tietääkseni ole ostorajoitetta. Saanen myös huomauttaa, että esimerkiksi paheksutussa avokadopastassa ei epäterveellisiä ainesosia juurikaan ole, etenkin jos käyttää täysjyväpastaa.

”Meillä on kotona sellainen sääntö, että huippuhyviä ruokia syödään vain kerran kuussa, koska niiden annoskokoa on vaikea pitää kohtuudessa.”

Jos teillä kotona annoskokoa on vaikea hallita, kannattaisiko ruokaa tehdä vain sen verran kuin sitä on tervettä syödä? Ja jos teillä kotona on tällainen ongelma, tarkoittaako se, että kaikilla suomalaisilla on sama tilanne?

Tervetuloa vaan Partasen Hanna meidän ruokapöytään. Voin taata, että kahden ruokaintoilijan pöydässä sapuska on terveellistä ja se maistuu siitä huolimatta hyvältä ellei jopa vallan herkulliselta. Ihan joka päivä.

Jos haluat lukea aiheesta lisää, kirjoitusta ovat kommentoineet ansiokkaasti ainakin Hanna Sumari ja laillistetut ravitsemusterapeutit Katri Mikkilä ja Leena Putkonen.

ps. Muutama totuuden siemen kirjoituksesta kaikesta huolimatta löytyy. Välipalaa kaipaavan on helpompaa löytää työpaikka- ja laitosruokaloista suklaapatukoita kuin esimerkiksi hedelmiä. Tähänkin voi toki vaikuttaa, ainakin meidän lounaspaikoissa toiveet otetaan huomioon ja hedelmiäkin on päivittäin tarjolla.

Perusasioiden äärellä

Minut on kasvatettu kotiruualla. Kyljyksillä, kaali- ja makaronilaatikolla, jauhelihakastikkeella, maksapihveillä, lihasopalla, pottumuussilla ja makkaralla. Kalaa syötiin harvoin, sillä pikkusisko oli mereneläville vakavasti allerginen. Kasvisruuasta taas ei 1970-luvulla kai oltu kuultukaan.

image

Lapsuuden makumuistot ovat syvällä. Kun maailma potkii päähän ja näyttää vain nurjaa puoltaan, käännyn näiden perusasioiden puoleen. Kääriydyn turvallisuuden tunteeseen ja pistelen poskeeni kukkuralautasellisen makkarakastiketta. Tavallistakin tavallisempi HK:n sininen ruskeassa kastikkeessa kuorineen keitettyjen perunoiden kanssa. Hillitön hiilihydraattivuori, jonka kyljessä on kasa puolukkasurvosta. Parantaa jopa krapulan.

Makkara on näytellyt elämässäni useita rooleja. Olen osallistunut Marttojen makkarakurssille, syönyt Azoreilla tulista verimakkaraa ananaksella ryyditettynä, tehnyt vertailevaa tutkimusta Tampereen keskustan mustamakkaratarjonnasta, inhonnut nakkikeittoa ja lauantaimakkarapihvejä. Tuo kansallisvihannes on ollut sivuosassa metsäretkillä, juhannusnuotioilla ja häämatkalla tv-ohjelmassa. Sitä on syöty kylmänä sinapin kanssa ja kärventyneenä tunturin laella kodassa, talouspaperiin kietaistuna. Makkaraa on tarjottu tomaatin, juuston ja valkosipulin kanssa uunissa paistettuna myös väsyneelle muuttoporukalle, ikimuistoisen huokauksen saattelemana: ”She’s a keeper.”

WP_20151031_19_27_14_Pro

Mutta parasta se silti on jauhoisena, kastikkeeseen pilkottuna kuoripottujen kera. Etenkin sellaisena sunnuntaina, kun väsynyt juhlija tahtoo vain maata sohvaperunana ja tuijottaa Frendit-maratonia noin kahdeksannen kerran. Pesee darrapitsat mennen tullen, kokeile vaikka!

Lapsuuden makkarakastike (yhdelle krapulaiselle tai kahdelle norminälkäiselle)

1 HK:n sininen lenkki
1 sipuli
voita tai öljyä
2 rkl jauhoja
n. 3 dl vettä
sopivasti suolaa ja pippuria

Laita perunat kiehumaan. Paista sipulit voissa tai öljyssä. Pilko makkara sopiviksi syömäpaloiksi ja heitä samalle pannulle, paistele hetki, että saavat aavistuksen väriä. Ripottele sekaan jauhot, anna kypsyä hetki. Kaada vesi pannulle vähän kerrallaan, jotta voit säädellä kastikkeen paksuutta. Anna kiehahtaa, jos ei kiehunut jo. Rouhaise kastikkeeseen suolaa ja pippuria. Kuori perunat, pilko niitä vähän ja kauho päälle makkarakastiketta. Ota haarukka ja survo mössöksi. Tee lautaselle tilaa kevyesti sokeroidulle puolukkasurvokselle. Haarukoi ääntä kohti. Heittäydy sohvalle ja varaa lähelle viltti ja kaukosäädin, sillä hiilarikooma on väijyy jo nurkan takana.

WP_20140621_20_20_31_Pro

ps. Arkisista makkarakastikkeista tulee harvoin napsittua kuvia, siksi tässä teille pari, krhm, hienompaa makkaraa.