Roadtripillä Kainuussa osa 6: Oulujärven ihmeellinen Ärjänsaari

Yhteysvene näkyy pienenä pisteenä kaukana ulapalla. Kääriydyn tiukemmin untuvatakkiini, sillä tuuli on kylmä ja vettäkin tihuuttaa, vaikka on elokuun ensimmäinen viikko. Ärjänsaari kohoaa horisontissa, hiekkainen harju erottuu vaaleana viivana vihreän metsän ja sinisen Oulujärven välissä. Laiturille hytisee muutama muukin matkalainen. Venekyydin on luvattu kulkevan mantereen ja saaren välillä taukoamatta, mutta kun välimatka on pitkä, joutuvat Ärjänsaaren taidefestivaalivieraat väistämättä odottelemaan kyytiä hyvän tovin.

ärjänsaari

ärjänsaari

ärjänsaari

Paatti on pieni, mutta siinä on yllättävän tilavat sisätilat. Osa kyytiläisistä uhmaa keliä ja istuu ulkosalla tyrskyjen takoessa kalastusveneen keulaan. Aallokko on terävä, mutta ei kuulemma enää niin korkea kuin edellisenä päivänä. Ohitamme kajakin, joka häviää välillä aaltojen harjan taa. Tuuli on vastainen, melojalla on edessä on melkoinen urakka. Lännestä lähestyy höyrylaiva S/S Kouta, joka kulkee taidefestivaalin aikaan Kajaanin ja Ärjänsaaren väliä.

Yhteysaluksen kippari kertoo saaren historiasta. Ärjänsaari oli vuosikymmeniä ensin Kajaani-yhtiön ja myöhemmin UPM:n omistama alue. Kajaani-yhtiöt osti saaren itselleen sen runsaiden hiekkaesiintymien vuoksi. Kun hiekan ja soran tarve laajenevien tehtaiden rakennustarpeisiin tuli tyydytettyä, Ärjänsaari siirtyi yhtiön työntekijöiden virkistyskäyttöön.

ärjänsaari

ärjänsaari

Kesäparatiisiin rakennettiin yhteensä 16 Eino Pitkäsen suunnittelemaa lomamökkiä, kahvilarakennus sekä vierasmaja savusaunoineen yhtiön johdon edustuskäyttöön. Saaressa lomailtiin ja järjestettiin suuria kesäjuhlia. Perimätieto kertoo, että saarella on ollut myös keilarata sekä vesikelkalle rakennettu ura, jotka pitkin syöksyttiin vinhaa vauhtia korkealta hiekkatörmältä järveen vesi pärskyen. Virkistyskäyttö hiipui 1970-luvulla, mutta kaikki rakennukset ovat tiettävästi edelleen tallella. Myös se saaren keskivaiheille pystytetty punainen torppa, jossa järjestettiin lasten kesäleirejä vielä 1990-luvullakin.

ärjänsaari

ärjänsaari

ärjänsaari

Vähältä piti, ettei saari päätynyt yksityiseen omistukseen, sillä kun UPM päätti luopua saaren hallinnasta, kauppoja hierottiin pitkään ulkomaalaisen ostajan kanssa. Onneksi Valtio ymmärsi lopulta Ärjänsaaren arvon ja se siirtyi Metsähallituksen haltuun vuonna 2017. Saaren palveluja kehitetään retkeilijöitä varten ja osa mökeistäkin pääsee uudelleen käyttöön. Pastellinväriset, pikkuruiset yhden huoneen mökit ovat vuosien saatossa päässeet rapistumaan, mutta kun vähän silmiään siristää, voi kuvitella vanhan väriloiston ja sympaattisen mökkikylän keskellä korkeaa honkametsää.

ärjänsaari

ärjänsaari

Yksi lomatuvista on kunnostettu kesäkahvilaksi, jossa festareiden aikaan myydään muikkuja, munkkeja ja muita makeita suupaloja. Sivumpana, entisen kahvilarakennuksen kyljessä määkivät lampaat. Niistä huolehditaan talkoovoimin, saarella asuu kesän ajan joukko vapaaehtoisia lammaspaimenia.

Lähdemme kävelemään rannan hiekkatörmiä mukailevaa polkua pitkin. Jyrkät hiekkatörmät ovat elossa. Tuuli, sade ja Oulujärven aallot muokkaavat niitä, ja eroosio on kaventanut kulkuväylää merkittävästi. Vastaan kävelee muutamia seurueita, kaikki tervehtivät toisiaan. Taivaltaminen hiekkaista polkua pitkin tuo mieleen Kuopion Ritoniemen pitkät hiekkarannat, joissa vietin monet lapsuuteni kesät.

ärjänsaari

ärjänsaari

Vanhaan kesäsiirtolaan on viritelty valo- ja äänitaideteos, jonka tekoon festivaaliyleisö voi osallistua. Meitä käsketään kirjoittamaan paperilapuille totuuksia, joita taiteilija nauhoittaa valoteoksen taustalla pyörivälle ääniraidalle. Minun lappusessani lukee: elämän tarkoitus on rakastaa ja tulla rakastetuksi. Sitten meidät päästetään pimeään huoneeseen. Valospotti kiertää huoneen seiniä ja miesääni lukee ääneen totuuksia. Kokemus on vaikuttava.

Kierrämme saaren länsikärjen, jossa sauna lämpiää lupaavasti. Siellä löylytellään pian niiden onnekkaiden kanssa, jotka ovat voittaneet saunan lauteille lipun. Me jatkamme reippaasti matkaa, sillä tarkoituksena on ehtiä takaisin hiekkarannalle katsomaan päivän ainoaa teatteriesitystä. Matkan hidastuu, kun keksin kurkata kännykästä, onko saarelle piilotettu geokätköjä. Onhan niitä, kymmeniä!

ärjänsaari

ärjänsaari

Paluumatka saaren toiselta puolelta kestää lopulta niin kauan, että myöhästymme immersiivisen teatteriesityksen alusta. Koska ohjelmassa on ilmoitettu vain tapaamispaikka, emme voi lyöttäytyä porukkaan myöhemminkään. Harmittaa ja kiukuttaa, enkä osaa pitää pettymystä sisälläni, vaan tiuskin miehelleni, vaikka ei hän asialle tietenkään mitään voi. Onneksi Ärjänsaari itsessään on yhtä suurta luonnon muovaamaa taide-elämystä, eikä sen kokemiseen tarvita välttämättä sen suurempia performansseja.

Ennen kotisatamaan siirtymistä kävelemme telttakylän poikki kohti valoa. Sadepilvet ovat väistyneet ja aurinko kimmeltelee Oulujärven aalloilla. Mustankirjava hiekka muodostaa pieniä niemiä ja ranta näyttää jatkuvan loputtomiin. Dyynit eivät ehkä vedä vertoja Kalajoen hiekoille, mutta näkemisen arvoiset ne silti ehdottomasti ovat.

ärjänsaari

ärjänsaari

Nipistän itseäni, ja muistutan että olemme edelleen Suomessa. Näkymä on niin hypnoottinen, että unohdumme ajatuksiimme ja joudumme pinkomaan upottavaa hiekkarantaa pitkin laiturille, jonka päädystä paluukyyti on jo ehtinyt irrottaa köytensä. Hengästyneenä huohottaen hyppäämme veneeseen ja vilkutamme Ärjänsaareen yöksi jääville festivaalivieraille. Meitä odottaa muutaman tunnin ajomatka anoppilaan, mutta tiedän jo nyt, että palaamme vielä. Mökkiviikonloppu Ärjänsaaressa on vastustamaton ajatus!

Kainuun roadtripin kiemuroista voit lukea lisää näistä postauksista:
Huikea Hepoköngäs ja pessimistien Puolanka
Hossan Julma-Ölkky on nimensä veroinen
Suomussalmen soiva metsä
Haapala BnB Sotkamossa
Juuan Porttilouhi

Häikäisevä Hepoköngäs ja pessimistien Puolanka

Hengästyttävän Hossan vaelluspäivän, hyvin nukutun yön ja matkustajakodin mainion itsepalveluaamiaisen jälkeen kurvaamme kaupan pihaan. Seuraava yö vietettäisiin peti ja puuro -majoituksessa Puolangalla ja hieman epäilimme, ettei siltä suunnalta Kainuuta välttämättä kovin kummoista illallista löydy. Koriin päätyi niin possumunkkeja, hedelmiä, pähkinöitä, suklaata kuin grillimakkaraakin. Tarkoitus oli koukata Hepokönkään kautta, sijaitsihan siellä yksi Suomen näyttävimmistä vesiputouksista.

Hepoköngäs – vesiputous keskellä korpea

Ajomatkalla kohti Hepoköngästä Puolanka yllättää. Internet nimittäin osaa kertoa, että keskustasta löytyy Puolangan pessimistien grillikahvila, jota ylistetään sosiaalisessa mediassa kätketyksi kainuulaiseksi aarteeksi. Vesi herahtaa kielelle jo ennen luonnossa reippailua. Paikalliset grilliherkut on ehdottomasti testattava. Mutta sitä ennen on ohjelmassa Puolangan kuuluisin nähtävyys, Hepoköngäs.

hepoköngäs

Hepokönkäällä meitä odottaa henkeäsalpaava näkymä. Putous sijaitsee Heinijoessa kohdassa, jossa joki ylittää melkein pystysuoran kallion. Puolangan keskustasta matkaa on noin 16 kilometriä 891-tietä pitkin. Vaikka Hepoköngäs maailman mittakaavassa onkin varmasti loriseva puropahanen, minun silmissäni se on taas yksi ainutlaatuinen esimerkki kotomaan ihmeellisestä luonnosta, jonka takia todellakin kannattaa ajaa

hepoköngäs

hepoköngäs

Melkein 20 metriä korkean putouksen kautta on 1900-luvun alussa kulkenut tukkilaistenkin uittoreitti. Puupöllit ovat lentäneet vauhdilla putoksen alla olevaan lampeen ja siitä eteenpäin pitkin jokiuomaa, jota nyt asuttavat majavat ja kehystävät talttahampaiden joen päälle kaatamat vanhat puut. Putousta pääsee ihailemaan myös esteetöömästi, sillä puoleen väliin lammen rantaan laskeutuvaa polkua on rakennettu rampit ja näköalatasanne. Puuvajaan ja puuceehenkin pääsee pyörätuolilla.

hepoköngäs

hepoköngäs

Istuessamme putouksen niskan päälle rakennetulla laavulla makkaranpaistossa pölähtää putousta ihailemaan iso porukka teekkareita. Tupsulakit vilkkuen he katselevat putouksen kohisevia kuohuja. Mies katselee heitä pitkään ja tunnistaa pian teekkareiden edustaman killan. Kun käy ilmi, että mieheni on opiskellut samaa alaa yli 20 vuotta sitten, lähtee pojilta hattu päästä. Vanha käpy pääsi pätemään nuorempien kesäretkellä.

Ennen kuin nälkä ajaa meidät grillikioskille, kierrämme geologisen luontopolun, joka kulkee jokikanjonin reunoja pitkin. Majavaan emme harmiksemme törmää, mutta sen talttahampaiden uria näkyy joka toisessa rannan puussa ja pesärakennelmiakin on useita. Maisemat, polku ja sen infokyltit ovat mielenkiintoisia, kannattaa siis varata ylimääräinen puoli tuntia reitin kiertämiseen. Polku alkaa putoukselta ja päättyy parkkipaikalle ja sen voi kiertää molempiin suuntiin.

hepoköngäs

Kuvaamisen, kohisevien kuohujen ja makkarapaketillisen jälkeen olemme valmiit jatkamaan matkaa. Pessimistien Puolangan grillihampurilaiset odottavat jo!

Pessimistien Puolanka

On kuin mummolaan tulisi, sellaiseen mummolaan, jossa tuoksahtaa paistinrasva. Puolangan pessimistien Grillikahvilan palvelua mainostetaan piittaamattomaksi, mutta mukavaa ja mutkatontahan se on. Kalahampurilainen sisältää pari kalapuikkoa, vähän salaattia ja kastiketta. Muut listalla olevat burgerit on nimetty näppärästi, valotaululle on sommiteltu sulaan sopuun änkyrä ukko, hankala akka, meleko mahoton, perustylsä hampurilaisen ja sörsseli.

pessimistien puolanka

pessimistien puolanka

Grillikahvilan sisustus naurattaa, ihan kuin olisimme aikamatkalla 70-luvun suomalaisessa kodissa. Lueskelen Puolangan esitteitä, joista selviää että pessimismi on puolivirallinen, mutta hyvin nerokas, kieli poskessa tehty, yksityisen tahon masinoima mainoskampanja. Vanhassa kuvaputkitelevisiossa pyörii paikkakunnan mainosfilmi, joka sekin on toteutettu hurtilla huumorilla, kuinkas muutenkaan.

pessimistien puolanka

Kuolevastä pitäjästä ja pessimismistä on tehty kunnan voimamara. Grillikioskin kulmauksessa myydään pinssejä, kangaskasseja ja postikortteja, joihin on painettu pessimistisiä toteamuksia. “Valmistun työttömäksi.” “Mitäpä se hyvejää” “Unelmat peruttu.” “Miksi aina minä?” “Isona minusta tulee pessimisti.” Ympäri kioskia on julisteita, joissa kerrotaan Puolangalla vietettävän pessimismipäiviä joka vuosi 1.1.–31.12. Hihittelen itsekseni, kuiva huumori uppoaa minuun täysillä.

pessimistien puolanka

pessimistien puolanka

pessimistien puolanka

Kuikan tila – maatilamajoitusta ja lapiohommia

Paras on vielä edessä. Paljakan lähellä sijaitsevalla Kuikan tilalla saamme oman huoneen yläkerrasta. Saunomaan pääsemme isäntäparin omaan saunaan, joka on lämmitetty meitä varten. Pellavaiset laudeliinat ja kattoon kiinnitetty hämyinen tähtitaivas tekevät terää pitkän ja kylmänkolean päivän jälkeen, eikä enää yhtään harmita se, että rantasaunaa ei viileän kelin vuoksi lämmitetty. Siemailemme muutaman lasillisen Suomussalmelta ostettua punaviiniä ja luemme kirjaa, kunnes uni voittaa.

Suurin yllätys eteemme tupsahtaa vasta aamulla. Istumme isäntäparin aamiaispöydässä ja maistelemme pitkään haudutettua puuroa, pihan marjapensaiden sadosta keitettyä mehua ja muita paikallisia tuotteita. Kun isäntä on hävinnyt hirviporukan kuukausittaiseen kokoontumiseen, kakaisee emäntä kurkkuaan ja pohtii, uskaltaisiko hän kysyä meiltä vielä jotakin, kun vaikutamme kuulemma sellaisilta tekijäihmisiltä.

Vilkaisemme hämmentyneinä toisiamme ja toteamme vähän varuillamme, että kysyä aina saa. Kaksimieliset aivoni ehtivät sadasosasekunneissa kehitellä vaikka mitä skenaarioita, enkä todellakaan osaa arvata mitä tuleman pitää. “Tuota noin”, aloitti majatalon emäntä. “Kun me olemme isännän kanssa jo huonoja liikkumaan, voisinkohan pyytää teiltä vähän apua?“

Pidätämme hengistystämme, kun hän jatkaa: “Pihavalo kaatui viime talvena auratessa ja nyt sen tilalle pitäisi asentaa uusi. Sähkömies tulee paikalle, heti kun hänelle soitamme, mutta sitä ennen pitäisi kaivaa kuoppa, johon uuden pihavalon betonijalusta valetaan. Jos sovittaisiin vaikka niin, että maksaisittekin tämän yöpymisen työllänne? Minulla olisi tuolla pihalla lapio jo valmiina.”

Sinnehän me sitten marssimme, pihamaalle. Lapio odottaa vanhan valotolpan juurella, eikä aikaakaan kun mies käy kivisen maan kimppuun. Hiki ja hiekka lentää, kun hän riehuu lapion varressa ja kampeaa ladosta löytyneen rautakangen kanssa isoja kiviä kuopasta ylös. Kun kuoppa on kaivettu, käykin ilmi, että myös betoni pitäisi valaa. Hetken betonipussin ohjeita ihmeteltyämme tartumme tuumasta toimeen.

hepoköngäs

Kun taksvärkki on tehty, on emäntä niin kiitollinen, että hakee keittiöstä ison kylmäkassin ja täyttää sen pakastetulla hirvenlihalla ja kanttarelleillä. Me istumme anopin laina-autoon ja kaasutamme pois pihalta pyörällä päästämme. Näin voi käydä vain Kainuussa, Pessimistien Puolangalla.

Hossan kansallispuiston Julma-Ölkky on nimensä veroinen

Parkkipaikka on täynnä autoja, joten poluilla on todennäköisesti ruuhkaa. Sadattelen ääneen. Olisi pitänyt suoriutua aamutoimista ja kauppareissusta ripeämmin. Olemme körötelleet Hossaan Sotkamosta saakka ja aikaoptimistisina laskeskelleet ehtivämme Hossan kansallispuiston porteille jo ennen puolta päivää. Hiljaisen kansan parissa vierähti kuitenkin tovi jos toinenkin, eikä matkavauhtiakaan voinut kovin kasvattaa, poronhoitoalueella kun ajellaan.

Julma-Ölkky

Hiekkatie takanamme pölisee, joku muukin maija myöhäinen on liikkeellä. Mennään jo, hoputan miestäni, en halua kulkea pitkospuilla ja poluilla niin, että joku hengittää niskaan. Piipahdamme pikaisesti infopisteellä ja suuntaamme sitten nuolen osoittamaan suuntaan. Ölökyn ähkäsy 10 km, lukee kyltissä. Reitti on luokiteltu vaativaksi ja sitä suositellaan vain hyväkuntoisille. Kuvittelemme kuuluvamme siihen sakkiin ja selviävämme kympin kierroksesta reilussa kolmessa tunnissa, mutta kuten arvata saattaa, kuvitelmista jäädään kauaksi.

On hämmentävää, miten metsässä kilometrin venyvät pituuttaan. Tunnissa ehtii taivaltaa hädin tuskin kaksi. Juurakkoiset polut, korkeuserot ja keskelle kulkuväylää kierähtäneet kivenlohkareet hidastavat etenemistä huomattavasti. Kun päälle laskee evästauot, ja ajan, joka kuluu mielettömien maisemien ihailuun, voi matkavauhdin tuplata. Huomaan ikävöiväni korkeammilla vuorilla käytössä olevaa kylttikäytäntöä. Siellä matka ilmoitetaan tunneissa ja minuuteissa, kilometrit ovat toisarvoisia ja ne vain hämäävät luonnossa liikkujaa.

Julma-Ölkky

Julma-Ölkky

Julma-Ölkky on Suomen suurin kanjonijärvi. Rotkolaaksoon muodostuneen järven ylittävälle riippusillalle on matkaa vain reilut kaksi kilometriä. Vaikka tarkoitus on kävellä koko kierros, eikä oikaista alhaalla keinuvaa riippusiltaa pitkin, tahdomme kokeilla, miltä massivinen luonnonmuodostelma näyttää sillalta käsin. Alas laskeutuvalta jyrkältä polulta kuuluu isomman seurueen hengästynyttä puheensorinaa. Odottelemme kärsivällisesti vuoroamme ja lähdemme varovoisesti alaspäin.

Sillan päädyssä epäröin. Olen melko kokematon vaeltaja, enkä ole ennen astunut jalallanikaan vastaavalle viritelmälle. Se heiluu, huojuu ja keinuu mieheni painosta epämiellyttävällä tavalla. Matkaa vedenpintaan tuntuu olevan ainakin kymmenen metriä, ja jylhät kallioseinämät kohoavat korkeimmillaan 50 metrin korkeuteen. Julma-Ölkky saa käteni tärisemään, ja kännykkä on lipsahtaa sormistani, kun kaivan sen esiin. Näpsin nopeasti muutaman kuvan ja suljen puhelimeni visusti vetoketjulliseen taskuun. Tärisyttää niin, että unohdan kokonaan kaivaa esiin isomman kameran.

Julma-Ölkky

Julma-Ölkky

Takaisin ylös kivutessamme vastaan tulee neljän miehen porukka. Heitä ei kiinnosta väistää, vaikka polku on kapea ja vaikeakulkuinen. Anteeksipyyntöä ei kuulu, vaikka he heiluvat reppujensa kanssa ohi niin, että meinaan kellahtaa kumoon. Tervehtiminenkin kuuluisi hyviin tapoihin. Pyörittelen silmiäni, ja kun pääsemme takaisin isommalle polulle miehenikin kritisoi miesten käytöstä kovin sanoin.

Polku kiipeää yhä korkeammalle. Maisemat ovat sitä luokkaa, että alamme etsiä paikkaa ensimmäiselle evästauolle. Siksipä korkkaamme suklaapatukoidemme kyytipojaksi pienen kuohuviinipullon ja kopauttelemme halpakaupasta ostamiamme kovamuovilaseja toisiaan vasten. Kuksat ovat vieläkin hankkimatta, mutta kirkuvan siniset muovimukit ajavat tällä kertaa asiansa. Juuri kun tuijottelemme toisiamme romanttisesti silmiin, rymyää paikalle riippusillalta tuttu kovaääninen keski-ikäisten miesten joukko. Paheksumme hiljaisesti ja huokaamme helpotuksesta, kun he pienen lepotauon jälkeen päättävätkin jatkaa matkaa.

Julma-Ölkky

Julma-Ölkky

Seuraavat kilometrit tuntuvat jo jaloissa. Oikea kenkä hiertää akillesjännettä. Yritän olla ajattelematta asiaa, sillä kokemuksesta tiedän, että kipuun turtuu, kun vaan pysyy liikkeessä. Kipu korostuu alaspäin viettävässä maastossa, mutta onneksi reitti on edelleen nousupainotteinen. Puuskutan ja puhisen julman jyrkissä ylämäessä, ja siedätän samalla korkeanpaikankammoani. Vatsanpohjasta kouraisee joka ikinen kerta, kun kurkkaan kohti alhaalla virtaavaa vettä. Julma-Ölkky tekee lähtemättömän vaikutuksen, ja tiedän, että kanjonin tallentaminen kameralle kaikessa kauneudessaan on mahdotonta.

Laavua lähestyessämme arvaamme jo mikä siellä odottaa. Miehet ovat vallanneet tulipaikan, mutta siirtävät sentään pyydättessä kamppeitansa niin, että mekin mahdumme tulistelemaan. Makkaroiden sijaan kaivamme repusta voileipiä ja foliovuokaan asetellun grillattavan salaatin. Miehet paistavat makkaraa, juovat olutta ja kertovat miehekkäitä juttuja. Kaveri on kuulemma jo mökillä laittanut saunan lämpiämään, alkaa olla kiire kämpille. Toivotamme mukavaa loppumatkaa ja jatkamme eväitemme nauttimista. Kello on jo yli kolmen, on pakattava roskat reppuun ja palattava polulle. Laavulla matka on vasta puolessa.

Julma-Ölkky

Julma-Ölkky on nimensä veroinen. Onneksi vaihtuvat vaaramaisemat ja jyrkät pudotukset pitävät pään kirkkaana ja mielen kurissa. Ohitamme riippusillan ja katselemme kanjonin pohjalla hiljaa lipuvaa venettä. Viimeinen neljännes painaa jalkoja, ja vaikka akillesjänne on jo tunnoton, jalkapohjia särkee suhteettoman paljon. Vilkuilen puhelimen karttaa ja koetan hahmottaa jäljellä olevaa matkaa. Tekisi mieleni valittaa ja kiukutella, mutta kun katson ympärilleni, päätän pitää suuni supussa. Kainuun luonto on ihmeellinen, ja minä olen etuoikeutettu, kun saan näissä maisemissa vaeltaa.

Julma-Ölkky

Parkkipaikka tupsahtaa eteemme täysin yllättäen. Hurraan ääneen ja tuuletan itseni ylittämistä. Kumma kyllä, energiaa riittää vielä iloiseen hypähtelyynkin. Kymmenen kilometrin kierrokseen kului lopulta yli viisi tuntia. Julman ölkyn ähkäisy on nimensä veroinen. Hossan kansallispuisto tekee molempiin suuren vaikutuksen, ja harmittaa, ettemme tällä kertaa ehdi näkemään kuuluisaa Muikkupuroa tai Julmaa-Ölkkyä vesiltä käsin. Ainakin on syy palata.

Julma-Ölkky

Julma-Ölkky

Ajomatkalla yöpaikkaan lihakset eivät tunnu asettuvan olemiseen millään, onneksi en istu kuskin paikalla. Olen onnellinen myös päätöksestä, jonka teimme ennen roadtripille lähtemistä. Emme yövy teltassa, vaan majataloissa ja mukavassa matkustajakodissa, puhtaissa Marimekon lakanoissa. Oi onnea ja autuutta!

Lue myös Kainuun kierroksen aiemmat kokemukset:
Häämatka Kainuuseen – Suopursujen tuoksua, vaaramaisemia ja könkään kohinaa
Suomussalmen maaginen Soiva metsä
Haapala BnB – majatalomajoitusta ja mainiota lähiruokaa Sotkamossa
Juuan Porttilouhi – samettisen satumetsän tunnelmissa