Reunalla

On neljäs laskupäivä Andorran Grandvalirassa. Yöllä on satanut uutta lunta. Rinne on vasta ajettu, kissan jäljet erottuvat selvästi. Se on tasainen ja lähes koskematon. Olosuhteet ovat täydelliset.

Siitä huolimatta en uskalla laskea rinnettä alas. Seison suksineni reunalla vatsanpohja kipristellen, sillä alas on melkoinen pudotus. Jännittää ihan vietävästi. Sitten valun sentti kerrallaan vähän alaspäin, mutta rinne ei loivene. Vaikka järki tolkuttaa aivoille, että kaikki on hyvin, sinä osaat ja pystyt, tunne kuristaa kaulaa ja syke nousee. Mitä jos en osaakaan? Jos en hallitse suksiani ja kaadun, jos vauhti kasvaa liian kovaksi tai horjahdan kriittisellä hetkellä? Tunnen itseni luuseriksi. Varsinkin kun ennen reissua vaahtosin, kuinka Keski-Euroopan mäissä musta on punainen ja punainen sininen, että mikäs siinä leppoisasti lasketellessa. Tämän on pakko olla musta, vaikka rinnemerkki loistaa punaisena. Mies odottaa matkan päässä, maanittelee ja kannustaa. Onneksi sillä on lehmän hermot. Onneksi tässä rinteessä ei ole ketään muita. Valuttuani laidasta toiseen on pakko tehdä ratkaisuja. Viereistä, ihan yhtä jyrkkää rinnettä laskee hiihdonopettaja, seurassaan joku iäkkäämpi rouva. Teen ensimmäisen epävarman käännöksen auraten ja valun vielä kerran hitaasti rinteen poikki. Sitten puren huulta, käännän suksenkärjet rinteen suuntaisesti ja annan mennä.

Mikä voitonriemu ja vauhdin hurma! Suksien kantit pureutuvat lumeen ja sauvat tikuttavat rinnettä rytmissä. Hissin ala-asemalla sydän hakkaa kuin hullu, mutta minä uskalsin ja vieläpä nautin siitä! Olen ansainnut kermavaahtohuipullisen kaakaon seuraavassa vastaantulevassa rinneravintolassa.

WP_20160312_11_32_49_Pro

Seuraavana päivänä lasken mäen uudestaan, kolme kertaa peräjälkeen, viimeisellä kerralla täysin ilman epäröintiä. Ja olen ylpeä itseni ylittämisestä, jälleen kerran.

Kukkulan kuningattarena

Herra Murphy oli piiloutunut matkapakaaseihin. Kutsumaton vieras puuttui peliin sopivasti heti ensimmäisenä aamuna. Neonkeltaiset sukset nojailivat seinään samalla paikalla, mihin ne viisi minuuttia sitten oli jätetty. Kabiinissa kukaan ei huomannut mitään tavallisesta poikkeavaa, vasta yläaseman auringonpaisteessa isäni tajusi, että seinältä napatut sukset olivat väärää merkkiä. Väri oli oikea, monotkin sopivat siteisiin, mutta merkki väärä ja kaiken kukkuraksi suksissa oli vuokraamon leimat. Paluu toiveikkaana kabiinilla alas, mutta turhaan, sillä seinusta oli tyhjä. Kiroiluksihan se meni.

Me malttamattomat emme jaksaneet odottaa. Huippukuntoiset rinteet kutsuivat kovempaa kuin kadonneet sukset, joten annoimme mennä. Isä kyllä selviäisi, supliikkimies. Pakkasta oli yksi aste, pilvet tekivät tilaa auringolle, lumen laatu lähenteli ykkösluokkaa ja sitä oli paljon! Sydän heitti rinnassa volttia, onni poukkoili sisuksissa ja hymy nousi korviin.

WP_20160308_10_10_07_Pro

Vuorta oli valloitettavana yhteensä 209 kilometriä kuudella eri alueella. Koluttavaa riitti: 19 vihreää, 48 sinistä, 39 punaista ja 21 mustaa mäkeä, pituutta muutamista sadoista metreistä viiteen kilometriin. Jälkikäteen ympyröin rinnekartasta kaikki lasketut mäet: niitä oli monta, yli 60. Parhaimpia sahattiin useampia kertoja putkeen, sydän pamppaillen, vauhdista nauttien, pakkasen puremin poskin ja täydellistä käännöstä etsien.

Pieneen ja intiimiin Pyhätunturiin verrattuna rinteissä riitti pipoa ja kypärää ruuhkaksi asti. Taitotasoa oli monenlaista, aina vanhan koulukunnan puikkaajista eksyneen oloisiin auraajiin. Välillä ihmiskeppien ohitse pujottelu kävi työstä. Mutta ennen kymmentä, kun hiihtokoululaiset vielä sovittelivat monoja jalkaansa ja lumikissojen uurtamat urat kimmelsivät aamuauringossa, rinteet olivat yksin meidän, kukkulan kuninkaan ja kuningattaren. Myös myöhään iltapäivällä väki väljeni ja hissijonot katosivat muiden turistien jo riekkuessa rinneravintoloiden after skissä.

WP_20160308_10_31_44_Pro

Me laskimme, kunnes jalat ja mieli kieltäytyivät yhteistyöstä. After ski oli parhaimmillaan oman hotellihuoneen aurinkoisella parvekkeella tai kylpyammeessa, skumppalasi kädessä ja juustolautanen käden ulottuvilla. Illallisen jälkeen painuimme melkein poikkeuksetta pehkuihin. Akut oli ladattava, jotta yksikään aurinkoinen tunti ei menisi hukkaan. Laskemaanhan vuorille oli tultu.

WP_20160308_16_54_04_Pro

WP_20160311_18_00_31_Pro

Mutta miten kävi isän suksien? Vuokraamon johtaja teki kaikkensa, tarjosi kalleimmat carverit veloituksetta käyttöön, pahoitteli ja selvitteli. Vasta kolmantena päivänä vuokraamo sai yhteyden mieheen, joka ei ollut missään vaiheessa edes arvannut laskeneensa väärillä suksilla. Omat neonkeltaiset Völklit saatiin takaisin täyshuollettuina ja seitsemääkymppiä hipova konkarilaskija oli tyytyväinen. Vuokraamon väki sai kiitokseksi suklaarasian ja viskipullon.

Seuramatkalla

Voi hyvät ystävät. Pahoittelut blogihiljaisuudesta, jolle ei taaskaan ole elämää erityisempää syytä. Yritän korvata tauon moninkertaisena, sillä nyt alkaa jatkomatkakertomus. Tai matkajatkokertomus, kummin vaan, mutta ensimmäinen osa on nyt edessäsi. Tervetuloa kahdeksan päivän seuramatkalle Andorraan!

* * * * *

Oikeasti haluaisin matkustaa useammin sinivalkoisin siivin, mutta minkäs teet, kun punavalkoiset lennättävät perille huomattavasti edullisemmin. Joskus tosin voisin maksaa vähän enemmän siitä ilosta, ettei tarvitsisi aamuneljältä hoipertaa puolinukuksissa lentokenttätaksiin oma eväspussi kainalossa, mutta tällä kertaa ei ollut valinnanvaraa. Valmismatka on valmismatka.

Kuten jo tiedätte, ei lentokenttää ilman skumppaa. Baari aukesi aamuviideltä ja olemme kärppinä jonossa kuin kunnon suomalaiset konsanaan. Seuraksi perinteinen croissant ja kuppi teetä. Koneen noustua murustelemme evässämpylät ja keitetyt kananmunat (maailman kätevin välipala!) menemään ja torkumme seuraavat kolme tuntia Euroopan yllä. Aurinko herättää väsyneet alppimatkalaiset, Pyreneiden yllä kuitenkin roikkuu tummia pilviä. Siis lisää lunta luvassa, mahtavaa!

Bussissa meitä on 35 plus opas. Matkalaukut ja suksipussit on ängetty tavaratilaan tetriksen tarkkuudella. Parin asteen pakkasesta huolimatta paikallisen kuskin otsalla helmeilee tetristelyn jälkihiki, mutta lähtemään päästään ajallaan. Lentokoneessa iloitsin repuissaan laskukypäriä kantavista kolmi-nelikymppisistä, ehkä olemme matkalla samaan kohteeseen. Linja-autossa tunnelmaa luovat kuitenkin hieman vanhemman sukupolven edustajat. Eikä siinä mitään, bussillinen rautaista kokemusta on ehkä kuitenkin parempi vaihtoehto kuin täysi lasti hiprakoituneita hupeltajia, mikä yhteisellä taukopaikalla tulee todistettua. Pissatauolle purkaudutaan ensimmäisestä onnikasta sivistyneesti suunnistaen kohti posliinipyttyjä. Jälkimmäisen bussin nuoriso-osasto painelee pidäkkeettä pihan perälle ja kohta parkkipaikan laidalta kantautuu jo iloinen lorina miesrivistön huokaillessa helpotuksesta. Näin sitä suomikuvaa maailmalla rakennetaan.

Kolmen tunnin ja reilun kahden korkeuskilometrin kipuamisen jälkeen saavumme kohteeseen. Korvat lukossa ja silmät sirrillään. Neljännen kerroksen huoneesta on huikea näkymä Grandvaliran vuorille ja rinteisiin, todellinen room with a view!

WP_20160307_18_01_41_Pro

Puolen tunnin pikapäikkäreiden piristämänä kuljeskelemme käsi kädessä Soldeun kylänraittia. Kylä päättyy yhtä nopeasti kuin alkaakin. Hotellien, baarien, suksivuokraamojen ja ravintoloiden kainalossa määkivät lampaat ja vuohet, navetta tuoksuu ja lantakokkareet täplittävät mukulakivikatua. Punaisen Ferrarin moottori peittää hetkeksi alleen kotihotellin naapurissa asustavan paimenkoiran haukunnan. Edes brittituristien laumat eivät latista idyllistä kylätunnelmaa.

WP_20160306_20_09_50_Pro

Naapurihotellin puolihoitobuffet ruokkii meidät tänä iltana. Mihinkään muuhun tämä univelkainen seurue ei kykenisikään. Jälkiruokapöydän ja parin viinilasillisen jälkeen kaadumme sänkyyn ennen yhdeksää. Hyvin tankattu on puoliksi laskettu.

WP_20160306_20_10_06_Pro

WP_20160306_20_10_42_Pro