Kiitos Andorra!

Jos eteläistä ja läntistä naapurimaata ei lasketa, ensimmäiset varsinaiset ulkomaanlomat olen viettänyt Välimerellä, Kreikan ja Turkin vesillä purjehtien. Turkoosi meri, vaihtuvat maisemat, luonnonlahtien tähtitaivas, linnunmaidon lämpöinen uimavesi, veneen vierellä surffaavat delfiinit, joka ilta uusi saari ja uudet tavernat. Ehkä siksi perinteiset rantalomakohteet ja pakettimatkat eivät koskaan ole viehättäneet millään tavalla. Jaksaisin altaalla ehkä päivän, rannalla toisen, mutta sitten pitäisi järjestää jotain aktiivisempaa toimintaa. Kun lähden reissuun, ostan lennot ja hotellit erikseen, mikään muu vaihtoehto ei edes käy mielessä. Paitsi silloin kun kyse on laskulomasta Alpeille.

Vuorilla hiihtokeskukset ovat pieniä kylissä, korkealla, kymmeniä kilometrejä ylöspäin mutkittelevien teiden päässä. Laaksojen mikroilmastot muuttuvat hetkessä täydestä auringonpaisteesta tuntien lumipyryyn, jossa ei ilman ketjutettuja renkaita pärjää. Hotellit ovat pieniä, kadut kapeita ja jyrkkiä, ja niillä harvoin on parkkipaikkoja. Laskettavaa riittää, usein samalla hissilipulla pääsee useille eri alueille, jotka joskus ovat yllättävänkin kaukana toisistaan. Silloin maksan ilomielin paketista, jonka joku muu on koonnut. Istun tyytyväisenä lennolla tietäen, että kentällä odottaa opas ja bussi, joka vie suoraan kohteeseen. Auton vuokraaminen ja sillä suunnistaminen arvaamattomissa keleissä vieraassa maassa tai reittibussin odottelu ei 3,5 h lennon jälkeen houkuttele pätkääkään. Hissiliput saa yleensä matkatoimiston kautta halvemmalla ja ne jaetaan käteen jo bussimatkalla. Rinteeseen pääsee siis ilman jonottamista ja säätämistä lippuluukuilla.

WP_20160312_13_57_02_Pro

Meille on tullut tavaksi osallistua päivänä tai parina myös muuhun järjestettyyn ohjelmaan. Ensimmäisenä laskupäivänä ei ollenkaan ole haitaksi laskea muutama tunti oppaan seurassa, siten sisäistää siirtymäreitit ja pääsee rinnekartalle helpommin kuin yksin uudella alueella harhaillen. Oppaan kontakteilla täpötäydestä rinneravintolasta tai after ski -paikasta irtoaa pöytä ja tarjoilukin pelaa nopeammin. Bonuksena tutustuu toisiin reissulaisiin ja parhaassa tapauksessa solmii elinikäisiä ystävyyksiä.

Ilman opasta olisi jäänyt kokematta myös viimeisen laskupäivän rinnepiknik. Tuskin olisin itse lähtenyt 40 minuutin bussimatkan päähän ostamaan tuoreita mansikoita, vasta paistettua leipää, viittä erilaista makkaraa, juustovalikoimaa ja useampaa viinipulloa ja varsinkaan roudaamaan niitä rinteeseen kattaakseni ne pöytäliinalla vuoratulle piknikpöydälle.

WP_20160312_13_05_49_Pro
WP_20160312_13_12_03_Pro

Tämä oli muistini mukaan viides retkeni You Travelin seurassa. Suosittelen lämpimästi. Ja jos nyt joku ajattelee, että jaahas, koko juttusarjako olikin maksettu mainos, niin ehei. Matka on ihan itse maksettu, enkä nettoa tästä pennin tai sentin hyrrää. Kerron matkatoimiston nimen vilpittömästi vain siksi, että joku muukin mahdollisesti haluaa kokea saman. En voi tietenkään mennä takuuseen, että sinun matkakokemuksesi on yhtä mahtava ja onnistunut kuin minun, olemmehan kaikki erilaisia. Joku arvostaa viiden tähden hotellia, toinen vapaalaskumahdollisuuksia, kolmas kulinaristisia elämyksiä tai vilkasta yöelämää ja neljäs nopeaa nettiä. Mikä nyt kenellekin tärkeää on. Minulle alppireissuilla tärkeintä on, että matka sujuu, aurinkoa paistaa, lunta riittää, homma toimii ja joku muu säätää ja organisoi. Silloin minä voin keskittyä olennaiseen ja kaatua laskupäivän jälkeen väsyneenä, mutta onnellisena hotellihuoneen mankeloiduille lakanoille. Siispä kiitos Tuuli!

image

ps. Omatoimimatkailukin Andorran Granvaliraan toki onnistuu. Lähimmät suorat lennot ovat Barcelonaan, josta on vajaan 3 tunnin bussiyhteys Grandvaliraan useamman kerran päivässä. Kohde on siinäkin mielessä hyvä valinta, että samaan reissuun on helppo yhdistää hengailu Barcelonan palmujen alla ja laskettelu 2500 metrissä lumivarmoilla vuorilla.

Jos innostuit, lue lisää Andorra-viikon kokemuksistani aiemmista postauksista: Tapastelua ja taukopaikkoja, Reunalla, Kukkulan kuningattarena, Seuramatkalla.

Tapastelua ja taukopaikkoja

Keski-Euroopan hiihtokeskuksien safkavalikoima on hieman toista luokkaa kuin Lapin tuntureilla. Turvallisia burgereita ja ranskalaisia toki löytyy vuoriltakin, mutta niiden lisäksi rinneravintoloiden listoilla on keittoja, täytettyjä leipiä, pastaa ja pihviä, oikeastaan mitä tahansa gourmet-hodareista kolmen ruokalajin a la carte -lounaisiin. Nautimme näistä herkuista kahtena ensimmäisenä päivänä vain todetaksemme, että jalat olivat loppupäivän spagettia ja lounaskooma vei laskemisesta parhaimman terän. Vatsa oli sitä mieltä, että liika on liikaa. Huomasimme, että hotellin ruhtinaallisen aamiaisen jälkeen meille riittää rinteessä vain pieni huikopala.

WP_20160309_11_50_34_Pro
WP_20160312_15_50_58_Pro

Raskaat laskupäivät vaativat kuitenkin raskaat iltahuvit. Nyt en tarkoita pöydillä tanssimista ja oluttuoppien kumoamista brittituristien kansoittamissa after ski -baareissa, vaan syömistä. Pitkään ja hartaasti, mitä rasvaisempaa ja hiilaripitoisempaa, sen parempi, sillä reidet tarvitsevat polttoaineensa. Ähkyssä ja tiedottomana nukahtaminen ja sikeät yöunet olivat taattu.

WP_20160307_20_33_47_Pro
WP_20160310_20_27_47_Pro
WP_20160308_12_29_12_Pro
WP_20160306_17_01_56_Pro
WP_20160310_21_47_04_Pro

Kun kolmantena laskupäivänä lunta tuli taivaalta vaakasuorassa ja kasvot tuntuivat kattamattomissa tuolihisseissä istuessa neulatyynyltä, neljä tuntia kyykkäämistä riitti. Päätimme lähteä käymään Andorra la Vellassa, minivaltion pääkaupungissa, jota myös ostosparatiisiksi tituleerataan. Edelliseen kertaan verrattuna hinnat olivat nousseet, sillä tuotteille oli sittemmin asetettu 4 prosentin arvonlisävero. Suomeen verrattuna esimerkiksi kosmetiikan hinnat olivat noin puolet siitä, mihin itse olen tottunut. Minulla oli täsmäostoslistalla vain Diorin päivävoide, mutta mies innostui minunkin edestä. Ostoskassiin sujahti partavesi, eau de toilette, deodorantti, kahdet aurinkolasit ja viskipullo. Paluubussi odotutti itseään reilun tunnin. Märkänä, kylmissään ja ilman istumapaikkaa nälkäkiukku teki tuloaan. Onneksi kotikadun Pizzeria L’avet möi salaatteja myös mukaan. Kuuman suihkun jälkeen peiton alla syöminen oli luksusta.

WP_20160309_20_31_00_Pro

Seuraavana päivänä aurinko porotti pilvettömältä taivaalta ja puuteria riitti. Parin tunnin jälkeen reidet huusivat jo armoa ja oli pakko pysähtyä. Yhdeksän vuoden takaisesta laskuviikosta mieleen oli painunut vain yksi paikka: aurinkoterassi pienen lammen rannalla, vähän syrjässä suurilta massoilta, metsässä mutkittelevan punaisen rinteen kainalossa. Muisti ei ollut ihme kyllä tallentanut aurinkolavereita, shamppanjabaaria ja ihania voileipiä. Refugi del Llac de Pessons, täydellinen taukopaikka!

WP_20160311_14_33_57_Pro

Perjantaina halusimme syödä vähän paremmin, olihan yhteistä taivalta takana jo huimat yhdeksän kuukautta. Kynttilänvaloa, silmiin tuijottelua ja henkeviä keskusteluja viinilasin äärellä. Cort del Popaire sopi tarkoitukseen paremmin kuin hyvin. Varasimme pöydän ison hiiligrillin läheltä, minun possuannokseni ja miehen lampaakare valmistuivat silmiemme edessä. Alkuruuan verivanukas oli herkkua, mutta crema catalana oli kärähtänyt pahan kerran. Parempaa olen yllättäen syönyt Helsingissä, Soil Wine Roomissa.

WP_20160311_20_17_09_Pro
WP_20160311_20_00_08_Pro
WP_20160311_20_33_30_Pro
WP_20160311_21_24_36_Pro

Tapaksiakin syötiin tottakai, oltiinhan lähellä Espanjan ja Katalonian rajaa. Kylän paras tapas-baari La Caleta oli sopivasti hotellin vieressä, asiakaspaikkoja baarissa oli ruhtinaalliset 16 ja ruoka erinomaista. Annoskoko oli ehkä vähän haastava kahdelle, luulen, että pimientos de padron -kiintiö on pienen hetken täynnä.

WP_20160308_19_43_12_Pro
WP_20160308_20_18_43_Pro
WP_20160308_19_52_15_Pro
WP_20160308_19_52_25_Pro

Taisimme koluta käytännössä läpi kaikki Soldeun kelvolliset ravintolat. Mikään gourmet-paratiisi kylä ei ole, mutta maut ja hinnat olivat kohdillaan. Espanjan ja Ranskan läheisyys näkyi, mutta mihinkään kovin omintakeiseen emme törmänneet. Vatsat kuitenkin täyttyivät ääriään myöten ja se lienee tärkeintä!

Reunalla

On neljäs laskupäivä Andorran Grandvalirassa. Yöllä on satanut uutta lunta. Rinne on vasta ajettu, kissan jäljet erottuvat selvästi. Se on tasainen ja lähes koskematon. Olosuhteet ovat täydelliset.

Siitä huolimatta en uskalla laskea rinnettä alas. Seison suksineni reunalla vatsanpohja kipristellen, sillä alas on melkoinen pudotus. Jännittää ihan vietävästi. Sitten valun sentti kerrallaan vähän alaspäin, mutta rinne ei loivene. Vaikka järki tolkuttaa aivoille, että kaikki on hyvin, sinä osaat ja pystyt, tunne kuristaa kaulaa ja syke nousee. Mitä jos en osaakaan? Jos en hallitse suksiani ja kaadun, jos vauhti kasvaa liian kovaksi tai horjahdan kriittisellä hetkellä? Tunnen itseni luuseriksi. Varsinkin kun ennen reissua vaahtosin, kuinka Keski-Euroopan mäissä musta on punainen ja punainen sininen, että mikäs siinä leppoisasti lasketellessa. Tämän on pakko olla musta, vaikka rinnemerkki loistaa punaisena. Mies odottaa matkan päässä, maanittelee ja kannustaa. Onneksi sillä on lehmän hermot. Onneksi tässä rinteessä ei ole ketään muita. Valuttuani laidasta toiseen on pakko tehdä ratkaisuja. Viereistä, ihan yhtä jyrkkää rinnettä laskee hiihdonopettaja, seurassaan joku iäkkäämpi rouva. Teen ensimmäisen epävarman käännöksen auraten ja valun vielä kerran hitaasti rinteen poikki. Sitten puren huulta, käännän suksenkärjet rinteen suuntaisesti ja annan mennä.

Mikä voitonriemu ja vauhdin hurma! Suksien kantit pureutuvat lumeen ja sauvat tikuttavat rinnettä rytmissä. Hissin ala-asemalla sydän hakkaa kuin hullu, mutta minä uskalsin ja vieläpä nautin siitä! Olen ansainnut kermavaahtohuipullisen kaakaon seuraavassa vastaantulevassa rinneravintolassa.

WP_20160312_11_32_49_Pro

Seuraavana päivänä lasken mäen uudestaan, kolme kertaa peräjälkeen, viimeisellä kerralla täysin ilman epäröintiä. Ja olen ylpeä itseni ylittämisestä, jälleen kerran.