Kuvatervehdys Italiasta ja Montenegrosta!

Olin suunnitellut kirjoittavani tien päältä ja meren aalloilta, tuovani Italian ja Montenegron silmienne eteen niin tuoreena, että kuvittelette olevanne matkalla mukana. Ajattelin käsitteleväni kuvat suit sait sukkelaan, hyödyntäväni hiljaiset alkuillan tunnit ja lojuvani läppäri sylissä sängyllä suihkunraikkaana patikointiosuuden tai pötkötteleväni punkassa purjehduspäivän jälkeen. Äskettäin koetut maisemat vielä verkkokalvoilla, kenkien alle tallautunut polku pohkeita pakottaen ja delfiinien selkäevät silmissä vilistäen.

nebbiolo-rypäleet

viinitilojen keskellä

Kuvittelin kuvaavani pieniä tarinoita ja lisääväni ne muutaman minuutin viiveellä Instagramiin ja Facebookiin. Sellainenhan sujuu vasemmalla kädellä, ohimennen, nappia painamalla ja missä tahansa maailman kolkassa, miksi ei myös viiniköynnösten välissä, Cinque Terren porrastetuilla poluilla ja purjeveneen kannella.

vernazza

Montenegro kotor

Jälkiviisaana voin todeta suunnitelman sudeksi jo syntyessään. Jo ensimmäisenä päivänä tajusin, etten halua ihailla ympäristöä kännykän ruudun läpi. Puhelin oli pidettävä taskun pohjalla turvallisuussyistäkin. Kun liikkuu suolaveden kastelemalla kannella, köysien ja vanttien valtakunnassa tai kun vaellusreitti kulkee jyrkän rinteen reunalla, irtokivien ja lohkareiden lomassa, kannattaa katsoa jalkoihinsa, ei tuijottaa älypuhelinta tai näpelöidä kameraa. En halunnut itselleni kallioon kiinnitettävää muistolaattaa, johon kaiverrettaisiin: tässä hän horjahti, sommitellessaan täydellistä selfietä.

kotor Montenegro

Tahdoin piirtää horisontin verkkokalvoilleni, haistaa kostean maan ja meren suolaisen tuoksun, kuulla lintujen elämöinnin ja kaskaiden sirityksen, bongata kaukana yläpuolellani kaartavan haukan ja vedessä välkehtivän nokkakalan, huomata hiekassa vipeltävän koppakuoriaisen, ohitse kelluvan meduusan ja viiniviljelmillä lepattelevan perhosen. Halusin olla hetkessä läsnä. Järkeilin, että seuraajani jaksavat ehkä odottaa, vaikka instagram-tilini ei olekaan täynnä livepäivityksiä ja liikkuvaa kuvaa. Toivottavasti olin oikeassa.

piknik hotellilla

tryffelisalami

Italiassa päiväretket olivat pitkiä ja kun hotellille päästiin, ei tullut mieleenikään kaivaa konetta esiin. Naputtelin nopeasti kännykän näytölle huomioita, ilon aiheita, yksityiskohtia, tuntemuksia ja ranskalaisia viivoja. Pesin hikisen vaelluksen jäljet ihostani ja nostin jalat kattoon. Pohkeet huusivat armoa ja polvet olivat rasituksesta turvoksissa, mutta mieli lepäsi. Minibaarin jääkaapissa odotti kylmä juoma ja paperipussissa lähimmän panetterian tomaatti-oliivifocaccia. Ensinälän taltuttua olikin taas lähdettävä liikkeelle. Auringonlasku ei odota.

auringonlasku sestri levante

Italiasta palattuamme nukuimme kotona viisi tuntia ja hyppäsimme jälleen lentokenttätaksin takapenkille. Seuraavat seitsemän päivää keinuimme Adrianmeren aalloilla, ahmimme mereneläviä, ihmettelimme mustien vuorten jylhyyttä ja ihailimme pastellinoransseja auringonlaskuja. Punkka oli nukkumista varten, läppäri sai laiskotella laukussaan. Datan käyttö olisi maksanut 5 euroa megatavulta, eikä langatonta verkkoa ollut satamissa saatavilla tai se toimi pätkittäin etenkin veneen sisätiloissa. Sitäpaitsi veneen huviakut olivat jääkaappia varten, eivät läppärin lataamista. Oli laskeuduttava somepaastoon.

kesävarpaat

Nyt olemme viimein kotona. Kunhan viimeisen yön ukkosmyrskyn mukanaan tuomat univelat on kuitattu, alkaa kirjoittaminen. Vihdoinkin.

Omenapaistos, joka kesytti kaaoksen

Tänään oli tarkoitus kirjoittaa siitä, miten Italian-matka melkein peruuntui. Miten vietin sydän syrjälläni torstaista perjantaihin ja miten onnellinen olin, kun viimein pääsimme matkaan. Luettuaan luonnostellun tekstin mies kuitenkin käytti veto-oikeuttaan, syistä, jotka täysin ymmärrän. Lupaan kertoa tarinan myöhemmin, ehkä ensi viikolla, ehkä kuukauden päästä. Heti kun saan siihen luvan.

omenapaistos

Kuten jo monta kertaa tällä viikolla, vedän takataskusta varasuunnitelman. Kirjoitan tutusta ja turvallisesta: omenoista, syksystä ja vaniljajäätelöstä. Vaikka kaikki muu muuttuisi ja maailma murenisi ympäriltäni, tämä yhdistelmä pysyy. Vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen se kietoo koleat syyskuun illat tiukkaan ja lämpimään syleilyynsä. Kesyttää kaaoksen ja rauhoittaa mielen.

Vanhempien pihalla kasvaa kolme vanhaa omenapuuta. Sato vaihtelee, mutta jotain tulee joka vuosi. Tänä vuonna sato on runsaampi kuin aikoihin. Joudun toppuuttelemaan isääni, en mitenkään ehtisi säilöä kauppakassillisia omenoita, vaikka kuinka olisivat madottomia ja punaposkisia. Ehkä pitäisi hankkia mehulinko ja puristaa syksyn sadosta porkkana-omenamehua, jota vanhempanikin juovat joka aamu.

omenapaistos

Kielloista huolimatta kynnykselleni ilmestyy säkillinen omenoita. En ehdi keittämään hilloja, eikä niille olisi tilaakaan. Pakastin on täynnä marjoja ja jääkaapissa vielä edellisen vuoden säilykkeet. Koska kaaos kaipaa kesyttämistä, ritilä nostetaan uunin keskitasolle ja uunivuoka uuniin. Jälkiruuan paistuessa sekoitamme drinkit. Blenderiin pilkotaan kirpeää vihreää omenaa, puristetaan puolikkaan limen mehu, kaadetaan desi (tai pari) roseviiniä, vähän sokeria ja reilusti jäämurskaa. Ehdottomasti kokeilemisen arvoinen cocktail, helppo ja halpa, mutta samalla näyttävä.

omenapaistos

Omenapaistoksen ohjeen lainaan siskoltani. Hän on soveltanut sen Hellapoliisin reseptistä, mutta lisännyt ripauksen sitä ja hyppysellisen tätä. Minä maustan paistoksen omalla tavallani ja kirjaan sen muistiin sekä itseäni että teitä varten. Tässä se tulee, kaikkien omenapaistosten äiti, mummo ja kummitäti.

Omenapaistos, joka kesyttää kaaoksen

12 pientä suomalaista omenaa
1/2 dl vaahterasiirappia
100 g voita
3/4 dl (ruoko)sokeria
3 dl kaura- tai neljänviljanhiutaleita
1 tl vaniljasokeria
reilusti kanelia
ripaus suolaa

Poista siemenkodat ja pilko omenat kuorineen lohkoiksi. Levitä pienen vuoan pohjalle ja ripottele päälle kanelia. Valuta vaahterasiirappi omenoiden sekaan. Sulata voi ja lisää sokerit, hiutaleet, kaneli ja suola voin sekaan. Lusikoi seos tasaisesti omenalohkojen päälle. Paista 225-asteisessa uunissa 25 minuuttia tai kunnes kuorrute on kauniisti ruskistunut.

omenapaistos

Lusikoi lautaselle lämpimänä, lisää jäätelö tai vaniljakastike. Maista – ja katso, kaaos on kesytetty.

ps. Tsekkaa myös salvialla maustetun omenapiirakan resepti!

Se oikea – urbaani legenda vai totisinta totta?

Taannoin kävin ystäväni kanssa pitkiä keskusteluja siitä, miltä rakkaus tuntuu ja miltä sen pitäisi tuntua. Pitäisikö lieskojen lyödä ja intohimon iskeä kipinää ensitreffien ensimmäisillä minuuteilla? Vai olisiko viisaampaa antaa ystävyyden kasvaa rakkaudeksi? Entä jos rakkaus roihahtaa ensisilmäyksellä, hiipuuko se hiillokseksi samalla nopeudella?

Menetänkö jotain tai jäänkö jostain paitsi, jos kukaan ei ole koskaan vienyt minulta jalkoja alta, kysyi ystäväni. Hän halusi niin palavasti kokea hullun ja raastavan rakkauden, että harkitsi jopa eroa tutusta ja turvallisesta kumppanistaan, johon oli sitoutunut vuosia sitten alttarilla.

pariskunta rannalla

Ajatustenvaihdon jälkeen jäin miettimään, onko elokuvissa, kirjoissa ja naistenlehdissä hehkutettu romanttinen rakkaus vain median luoma illuusio, jota kohti pyrkimällä sivuutamme hitaasti kumppanuudeksi kasvavan parisuhteen ja päädymme vaihtamaan parisuhdetta kuin paitaa? Pakasta voi aina napata seuraavan, kun vanhasta katoaa jännitys ja uutuudenviehätys.

Ja mistä voi tietää, että siinä se nyt on, se oikea, toinen puoliskoni, elämäni suurin rakkaus, tähtiin kirjoitettu, kauan kaivattu puuttuva palanen? Ehkä ärsyttävin vastaus tuohon ikuisuuskysymykseen kuuluu: sen vaan tietää. Tämä selvä. Mutta mitä, jos ei tiedäkään? Mitä, jos siksi oikeaksi osoittautuukin tyyppi, joka tuntuukin ensin vihonviimeiseltä ja täysin väärältä? Mitä, jos kiinnostus herää vasta viikkojen päästä? Onko suhde silloin jotenkin vähempiarvoinen, kuin se vuosisadan rakkaustarina, joka alkaa ryminällä ja jonka ensimmäisessä lauseessa todetaan, että tässä se nyt on, ihminen, jonka kanssa astelen alttarille ja perustan perheen.

Minä olen hitaasti lämpiävää sorttia. Saatan ihastua ihmisiin nopeasti, mutta rakastuminen on toinen juttu. Salama ei ole koskaan iskenyt kirkkaalta taivaalta, eivätkä galaksit ole räjähtäneet tapaamishetkellä. Vaikka kukaan ei koskaan olekaan saanut jalkojani veteläksi, pystyn aistimaan muutamassa minuutissa, onko kyseinen ihminen minun tyyppiäni. Enkä nyt tarkoita pelkästään deittailua, vaan uusia ihmisiä ylipäänsä.

tulppaanit

Kun 12 vuotta sitten istuin toista viikkoa uuden työpöytäni edessä, sisään asteli yksi kustantamon päälliköistä. Tulokkaat perehdytettiin talon toimintaan kierrättämällä heitä eri osastoilla ja minun oli määrä tavata myös kyseinen herra perehtyäkseni hänen toimialaansa. Mies tuli huoneeseen tapaamaan kolleegani ja samalla sopimaan tapaamisesta kanssani. Vielä täysin vieras tyyppi ehdotti aikaista aamua, johon minä reippaasti tokaisin, etten taida kyetä, tuona aamuna minulla todennäköisesti on krapula. Mies nauroi ääneen, sanoi ymmärtävänsä ja siirsi tapaamisen iltapäivälle.
Kun tapasimme uudelleen, hän kysyi, miten uskalsin puhua niin suoraan tuntemattomalle. Sanoin, että kuuntelin intuitiotani – elekielestä ja olemuksesta arvioin hänen olevan samalla kartalla.

Siltä minusta tuntui myös, kun kohta kaksi ja puoli vuotta sitten kohtasin nykyisen rakkaani. Istuin baaripöydän toisella puolella ja huomasin ajattelevani, että tuo ihminen tuossa, puoli tuntia sitten tavattu, tajuaa juttujani, nauraa niille, nyökkäilee ja jatkaa jouhevasti lausetta, kuin näkisi suoraan pääni sisään. Siirsin hänet välittömästi kategoriaan ”mun tyypit”. Vaikkei treffeistä alkaisikaan elämänpituinen rakkausmatka, tiesin, että illasta tulisi varmasti mukava.

Intuitio oli oikeassa, mutta liekit lämpenivät hyvin hitaasti. En todellakaan tiennyt heti. Jos olisin hokenut itselleni ”kyllä sen sitten tietää” -mantraa, olisin kävellyt onneni ohi. Ymmärsin olla takertumatta epäolennaisiin yksityiskohtiin, katsoa pidemmälle ja olla kärsivällinen. Se kannatti. Rakkaus ei räiskähtänyt roihuihin yhtäkkiä ja yllättäen, vaan lämpö levisi jäseniin pikkuhiljaa. Kuin varkain kiintymys kasvoi, ja nyt 27 kuukautta myöhemmin olen rakkautta täynnä, ehkä täydempi kuin koskaan ennen. Tuntuu kuin olisin tullut viimeinkin kotiin.

pariskunta rannalla

Tapoja rakastua ja rakastaa on monia. Minä en kaipaa korkealle leiskuvia liekkejä, en hetken huumaa, en jatkuvaa paloa, enkä intohimoa, johon hukkua. En usko jääväni mistään paitsi, vaikka kukaan ei ole sulattanut sydäntäni sekunneissa. Siirappiset ja yliromanttiset kohtaukset jätän mielelläni valkokankaille ja harlekiiniromaaneihin. Niiden sijaan haluan tuntea oloni turvalliseksi, halutuksi ja rakastetuksi, haluan höystää parisuhteeni arjen romantiikalla ja rakastaa myötä- ja vastamäessä. Räiskiköön rakkaus polttavia kipinöitään toisaalla, me käperrymme sohvan nurkkaan toistemme kainaloon – onnellisina.