Puolikuivia tarinoita ruoasta, reissuista ja vähän rakkaudestakin

Sokeriövereissä alttarille

Nyt kun esittelyhommat on hoidettu, on seuraavan puolipakollisen postauksen aika. Pieni tarina yhdestä tähänastisen elämäni rohkeimmista päätöksistä.

Huhtikuun alkupuolella 2014 ystäväni Lotta tarvitsi työkäyttöön kuvan klassikkoannos Banana Splitistä. Laiskempi olisi käyttänyt googlen kuvahakua tai marssinut ravintolaan, tilannut jälkkärin ja ottanut kuvat. Mutta ei meidän Lotta. Miksi tehdä mitään simppelisti, kun asian voi toteuttaa hieman perusteellisemmin ja hauskemmin? Esimerkiksi kutsumalla kotiin pöydällinen hyviä tyyppejä ja antamalla niille tehtäväksi luoda täydellinen jätskiannos. Kulhollinen sopivaksi kypsytettyjä banaaneja, mansikkaa, suklaata ja vaniljaa, kermavaahtoa, vohvelitikkuja, kastikkeita, strösseleitä, pähkinävoita, kirsikoita ja nonparelleja. Sokerihumalahan siitä tuli. (Loppuillasta saatettiin ehkä nauttia myös pieni lasillinen skumppaa.)

Minun versioni. Oikeaoppiseen Banana Splitiin kuuluisivat myös säilykekirsikat.
Minun versioni. Oikeaoppiseen Banana Splitiin kuuluisivat myös säilykekirsikat.

Siinä sohvalla makeanähkyssä maatessa tuli mainittua seurueen sinkkukollegoille, että useampikin kaveri on yrittänyt usuttaa minua johonkin uuteen deittiohjelmaan, jonka hakuprosessi oli käynnissä. Yksi asia johti toiseen ja pian lyötiin kättä päälle, tähän haetaan, kuulostaa hyvältä. Kerran täällä vain eletään, joten tehdään se täysillä.

Niinhän siinä sitten kävi, että muut jänistivät. Minä tuskailin hakulomakkeen kysymysten kanssa tuntikaupalla, sain ne aamuyöstä täytettyä ja lähetin hakemuksen vähän takki auki, koska ”tuskinpa minua valitaan, ja jos niin kävisikin, mietitään sitä sitten.” Vähänpä tiesin.

Takana on melkoinen vuosi vuoristoradalla. Vauhti huimasi päätä eikä jarrumiehiä näkynyt missään. Siinä kyydissä jännitettiin, kiljuttiin, itkettiin ja naurettiin vedet silmissä. Nyt, lähes vuosi alttaritreffien jälkeen, olen siviilisäädyltäni eronnut, mutta silti tyytyväinen, että uskalsin heittäytyä ja ottaa riskin. Olisin jossitellut loppuelämäni, jos olisin jättänyt hakemuksen lähettämättä tai soiton tullessa kieltäytynyt mahdollisuudesta löytää elämäni rakkaus vähän erikoisemmalla tavalla. Harvalle meistä annetaan tilaisuus tällaiseen tutkimusmatkaan, ja vielä huippuasiantuntijoiden opastamana. Kasvoin ihmisenä, opin itsestäni ja olen vuorenvarmasti parempi kumppani sille oikealle, joka vielä odottaa löytymistään. Hillittömän hienon ja avartavan kokemuksen lisäksi käteen jäi Ensitreffit alttarilla -perhe: tusinan verran mahtavia tyyppejä, joista osan kanssa ihan taatusti ollaan tekemisissä tappiin asti, kunnes kuolema meidät erottaa. Jussi joukon etunenässä.

Miehiä tulee ja menee, mutta ystävyys pysyy.

Ps. Koska minä tykkään kokata ja Jussi syödä, viime kesänä padat ja pannut kävivät kuumina. Niihinkin ruokamuistoihin palataan vielä. Stay tuned!

Vihdoinkin!

Nyt jännittää!! Tämän blogin aloittamista on mietitty noin 10 vuotta. Huhtikuun lopulla vihdoin potkaisin itseäni takapuoleen ja tässä on tulos.

Olen hurahtanut ruokaan ja kokkaamiseen. Tämä on tapahtunut oikeastaan ihan vaivihkaa. Aloin kutsua ystäviä kylään aina vaan useammin, ihan vain siksi, että pääsisin kauhan varteen. Työviikon jälkeen en tyytynytkään lähikaupan pakastepitsavalikoimaan, vaan heitin pannulle jättikatkarapuja, inkivääriä ja chiliä, kuten paraskin Jamie Oliver. Liityin ruokapiiriin. Valitsin luomua ja lähiruokaa. Ennen juhlapyhiä vietin päiväkausia menukokonaisuuksia pohtien. Sain joulupukilta pastakoneen ja lihamyllyn. Lopulta huomasin kutsuvani tuntemattomia kotiini syömään Facebook-ryhmän kautta. Sitten uskalsinkin jo pistää pystyyn oman raflan Ravintolapäivänä. Nyt olen tehnyt sen jo kolme kertaa. Blogin aihepiiri oli siis itsestäänselvyys.

Sitten iski rimakauhu, sillä loistavia ja persoonallisia ruokablogeja on PALJON. Niin paljon, että mietin tosissani, olisiko parempi sittenkin sepitellä tarinoita vaikka sinkkuudesta ja deittailusta. Tai elämästä yleensä. Tai vaikka kirjoista. Mietin jopa vloggaamista yhdessä ruokafriikkiystävieni kanssa (Moi Lotta ja Hanna!). Sinkkuna en kuitenkaan toivottavasti elele kovin kauan, yleiselämäblogi on aiheena liian rönsyilevä ja kirjat – noh, niistä saan tarpeekseni töissä. Videobloggaaminenkin jätettiin vielä aromipesään hautumaan. Oli siis etsittävä uusi ja kiinnostava näkökulma ruokaan, todellinen pala kakkua!

Alitajunta työsti haparoivia ajatuksia, paketoi ne sieväksi suunnitelmaksi ja muutaman hyvin nukutun yön jälkeen tiesin mitä tehdä. Tajusin, että kaikkiin vahvimpiin ruokamuistoihini liittyy jokin tarina. Kokkaan ja syön joka päivä, mutta parhaiten mieleen jäävät ne makuelämykset, joiden kanssa samassa muistilokerossa on muutakin. Notkuvat joulupöydät mummolassa, lapsuuden lauantai-illan herkut, tervahöyryristeilyt rantakalapatoineen, tartarpihvin päällä kiemurtava mato, työharjoittelupaikan lounastauot Firenzessä, ensitreffien jännitys, ja se hetki, jolloin paras ystävä ilmoittaa olevansa raskaana, juuri kun haarukoit suuhusi vuohenjuustorisottoa. Ruoka itsessään on usein sivuosassa, mutta ilman sitä tilanteita on mahdoton kuvitella. Haluan kirjoittaa talteen nämä lukemattomat hetket ja tarinat, juuri sellaisina kuin ne muistan. Kirsikaksi kakun päälle lisään reseptit ja kuvat, mikäli sellaisia onnistun muistin ja albumien arkistoista löytämään.

Siispä ylpeänä esitän: Lyhyenä hetkenä. Puolikuivia tarinoita ruoasta ja vähän rakkaudestakin. Woohoo! Torvet soi ja skumppa suihkuaa!!

Kaikkein parasta on se, että tämä kaivo on ehtymätön, sillä ruokamuistoja syntyy jatkuvalla syötöllä (heh) lisää. Olen innoissani, enkä malttaisi tehdä muuta kuin kirjoittaa! Toivottavasti kevätsateet eivät sammuta paloa heti alkuunsa, vaan tästä tulee pitkä ja herkullinen makumatka. Kiitos, kun olette mukana!

Ps. Kiitos kannustuksesta Miia ja Viola! Enhän mä voinut jäädä huonommaksi. 😉

Scroll to Top