Ferreiran portviinitalo – Porton rubiininpunainen jalokivi

Portossa sataa vettä. Kuuro ryöpsähtää niskaan saavista kaataen, hädin tuskin ehdimme kaivaa sateenvarjot esiin. Onneksi Ferreiran portviinitalo on vain muutaman korttelin päässä.

Portviinitalot seisovat Douro-joen rannalla siistissä rivissä. Prameiden edustustilojen takana on piilossa tuhansia neliöitä tuotanto- ja kellaritilaa. Olemme ihailleet kellareiden ja varastojen terrakotan värisiä kattotiiliä airbnb-asumuksemme terassilta koko viikon ajan, ja nyt viimein pääsemme kurkistamaan niiden sisäpuolelle.

ferreiran portviinitalo

ferreira portviini dona

Dona Antónia – Ferreiran rautarouva vailla vertaa

Meidät ottaa vastaan Ligia Marques, titteliltään Wine Educator. Poskisuudelmien jälkeen on pakollisen historiakatsauksen aika. Etukäteen olen lukenut, että Ferreiran maailmanmenestyksestä on kiittäminen 1800-luvulla elänyttä leskirouvaa, Antónia Ferreiraa. Dona Antónia oli aikansa supernainen – rautainen bosslady, viininviljelijä ja hyväntekijä, joka jaksoi taistella paremman yhteiskunnan hyväksi.

ferreiran portviinitalo

ferreiran portviinitalo

ferreiran portviinitalo

Jäätyään leskeksi 33-vuotiaana, hän ei jäänyt surkuttelemaan kohtaloaan, vaan otti haltuun isoisänsä perustaman viinitalon ja johti sen ennennäkemättömään kukoistukseen, jonka hedelmistä koko maailma saa nauttia tänä päivänä. Kun Douron laakson viiniköynnökset, Ferreiran viinitila mukaan lukien, tuhoutuivat 1860-luvulla viinikirvan levitessä Eurooppaan, Dona Antónia rahtasi Amerikasta ötökälle immuuneja köynnöksiä ja pelasti käytännössä koko Portugalin viinituotannon. Eivätkä Antónian ansiot pelkkään viinitalon pyörittämiseen jääneet, hän nimittäin rakennutti myös auto- ja rautateitä ja siinä sivussa perusti muutaman sairaalan. Nainen, joka ottaa ohjat omiin käsiinsä – on siinä ollut 150 vuotta sitten ihmettelemistä!

ferreira portviini

ferreira portviini

ferreira portviini

Ferreiran portviinitalo oli suvun omistuksessa 1980-luvun loppuun saakka, jolloin maailmankuulu brändi siirtyi Sograpen, Portugalin johtavan viininvientiyrityksen omistukseen. Perheyritys on kasvaessaankin pitäytynyt vanhoissa traditioissa ja säilyttänyt Dona Antónian hengen ja arvot aina tähän päivään asti. Perinteitä ja vuosikymmenten varrella kerättyä kokemusta ja osaamista on haluttu vaalia, jatkuvuus ja portugalilaisissa käsissä säilyminen on myös Sograpen kunnia-asia.

Douron laaksosta Porton kellareihin

Kellareissa on viileää ja hämärää. Kävelemme jättimäisten portviinitynnyrien lomassa, ilmassa tuoksuu tammi ja makea viini. Yritämme kuunnella ja sisäistää oppaamme jakaman informaation. Tietoa on kuitenkin niin paljon, että infoähky uhkaa jo kierroksen puolivälissä. Katselemme kuvia paljasjalkaisista viininkorjaajista, jotka kantavat olkapäillään kymmenen kilojen rypäletaakkaa lähes 50 asteen helteessä. Rypäleet viljellään Douro-joen laaksossa, ilmastossa, jossa talvi on yhdeksän kuukauden pituinen ja kesän kuumuus kestää kolme helvetillistä kuukautta.

ferreira portviini

ferreira portviini

Ennen rautateiden rakentamista, Douron laaksossa tuotettu portviini kuljetettiin Porton kaupunkiin tynnyreissä, jotka lastattiin jokea pitkin kulkeviin, puisiin rabelo-laivoihin. Jokaisella portviinitalolla oli oma laituri, jonne johtivat kiskot, ja viinitynnyrit pyöritettiin kiskoja pitkin sisälle kellareihin myyntiä varten. Näitä portviinitalojen edelleen omistamia perinteisiä laivoja on nähtävissä joen rannoilla, ja joka vuosi juhannuksena 24.6. ne järjestäytyvät värikkääseen regattaan, jossa kisaillaan leikkimielisestä mestaruudesta.

ferreira portviini

ferreira portviini

ferreira portviini

Vaikka nippelitieto valuukin välillä saman tien toisesta korvasta ulos, onnistun kirjaamaan itselleni ylös ehkä oleellisimman. (Ja nyt jos puhun puuta heinää, viisaammat saavat mieluusti korjata!) Portviineille tyypillinen makeus on keskeytetyn käymisen ansiota. Käyminen pysäytetään lisäämällä viiniin 77 % alkoholia, joka nostaa viinin alkoholipitoisuuden n. 20 prosenttiin. Kun käyminen keskeytetään keinotekoisesti, sokerit eivät hajoa alkoholeiksi, vaan jäävät makeuttamaan viiniä. Nerokasta!

Valkoista, rubiininpunaista ja konjakinruskeaa

Ferreiran portviinitalon valikoimaan kuuluvat valkoiset ja punaiset portviinit. Jälkimmäiset jakaantuvat ruby- ja tawny-portviineihin valmistumenetelmänsä ja kypsytysaikansa mukaan. Ruby on nimensäkin mukaisesti syvänpunaista, jättimäisissä tammitynnyreissä kypsynyttä portviiniä. Tawny taas kypsytetään pienissä tammitynnyreissä, jolloin viini hapettuu voimakkaammin. Sitä myös kypsytetään pitempään ja siksi se imee itseensä enemmän tammen aromeja. Pitkän kypsytyksen aikana viinistä haihtuu myös vettä, joten maku on intensiivisempi ja sokereitakin on suhteessa enemmän. Tawny-portviinit ovat väriltään punaruskeita ja niissä on usein rusinainen, jopa konjakkinen aromi.

ferreira portviini

ferreira portviini

Kierroksen lopuksi meidät ohjataan syvän sinisillä kaakeleilla vuorattuun yksityiseen maisteluhuoneeseen. Oven ulkopuolelle, suureen maistelusaliin jäivät kiinalaiset turistiryhmät oppaineen. Olemme niin vaikuttuneita, ettemme oikein tiedä mitä sanoa. Emme todellakaan odottaneet viinikouluttajan vetämää tastingiä, jossa saamme huljutella suussamme kuutta erilaista portviiniä, kahta valkoista ja neljää punaista.

ferreira portviini

Tarkastelemme laseihin kaadettuja viinejä, niiden väriä ja tuoksua ja niiden lasin pintaan jättämiä kyyneleitä. Ligia kertoo tarinoita ja kuvailee millaisia makuvivahteita mistäkin lasista löytyy. Meistä kukaan ei ole viiniasiantuntija, mutta olemme ainakin löytävinämme suutuntumasta tunnistettavia aromeja. Minun suosikeiksini nousevat Dona Antónian kuvaa ja nimeä kantava Reserva Tawny sekä Ferreira LBV 2013, joka taas on Ruby Port (ja jota muuten saa myös suomalaisista alkoholiliikkeistä puolikkaina pulloina). Ferreiran portviinitalo, kellarikierros, tasting ja siniset kaakelit tekevät meihin arvattavasti toivotun vaikutuksen, sillä jokainen meistä kiertää paluumatkalla lentokentän tax free -myymälän kautta ja kantaa Suomeen tuliaisina pullon tai pari.

ferreira portviini

ferreira portviini

Unohdan sateenvarjoni maisteluhuoneeseen. En kuitenkaan osaa murehtia kadonnutta omaisuuttani, sillä pää on pyörällä taianomaisista tarinoista (myös portviinillä saattaa olla osuutta asiaan). Ferreiran portviinitalolla on huikea historia ja se näkyy myös tuotantotiloissa. Ferreiralaiset ovat syystäkin ylpeitä tuotteistaan. Taloa arvostetaan Portugalissa niin paljon, että sinne tuodaan tutustumaan myös kaikkein tärkeimmät valtiovieraat.

ferreira portviini

Onneksi myös meidät tavalliset talliaisetkin toivotetaan tervetulleiksi Ferreiran kellareihin. Kierrokset kustantavat 10 eurosta ylöspäin, joten jos suunnittelet matkaa Portoon, ei elämystä kannata missään nimessä jättää välistä. Varaa aikaa reilu tunti ja anna oppaan tarinoida pääsi pyörälle. Ferreiran portviinitalo on Porton rubiininpunainen kruununjalokivi!

*Portviinikierroksen tarjosivat Sogrape ja Ferreiran portviinitalo, obricada!

Lue myös:
Turskaa, mustekalaa ja vinho verdeä – ravintolasuosituksia Portoon
Etätyöviikko Douro-joen rannalla
Mykistävien maisemien Porto

Kilometritolppia, lämpiäviä saunoja ja leskenlehtiä – mietteitä moottoripyörän takapenkiltä

Lauantai oli tärkeä päivä. Pääsimme viimeinkin vilkaisemaan meille tarjottua savolaista mökkiä, josta saattaisi tulla kesäkoti seuraaviksi neljäksi kuukaudeksi. Hyppäsimme moottoripyörän satulaan, vaikka lämpömittari näytti 10 astetta. Tunne voitti jälleen kerran järjen.

mökkimaisema

Moottoripyörän takapenkillä ei voi lukea, ei somettaa eikä jutella kenenkään kanssa. On siis aikaa ajatella. Joskus järjestelen ideoitani kokonaisiksi teksteiksi asti, mutta yleensä keskittymiskyky herpaantuu ja mieli takertuu ohi vilahtaviin maisemiin, hylättyihin kyläkauppoihin, sillan alla kuohuviin jokiin ja muihin matkan varrella ohitettaviin vesistöihin. Katseen suunta on rajallinen, sillä kuikuilu ohi kuskinpenkin saa pään heilumaan holtittomasti ja metelin kypärän sisällä kasvamaan suhteettoman suureksi. Pientareiden tarkkailukin on puuduttavaa, siksi tuiki tavallisetkin asiat alkavat kahden tunnin rupeaman jälkeen herättää mielenkiintoisia kysymyksiä.

mökkimaisema

Miten nopeusrajoitusten sijoittaminen maanteille määräytyy? Mitkä ovat kriteerit kahdeksankympin alueelle ja mitkä satasen? Miksi jonkun kylän ympärillä madellaan neljääkymppiä, vaikka seuraava on yhtä lailla taajama ja nopeusrajoitus silti 60? Istuuko jossain virastossa ihminen, joka piirtää karttaan rastilla valtakunnallisen tieverkoston liikennemerkkien sijainnin? Onko jokin tapa, jolla alkavan tai päättyvän rajoituksen voisi ennakoida? Kysyy motoristin heila, joka säikähtää melkein aina, kun nopeusrajoitus vaihtuu pienemmästä isompaan. Moottoripyörässä on potkua ja se kiihtyy hetkessä kuudestakympistä sataseen.

Onko samassa virastossa joku, joka päättää milloin keltainen ohituskieltoviiva alkaa ja milloin se päättyy? Milloin näkyvyys on riittävä ja milloin ei? Kuinka monta metriä ennen risteystä ohituskielto alkaa? Miten viivat piirretään tiehen? Onko viivan piirtävä pensseli ohjelmoitu valmiiksi, vai ohjaako koneen kuljettaja sitä. Pitäisikö kaikki tämä tietää, kun omistaa ajokortin?

Entä miten tienvarsilla edelleen näkyvät kilometritolpat toimivat? On lukuja ja nuolia, mutta ei tietoa siitä, mihin pisteeseen nuoli osoittaa. Mitä tolpan päähän merkitty luku tarkoittaa? Onko eri kokoisilla tolpilla eri tehtävä? Mihin tolpat joutuvat, jos ne jäävät uuden tielinjauksen alle? Tätä nyt ainakaan ei opeteta autokoulussa.

mökkimaisema

Kun piennar on täynnä keltaisia kukkia, pulpahtaa niistäkin mieleen erinäisiä kysymyksiä. Mistä leskenlehden nimi tulee? Miten niin leski ja miksi lehti? Puhutaanko tässä nyt ollenkaan kukasta, vai vain vihreistä lehdistä? Nimiasia jäi vaivaamaan niin, että google pantiin laulamaan heti perille päästyä. Kirjastot.fi:n ”Kysy kirjastonhoitajalta!”-palstalta löytyi kaksikin erilaista vastausta, joista molemmat ovat jotenkin kaukaa haettuja, mutta en silti uskalla lähteä kirjastonhoitajaa kyseenalaistamaan:

”Leskenlehden lehti on vanhemmiten yläpinnaltaan kalju ja viileän tuntuinen, toisin kuin alapinta, joka nukkaisena tuntuu lämpimämmältä. Tähän liittyy symboliikka lesken vuoteen kylmästä puolesta, jossa puoliso ennen makasi. Kenties uskottavamman selityksen mukaan nimitys johtuu siitä, että leskenlehti kukkii ennen kuin sen lehdet kasvavat. Sen isot 10-30 sentin levyiset lehdet kasvavat vasta kukkien lakastuttua. Niillä ei siis ole seuraa toisistaan.”

Tuoksut tunkeutuvat moottoripyörän takaistuimella nenään paljon vahvemmin kuin autossa matkatessa. Siksi matkan varrella, viitostien levennystyömaan kohdalla pohdin myös sitä, mikä tekee tuoreen, vasta kaadetun puun tuoksusta niin kertakaikkisen ihanan? Muutama kilometri myöhemmin, lämpiävän saunan lempeän tuoksun leijaillessa ilmassa, mietin, kuinkakohan monta saunaa Suomi päällään kantaa? Tilastokeskus antaa arvioksi 2 miljoonaa, Sauna-seura taas 3,2 miltsiä. Paljon niitä joka tapauksessa on, ja sen huomaa myös tien päällä. Maailmassa todella on monta ihmeellistä asiaa, ja se hämmästyttää, kummastuttaa isoakin kulkijaa.

mökkimaisema

Takapuoli puutuu ja selkää särkee. Janottaa, mutta kypärä päässä ei voi juoda. Kypärähupun sauma painaa ikävästi ja ilmavirta suhisee korvissa, joista tulpat ovat pullahtaneet ulos. Korvatulpat on korvattu korvamadoilla: pääni sisäinen tiskijukka soittaa Abbaa ja Lapinlahden Lintuja vuorotellen. Sekin taitaa olla mökkimoodissa. Kolmen tunnin ajomatka on pitkä, mutta päätämme sinnitellä sen jatkossakin, sillä perillä odottaa paratiisi. Kesämökin vuokrasopimus on enää allekirjoituksia vailla, ja niin meistä tulee kesäsavolaisia!

Pollo Limonello – klassikkoreseptin uusi tuleminen

Palataanpa hetkeksi elokuuhun 2015. Olen bloggaajana vielä keltanokka, räpsin ruokakuvia kännykällä ja julkaisen ne ilman sen kummempia kiemuroita. Käsittelemättöminä ja vähän sinne päin sutaistuina. Yhteen tekstiin riittää yksi kuva. Eikä sillä yhdelläkään ole niin väliä, sillä tarina on tärkeämpi. Niin myös loppukesästä blogiin kirjatun Pollo limonello -reseptin tapauksessa. Katsokaa nyt vaikka alla olevaa, ainokaista kuvaa, jossa komeilee kulhollinen nahistuneita sitruunoita. Missä tuoreet ja houkuttelevat raaka-aineet, missä annoskuvat, missä luonnonvalo ja missä itsekritiikki?

Alkuperäinen tarina sen sijaan, se on edelleen hyvä:

”Vuosia sitten olin töissä Uudenmaankadulla vastapäätä Bar 9 -ravintolaa. Kuten arvata saattaa, bar ysistä tuli meikäläisen kantis lounasaikaan. Palvelu oli vaihtelevaa ja tiskin takana seisoi usein murahtelevaa sakkia, mutta ruoka oli mainiota ja maittavaa. Jo ennen Uudenmaankadun aikoja minut vei lounaalle kaveri, joka söi ysibaarissa aina saman annoksen: Pollo Limonellon. Jäin kerrasta koukkuun. Pari vuotta ja kymmeniä pollo limonelloja myöhemmin sain tekstarin: Oothan lukenut Nyt-liitteen?? Kaivoin lehden esiin ja siellähän se patsasteli, Pollo Limonello -resepti! Keltainen sitruuna-kanapasta laitettiin tulille vielä samana iltana ja lukemattomia kertoja sen jälkeen. Jugurtti, sitruuna, inkivääri ja hunaja, ihanien aineksien liitto, johon ei tunnu kyllästyvän koskaan!”

pollo limonello

Ja se resepti, joka löytyy tuolta alempaa, on täysin ennallaan. Jokin muu sen sijaan on muuttunut. Kolme vuotta myöhemmin kana on kadonnut keittiöstäni melkein kokonaan. En halua tukea tehotuotantoa, mitä broilerien kasvatus väistämättä on, vaikka kuinka oltaisiin sympaattisia mielikuvia herättävillä perhetiloilla. Luomutuotanto on onneksi yleistynyt, ja isompien kauppojen hyllyillä luomubroiskupaketit ovat jo vakiokamaa.

Luomutiloilla kananpojilla on enemmän tilaa sekä ulkona että sisällä, ja ne elävät tehotuotettuja serkkujaan pidemmän elämän. Se ei tietenkään pehmennä sitä faktaa, että linnut eivät koskaan saavuta sukukypsyyttä, eivätkä ikinä elä täysin lajilleen tyypillistä kanan elämää. Eivätkä muuten edes ulkoile kuin muutaman viimeisen elinviikkonsa ajan, jos silloinkaan, sillä talvella ulkoilumahdollisuutta ei ole. Täytyy myös muistaa, että luomutuottajakin tähtää tuottavuuteen. Luomun ostaminen ei siis puhdista omatuntoa tai lupaa kanoille tai muillekaan tuotantoelämimille välttämättä hyvää elämää. Siksi jätän tänä päivänä luomufileet useimmiten kauppaan ja ostan mielummin kokonaisen luomukanan, jolloin koko lintu tulee hyödynnettyä. Tykkäämme myös broilerin maksasta ja sydämistä, jotka ovat erittäin halpoja ja syntyvät sivutuotteena. Broilereita kasvatetaan lihan vuoksi, ei sisäelimien.

pollo limonello

Pollo limonello ei tietenkään ole pollo limonello ilman kanaa, mutta reseptiä voi hyvin kokeilla myös kasvisversiona. Jutun juju ainakin omasta mielestäni on kuitenkin kastikkeessa, ei itse proteiinissa. Ole siis luova ja kokeile vaikka tofua, nyhtistä tai härkistä, ja vaihda kanafondi kasvisversioon. Tai jos kana maistuu, syö ihmeessä sitä. Niin minäkin teen, vaikkakin vain muutaman kerran vuodessa. Yksi niistä kerroista oli tänään, Rantasalmella, tämän kesän vuokramökin terassilla. Kuvat eivät vieläkään ole priimaa, mutta ehkä kuitenkin parempia kuin kulhollinen kulahtaneita sitruunoita.

Pollo limonello (3–4 sitruunasuulle)

3 broilerin rintafileetä
50 g voita ja/tai loraus öljyä
1 pieni sipuli pilkottuna
ripaus cayennepippuria
2 dl (luomu)kuohukermaa
1 rkl kanafondia
1/2 rkl kurkumaa
3–4 valkosipulinkynttä
1–2 tl raastettua inkivääriä
2 rkl sitruunamehua
2 rkl hunajaa
2 dl turkkilaista partaäijäjugurttia
suolaa

Leikkaa broilerinfileet sopiviksi suupaloiksi ja ruskista ne pannulla voissa ja/tai öljyssä. Lisää pilkottu sipuli ja cayennepippuri, kuullota hetkinen pienoinen. Lorauta sitten joukkoon kerma ja kanafondi ja anna kypsyä muutama minuutti. Lisää kurkuma, valkosipuli, inkivääri, sitruunan mehu ja hunaja. Vähennä lämpöä ja hauduttele vielä hetki. Lisää lopuksi jugurtti. Maista, tarvitseeko suolaa lisätä (fondissa saattaa olla sitä riittämiin). Sekoita kastike keitetyn pastan joukkoon. Päälle parmesaania ja vähän vihreää, jos sitä kotoa löytyy. Pollo Limonello on valmis. Buon appetito!

pollo limonello

Kolme vuotta sitten kirjoitin:

”Pollo Limonello on edelleen Bar 9:n ruokalistalla ja kun tänä keväänä pitkästä aikaa eksyin kuluttamaan kuppilan penkkejä, oli pakko testata, vieläkö se maistuu yhtä hyvältä. En tiedä, oliko aika kullannut muistot, kokki ollut varovainen soosia keittäessään vai keittiössä muuten vain huono päivä, mutta jotain puuttui. Ehkä makuero johtui sitruunan tai inkiväärin määrästä, mutta joka tapauksessa jouduin toteamaan: Minä teen tämän paremmin!”

pollo limonello

Sen koommin en ole ysibaarin pöytään istahtanut, joten tuoretta tietoa tilanteesta ei ole. Henkilökuntakin on todennäköisesti parissa vuodessa vaihtunut, mutta ruokalista pysyy. Internet kertoo, että klassikkoannos löytyy listalta edelleen, joten testikäynti loppuvuodesta lienee paikallaan. Lupaan raportoida, kuinka tällä kertaa kävi!