Sydämeni Sallatunturi, Suomen 41. kansallispuisto
Syksyllä 2021 sydän pakahtui ilosta. Sallan kansallispuisto sai viimeinkin eduskunnan hyväksynnän ja siirtyi valtioneuvoston käsittelyyn. Päätöksen Suomen 41. kansallispuistosta sinetöisi lopulta presidentti.
Minut on juurrutettu syvälle Koillis-Lapin maaperään, sillä isäni suku on kotoisin rajan tuolta puolen, vanhasta Sallasta. Alueluovutusten jälkeen isovanhempani asettuivat entisen Märkäjärven nykyisen Sallan kirkonkylän liepeille. Kun kiipeää sukupuussa muutaman oksan ylöspäin, käy ilmi, että esi-isien ja -äitien sukunimikin on ammoisina aikoina ollut Salla. Eipä siis ihme että sydänalassa läikähti, kun alueen ikiaikaiset metsät ja silmänkantamattomiin jatkuvat tunturimaisemat viimein tunnustettiin.
Lapsena mummolassa vietettiin viikkoja kaikkina vuodenaikoina. Isovanhempien asteltua ikuisuuteen käynnit harvenivat, etelän kiire vei mukanaan ja siteet heikkenivät hetkeksi vain vahvistuakseen myöhemmin entistä vankemmiksi. Keski-iän kieppeillä veri alkoi vetää Sallatunturiin joka vuosi. Pohjoistuulen tuiverrus, pakkasen kipristely sormenpäissä, tuoreen lumen narina askelten alla ja tammikuun sininen hämärä tuntuivat kodilta. Sallan kansallispuisto on ihana kaikkina vuodenaikoina. Syksyn räiskyvässä ruskassa, talven tuiskuissa, keväthankien häikäisevässä hohteessa ja yöttömän kesäyön lempeässä valossa.
Kaksi viikkoa kului tälläkin kertaa liian nopeasti. Laduilla ei ollut maaliskuussa ruuhkaa ja rinteessäkin sai nautiskella itsekseen. Tunturin talvi ja kansallispuisto näyttivät parhaita puoliaan: paljon uutta lunta, hyvin hoidettuja hiihtolatuja, pakkasöiden kovettamia talvikävelyreittejä ja kevätauringon lupaavaa lämpöä. Askelia ja latukilometrejä kertyi, mieli lepäsi ja stressi hellitti.
Kirjattakoon ylös sekin, että 46-vuotiaana uskalsin ensimmäistä kertaa koskaan lähteä pidemmälle hiihtolenkille yksin – ja se oli valtavan vapauttavaa. Ei ketään kenen tahtiin lykkiä, ei tarvetta suorittaa tai selitellä, miksi haluan aurata loivankin alamäen alas asti. Pidin tauon silloin kuin huvitti, pysähdyin ottamaan kuvia aina kun tuntui siltä ja tarkkailin ympäröivää luontoa tarkemmin kuin ennen.
Kansallispuistostatus toi tullessaan paljon hyvää. Palvelujen kehittäminen on mahdollista, vaellustireittien ylläpito ja opastus helpottuu, alueen kunnostukseen on rahaa ja latujen ajamiseenkin on paremmin resursseja. Useimmat taukopaikkojen laavut ja huussit on jo nyt korvattu uusilla, huonokuntoisia pitkospuita on korjattu ja tulistelu- ja näköalapaikkoja rakennettu lisää sekä tunturiin että patikkapolkujen varrelle.
Kylillä kerrotaan, että ihan kaikki eivät ole olleet tyytyväisiä uusien laavujen ulkonäköön. Kuulemma ovat liian moderneja ja väärän värisiä. Pitäisi olla kelohonkaa ja perinteistä, eikä mitään saisi muuttaa. Muutosvastarinta on väistämätöntä, mutta muistaa kannattaa, että nämäkin laavut harmaantuvat sääoloille altistuessaan ja ovat kaikin puolin käytännöllisempiä ja mukavampia. Rakennusten esteettömyyskin on huomioitu niillä reiteillä, jotka muutenkin ovat esteettömiä.
Minun visuaalista silmääni uusien laavujen muoto miellyttää. Metsähallituksen metsot komeilevat jokaisen laavun kyljessä ja arkkitehtuuri sulautuu tunturimaisemaan. Laavun lattia on rimoitettu, jolloin se on lämpimämpi istua ja oleskella. Muutenkin taukopaikoista on onnistuttu rakentamaan sellaisia, että tulipaikan lämpö ohjautuu ja jää laavun sisälle. Myös tulisijat ovat moderneja ja kestävänoloisia ja huussit entistäkin siistimpiä. Papukaijamerkkejä en keväthangilla jakele, mutta kymmenen kuukkelipinssiä voisin hyvinkin myöntää uusille rakennelmille ja hurraahuudot bonuksena päälle. Hyvää työtä Sallan kansallispuisto!
Niin toimivilta taukopaikat tuntuivat, että ryhdyimme välittömästi suunnittelemaan seuraavaa visiittiä syksyksi. Ruskan punaisena hehkuvat värit, raikas syysilma ja lämpötilat, joissa on miellyttävä vaeltaa. Palataanpa siis asiaan, kun mökkikausi lähestyy loppuaan ja neulaspolut alkavat houkutella huomaansa. Siihen asti, voikaa hyvin metsot, kuukkelit ja muut pohjoisen asukit!
