Kristillinen kasvattaja, luottoaikuinen vai lahja-automaatti?

Sunnuntaina minulla oli kunnia kummiutua jo kolmannen kerran. Kastekynttilä kädessäni seisoin kahden kollegani rinnalla, kun pieni ihminen sai nimensä. Virttä veisatessa pala nousi kurkkuun. Tuo pikkuinen tyttö, joka silmät suurina ihmettelee ympäröivää maailmaa, on nyt virallisesti osa elämääni.

Helsingin seurakunnan kauniisti kuvitetun kummitodistuksen takakanteen on painettu seuraavat lauseet: ”Tuleekohan meistä ystävät, sinusta ja minusta? Tutustummeko niin, ettemme ujostele toisiamme? Osaanko olla, niin kuin toivot minun olevan? Huomaanko, milloin tarvitset minua erityisen paljon?” Isot kysymykset kieppuivat päässäni hallitsemattomina istuessani Temppeliaukion kirkossa, kastemaljan äärellä. Ääneni särkyi jo virren toisessa säkeistössä. Harteilleni oli laskettu pienen ihmisen suuri paino.

kummitodistus

Kaikilla kolmella kerralla, kun minua on pyydetty kummin tehtävään, olen ensiliikutuksen laannuttua kysynyt suoraan, mitä minulta odotetaan. Vaikka kummius kunniatehtävä onkin, haluan ensin varmistua, että olemme samalla sivulla, ettei myöhemmin tule pettymyksiä.

Kuulun kirkkoon, koska arvostan kirkon tekemää työtä. Olen tapakristitty, astun herran huoneeseen yleensä vain muina turisteina, joskus juhlapyhinä ja tietysti sunnuntain kaltaisten kirkollisten toimitusten aikaan. Minusta ei siis ole opettamaan raamatun sanaa, jakamaan kirkon oppeja tai antamaan kristillistä kasvatusta. Hyvää tahtoa, inhimillisyyttä, armollisuutta ja yhdenvertaisuutta kuitenkin harjoitan, vaikka en uskossa olekaan.

En suostu myöskään lahja-automaatiksi, jonka ainoa tarkoitus on sijoittaa pennosensa Elsan kimaltelevaan jäälinnaan tai viimeisimmän mallin mukaiseen älylaitteeseen. Kirjat ovat tavarataivaan poikkeus, sillä ne levittävät sivistystä ympärilleen. Tässä materiaa pursuavassa maailmassa haluan kuitenkin ensisijaisesti antaa aikaani ja olla läsnä. Luottoaikuisena, jonka olkapäähän voi nojata silloinkin, kun vanhemmat eivät ymmärrä.

Onneksi ystävänikin jakoivat käsitykseni kummiudesta. Silti heidän vastauksensa mykisti minut: emme me lahjoja tarvitse, emmekä kristillistä kasvattajaa. Tahdomme sinut kummiksi, esikuvaksi ja aikuiseksi ystäväksi, sillä sinä olet vahva nainen, juuri sellainen, jollaiseksi haluamme tyttäremme kasvavan. Olen edelleen sanaton perusteluiden edessä.

Kuule siis, sinä pikkuinen Lotta! Olen yksi turvaverkkosi sitkeistä säikeistä. Opetan sinut hyväksymään itsesi sellaisena kuin olet, olemaan rohkea ja tavoittelemaan sinnikkäästi unelmiasi. Opetan sinut rakastamaan luontoa, kirjoja ja hyvää ruokaa. Istutan keittiönpöydän ääreen ja annan käteesi palan taikinaa sekä kaulimen. Ja kun olet hiukkasen isompi, otan kädestäsi kiinni ja vien sinut suureen maailmaan. Lupaan pitää oveni avoinna, kotiini olet aina tervetullut. Elämänpituinen ystävyys on alkanut, olkoon se täynnä iloa ja valoa!

Lainaan vielä kerran kummitodistusta: ”Ja sinä, Pieni, eteenpäin vain rohkeasti! Kasvetaan toistemme mittaisiksi yhdessä koettu hetki kerrallaan.”

Teetä, skonsseja ja kuninkaallisia kyyneleitä

Ystäväpiirissäni on useita monarkisteiksi tunnustautuvia. He seuraavat tiiviisti eurooppalaisten kuninkaallisten elämää, ovat perillä sukujen historiasta ja kuningashuoneiden skandaaleista. Jotkut heistä jopa tunnistavat kuningattarien, prinsessojen ja herttuattarien tiarat.

Heidän jääkaappinsa ovessa saattaa hymyillä Prinssi William ja heidän mukinsa kyljessä traagisesti edesmennyt Diana. Ulkomailta heille lähetetään kuninkaanlinnojen kuvia ja ostetaan lehtiä, joissa kerrataan uusimmat monarkkijuorut. Ja kun Suomessa vierailee naapurimaan kuningas, he ovat takuuvarmasti paikalla.

teetä

Yhdessä heidän kanssaan olen kyynelehtinyt Victorian ja Danielin häitä (miten kauniisti Daniel puhuikaan!) ja seurannut suorana lähetyksenä televisioituja pikkuprinsessa Estellen ristiäisiä. Erityisesti mieleen on painunut Tanskan kruununprinssi Frederikin ja hänen puolisonsa Maryn liikuttava vihkiminen vuonna 2004. He vilkuilivat alttarilla toisiaan kuin vastarakastuneet, kuninkaallinen pidättyväisyys oli väistynyt vaaleanpunaisten pumpulipilvien tieltä.

Myönnän, että itsekin olen seurannut koko elämäni ajan Ruotsin tulevan kuningattaren puuhia. Victoria on syntynyt heinäkuussa 1977, vain vuosi minun jälkeeni – olemme siis käytännössä kasvaneet yhdessä aikuisiksi. Vickanin syntymäpäivistä tehtiin joka kesä televisiokooste, joka esitettiin Suomessakin. Olin kateellinen samanikäiselle serkulleni, joka asui Tukholmassa, hänellä oli mahdollisuus nähdä Victoria joka päivä – tai näin kuvittelin.

Kun Ruotsin prinssi Carl Philip kolme vuotta sitten nai Sofiansa, istuin jyväskyläläisen kaksion sohvalla. Olimme ystävieni kanssa leiponeet skonsseja ja keittäneet teetä. Esille otettiin perintökupit ja kultauksin koristeltu teekannu. Tilanne oli kaikessa vakavuudessaan jopa vähän huvittava, mutta silti oikealla tavalla arvokas. Tuona iltana valvoimme myöhään yöhön ja vähemmän arvokkaasti tuijotimme silmät ristissä suoraa lähetystä Jukolan viestistä.

skonssit

Tänään avasin aamiaispöydässä vanhan Hesarin, jonka kaivoin lukemattomien lehtien valtoimenaan vyöryvästä pinosta. Marraskuun lopun numerossa oli kokosivun juttu Prinssi Williamista, olihan hän juuri tulossa vierailulle pääkaupunkiimme. Artikkeli toi mieleeni taannoisen teehetken ja siltä seisomalta päätin leipoa skonsseja iltapäiväkahvin kylkiäisiksi.

Resepti on hyvin yksinkertainen ja nopea. Parhaassa tapauksessa lämpimät skonssit ovat pöydässä 20 minuutin kuluttua aloittamisesta. Skonssit eivät missään nimessä ole vain kuninkaallisia hetkiä tai lomapäiviä varten, arkea ne piristävät yhtä lailla. Jos leipäkori on tyhjä, eikä kauppaan jaksa, ratkaisu löytyy alta. Skonsseihin ei tule hiivaa eli riittää, että kotoa löytyy leivinjauhetta ja ruokasoodaa. Taikinan koko on mitoitettu on kahden hengen talouteen, skonssit nimittäin kannattaa syödä saman tien, ne eivät parane vanhetessaan.

Kuninkaalliset skonssit

2 dl vehnäjauhoja TAI 1 dl vehnää ja 1 dl grahamia eli täysjyvävehnää
1/2 tl ruokasoodaa
1/2 tl leivinjauhetta
1/4 tl suolaa
1/2 tl sokeria
25 g voita
1 dl luonnonjugurttia, piimää, rahkaa tai maitoa

Lämmitä uuni 200 asteeseen. Sekoita kuivat aineet ja nypi joukkoon kuutioitu voi. Kaada neste joukkoon ja sekoita pikaisesti tasaiseksi, älä vaivaa taikinaa. Minä käytin nesteenä rahkapurkin jämää, johon sekoitin punaista maitoa. Lisää jauhoja jos tuntuu siltä, taikina saa kuitekin jäädä löysähköksi.

skonssitaikina

Taputtele taikina jauhoisin käsin jauhoitetulle alustalle noin 2 sentin paksuiseksi. Ota muotilla taikinasta pyöreitä skonsseja ja nosta ne leivipaperoidulle pellille. Pyörylät voi painaa myös lasin reunalla, 5–6 cm on hyvä halkaisija. Voitele halutessasi kananmunalla tai maidolla. Paista uunissa 10–15 min, kunnes skonssit ovat saaneet väriä. Uunit ovat erilaisia, siksi kannattaa kurkata skonsseja pari kertaa paiston aikana.

skonssit

Näitä pikaisia leipäsiä voi nauttia sekä suolaisten että makeitten päällisten kanssa. Appelsiinimarmeladi, hunaja, kermavaahto, marjat, tuorejuusto, voi – mikä tahansa sopii. Yhdistele ennakkoluulottomasti, niin nykyajan modernit monarkistitkin tekevät.

Väliinputoajan tunnustuksia

Rakkaimmat ystävät ovat perheellistyneet kiihtyvää vauhtia viimeisimpien vuosien aikana. Osa odottaa tälläkin hetkellä, muutama opettelee vauva-arkea vasta viikkojen kokemuksella, moni ihmettelee uhmaikäistä taaperoa. Elämä on hetkellisesti keskittynyt neljän seinän sisään ja lähikorttelien tuulisille kaduille, tuudittelemaan suurta ihmettä uneen.

dinner for two

Kaupungilla, metrossa ja busseissa kiinnitän huomiota vauvavatsoihin, niitä on paljon. Kuin kaikki kolmekymppiset naiset olisivat päättäneet lisääntyä yhtä aikaa. En pysy enää perässä – kenelle olikaan tulossa tyttö ja kuka jättikään sukupuolen selvittämättä? Laskettujen aikojen päivämäärät menevät iloisesti sekaisin, kun eroa on vain muutamia viikkoja. Kuuntelen pelkoja, jännitän mukana, kannustan ja tsemppaan. Kaikki menee varmasti hyvin, teistä tulee taitavat vanhemmat. Vaikka enhän minä tiedä, en ole perehtynyt pikkulapsiarkeen, en vauvojen vatsaongelmiin tai kasvamisen kehityskaareen. Olenhan vapaaehtoisesti lapseton.

Kahdestaan vietetyn itsenäisyyspäivän jälkimainingeissa en pääse ajatuksiani pakoon. Olen ulkopuolinen tai siltä se joulukuisena iltana kello yksitoista tuntuu. En uskalla puhua tuntemuksista ääneen tai kuormittaa aatoksillani ketään. Pidän sisälläni, sillä lähellä on paljon suurempiakin suruja ja musertavia murheita. Ruuhkavuosissa tarpovilla on muutakin ajateltavaa kuin minun ikäväni.

Älkää ymmärtäkö väärin, en missään nimessä halua syyllistää ketään. Olen onnellinen ystävieni puolesta, on mahtavaa, kun haaveista tulee totta. Ihmettelen vain ääneen tätä uutta elämänvaihetta, johon olemme huomaamattamme pudonneet. Ruuhkavuosien railoon, perheellisten piirin ulkopuolelle.

kahden hengen illallinen

Silläkin uhalla, että nämä rivit tekevät minusta nostalgisen hölmön, lausun ne ääneen. Minulla on ikävä yhteisiä illanviettoja. Sellaisia, missä aika menettää merkityksensä, missä syödään niin, että ajatus kotiin lähtemisestä tuntuu mahdottomalta ajatukselta, missä hihitellään hilpeässä viinihiprakassa ja missä lähdetään hetken mielijohteesta lähikuppilaan kumisaappaissa ja kotimekossa ihan vain yhdelle.

Kaipaan illallisia, pöytää täynnä tärkeitä tyyppejä. Sitä hetkeä, kun takana on kolme tuntia kokkaamista, edessä ihana ilta ja neljä ruokalajia ja kädessä kuohuviinipullo, joka pian poksahtaa auki. Ravintoloissa syömistä, pitkiä keskusteluja, aamuöisiä tunnustuksia, seuraavan päivän brunsseja ja spontaaneja kutsuja. Kekkereitä, joita ei tarvitsisi suunnitella puolta vuotta etukäteen, jotta edes joku pääsisi paikalle.

Ja mökkiviikonloppuja. Saunaa, järveä tai avantoa. Yön yli ikikiukaan lempeässä lämmössä hautunutta uunipuuroa. Tiskivuoroja, jotka hoituvat jakamattakin. Hiekkakuoppaan haudattua rosvopaistia, valkosipuliperunoita ja vain hetkeä aiemmin metsästä kerättyjä puolukoita. Takkatulta ja tuntikausia kestäviä lautapelejä. Mustaksi kärventynyttä campingiä, tikun nokassa iltapalaksi paistettua.

kattauskoristeet

Kaikki tämä kuuluu kyllä elooni edelleen, en minä elämästä nauttimista ole lopettanut. Kaveriporukka on vaan kutistunut kahteen. Kaksin mökkeilemme, kaksin istumme iltaa ja kaksin nautimme kolmesta ruokalajista, kuohuviinista ja keskusteluista. Sekin on ihanaa, tottakai. Pöydässä olisi kuitenkin tilaa kahdeksalle kestittävälle, villisti virtaaville ajatuksille, polveileville pakinoille, vuolaille viisauksille ja riivatun huonoille jutuille, mutta myös tavallisille kuulumisille, arkisille ajatuksille, kiusallisille kakkakertomuksille ja taaperoiden toilauksille. Elämälle.

Toki pöydässämme istuu myös parisuhteettomia kavereita, yhtä arvokkaita ja rakkaita kuin muutkin. Joskus on vain pakko päästä parantamaan maailmaa parisuhteessa painiskelevien kohtalotovereiden kanssa. Sitäpaitsi sinkuillakin on omat menonsa, joiden rinnalla mökkireissu parisuhteellisten seurassa ei välttämättä ole se houkuttelevin.

Tiedän, tiedän, nämä ovat ensimmäisen maailman ongelmia. Tiedän myös, että kyllä ne pienet siitä kasvavat. Istuvat kohta viereiselle tuolille, kallistavat päätään ja pyytävät lisää. Ovelasti ketkuilevat itsensä suoraan jälkiruokalautasen ääreen ja lopulta uuvahtavat aikuisten tasaiseen puheensorinaan. Olen malttamaton, sillä siihen menee vielä vuosia. Mitä minä sillä aikaa teen? Kenet kutsun pöydän päähän parin tunnin varoitusajalla, kuka syö valurautapadassa hautuneet häränhännät, kenen eteen kannan ensimmäisistä raparpereista leivotun piirakan? Pitäisikö tässä alkaa etsimään uusia ruokaystäviä? Tai perustaa illalliskerho toistaiseksi tuntemattomien kanssa?

Tänään tarjolla olisi ollut tuttavien luomutilalla kasvatettua kyytönlihaa. Tuoreina kilon kappaleina, paisteiksi leikattuna. Kieltäydyimme kohteliaasti, sillä kahdelle kilo on liikaa, eikä laatuliha mahdu pakastimeenkaan odottamaan seuraavaa ruuhkavuosikalenterissa avautuvaa mahdollisuutta isoon illalliseen.

viinit lasissa

Erilaiset elämänvaiheet erottavat, sanotaan. Aion käydä taistoon ilmiötä vastaan ja pitää ystävistäni kiinni vaikka väkisin. Kun ruokavieras ei kykene vuoren luo, on vuoren liikahdettava ruokavieraan luo. Otettava kauppakassit kantoon ja suunnattava ystävien ovelle. Vallattava heidän keittiönsä, raivattava pöydät ja lusikoitava lautasille rakkaudella valmistettua ruokaa ja toivottava, että jälkikasvu antaa isän ja äidin syödä. Vaikka vuorotellen.