Kymppitonnien kuukausi – terveiset yrittäjyyden vuoristoradalta

Joitakin viikkoja sitten toistaiseksi suurin asiakkaani soitti ja aloitti puhelun kertomalla, että nyt on vähän huonoja uutisia. Vatsaani valahti kuuma kivi, sillä osasin arvata, mitä tuo pahaenteinen lause piti sisällään. Yrityksen organisaatiota uudistettiin, eikä ulkopuolista tekijää enää tarvittu. Työtäni kehuttiin ja luvattiin suurin sanoin suositella – tummissa pilvissä oli sentään hopeaisena hohtava reuna. Puhelun päätyttyä lamaannuin täysin. Paisuttelin piruja ja maalailin mieltäni mustin siveltimenvedoin. Ensimmäinen ajatus, jonka aivoni pystyivät puhelun jälkeen muodostamaan kyseenalaisti kaikki aiemmat ratkaisuni. Tätäkö tämä yrittäjyys onkin?

Kahta viikkoa aiemmin olin ehtinyt hurrata sille, että toiminimeni tili ylitti ensimmäistä kertaa kymppitonnin haamurajan. Poksautin auki 40-vuotislahjaksi saamani samppanjapullon, jota olin säästellyt suurta juhlapäivää tai tärkeää tapahtumaa varten. Kymppitonnin kilahtaminen kassaan oli todellakin sellainen.

Ilo kupli lasissani ja lähti lapasesta sisälläni – se kutkutteli jalkapohjiani, lähetti lepattavia perhosia vatsaani ja onnellisuushormoneja hataraan päähäni. Dopamiini ryöpsähteli ja roiskui yli äyräiden. Itselleni varovaisesti asettamani ensimmäisen puolen vuoden tavoitteet olivat toteutuneet kolmen ensimmäisen kuukauden aikana. Jotain olin todennäköisesti tehnyt oikein.

Samaan syssyyn kilistelin myös blogin kasvaneille lukijamäärille. Vielä syksyllä 2018 huippulukemat kohosivat korkeintaan 7000 kuukausittaisen kävijän tuntumaan. Vuoden alussa muutoksen tuulet alkoivat puhaltaa toden teolla. Irtisanouduttuani päivätöistä minulla oli vihdoinkin aikaa keskittyä kirjoittamiseen, syventyä aiheiden ideointiin ja panostaa myös valokuvaamiseen ja kuvien viilaamiseen.

Mitä enemmän kuuntelen sydäntäni, mitä enemmän kirjoitan siitä, mitä mieleni päällä liikkuu, sitä enemmän teitä kertyy lukijakuntaan. Muutos näkyy, kuuluu ja tuottaa hedelmää, silä maaliskuussa tarinoitani tutkaili jo yli 12 000 silmäparia. Kiitos joka ikiselle, olette minulle suunnattoman tärkeitä!

Taputin itseäni olkapäille ja olin ylpeä siitä, mitä olin saanut aikaan. Ilon pirskahtelevat pisarat ja minun mittakaavassani isot onnistumiset hautautuivat kuitenkin mutaisimpaan maakuoppaan samassa sekunnissa, kun ensimmäinen isompi vastoinkäyminen taklasi minut tantereeseen takavasemmalta. Hetken tuntui siltä, että minusta ei ole mihinkään, en osaa mitään, eikä tekemiseni kiinnosta ketään.

Vuoristorata on vertauskuvana puhki kulutettu, mutta silti paras sana kuvamaan yrittäjän arkea. Jarrumiehiä ei näy ja vauhti huimaa välillä järkevintäkin päätä. Vastoinkäymiset kaatavat kanveesiin, niiltä tuskin voi kukaan välttyä. En ainakaan minä. Jyrkähkön pari tuntia kestäneen syöksyn jälkeen sisuunnuin, viskoin epävarmuuden rattaisiin asentamat kapulat kohti vesilintuja ja keräsin itsetuntoni rippeet kiroillen kasaan.

Hetken hengiteltyäni otin esiin Excelin ja pyörittelin lukuja edestakaisin. Vuoristoradan vaunu nousi nytkähdellen mäkeä ylöspäin. Lahjomattomat luvut puhuivat puolestaan ja salpaantunut hengitys alkoi hissukseen kulkea. Huomasin hyvin pian, että hätä ei ole tämän näköinen, ei, vaikka pudotus kuukausitasolla olikin yllättävän kova. Vaunun kivutessa kohti huippua tuntui siltä, että näin tämän piti mennäkin, sillä kaikella mitä tapahtuu, on tarkoitus. Kun yksi ovi sulkeutuu, on toisella mahdollisuus avautua. Kalenteriin vapautuu tilaa jollekin paremmalle, jollekin, joka auttaa minua urallani eteenpäin, jollekin, joka tuo elämääni vielä enemmän iloa. Minä pärjään, jos niin päätän. Suustani syöksyi perisuomalainen voimasana. Perkele.

Pari päivää myöhemmin istun opiskelukavereideni kanssa samassa pöydässä. Valmistumisestamme on kulunut 20 vuotta. Kuulumisten vaihtamisen yhteydessä käy ilmi, että meidän pienessä piirissämmekinm on kova tarve sisällöntuottajille. Yksi ja toinen lupaa palata arkena asiaan. Kotiin kävellessäni törmään hississä naapuriini, jonka sivulauseeseen tartun ja tarjoudun auttamaan myös hänen yrityksensä sisältöjen kanssa. Seuraavana päivänä sähköpostilaatikkooni tipahtaa muutama tarjouspyyntö. Untuvikon siivet kantavat sittenkin.

ps. Juttua kuvittavat potretit olen ottanut itse. Kamera säksätti jalustallaan muutaman sekunnin välein ja minä yritin poseerata. Kikatin kaksinkerroin kuvia selatessani, sillä kuudestakymmenestä ruudusta ehkä kaksi oli käyttökelpoisia. Kumpikaan niistä ei ole yllä olevien kuvien joukossa. Viitoittakoon kuvakavalkadi tulevia polkujani – ei tämä elämä niin vakavaa ole, yrittäjänäkään.

Ajatuksia aloittamisen pirullisesta vaikeudesta

Kirjoitan listoja. Ideoin, merkkaan muistiin ja ladon allekkain tekemistä odottavia tehtäviä. Tee tarjous, ehdota yhteistyötä, kysy lisätietoja artikkelia varten, laskuta edellinen kuukausi, soita puhelinoperaattorille, toimita tilitoimistoon tiliote, hahmottele blogiteksti, muistuta yhteistyökumppaneita olemassaolostasi, jatka kirjaidean kehittelyä – ja muista instata tänäänkin. Saan mielihyvää siitä, kun tekemiset järjestyvät paperille, ja pääni sisäinen sekamelska rauhoittuu hieman. Hyrisen tyytyväisenä, ja hetkellisesti on tehokas olo, vaikka tuloksena onkin vain yksi lista lisää. Muistikirjojen pino muistuttaa jo Pisan kohtalokkaasti kallistunutta tornia.

Vilkaisen nopeasti, mitä somessa tapahtuu. Selaan Facebookin ryhmiä, tsekkaan linkkarin ja katson instagram-stooreja. Osallistun tosi tärkeään keskusteluun, klikkailen kiinnostavia linkkejä, luen laajoja artikkeleita, ja kirjaan muistiin niiden synnyttämiä ideoita. Olen jo laskemassa puhelimen kädestäni, kun muutama notifikaatio pongahtaa näytölle. Kurkkaan vielä nämä, ajattelen, vaikka to do -lista kummitteleekin tarmokkaana takaraivossa.

Ja kas, pian onkin jo lounasaika. Lämmitän edellisenä päivänä kokattua pastaa, ehkä katson samalla yhden jakson YLEn uutta sarjaa Aikuisia. Seuraava jakso alkaa automaattisesti edellisen perään – ei kai tässä nyt niin kiire ole, ettenkö ehtisi, kestäähän yksi jakso vain parikymmentä minuuttia? Kun toinen jakso päättyy, suljen päättäväisesti selaimen ja avaan kalenterin. Katson kelloa ja tajuan, etten enää ehdi puoliakaan siitä, mitä ajattelin ja siirrän iltapäivälle merkitsemäni duunit seuraaville päiville. Sitten ryhdyn viimein töihin.

Neljässä tunnissa saan aikaan yllättävän paljon, koska on pakko. Kalmanlinja on tehokas motiivi. Huijaan itseäni, sillä oikeasti läppäri hilluu sylissäni iltayhdeksään saakka. Temppareiden ja Bachelorin lomassa teen homman sieltä, toisen täältä. Viimeisen sähköpostin lähetän kymmeneltä. Suljen vihdoinkin koneen ja keitän ison kupillisen teetä.

Saatan lykätä yksinkertaisen sähköpostin kirjoittamista ja lähettämistä tuntien ajan, vaikka lopulta kun työhön ryhdyn, on se taputeltu valmiiksi viidessä minuutissa. Haluaisin olla tehokkaampi ja saada aikaan enemmän. Jos todella aloittaisin työn tekemisen puoli kahdeksalta, jolloin joka tapauksessa olen jo hereillä, olisi pääosa hommista tehty ennen puolta päivää, eikä minun tarvitsisi käyttää yhteistä ilta-aikaa koneella kökkimiseen.

Tiedostan kaiken tämän, mutta silti en saa itseäni niskasta kiinni. Kuinka vaikeaa ensimmäinen askelen ottaminen voi oikein olla? Miten suuri on kynnys tarttua tekemiseen, kirjoittaa ensimmäinen lause tai ottaa puhelin käteen ja soittaa asiakkaalle? Sijaistekeminen on tuttua opiskeluajoilta, mutta totuinko tenttikirjojen välttelyyn niin, että sama tapa siirtyi työelämään?

Jopa siivoaminen kiinnostaa enemmän kuin kotikonttorihommat, ja se on minulta paljon sanottu. Tällä viikolla työnteko on sujunut kohtuullisen hyvin, eikä ole ollut tarvetta turvautua siivoamiseen. Ette usko, miten silti hävetti, kun ovikello tänään soi ja sen takana seisoi tuotenäytteitä toimittava tyyppi. Tiesin hänen piipahtavan iltapäivällä, mutta en ollut ajatellut, että hän astuisi kynnyksen yli, ottaisi kengät jalastaan ja kävelisi keskelle keittiön kaaosta, joka saumattomasti jatkui olohuoneen puolelle. Makuuhuoneen ovikin oli auki, sänky petaamatta, käytettyjen vaatteiden kasoja lattialla ja keskellä huonetta purkamaton matkalaukku, jonka uumenista lasketteluvaatteet ruokottomasti rönsyilivät. Viikonloppuna on pakko siivota.

Viimeksi eilen keskustelin kampaajan kanssa aloittamisen vaikeudesta. Hänen jälkikasvunsa oli saanut tarkkaavaisuushäiriö-diagnoosin ja kuulemma tämä meikäläisen meno kuulosti samanmoiselta. En kiellä, enkä myönnä, mutta pärjään ilman lääkärin paperiakin, ainakin toistaiseksi. Ei sinänsä ole ihme, että työpäivien rakenne hakee vielä muotoaan, sillä elän yrittäjän elämää vasta kolmatta kuukautta. Työaikaa, tehtäviä ja muita raameja ei enää määrittele organisaatio tai esimies, vaan kaikki on yksin minun vastuullani. Etsin aktiivisesti ratkaisuja itseni johtamiseen, mutta sopivien tapojen löytyminen vie aikaa ja se minun on pitkin hampain hyväksyttävä. Kärsivällisyys ei ole koskaan ollut hyveistäni suurin.

Myös tämän tekstin kirjoittamista lykkäsin kaksi päivää. Nyt se kuitenkin on vihdoin tässä, elävänä edessänne. Ajatukset siirtyivät mustaa valkoiselle hieman kömpelöin kirjaimin ja laahaavin lausein, mutta parempaan en juuri tänään pysty. Tästä on suunta vain ylöspäin. Niin ainakin toivon, ja suljen tietokoneen tältä päivältä. Kello on 22:52 ja teekattila on viimeinkin tulilla.

Sosiaalisen introvertin tunnustuksia

Osallistuin eilen ensimmäistä kertaa WomenSuiten, viestintä- ja markkinointialan työskentelevien naisten verkoston tapaamiseen. Ennen sitä hikoilin tanssitunnilla. Tunti päättyi tasalta ja tilaisuus alkoi puolelta. Onneksi minulla oli kiire. En ehtinyt panikoida sitä, että kohtaan ihan pian 50 tuntematonta ihmistä, joiden kanssa olisi hyödyllistä verkostoitua. Oli pakko vain suoriutua suihkusta ja juosta tukka kosteana hulmuten paikasta A paikkaan B.

Kun astuin ovesta Kotipizzan pääkonttoriin, huomasin heti yhdet tutut kasvot. Se riitti. Hartiat laskeutuivat korvista ja sydän hellitti tahtiaan. Olin tavannut tyypin vain kerran aikaisemmin, mutta silti se kohtaaminen toi introvertin elämään helpotusta. Olimme viime vuonna vaihtaneet muutaman viestin ja juttu jatkui luontevasti siitä mihin viimeksi jäätiin.

Saatuani juoman käteeni, jumitin keskelle tilaa. Kaikki istumapaikat tuntuivat olevan etummaisia lukuunottamatta täynnä, enkä oikein tiennyt minne mennä. Epävarma introvertti ehti kehittää päässään pienen kriisinpoikasen. Onneksi tuttavani oli määrätietoisempi ja marssi suoraan eturiviin. Minä seurasin perässä. Puolen tunnin, yhden punaviinilasillisen ja kolmen pizzapalan kuluttua olin jo tutustunut kahteen uuteen ihmiseen.

tulppaanit

Tämä ei todellakaan ollut ensimmäinen kerta, jolloin jännitän vieraiden ihmisten kohtaamista tai hengaamista heidän joukossaan. Kavereiden keskellä olen kalana vedessä, mutta vieraiden ympäröimänä olen se, joka mielummin pysyttelee seinän vieressä tarkkaillen, mitä muut tekevät. Se, joka saattaa viettää koko illan pukahtamatta sanaakaan ajatellen, että muut ovat paljon pätevämpiä, eikä ketään kiinnosta mitä minulla on sanottavana.

Olen monet kerrat jättänyt menemättä tapahtumaan siksi, että en tunne sieltä ketään. Vaikka tiedän, että verkostoituminen tekisi hyvää, sydän muljuu ja vatsa oireilee niin, että on helpompaa jäädä kotiin ja katsella kateellisena jälkikäteen kuvia sieltä, minne muut ovat uskaltaneet.

Tilaisuuden kuluessa saatan tunnistaa ihmisjoukon keskeltä tutut kasvot, mutta olen melkein satavarma, ettei hän kuitenkaan muista minua. Olisi äärimmäisen noloa mennä moikkaamaan ja joutua tilanteeseen, jossa toinen tuijottaa ilmeettömin kasvoin ja kysyy, että kukas sä nyt olitkaan. Siksi en liiku sijoiltani, vaan hiplaan välinpitämättömän näköisenä kännykkääni. Tahtoisin, että joku tulisi viereeni, tervehtisi ja haluaisi kenties tutustua minuun. Vaikeaa se tietysti on, jos elekieleni kertoo toista tarinaa.

Messuilla kuljen käyntikortit taskussani, kädessäni lista yrityksistä, joille olen päättänyt käydä esittelemässä itseni ja kertomassa osaamisestani. Norkoilen messuosastojen lähistöllä, haahuilen edestakaisin ja käännyn kannoillani viime hetkellä. Ennen kuin uskallan ottaa ratkaisevan askeleen, saatan kerätä rohkeutta tunnin tai kaksi, kävellä muina naisina osaston ohi kymmeniä kertoja ja vasta sitten heittää itseni suden suuhun.

Kun kainalot hikoavat, posket hehkuvat punaisina ja hikikarpalot alkavat nousta nenän alle, ei kukaan ole parhaimmillaan. Sydän hakkaa niin, että ääni tärisee, sekoilen sanoissani, enkä muista hissipuheestani puoliakaan. Jos vastapuolen katse vaeltelee minne sattuu, eikä hän osoita ensimmäisen minuutin aikana aitoa kiinnostusta minua kohtaan, keksin jonkun tekosyyn perääntyä takavasemmalle. Eikä aikaakaan, kun tilalleni astuu toinen, itsevarmempi ja huolettoman helposti asiansa hoitava henkilö. Päätän, että seuraavalla kerralla se olen minä, vaikka tiedänkin, että moinen määrätietoisuus vaatii minulta valtavia ponnistuksia.

Kuitenkin, kaiken tämän sanotun jälkeen on pakko myöntää, että rohkeus ja mukavuusalueen ulkopuolelle astuminen kannattaa. Siitä sain todisteen viimeksi eilen.

Pari päivää sitten pyörin pari tuntia ravintola-alan messuilla. Käyntikortit kuumottivat jälleen kerran käsilaukussani, ja olin valovuosien päässä siitä määrätietoisesta myyntitykistä, joka olin luvannut itselleni olla. Sain potkia itseni väkisin liikkeelle, sillä niin paljon mielummin olisin jäänyt pesemään pyykkiä, tiskaamaan tai selaamaan keittiönpöydälle korkeaksi pinoksi kertyneitä hesareita. Se sanonta vanhasta koirasta pitää osapuilleen paikkansa.

Hissipuhe oli hakusessa, mutta uskaltauduin silti juttelemaan niitä näitä muutaman yrityksen kanssa. Jätin yhteystietoni muutamalle osastolle, maistelin tuotenäytteitä ja kiertelin ympäri massiivista messuhallia, kunnes totesin, että ehkä on vain paras taapertaa takaisin kotikonttorille.

Toissapäivänä puhelin soi. Harvinaista jo sinänsä, nykyään viestintä hoidetaan enimmäkseen sähköisesti, puhelinta käyttävät vain lehtimyyjät ja verottaka (joka viimeksi pari viikkoa sitten pirautti). Linjan toisessa päässä oli erään maahantuojan edustaja, joka soitti onnitellakseen. Olin voittanut viime viikon messuilta herkkukorin. Nähtävästi olin osallistunut tietämättäni arvontaan, mikäs siinä sitten, kyllä herkkukori minulle aina kelpaa.

Sovimme, että kori tuodaan ovelle asti, vietinhän päivät pitkät kotikonttorilla. Palkinnon lupasi toimittaa yrityksen markkinoinnista vastaava henkilö. Siinä vaiheessa päätin, että kun hän pimpottaa ovikelloa, minä pyydän hänet teelle. Eihän sitä koskaan tiedä, josko firmalla olisi tarvetta markkinoinnin apukäsille tai sielukkaalle sisällöntuottajalle.

Ja niin kävi, että tunnin rupateltuamme minulle luvattiin lähettää tarjouspyyntö. Uudet nettisivut kaipasivat uusia sisältöjä. Se iltapäivä menikin sitten ihmetellessä, miten ihmeessä tämä nyt näin meni. Vielä ei mikään ole varmaa, mutta menipä syteen tai saveen, olen ylpeä itsestäni, että uskalsin.

tulppaanit

Jos suutaan ei uskalla avata, ei sattumalla ole mitään mahdollisuuksia pudottaa taivaasta timantteja. Tuosta vain, tumpsis. Eteeni tömähtänyt järkäle ei ehkä vielä täytä timantin mittoja ja määritelmää, mutta jotain sen sisällä se on, siitä olen aivan varma. Otan taltan käteen, ja aloitan työstämisen. Tästä se lähtee, sanokaa minun sanoneen.