Hetehaltijan lumous – valloittava vaellusreitti Sallatunturin ympäri

Tunturilammin laavu on lähellä. Sinne asti reitti kulkee tuttuja polkuja, pitkin hiihtoladun pohjaa, leveää väylää, jonka pohjana on perinteinen pururata. Istahdamme juomatauolle vain jatkaaksemme muutaman minuutin kuluttua matkaa kohti tuntematonta. Sallatunturin ympäri kiertävä Hetehaltijan lumous on kartan mukaan noin 13 kilometriä pitkä. Vaativuusluokaksi on määritelty keskivaativa-vaativa ja kierroksen kestoksi 5–6 tuntia, mutta se ei meitä säikäytä. Kuvittelemme kiertävämme tunturit reilusti alle viidessä tunnissa, eihän eiliseen reilun 10,6 kilometrin lenkkiin mennyt kuin reilut pari tuntia.

Hetehaltijan lumous

Hetehaltijan lumous

Tällä kertaa olemme pakanneet reppuihin taukovaatteiden, välipalojen ja vesipullojen lisäkin myös lounastarpeet: ruusukaalirasian, kirsikkatomaatteja, fetaa, chiliä, valkosipulia, oliiviöljyä, mausteet ja muutaman kourallisen edellisenä iltana keitettyä pastaa. Ruokajuomiakaan ei pidä unohtaa: pari lasillista viiniä kulkee kätevästi mukana vanhaan vesipulloon kaadettuna. Mukana kulkevat myös minikokoinen halsteri, retkikeitin, lettupannu ja valmiiksi sekoitettu taikina sekä pari settiä biomuovista valmistettuja Light My Fire -astioita.

ruskaretki sallatunturiin

Maisema muuttuu nopeasti. Tunturilammin suomaasto jää taakse, kun astelemme pitkospuita pitkin eteenpäin ja Tunturikummun yli. Ympärillämme kohoaa kuusimetsä ja maaruska loistaa kaikissa mahdollisissa punaisen sävyissä. Puut ovat paikoin peittyneet naavaan ja puolukat hehkuvat punaisina polun varrella. Maasto on ihanan vaihtelevaa, se kumpuilee, kiipeilee ja pitää patikoijan valppaana. Askel on asetettava polulla poimuilevien puunjuurien lomaan.

Ilma on kostea, on kuin kävelisimme keskellä sumupilveä. Vettä ei varsinaisesti sada, mutta silti kuoritakin pintaan kertyy kosteutta ja vesipisaroita. Tunturi on jäänyt jo kauas taaksemme, tai ainakaan sitä ei tiheältä puustolta pysty enää erottamaan. Edellinen päivä painaa jaloissa, vaikkakin vähemmän kuin olin etukäteen kuvitellut.

Ketään ei näy missään, erämaa ympärillämme hengittää kanssamme samaan tahtiin. Välillä ajatuksissa vilahtaa alkukantainen petojen pelko. Mitä jos metsässä väijyy villieläin, joka silmäänsä räpäyttämättä odottaa saaliin saapumista pitkospuiselle tarjottimelle? On kummallisen hiljaista, edes linnut eivät laula. Hiljaisuuden rikkoo vain vaatteidemme kahina. Hätistän häiritsevät ajatukset sinne, mistä ne ovat tulleetkin ja hengitän syvään puhdasta ilmaa. Matkaa Kylmähetteen kodalle on enää vain vajaa kilometri.

Hetehaltijan lumous

Hetehaltijan lumous

Hetehaltijan lumous

Hetehaltijan lumous

Kota on harjun korkeimmalla kohdalla. Polku muuttuu vasemmalle viettäväksi, kun se kipuaa harjun laitaa ylöspäin. Tässä on varmaan syy reitin korkeampaan vaikeusasteeseen, toteamme lähes yhteen ääneen, kun liukastelemme maahan pudonneiden lehtien päällystämää polkua eteenpäin. Matkaa on taitettu tähän mennessä viitisen kilometriä.

Ylhäällä meitä odottaa yllättävä näkymä. Kuvittelin Kylmähetteen olevan jokin pieni suonsilmäke, mutta sanoisin harjun toisella puolella avautuvaa lämpärettä ennemminkin lammeksi. Hetehaltijan lumous on tullut todeksi. Kodalla ei ole muita, eikä aikomus ollut muutenkaan vielä tässä kohtaa päivää lounastella, joten jatkamme matkaa hetimiten. Ensin on kuitenkin laskeuduttava pitkiä portaita lammen rantaan ja ikuistettava ihmeellinen näkymä.

Lounaskokkailut päätämme hoitaa muutaman kilometrin päässä Pahaojankurun nuotiopaikalla, oli keli mikä hyvänsä. Kylmähetteeltä polku lähtee laskeutumaan alaspäin kiivetäkseen taas hetken kuluttua kulkemaan kurun laitamilla. Poikkeamme reitiltä sivuun ja kurkistelemme kurun pohjalle, jossa kohisee pieni koski. Nuotiopaikan sijainti on pieni pettymys, sillä odotimme henkeäsalpaavia näkymiä jylhään rotkoon, emme suojaisaa sopukkaa, jonka näköalan blokkaa tiheä männikkö.

Hetehaltijan lumous

Hetehaltijan lumous

Hetken hengähdettyämme tartumme toimeen. Sisko sahaa ja kirvestää polttopuut, minä sytyttelen sillä aikaa kiehisillä ja tuohilla tulet. Puut ovat kosteita, mutta roihahtavat lopulta lämmittämään kosteita kulkijoita. Kengät vaihtuvat villasukkiin ja vettäpitävä kuoritakki untuvaiseen vaatteeseen.

Taittelemme foliosta vuoan, johon asettelemme fetan, valkosipulinkynnet ja kirsikkatomaatit. Päälle lorautamme hiukan oliiviöljyä ja silppuamme aimo annoksen chiliä. Ruusukaalit pyöräytetään balsamicossa ja oliiviöljyssä ja asetellaan uutuuttaan hohtavaan halsteriin.

Hetehaltijan lumous

Hetehaltijan lumous

Hetehaltijan lumous

Nuotion kupeeseen kasattu hiillos kypsyttää folionyytin sisällön reilussa vartissa, eikä ruusukaaleillakaan kauaa enempää mene. Etukäteen keitetyt pastat lämmitetään kaasukeittimellä kiehautetussa vedessä, gluteenittomat ensin ja tavalliset pennepastat sitten. Lopuksi kaikki pastat sekoitetaan lautasella folionyytin uumenissa höyryäviin tomaatteihin ja kermaiseksi paahtuneeseen fetaan, ja tadaa – nuotiofetapasta on valmis!

Hetehaltijan lumous

Hetehaltijan lumous

Hetehaltijan lumous

Hetehaltijan lumous

Ohi pyyhältää pari maastopyöräilijää, jotka jatkavat pysähtymättä matkaansa kohti Pitkälampea. Yllättäen saamme seuraa pariskunnasta, joka on kiertämässä Hetehaltijan lumous -reittiä toiseen suuntaan. Vaihdamme muutaman sanan sillä aikaa, kun he paistavat eväsmakkaransa hehkuvalla hiilloksella. Hörppäämme viimeiset viinitipat kokoontaitettavien mukiemme pohjalta ja alamme kasata kamppeita kokoon. Jälkiruoan jätämme seuraavalle taukopaikalle, sillä matkaa on vielä puolet jäljellä.

Hetehaltijan lumous

Käymme kurkkaamassa kurun pohjalla kohisevaa Pahaojaa, ja jatkamme matkaa. Hetehaltijan lumous kutsuu! Jälkimmäisen puoliskon suomaisemat ovat hengästyttävän kauniita. Keltaisen, ruskean ja oranssin sävyt kilpailevat keskenään ja suolammen pinta heijastelee sekin ruskan värejä. Pitkospuut kuljettavat meitä kosteikkojen halki. Enää ei sada, ja jos oikein tarkasti katsoo, näyttää pilviverhokin ohentuneen.

Suunnitelmissamme oli Hetehaltijan lumouksen lopuksi valloittaa Ison Pyhätunturin huippu ja sen näköalapaikka. Tutkimme taukopaikalla karttaa, joka lupaili oikoreittiä onneen, mutta vaikka kuinka tähyilemme ei poikkeamaa polulta löydy. Se ei sinänsä ole ihme, sillä nousu huipulle on jyrkkä ja elämää suurempien kivenlohkareiden koristama. Emme malta pysähtyä Kaippahanojan laavulle, vaan patikoimme eteenpäin. Jospa jaksaisimme sittenkin poiketa korkeimmalle kohdalle virallisia reittejä pitkin.

Hetehaltijan lumous

Hetehaltijan lumous

Kun saavumme risteykseen, jalkapohjia särkee, väsymys painaa ja mielessä liikkuvat lähinnä haavekuvat lämpimistä löylyistä ja kuumasta suihkusta. Hetehaltijan lumous on vienyt viimeisetkin voimat. Liukastun pitkospuilla ja lennän tömähtäen pyllylleni. Se on viimeinen tikki, ei meistä enää taida olla tunturin huiputtajiksi. Sen verran kuitenkin jaksamme, että oikaisemme Sallatunturin rinteiden kautta kotiin. Oikopolku lähtee pohjoisrinteiltä ja kiertää tunturin viertä mökkikylän kautta takaisin reitin alkupisteeseen. Punaisina loistavat puolukkapuskat palkitsivat reippailijat vielä viime metreillä, onneksi olimme varanneet taskun pohjalle pari minigrip-pussia puolukkamättäitä varten!

Vasta saunan lauteilla tajuamme, että letut jäivät paistamatta. Ehtiihän sitä huomennakin, toteamme, ja heitämme kiukaalle kauhallisen löylyä.

Vaikka etenimme reipasta tahtia, Hetehaltijan lumous vei meiltä reilut 7 tuntia. Muistathan aina ottaa paperikartan mukaasi, kun lähdet luontoon. Vaikka reitti olisi merkitty hyvin, mitä tahansa voi tapahtua. Olosuhteet saattavat yllättää ja kännykästä loppua akku. Kunnon maastokartan avulla voit suunnistaa maamerkkienkin mukaan, mutta kompassin käyttö kannattaa myös opetella. Jos lähdet maastoon yksin, kerro jollekin mihin olet menossa ja koska olet palaamassa. Kuljeta omat roskasi mukanasi, sammuta tulet ja hehkuvat hiillokset ennen kuin jatkat matkaa.

Lue myös:
Sallatunturi – sydämeni valittu
Metsäterapiaa ja patikkapolkuja: ruskaretki Sallatunturiin

Gluteeniton omenapaistos suolakinuskilla

Mikään etelän punaposki ei vedä vertoja kotimaiselle omenalle. Vanhempien puusta pudonnut omppu ei ehkä ole kaikkien kaunein, eikä sieltä kiinteimmästä päästä, mutta rakenne tai ulkonäkö eivät tässä kilpailussa ratkaisekaan, vaan tärkeintä on maku.

Sille tunteelle, joka valtaa ajatukset, kun puraisee syksyn ensimmäistä omenaa, ei ole sanaa, vaikka pitäisi kyllä ehdottomasti olla. Hampaat iskevät kiinni kuoreen ja suupieliin purskahtaa maukasta mehua. Rouskahtava ääni, jonka kuvitteleminenkin herauttaa veden kielelle. Pieni kirpeys, riemukas raikkaus ja sopiva happamuus kilpailevat kielen kärjellä ja huulet hamuavat jo seuraavaa suupalaa.

gluteeniton omenapaistos

Ei siis ihme, että hedelmäkorissa hehkuvat omenat hupenevat meillä hurjaa tahtia. Ne katoavat sellaista vauhtia, etten lokakuun loppuun mennessä ole ehtinyt leipoa edes yhtä omenapiirakkaa, enkä kokata ainuttakaan omenapaistosta. Yhden satsin uuniomenahilloa Annin ohjeella olen sentään saanut aikaiseksi.

Tämäkin Jotain maukasta -blogista bongattu omenapaistos on odottanut toteuttamistaan kohta kolme viikkoa. Ensin sitä piti kokata hääjuhlien jatkojen jälkiruuaksi, sitten yrittäjäystävien kokoontumisajojen iltapalaksi. Aineksetkin ostettiin kahteen kertaan, joten nyt kuivakaapissa majailee kaksi pakettia muscovadoa ja toinen mokoma ruskeaa sokeria. Omenat sen sijaan on syöty pois aikoja sitten.

gluteeniton omenapaistos

Viikonloppuna, kun edessä olivat 6 vuotta täyttävän siskonpojan syntympäpäivät, päätin vihdoin ottaa reseptin käsittelyyn. Alkuperäisestä ohjeesta poiketen omasta paistoksestani tuli gluteeniton ja laktoositon, jotta koko vierasjoukko voisi herkutella sillä.

Riippuen lajikkeesta omenoista saattaa irrota uunissa runsaastikin nestettä. Omenalohkojen lomaan voikin halutessaan ripotella hiukan gluteenittomia kaurahiutaleita mehua imemään. Maidon sijaan myös kerma käy, ja gluteenittomat jauhot voit korvata millä tahansa jauhoilla, jos gluteeni ei ole ongelma. Omenalajikkeella ei ole suurta väliä, minä upotin paistoksen kolmea eri lajia. Yksi niistä kulki keittiööni Raumalta asti, kiitos vaan Saana!

gluteeniton omenapaistos

Ja sitten hommiin:

Gluteeniton omenapaistos

4 isoa omenaa
3 dl mantelilastuja
100 g voita
1 dl ruokosokeria
1 dl tummaa muscovadosokeria
2 1/2 rkl gluteenittomia kaurajauhoja
3/4 dl laktoositonta maitoa, kermaa tai gluteenitonta kauramaitoa
ripaus suolaa

Pane uuni lämpiämään 200 asteeseen Paloittele sitten omenat. Kotimaisia omppuja ei tarvitse kuoria, riittää, että ne huuhtaisee hanan alla. Levitä omenapalat uunivuokaan, perinteinen pyöreä piirakkavuokakin käy.

Sekoita ja kuumenna kattilassa kaikki muut ainekset. Anna voin sulaa miedolla lämmöllä, väännä sen jälkeen nupit kaakkoon ja keitä kuorrutusta pari minuuttia.

Kaada kuorrute omenoiden päälle ja viimeistele gluteeniton omenapaistos ripauksella sormisuolaa. Paista uunissa n. 25 minuuttia tai kunnes omenat ovat pehmenneet ja mantelit saaneet kunnolla väriä. Anna jäähtyä hetken ja lusikoi päälle vaniljajäätelöä tai lorauta lautaselle vaniljaista kastiketta. Jos vuoan pohjalle jää kinuskia, voit nautiskella sen sellaisenaan tai vaikka puolukoiden kanssa.

gluteeniton omenapaistos

Gluteeniton omenapaistos suolakinuskitwistillä lunasti kerrasta paikkansa meidän keittiössä. Kirpeän makea suositus!

Kurkkaa myös seuraavat omenasesonkiin sopivat reseptit:
Mummoystävän omenapiirakka
Hävikkiviikon omena-salviapiirakka
Tarte tatin – se paras resepti?
Astetta hienompi omenamuru
Omenapaistos, joka kesytti kaaoksen

Jäähyväiset kesäparatiisille

Siinä se nyt oli. Viesti, jonka olin aavistanut tulevan, vaikka kuinka koetin olla ajattelematta asiaa. Mökin vuokrasopimus päättyisi vuoden 2019 loppuun. Edessä olivat jäähyväiset kesäparatiisille.

Olisin halunnut viivytellä ja jättää kysymättä, ennen kuin on pakko. Mies kuitenkin halusi tietää. Ymmärrän sen kyllä, sillä kampetta oli kertynyt mökin kaappeihin sellaiset määrät, että niiden roudaamiseen tarvittiin enemmän kuin neljä kättä ja moottoripyörä. Oli katsottava kalenteriin, suunniteltava aikataulu ja lainattava auto.

jäähyväiset mökkiparatiisille

Pala nousi kurkkuun ja purskahdin itkuun. Tunteiden voimakkuus yllätti itsenikin ja vasta siinä hetkessä tajusin, kuinka tärkeä punaisesta tuvasta ja mielen rauhoittavasta mökkimaisemasta oli meille molemmille tullut. Ajatus siitä, että en ehkä enää koskaan pääsisi istumaan tällä lasiverannalla, uittamaan varpaitani tältä laiturilta, saunomaan näillä lauteilla ja uimaan kirkasvetisessä järvessä, oli lohduton.

Ikävä tulee paitsi mökkimaisemaa myös rauhaa ja levollisuutta, kurkien kailotusta, joutsenten laulua, kuikan kaihoisaa huutoa ja isokoskeloiden sukellusnäytöksiä. Ei enää uskomattomia auringonlaskuja, romanttisia souturetkiä, rasvatyyntä järvenpintaa, pihapiirin mustikkamättäitä, hiekkapohjassa vaeltavia simpukoita eikä rannassa nukkuvia haukia. Ei riippumatossa loikoilua, takkatuleen tuijottelua, saunan lämmittämistä ja kesäkeittiön tuoksuja. Ainakaan tässä eteläsavolaisessa osoitteessa.

jäähyväiset mökkiparatiisille

jäähyväiset mökkiparatiisille

Nyyhkytykselle ei meinannut millään tulla loppua. Kipusin kainaloon ja yritin hengittää syvään. Illalla saunan lauteilla mies käytti kovia kirosanoja, minä seisoin kylpytakissani laiturilla, seurasin kurkiauran lentoa ja annoin viileän tuulen riepotella tukkaa ja helmojani. Olo oli haikea.

Siksi mökkikesää jatkettiin tänä vuonna lokakuulle asti. Viimeisenä viikonloppuna jätimme jäähyväiset kesäparatiisille. Pakkasimme ja puunasimme, tyhjensimme kaappeja ja täytimme auton takakonttia. Kyytiin kannettiin kaiken muun mökkikamppeen lisäksi pulsaattoripesukone, iso laatikollinen kirpputorilta kerättyjä astioita, kolme kangaskassillista lukemattomia kirjoja, repullinen reseptejä, laukullinen lakanoita ja mieletön määrä mökkivaatteita. Kenkiäkin oli kertynyt nurkkiin vino pino.

jäähyväiset mökkiparatiisille

Monivuotiset yrtit kaivettiin ylös ja Jyväskylästä saatu perinneraparperi siirrettiin ämpäriin. Laituri nostettiin talviteloille ja tuhkatkin tyhjennettiin pesästä. Viimeisenä pimeänä yönä onnistuin kadottamaan toisen korvakoruni huussipolulle. Jääköön se muistoksi mökkimaisemaan, merkiksi minusta ja meidän täydellisistä mökkikesistämme.

Ovea lukitessa ei tuntunut oikeastaan miltään. Haikeus oli haudattu toiveikkuuden alle.

jäähyväiset mökkiparatiisille

Saattaa olla, että pääsemme vielä piipahtamaan tutuksi tulleissa maisemissa, mutta koko kesää meillä ei ole mahdollisuus siellä enää viettää. Omistaja haluaa ensi vuonna viettää enemmän aikaa omilla tiluksillaan. Ymmärrän hyvin, sillä jos minulla olisi täydellinen pakopaikka, olisin siellä aina. Siksi hakuvahdit on nyt asetettu, ja sormet selailevat myyntipalstoja harva se päivä.

jäähyväiset mökkiparatiisille

Rantasauna, etelään tai lounaaseen katsova lasiveranta, kirkas vesi ja alle kolmen tunnin ajomatka Helsingistä. Sähköjä emme välttämättä tarvitse, mutta oma kaivo olisi hyvä olla. Aitta vieraille tai ainakin mahdollisuus rakentaa sellainen. Bussipysäkki korkeintaan kymmenen kilometrin päässä. Siinä kai ne tärkeimmät. Ehkäpä ensi kesänä meillä onkin ikioma kesäparatiisi?