Mökkihöperö tässä terve!

Läppäri on auki, ja tyhjä arkki tuijottaa ruudulta vaateliaana ja kirkuvan kirkkaana. Tekeminen tuntuu tahmealta ja ahdistuksen tunne pyrkii esiin rintalastan alta. Päätän siirtää pakolliset työasiat hetkeksi syrjään ja kirjoittaa jotain aivan muuta. Otan koneen kainaloon ja suunnistan tuvan hämärimpään nurkkaan. Vedän viltin jalkojeni päälle ja alan kirjoittaa. Lupaan itselleni, että jos tämä teksti valmistuu seuraavaan tasatuntiin mennessä, palkitsen itseni päiväunilla. Sitten aloitan.

mökkihöperö aamu usva

Radiossa soi jazz ja uunissa palaa tuli, liekit loimottavat valurautaisen luukun pienistä aukoista. Keittiössä kohisee vedenkeitin. Tuuli on tyyntynyt ja kääntynyt luoteesta pohjoisen puolelle. Mökillä ja meillä menee ihan hyvin. Vaikka välillä kinastelemme ja tiuskimme toisillemme, olemme onnistuneet yllättävän hyvin elämään sulassa sovussa näissä niukoissa neliöissä. Etenkin nyt, kun ulkona alkaa olla kylmä ja sulkeudumme sisätiloihin, törmäilemme toisiimme jatkuvasti pienessä mökkikeittiössä. Toisen tielle jättämät tavarat saavat sapen kiehahtamaan, nojatuoliin kerääntynyt vaatekasa ärsyttää ja kasvava tiskivuorikin ottaa päähän. Arki on arkea idyllisimmissä mökkimaisemissakin.

Työpäivän aikana keskitymme omiin hommiimme. Jos sovittuja tapaamisia ei ole, karkaan välillä sienimetsään tuulettamaan ajatuksiani, istun laiturilla tuijottamassa veden liikettä ja pilvien purjehtimista taivaan kannella, heittäydyn pitkäkseni lukemaan kirjaa tai kahlaan läpi keittiön pöydälle kasaantunutta hesarien pinoa. Mies tönöttää tunnollisesti palapelilaatikoiden päälle viritetyn etätyöpisteensä edessä, keittää välillä kahvia ja jatkaa taas pakerrustaan.

Maisema on hiljainen. Järven rannalla on kymmenkunta mökkiä, mutta muita mökkiläisiä näkee syyskuussa enää harvakseltaan. Yllätyn joka kerta, kun metsän takaa pilkistää valo ja mietin, ovatko naapurit todella paikalla vai onko joku eläin laukaissut liiketunnistimella toimivan pihavalon. Vastarannalla on vakituista asutusta. Kukko kiekuu ja koirat kommunikoivat keskenään. Västäräkkien parvi etsii ötököitä kesäkeittiön katolta ja korppi kailottaa kovaan ääneen kuusikossa. Kurkiaura liitää mökin yli niin korkealla, että lintuja hädin tuskin erottaa paljaalla silmällä.

mökkihöperö aamu usva

mökkihöperö aamu usva

Pari päivää sitten pihaan lennähti huuhkaja. Ison linnun ilmestyminen pihapiiriin säikäytti meidät molemmat. Se istahti männyn oksalle, katseli ympärilleen ja poistui takaoikealle vain palatakseen kohta takaisin. Postinhakumatkalla syy päiväsaikaan liikkuvan linnun käytökseen paljastuu. Se on häädetty pesästään. Mökkitie on muuttunut, sillä sen varrelta on kaadettu yli 50-vuotias koivikko. Muutos on niin suuri, että pysähdyn niille sijoilleni ja tajuan liikkua vasta, kun metsäkone alkaa metelöidä. Lehtomaisesta vihreästä keitaasta, jossa linnut pitivät alkukesästä korviahuumaavaa konserttiaan, on tullut hakkuuaukio. Pidättelen itkua ja ihmettelen itsekseni, kuinka suuri vaikutus puiden kaatamisella minuun on. Pari päivää myöhemmin naapuri tietää kertoa, että koivikon kohdalla oli aiemmin ollut peltoja. Kyse ei siis ollut satoja vuosia vanhasta ikimetsästä, mutta surulliseksi ihmisen toiminta minut silti sai. Palattuani takaisin mökkipihaan istuin lamaantuneena hyvän tovin ja olin onnellinen siitä, että oma tonttimme sijaitsee paikassa, johon avohakkuut eivät yllä.

Järvivesi on jäähtynyt kahteentoista asteeseen. Nilkat jäätyvät jo ensimmäisellä uimaportaiden askelmalla, mutta pulahdan silti. Pidän kiinni uimaportaista ja lasken sekunteja. Sitten juoksen takaisin saunaan. Talviuimaria minusta tuskin tulee, mutta tämäkin on ihanaa. Syke kiihtyy, veri kiertää suonissani ja ihoa kihelmöi. Saunan lämpömittarin mukaan lämpötiloissa on eroa melkein 80 astetta. Lempeä löyly leviää lauteille ja tummalle seinälle heijastuu veden välke.

mökkihöperö aamu usva

mökkihöperö aamu usva

En tiedä miten meidän käy, kun palaamme kaupunkiin. Olemme tottuneet viettämään kaiken ajan korkeintaan kaksin. Hiljaisuuden keskellä, luonnossa liikkuen ja metsästä kulkien. Normaaliin palaaminen pelottaa vähän. Osaanko enää olla, jaksanko muita ihmisiä, haluanko liikkua isojen massojen keskellä vai kierränkö kaiken kaukaa ja pysyttelen taustalla?

Juuri nyt haaveilen siitä, ettei tarvitsisi palata pysyvästi harmaaseen kaupunkiin. Että meillä olisi ympärivuotinen asuinpaikka Etelä-Savossa ja Helsingissä vain kompakti kaupunkikoti. Yksiö tai pieni kaksio kantakaupungissa, sellainen jonne voisi tarpeen tullen asettua muutamaksi viikoksi tai vaikka vain viikonlopuksi, kuluttaa kulttuuririentoja, tavata ystäviä, istua illallisilla ja palata sitten takaisin maalle, luonnon helmaan ja veden äärelle. Hiljaisuuteen, josta en enää ole valmis luopumaan. Olen mökkihöperö, ja ylpeä siitä.

Eipä tiennyt kaupunkilaistyttö, mihin ryhtyi, kun mökin hankki. Kuulen kuinka lukko pääni sisällä naksahtaa auki, tahmeuden tunne on haihtunut ja hengittäminenkin muuttunut helpommaksi. Painan pään tyynyyn, vedän viltin korviin ja näen unta uudenlaisesta elämästä.

Gluteenittomat uuniomenat mantelilla, kookoksella ja suolakinuskilla

Mitäs me syötäisiin tänään lounaaksi, kysyy mies läppärinsä takaa. Istumme mökillä pirtinpöydän ääressä toisiamme vastapäätä. Katson häntä tuskastuneena sormet näppiksellä ja sanon, etten tiedä, eikä jotenkin jaksa edes kiinnostaa. Lykkäämme lounasta ja lopulta lämmitämme hätävaraksi hankitun hernekeittopurkin, vaikka jääkaappi on täynnä tuoreita aineksia. Kokkausinspiraatio on ollut hukassa hurjan pitkään. Siksi olin erityisen onnellinen, kun eilen hedelmävadille asetellut punaposkiset kotimaiset omenat saivat aikaan mukavaa mielenliikehdintää. Pitkästä aikaa teki mieli kokata – ja kolme varttia myöhemmin nostin uunista maailman ihanimmat uuniomenat!

gluteenittomat uuniomenat

Tuntuu hyvältä, että tyhjän reseptipaperin kammo on vihdoin selätetty. Uusia ideoita muhii päässä ruuhkaksi asti. Tätä fiilistä ehtikin tulla jo ikävä.

Luulen, että ajatus uuniomenoista oli muhinut päässäni jo päiviä, aina siitä asti, kun selatessani somea törmäsin Annin uuniomenareseptiin. Halusin kuitenkin käyttää täytteeseen omia suosikkejani, kuten kookosta ja mantelijauhoa, joten sen Annin reseptin seuraamisen sijaan, kehittelin ihkaoman. Kaikki ainekset löytyivät mökin kaappien kätköistä, joten monimutkaiseksi tätä jälkkäriä ei voi millään mittapuulla moittia.

gluteenittomat uuniomenat

Uuniomenista tuli mielettömän hyviä, etten sanoisi parhaita ikinä. Ilman suolakinuskiakin olisi pärjännyt, mutta sus siunakkoon, minkä loppusilauksen se jälkiruualle antoi! Kookosta, kauraleseitä, mantelijauhoja ja vaahterasiirappia olen yhdistänyt aiemmin gluteenittomaan raparperipaistokseen ja taidanpa kokeilla samaa komboa jossain muodossa myös puolukan kanssa. On tässä syksyssä hyvätkin puolensa!

Vegaanisen version saat vaihtamalla voin kasvimargariiniin. Mantelit voit vaihtaa mihin tahansa pähkinöihin ja jos et pysty syömään mantelijauhoa, voit korvata sen vehnällä tai kaurajauhoilla. Vaahterasiirappikaan ei ole välttämätön, sillä mikä tahansa siirappi sopii tähän hyvin. Jos kaneli ei kiinnosta, kardemumma on myös hyvä vaihtoehto. Ja sitten asiaan!

gluteenittomat uuniomenat

Gluteenittomat uuniomenat mantelilla ja kookoksella

4–5 omenaa
25 g voita
2 rkl ruskeaa sokeria
2 rkl mantelijauhoa
2 rkl gluteenittomia kauraleseitä tai -hiutaleita
1 rkl kookoshiutaleita
Pari ripausta kanelia

Nopea suolakinuskikastike
25 g voita
1/2 dl vaahterasiirappia
1/ 2 dl mantelirouhetta tai -lastuja
Ripaus kanelia
Ripaus suolaa myllystä

Pese uuniomenat ja poista niistä siemenkodat joko omenaporalla tai terävällä, ohutteräisellä veitsellä. Sekoita kaikki kuivat aineet ja lisää huoneenlämpöinen voi. Nypi voi sormin kuiva-aineiden joukkoon. Ota sopivankokoinen uunivuoka, asettele uuniomenat sen päälle ja painele täyte omenoiden koloihin sormin tai pienellä lusikalla. Kokoa pieni keko täytettä myös omenan päälle. Paista uuniomenat 200 asteessa uunin keskitasolla n. 25 minuuttia. Loppuvaiheessa omenan kuori saattaa alkaa repeillä, joten tarkkaile tilannetta, jos haluat säilyttää kuoren ehjänä.

gluteenittomat uuniomenat

Tee suolakinuski, kun paistoaikaa on jäljellä kymmenisen minuuttia. Mittaa pieneen kattilaan voi, vaahterasiirappi ja mantelit. Kiehauta ja anna kuplia vielä hetki, että kinuski paksuuntuu vähän. Sekoita joukkoon ripaus tai pari kanelia ja rouhaise myllystä vähän suolaa. Ota omenat uunista ja valuta jokaisen päälle lusikallinen kinuskia. Jos olet suolakinuskifani, rouhaise ihmeessä vielä vähän lisää suolaa omenan päälle korostamaan makuja!

gluteenittomat uuniomenat

gluteenittomat uuniomenat

Gluteenittomat uuniomenat ovat niin suussasulavia, etteivät kaipaa välttämättä kaveriksi jäätelöä tai vaniljakastikettakaan. Herkuttele siis sellaisenaan tai aateloi jäätelöllä, jos mielesi tekee!

Yrittäjän vapautta, vertaistukea ja skumppaa kuksasta Hervon huvilalla

Ryhdyin yrittäjäksi syystä. Harva palkkatyö vetää vertoja vapauden tunteelle, ja sille, että saa aikatauluttaa työpäivät oman mielensä mukaan. Työprojektit ja asiakkaat saa valita itse ja palkkapussin paksuuskin on itsestä kiinni. Lenkkipoluille voi pyyhältää silloin, kun aurinko astuu esiin pilvien takaa, ja ranskalaisten viivojen yliviivaamista on mahdollista jatkaa luontevasti lauantaina. Kaiken kukkuraksi heti huomenna voi hypätä junaan ja puksuttaa vaikka Ouluun tapaamaan ystäviä. Toimisto on siellä, missä minä olen.

hervon huvila

hervon huvila

hervon huvila

hervon huvila

Syksyn alussa kirjoitin instagram-kuvan yhteyteen tekstin, jossa haaveilin hotellivuorokausista tai muutamasta päivästä keskellä ei mitään. Lomaa en kaivannut, vaan mielessä liikkuivat työasiat. Tuntui siltä, että olisi pakko poistua hetkeksi kotikonttorilta, hakeutua kaltaistensa seuraan, työskennellä uudessa ympäristössä ja ammentaa siitä energiaa kirjoittamiseen ja kuvaamiseen.

Sillä on yksinyrittämisessä huonojakin puolia. Tehokas ajanhallinta vaatii valtavaa itsekuria. Töitä on epätasaisesti, eikä voi koskaan olla varma, mistä seuraavan syksyn rahat raavitaan kasaan. Huijarisyndrooma vaivaa, ja välillä pääni sisällä asuva kriitikko heiluttaa ruoskaansa turhankin armottomalla tavalla. Kotikonttorin seinät kaatuvat päälle, ja puoliso on hukkua puhetulvaan, joka hyökyy hillittömänä suustani, kun hän saapuu kotiin. En ole koko päivänä puhunut kenenkään kanssa. Asiakkaiden kanssa kommunikoidaan sähköpostitse, ja työkavereiksi voi kutsua korkeintaan tietokonetta ja kameraa. Yksin pakertaminen, se on yksinäistä.

hervon huvilalla

hervon huvilalla

hervon huvilalla

Kun vaakakuppi painui hetkeksi miinuksen puolelle, heitin ilmaan idean. Esitin asiani huolettomasti sivulauseessa, enkä arvannut kenenkään siihen tarttuvan. Mutta kuinka ollakaan, yksi yrittäjäkollegoistani kommentoi tekstiä ja koppasi irtopallon ilmasta kiinni. Mitäpä, jos yhdistäisimme pariksi päiväksi voimamme ja lompakkomme? Samalla vaivalla voisimme tarjota vertaistukea ja apua toisillemme. Kyllä, todellakin, hihkuin. Toimeenpano jäi kuitenkin tuonnemmaksi, sillä juuri silloin kalmanlinjat olivat liian lähellä.

Monta viikkoa myöhemmin rustasin itselleni päivän tehtävien listaa. Kirjasin paperille akuutimpien asioiden jatkoksi aiemmin esitetyn kysymyksen ja päätin löytää siihen vastauksen. Ennen kuin ehdin viivata yhtäkään ranskalaista kynälläni yli, kolahti sähköpostilaatikkooni viesti. Martina Tasty Travelissimo -blogista kysyi, kiinnostaisiko minua edelleen parin päivän kirjoitusleiri sopivan ajomatkan päässä pääkaupunkiseudulta. Kiinnostihan minua, joten ryhdyimme yhteistuumin organisointihommiin. Vihdoinkin!

hervon huvila

hervon huvila

hervon huvila

Ensin kartoitimme hotellivaihtoehtoja, ja kyselimme muutamaa tuttua bloggaajaa mukaan kuvioon. Sitten käänsimme lennosta kelkan ja katsastimme airbnb-tarjonnan. Sopivia vaihtoehtoja sattui silmiin useampi, mutta voiton vei lopulta Hervon huvila Lammilla, lähellä Hämeenlinnaa.

Niinpä eräänä sateisena tiistaina pakkasimme kimpsumme Martinan autoon ja starttasimme kohti Päijät-Hämettä. Kirjoitusleirille kokoontui kokonaista neljä tarinankertojaa, kaikki yksinyrittäjiä. Toinen pakettiauto kaarsi keltaisen hirsihuvilan pihaan Raumalta asti ja toi kyydissään Cocoa etsimässä -blogin Arnan ja Live now – dream later -blogin Saanan.

hervon huvilalla

hervon huvilalla

hervon huvilalla

Lokakuussa lopussa toimisto pantiin siis pystyyn Lammille. Kaksi päivää Hervon huvilalla vierähti vikkelästi. Aamu alkoi kahvilla, lounaan jälkeen pyörähdettiin lenkkipoluilla ja iltaisin lämmitettiin pihasauna. Työt etenivät, mielipiteitä vaihdettiin, rahasta puhuttiin ja olkapäinäkin oltiin. Viinistä, juustoista ja hyvästä ruuasta nyt puhumattakaan. Myös häälahjaksi edellisenä viikonloppuna saatu kuksa sai skumppakasteen, kuten asiaan kuuluu.

kaurapalat maapähkinäkastikkeessa

kaurapalat maapähkinäkastikkeessa

hervon huvila

hervon huvila

Nopeasti kävi harvinaisen selväksi, että juuri tätä me kaikki kipeästi kaipasimme. Yksin pakertamisen, mikrossa lämmitettyjen lounaiden, päälle kaatuvien seinien ja tylsimpien työtehtävien välttelyn sijasta kaksi päivää yhteen hiileen puhaltamista, yhteisiä lounastaukoja, ajatusten tuulettamista, ulkopuolisia näkökulmia, ideoiden sparraamista ja kollegiaalista kannustusta.

hervon huvila

hervon huvila

Päivät Hervon huvilalla tulivat tarpeeseen, eikä kerta taatusti jäänyt viimeiseksi. Enemmän vertaistukea ja vähemmän yksinäisiä työviikkoja – se olkoon mottoni vuodelle 2020. Tavoitteen eteen on jo tehty muutakin kuin lenkkeilty Lammilla, minulla on nimittäin nykyään työhuone.. mutta siitä lisää jonain toisena joulukuisena päivänä!

hervon huvila

ps. Martina vei pari viikkoa sitten sanat suustani. Jos haluat tietää miltä kirjoitusleiri Hervon huvilalla, lammilaisissa maisemissa tuntui, kuulosti, tuoksui, maistui ja näytti, käy kurkkaamassa miten hän kirjoitusleiriä kuvailee: Lammi kaikilla aisteilla