Viini- ja suklaatasting – pimeiden syysiltojen piristys

Jollain alkukesän ensimmäisinä mökkiviikonloppuna satuin selaamaan vanhaa lehteä, jonka sivuilta silmiini osui artikkeli suklaasta ja viinistä. Aviisi saattoi olla Glorian ruoka & viini, Etiketti tai Viini-lehti, tarkkaa muistikuvaa ei enää ole. Jutun yhteydessä annettiin vinkkejä viini- ja suklaatastingin järjestämiseen kotioloissa. Pakkasin lehden saman tien reppuuni, sillä päässäni kehkeytyi saman tien suunnitelma.

Paria viikkoa myöhemmin suunnittelin juhannusmenua. Vuokrattu kesäparatiisi oli omistajien käytössä, joten me matkaisimme ystävän mökille Anttolaan. Juhannusta oli tulossa viettämään kahdeksan hengen sekalainen seurakunta. Emme tunteneet kaikkia ennalta, mutta tiesimme, että hyvää ruokaa rakastavat kaikki. Kuten myös suklaata ja viiniä. Pakkasin putkikassiini lehden lisäksi kaappien kätköihin unohtuneen Madeira-pullon. Loput viinit ja suklaat ostaisin matkan varrelta.

viini- ja suklaatasting

Marssin Mikkelin Alkoon lehti kädessä ja ryhdyin etsimään viinejä. Yllättävää kyllä, kaikki suositusviinit löytyivät edelleen hyllystä. Eivät ne tietenkään samaa vuosikertaa olleet, mutta toimivat varmasti silti. Niinpä koriin kerättiin moscatelia Espanjasta, shirazin ja malbecin sekoitusta Argentiinasta sekä zinfandelia Kaliforniasta, yksi pullo kutakin. Suklaat meinasivat unohtua, ja siksi ryntäsin karkkihyllylle suoraan kassajonosta ja nappasin käteeni lähimpänä olleet levyt – yhden valkoista, yhden maitosuklaata ja kaksi tummempaa suklaalevyä.

Viini- ja suklaatasting järjestettiin myrskyisen juhannusaaton jälkeisenä juhannuspäivänä. Viinit ja suklaat katettiin savusaunan eteen kalliolle, pöydän virkaa toimitti vanha ja tuulen tuiverruksessa harmaantunut, laudoista tehty levy. Suklaan lisäksi tarjolla oli vaahtokarkkeja, mansikoita ja kannullinen vettä. Jos viinistä emme humaltuisi, hoitaisi sokeri senkin puolen.

viini- ja suklaatasting

viinisuklaatasting

Viinilasien sijaan käytimme snapsilaseja, sillä tarkoitus todella oli maistella, ei niinkään tissutella. Sitä varten oli varattu runsaasti tonkkaviinia ja skumppaa, jotka säilyivät viileinä mökin pohjoisenpuoleisella seinämällä. Varsin kätevää. Jokainen osallistuja sai eteensä paperia ja kynän, sillä ei se ole tasting eikä mikään, jos siitä ei muistiinpanoja ei tehdä. Olihan meillä jo kokemusta ja paikalla kaksi alkuperäistä suurkuluttajaakin.

Maistoimme kaikkia suklaita kaikkien viinien kanssa ja kirjoitimme kokemukset ylös. Jokainen päätti arvosteluasteikkonsa itse. Yksi piirteli hymiöitä, toinen jakoi tähtiä ja kolmas ryhtyi runolliseksi. Aika pian kävi selväksi, että kiireessä tapahtunut maitosuklaavalinta meni metsään. Pandan maitosuklaa maistui lähinnä pahvilta ja pahalta pääsiäismunalta. Sen kanssa ei toiminut yksikään viini. Olisi pitänyt pysähtyä karkkihyllyllä hetkeksi ja etsiä se aito ja oikea, Fazerin sininen.

viinisuklaatasting

viinisuklaatasting

Raatimme ehdottomaksi suosikkipariksi selviytyi Pandan valkosuklaa ja Moscatel-rypäleestä tehty jälkiruokaviini, jota luonnehditaan alkoholiliikkeen sivuilla makeaksi, hapokkaaksi, aprikoosiseksi, persikkaiseksi ja ananaksiseksi. Tulos ei ole kovin yllättävä, mutta ryhmä rämän yksimielisyys sen sijaan oli.

Seuraavista sijoista käytiin hyvinkin tasaista kamppailua, mutta pienellä ynnäilyllä hopeamitali jaettiin Brunbergin 53-prosenttiselle tummalle suklaalle ja täyteläiselle, keskitanniiniselle, kirsikkaiselle, vadelmahilloiselle, suklaiselle(!) ja kevyen tammiselle Zinfandel-rypäleestä valmistetulle Gnarly Head -punaviinille. Kolmanneksi kiri 70-prosenttisen suklaa ja sille paritettu 10-vuotias madeira. Loput yhdistelmät jäivät enemmän ja vähemmän jumbosijoille, vaikka artikkelin mukaan maitosuklaan olisi pitänyt toimia keskitäyteläisen Trivento Shiraz Malbecin kanssa. Syy oli tällä kertaa kyllä huonossa suklaassa, ei viinissä.

viinisuklaatasting

juhannus

Suosittelemme kokemusta. Suosittelemme myöskin varaamaan jälkiruoaksi jotain suolaista. Sen kanssa voikin sitten tyhjennellä pullojen pohjat, sillä varsinkin Gnarly Head osoittautui oivalliseksi viiniksi myös grilliruoalle. Jos makeanhammasta alkoi kolottaa ja viiniäkin tekisi sateisena syysiltana mieli, tässä lyhyet ohjeet omatoimisen tastingin järjestämiseen.

Tee-se-itse viini- ja suklaatasting!

Valitse tastingiin muutamia erilaisia suklaita, esimerkiksi valkosuklaata, maitosuklaata ja kahta eri vahvuista tummaa suklaata (esim. 55 % ja 70 %). Tarjoile suklaa huoneenlämpöisenä, jolloin se sulaa suuhun.

Viinit voit valita oman maun mukaan, mutta variaatiota kannattaa niissäkin olla. Nyrkkisääntönä on, että viinin tulee olla suklaata makeampaa.

Testaile rohkeasti erilaisia makupareja. Valkosuklaa on suklaista makein, siksi se toimii parhaiten erittäin makean jälkiruokaviinin kera. (Sama muuten pätee jälkiruokiin, jos aterian päättävässä makeassa on valkosuklaata, valitse sille pariksi paljon jäännössokeria sisältävä jälkkäriviini.) Tumma suklaa on karvasta ja siksi se on vaativa kumppani viinille. Hedelmäisyys ja pehmeät tanniinit toimivat tumman suklaan kylkiäisenä, myös tammitynnyreissä kypsytetun punaviinin vaniljaiset aromit toimivat sen kanssa. Korkea alkoholipitoisuus on plussaa. Maitosuklaan kanssa maistuvat mausteisen lämpimät punaiset, mutta vaaleamman suklaan kanssa voi kokeilla myös aromikkaita valkoviinejä!

Maista suklaata sekä viinin kanssa että ilman. Siemaise ensin suullinen viiniä ja anna sen jälkeen suklaan sulaa suuhun. Kokeile myös toisinpäin, syö ensin suklaa ja maista sitten viiniä. Muista huuhtoa suu välillä vedellä. Vasta näin 42-vuotiaana olen oppinut, että kuplavesi neutraloi suun paremmin kuin kuplaton, mutta hanavesi on tietysti ekologisen viininystävän vaihtoehto!

juhannus

On ihanaa kokoontua ystävien kesken viinin ja suklaan äärelle, mutta minitastingin voi järjestää yksinkin. Kun räntäsade hakkaa ikkunaan ja ulkona on pikkopimeää, sytytä muutama kynttilä, kääriydy vilttiin, kaada itsellesi lasillinen viiniä ja lohkaise levystä pari palaa suklaata. Erilaisia yhdistelmiä on loputon määrä. Olisikohan tässä tämän syksyn uusi harrastus?

Tarte tatin – se paras resepti?

Olemme lopetelleet juuri pääruuan. Juvalaisen karitsan ulkofilee, yrttiöljy ja uunissa paahdetut ruusukaalit ja tomaatit onnistuivat yli odotusten. Pari vuotta sitten tuliaisina saatu Amarone-punaviinikin oli ihanaa, eikä pelästynyt yrttiöljyä tai hapokkaita tomaattejakaan. Minä olen luvannut tehdä jälkiruuaksi Tarte tatinin eli ranskalaisen omenapiiraan. Paineet alkavat kasautua.

Seurasin viikko sitten Savusuolaa-blogin Janican somekanavista, kun hän tarttui tarte tatinin reseptiin ensimmäistä kertaa. Pelko oli vahvasti läsnä, samoin calvados-pullo. Reseptejä oli vertailtu ja lopulta päädytty kompromissiin, jonka seurauksena valmistui henkeäsalpaavan hyvä ranskalainen omenapiiras. Vaikka en olekaan ensi kertaa asialla, on edellisestä onnistumisesta aikaa, enkä todellakaan muista millä reseptillä silloin kokkasin. Kaivan hyllystäni kolme keittokirjaa ja googlaan kännykälläni legendaarisen ravintola Postresin tarte tatin -reseptin. Luen ohjeistuksia, enkä osaa päättää millä strategialla haastetta lähestyisin.

tarte tatin

Mieleeni nousee kaksi täydellistä versiota illan jälkiruoasta. Toisen kokkasi ruokaystäväni Saila viitisentoista vuotta sitten. Istuimme itä-Helsinkiläisen rivitaloasunnon keittiössä ja eteemme kannettiin suoraan uunista omenainen ilmestys, joka hurmasi jokaisen pöydän ympärillä istujan. Voitaikina oli sisältä sopivan sitkeää ja omenoita peittävä karamelli niin makeaa, että emme saaneet sanaa suustamme. Tuota iltaa muistellessani suuni vettyy saman tien. Tälläkin hetkellä on työn ja tuskan takana estää kuolaa valumasta suupielistä leualle.

Toisesta kerrasta on aikaa vain vajaa vuosi. Ravintola Carelia kutsui minut ja Hannan sopan Hannan syömään. Helmikuinen ilta oli pimeä, mutta kynttilöin valaistun pöydän ääressä oli lämmintä ja kotoisaa. Jälkiruokalistaa ei tarvittu, sillä tiesimme mitä haluamme. Kaksi kertaa tarte tatin, kiitos. Kannatti tilata, sillä Carelian versio hyppäsi kolmealla kolmiloikalla suoraan ranskalaisten omenapiiraiden kultamitalikorokkeelle ja siellä se keikkuu vieläkin. Ellei tämän illan taideteos syrjäytä sen voittajastatusta. Ei siis mitään paineita.

Päätän seurata Hans Välimäen ja Samuli Wirgentiuksen oppeja. Kummankaan versiosta ei ole omakohtaista kokemusta, mutta resepteissä on sen verran samankaltaisuutta, että uskon vielä tässä vaiheessa onnistuvani. Sitä paitsi jälkimmäinen keittiömestari saavutti Postresissa yhden himotuista tähdistä, liekö maankuululla tarte tatinilla osuutta asiaan?

Otan valmiin voitaikinan sulamaan. (Yleensä teen tämänkin taikinan itse, mutta nyt oikaisin helpointa reittiä, kun voitaikinalevyjä sattui olemaan pakastimessa jäljellä.) Sitten tartun hiiliteräspannuun, joka itsessäänkin saa sydämeni tykyttämään, olenhan mestari polttamaan asioita pohjaan. (Viimeksi pakastimesta otetun ratatouillen, sitä ennen puoli paketillista Sirkkistä.) Tästä se alkaa.

tarte tatin

Pehmennän voin ja levitän sen pannulle. (Tiedän, osa ohjeista neuvoo sulattamaan sokerin ensin, mutta yritän nyt seurata Hansin ja Samulin vinkkejä.) Sirottelen sokerin tasaisesti ja ladon sokerikerroksen päälle lohjalaisista omenoista leikatut lohkot. Sitten kaulitsen pyöreähkön voitaikinalevyn ja painelen sen päällimmäiseksi. Sitten levy täysille pöhisemään 6–8 minuutiksi.

Taikina alkaa pullistua saman tien. Näyttää siltä, että se paisuu kohta niin korkeaksi, että se posahtaa rikki ja lennättää sisälmyksensä pitkin keittiön seiniä ja kokin vaatteita. Painelen sitä varovasti lastalla, että ilma pääsisi ulos laidoilta. Epäilykset alkavat herätä. Seitsemän minuutin jälkeen paahtunut sokeri alkaa tuoksahtaa liiankin paahtuneelta, joten siirrän koko höskän 200-asteiseen uuniin. Siellä se saa paistua seuraavat 15 minuuttia. Tämähän menee jännittäväksi!

Uunissa taikina rauhoittuu ja alkaa heti kypsyä myös päältä päin. Vartti hujahtaa nopeasti ja munakello rämähtää soimaan kesken tämän tekstin kirjoittamisen. Pyydän miestä apuun, sillä yksin en uskalla kumota raskasta pannua tarjoilulautaselle. Ensin näyttää siltä, että tarte tatin irtoaa kuin irtoaakin pannusta kokonaisena, ilman kikkailuja, mutta karu totuus paljastuu, kun pannu nostetaan pois lautasen päältä. Suurin osa omenalohkoista takertunut kiinni pannun pohjaan.

tarte tatin

tarte tatin

En suostu lannistumaan tästäkään vastoinkäymisestä, vaan nostelen omenalohkot lusikalla piiraan päälle. Näyttää riittävän hyvältä. Omenissa on aavistus palaneen sokerin aiheuttamaa kitkeryyttä, mutta vaniljajäätelö pelastaa ja tasapainottaa annoksen makumaailman. Pohja on juuri sopivan tahmea ja omenat (tai ainakin osa niistä) oivallisesti karamellisoituneita. Otan kaksi kertaa lisää, ja päätän kirjoittaa tämänkin kokemuksen blogiin, juuri sellaisena kuin se tapahtui.

tarte tatin

Tarte tatin – kuten minä sen teen

100 g voita
1 dl ruskeaa sokeria
4 hapokasta omenaa
3–4 ohutta levyä pakastevoitaikinaa
jäätelöä ja tomusokeria tarjoiluun

Pane uuni lämpiämään 200 asteeseen. Levitä huoneenlämmössä tai varovasti mikrossa pehmennetty voi tasaisesti uuninkestävälle pannulle tai kasarille. Ripottele sokeri voin päälle. Lohko omenat kahdeksaan osaan ja lado lohkot sokerikerroksen päälle. Kaulitse sen jälkeen voitaikinasta pyöreä, noin puolen sentin paksuinen levy ja painele se omenoiden päälle.

Lämmitä levy kuumaksi ja siirrä pannu levylle. Anna sokerin karamellisoitua taikinakuoren alla n. 8 minuuttia. Jos taikina alkaa pullistua, painele sitä varovasti lastalla niin, että ilma pääsee laidoilta ulos. Kahdeksan minuutin jälkeen pannun laidoilla pitäisi jo näkyä vaaleanruskeaksi karamellisoitunutta voi-sokeriseosta. Nosta seuraavaksi pannu uuniin ja anna paistua 15 minuutin ajan. Kumoa valmis tarte tatin isolle lautaselle tai vaikka leivinlaudalle. Anna vetäytyä hetken, tupsauta piiraan päälle tomusokeria ja leikkaa herkkusuiden lautasille. Tarjoile vaniljaisen jäätelön kera.

tarte tatin

Haastan sinutkin kokeilemaan ja kertomaan sen jälkeen, miten meni. Jaa kokemuksesi kommenttilootaan tai vaikka instagramin puolelle, sieltä löydät minut tunnuksella @piapas!

Maistuva mustikkamuru, rapea mustikkapiirakka vai sittenkin molemmat? – terveiset mustikkametsältä!

Suosikkimarjani on ollut tähän päivään saakka puolukka. Sellaisenaan tai maltillisesti sokeroituna survoksena, mutta ei koskaan keitettynä äklömakeana hillona. Puolukka sopii kaiken kanssa, mutta parasta se on paitsi perinteisesti verilettujen, maksapihvien ja poronkäristyksen kanssa, myös makkara- ja kananmunakastikkeiden kylkiäisenä. Toimii erinomaisesti myös hampurilaisen välissä tai voileivän päällä. Vaniljajäätelön seuralaisena nautittuna yhdistelmä lähentelee maanpäällistä taivasta.

mustikkametsällä

Sitten seuraa se mustikan värjäämä mutta. Vaaka on nimittäin kallistumassa metsiemme sinisen supermarjan puoleen. Vuokramökin maastossa minuun iski mustikkahulluus. Marssin ämpärin kanssa metsään, en vain yhtenä, vaan jopa kahtena päivänä. Minä, jonka kärsivällisyys on kärpäsen luokkaa, kun puhutaan marjastamisesta. Minä, jonka suurin saalis marjametsästä on tähän mennessä ollut kahvikupillinen sinisiä aarteita aamiaisjugurttia varten.

Siellä minä kyykin ja kävin järjestelmällisesti läpi jokaisen marjoista notkuvan varvun. Kului tunti ja sitten toinen. Selkää kivisti, mutta jättimäisiksi paisuneet marjat pitivät otteessaan vielä kolmannenkin tunnin ajan. Tuulenpuuskat puhalsivat hyttyset loitolle ja paarmanperkeleetkin ymmärsivät pysyä kaukana.

mustikkametsällä

Sormet ja suu sinisinä lompsin lopulta lainasaappaissani mökin pihaan, enkä voinut uskoa mitä olin juuri saanut aikaan. Nauratti, sillä tajusin, että tämä jos mikä, on keski-ikäisyyden vuorenvarma tunnusmerkki. Nyt mökin pakastin pursuaa marjoja, jotka kuljetetaan aikanaan styroksisessa kylmälaukussa kaupunkikotiin. Elokuun mökkiaamiaisten marjat poimitaan tuoreina suoraan pihan puskista, sillä siellä niitä riittää, edelleen.

Kun anoppi- ja appiehdokas karauttivat autollaan mökkipihaan, mustikkapiirakka-ainekset oli mitattu jo valmiiksi pieniin kulhoihin. Tulikuuma piiras tarjoiltiin vaniljajäätelön kera. Ilmeistä päätellen miniäkokelaalle kirjattiin taas lisäpisteitä päänsisäiseen muistikirjaan.

mustikkapiirakka

Tämä mustikkapiirakka on Sikke Sumarin superhyvän mustikkapiirakan ja itse kehittelemäni murupaistoksen rakkauslapsi. Yksi taikina riittää n. 26 cm halkaisijaltaan olevaan piirakkavuokaan. Saat piirakasta täysin gluteenittoman, jos vaihdat pohjan jauhot esim. luontaisesti gluteenittomaan kaurajauhoon. Ohje toimii myös ilman pohjaa, silloin voit ripotella mustikat suoraan voideltuun vuokaan ja lisätä muruseoksen sen päälle. Piirakkaversioon kannattaa sotkea mustikoiden joukkoon hieman perunajauhoja sitomaan ylimääräistä nestettä. Mökillä ei moista ylellisyyttä kaapissa ollut, joten leivoimme ilman, jolloin piirakasta tuli tavallista löysempi.

Rapea mustikkamurupiirakka

Pohja:
175 g voita
2 dl vehnäjauhoja
1 dl ruisjauhoja
Vajaa 1 dl ruokosokeria
1/2 tl leivinjauhetta
(1 tl kardemummaa)

Mustikkamuru:
n. 4 dl mustikoita
(perunajauhoja)
75 g huoneenlämpöistä voita (+ 2 rkl voiteluun)
1 dl ruokosokeria
loraus (vaahtera)siirappia
1,5 dl kookoshiutaleita
1/2 dl mantelijauhoja
1/2 dl kaurahiutaleita

Lämmitä uuni 200 asteeseen. Sulata pohjaan tarvittava voi ja sekoita se muihin aineksiin. Lusikoi löysähkö taikina voideltuun tai leivinpaperoituun vuokaan ja painele sormin ohueksi vuoan pohjalle ja reunoille. Taikina on hyvin rasvainen, mutta niin sen kuuluukin olla. Lisää päälle mustikat (ja perunajauho) ja paista uunissa 20 minuuttia.

mustikkapiirakka

Käännä sitten uunin lämpö 225 asteeseen, ota piirakka pois uunista ja ripottele sen pinnalle muruseos. Paista uunissa vielä n. 10 minuuttia tai kunnes muru on rapean ruskeaa. Anna piirakan vetäytyä ja jäähtyä n. 10 minuuttia ennen tarjoilua. Lusikoi päälle vaniljajäätelöä ja ole oikeutetusti ylpeä aikaansaannoksestasi, niin minäkin olin!

mustikkamurupiirakka

Kaikki hyvä päättyy aikanaan, niin on mökkielämänkin laita. Jäljellä on enää kolme ja puoli päivää, sitten kutsuu arki ja työ. Onneksi ovat pitkät syysviikonloput, niiden avulla tekohengitän vielä hetken mökkikesää 2018.