Helsingin helmiä: Ravintola Carelia + EatFinland-arvonta!

Yhteistyössä Ravintola Carelia ja EatFinland Helsinki 2018

Minussa on nostalgikon vikaa. Kotini kalustus on vuosikymmenien takaa, kierrätyskeskuksista halvalla haalittua tai uutena vanhaan tyyliin toteutettua. Vaikka asun tällä hetkellä vain muutaman vuoden vanhassa kaksiossa, haaveilen jatkuvasti 1900-luvun alun asunnosta. Paksuista kiviseinistä, niihin piilotetuista kylmäkaapeista, leveistä ikkunalaudoista ja tapettikerrosten alle kätkeytyvistä tarinoista. Liekö siinä syy, miksi viihdyn parhaiten paikoissa, joilla on historia.

tunnelma

Ravintola Carelian puitteet huokuvat historiaa. Liiketilassa alueen asukkaita palvellut apteekki sijaitsi Runeberginkadun kulmauksessa jo silloin, kun risteävän Mannerheimintien virallinen nimi oli Läntinen Viertotie. Lakatut tummat puupinnat, hyllyillä rivissä seisovat apteekkarin ruskeat pullot, puna-valkoruutuinen lattia, alkuperäinen 1920-luvun sisustus ja ranskalaiseen brasserie-henkeen sopivat kalusteet muodostavat tunnelmallisen kokonaisuuden.

ravintola carelia

Etsin katseellani illallisseuralaistani ja löydän hänet talon parhaasta ikkunapöydästä. Bloggaajaystävän kanssa jaetussa ravintolaillassa on aina oma hohtonsa, etenkin kun vastapäätä istuu sellainen konkari, kuin Hannan soppa -blogin Hanna. Halaamme ja vaihdamme kuulumiset. Laseihin kaadetaan kuplivaa. Ulkona kansa vaeltaa vasta sataneessa sohjossa, mutta meillä on mukavan lämmin.

ravintola carelia

Ensimmäisen kerran astuin Carelian kynnyksen yli seitsemän vuotta sitten. Olimme ex-avomieheni kanssa tehneet elämämme ensimmäiset asuntokaupat. Juhlallisten allekirjoitusten jälkeen päätimme tehdä jotain normaalista poikkeavaa. Lounastimme pitkän kaavan kautta ja kilistelimme asuntovelkakierteelle. Sittemmin olen juhlinut ravintolassa myös 40-vuotiasta elämääni ja istahtanut lukuisille lasillisille oopperailtojen jälkeen. Vuosipäiviäkin on tunnelmallisessa ravintolasalissa vietetty, kerran olen päässyt myös kabinetin puolelle maistelemaan Portugalilaisia Quinta do Craston viinejä.

simpukat

Ravintola Carelian ruokalista noudattelee ranskalaisen keittiön perinteitä. Valitsemme alkupaloiksi simpukoita ja tartaria, klassikoita molemmat. Pääruoan valinta tuottaa päänvaivaa. Mieleni tasapainoilee kehutun naurisannoksen ja päivän kalan välillä. Lopulta voiton vie puna-antura, sillä kuka voisi vastustaa ruskealla voilla aateloitua perunapyrettä. Ensimmäinen haarukallinen vie kielen lisäksi sydämen. Eihän tällaista ruokaa ole olemassakaan!

ravintola carelia

valkoviini

puna-antura

Annamme sommelierin päättää viinivalinnoista. Oman maahantuonnin anti ei petä koskaan, ei tälläkään kertaa. Viiniparitus on onnistuu erinomaisesti kaikkien ruokalajien kohdalla. Simpukoiden kanssa siemaillaan Sancerren alueen valkoista, puna-antura saa seurakseen Bourgougnen Ladoix Blancia vuodelta 2011.

tarte tatin

tarte tatin

Jälkiruoka ansaitsee kokonaisen kappaleen itselleen. Olemme molemmat lukeneet Andalusian auringossa -blogin Arielan facebook-päivityksen muutaman päivän takaa. Hän kehuu Carelian tarte tatinin taivaisiin, joten muita vaihtoehtoja emme edes harkitse. Tapani mukaan olen skeptinen, sillä ylivoimaisesti paras ranskalainen omenapiiras valmistuu mielestäni omin käsin kotikeittiössä.

tarte tatin

tarte tatin

Ulkonäkö karsii ensimmäiset ennakkoluulot. Kun tarte tatin ehtii suuhun asti, vilkaisemme toisiamme silmät suurina. Leukani luultavasti loksahtaisi lattiaan, jollei kielellä olisi tainnuttavan taivaallisia makuja. Hyvä luoja sentään, tämä on heittäen paras tarte tatin koskaan! Täydellinen on myös omenapiiraalle valittu viini. Tarjoilija kertoo, että viinin nimi on kirjoitettu jokaiseen etikettiin käsin. Pienen tuottajan olkien päällä kuivatuista rypäleistä valmistettu, olkiviiniksikin kutsuttu jälkiruokaviini on sekin parasta pitkään aikaan.  Tätä laatikollinen kotiin, kiitos!

olkiviini

ravintola carelia

EatFinland Helsinki 2018 -arvonta

Ravintola Carelia on yksi EatFinland Helsingin tämän vuoden ravintoloista. Näyttämällä opusta saat tämän vuoden ajan yhden pääruuan veloituksetta, kun ruokailijoita on vähintään kaksi. Muihin mukana oleviin ravintoloihin voit tutustua EatFinlandin nettisivuilla.

EatFinland-kirja on kulkenut laukussani jo silloin kun konsepti otti ensi askeliaan ja sen vilauttaminen pöydässä tuntui kiusalliselta. Nyt tilanne on toinen ja ravintoloissakin aidosti valinnanvaraa. Jos sinulla on kirjalle käyttöä, kerro minulle, mikä on sinun lempiravintolasi ja miksi?

eatfinland helsinki

Kaikkien kommentoijien kesken arvotaan yksi EatFinland Helsinki 2018 -kirja, arvontaan voit osallistua maanantaihin 19.2. klo 22 saakka. Muistathan jättää tietoihisi toimivan sähköpostiosoitteen, jotta saan onnitteluviestin perille. Valoisaa viikonloppua ja onnea arvontaan!

ps. Kurkkaa myös millaisen jutun Hannan soppa -blogin Hanna illasta kirjoitti!

Bistro Manu – illallisella konstailemattomassa kortteliravintolassa

Kaupallinen yhteistyö: Original Sokos Hotel Presidentti / Bistro Manu

Tammikuun alussa sain tilaisuuden kutsua illalliselle merkityksellisen vieraan. Ihmisen, jota ihailen ja jolla on ollut painava rooli pienessä elämässäni. Ehdokkaita oli useita, piirtelin paperille nimiä, mietin ja pohdin, annoin ajatuksen hautua. Kun mieleeni hauduttelun aikana pulpahti TV-Shopin ikiaikainen klassikko Aromipesä, tiesin kenen kanssa haluan jakaa illallishetken.

Pyrin ja pääsin Helsingin yliopiston Savolaisen Osakunnan Laulajien alttorivistöön vuonna 2003. Meitä uusia laulajia oli yli kymmenen, kaikki koelaulussa vapisseita ja prima vista -testin suorittaneita. Samana syksynä vaihtui myös kuoronjohtaja. Saara Aittakumpu, silloinen Perkola (tuttavallisemmin Pertsa) astui eteemme energisin ottein.

skumppaa kiitos

Upposin Savolaisen Osakunnan eli Vinnin vihreille sohville 12 vuodeksi. Vinnistä ja sen sydämellisistä ihmisistä tuli minulle toinen koti. Opin akateemisille juhlatavoille, sitsasin iltapuvussa, tanssin sukkasillani, lauloin ja musisoin välillä niin antaumuksella, että kotona tuli sanomista. Kuorokaljoilta lähdettiin kotiin aamuneljältä, joskus saatettiin simahtaa sohvan nurkkaan yöunille. Yhteisö oli tiivis. Aivan erilainen mihin olin työväenopistojen ja peruskoulun kuoroissa tottunut.

Pertsan johdolla kasvoin oikeaksi kuorolaulajaksi. Vaikeakaan ohjelmisto ei tuntunut vaikealta, kun ohjat otti käteensä ammattilainen. Ääniala laajeni ja nuoteista laulamisen taito kehittyi, ystävyyssuhteet syvenivät ja keskiviikkoilloista tuli elintärkeä osa arkeani. En edelleenkään osaisi olla ilman, vaikka kuoropäivä sittemmin vaihtui torstaihin ja kuorokin aikuisemmaksi. Pertsasta tuli minulle se kuoronjohtaja, johon vertasin kaikkia muita. Joka kehotti hauduttelemaan stemmaa aromipesässä ja jonka neuvot (kuten: hyvin meikattu on puoliksi laulettu) resonoivat edelleen rintarekisterissäni.

bistro manu blinit

Päätös illallisseuralaisesta oli siis lopulta naurettavan helppo. Olisi mahtavaa istua alas vuosien jälkeen, päivittää kuulumiset, analysoida kuoromaailman kiemuroita, juoda pari lasia viiniä ja syödä hyvin. Varsin sopivat puitteet jälleennäkemiselle tarjosi Bistro Manun nerokas Kahden Manun illalliskonsepti.

Olen istunut Bistro Manun pöydässä muutaman kerran aikaisemminkin. Syntymäkaupungistaan ylpeä, keravalainen keittiömestari Janne Tihtonen on tullut tutuksi. Keittiömestareille tyypilliseen tapaan hänen käsivarsiaan koristaa muutama tatuointi: tuoreempi esittää kuusimetsäkuosiin pukeutunutta haukea ja se ensimmäinen, siihen on taltioitu leveäteräinen veitsi Keravan postinumeron kera. Huumori kukkii myös keittiössä ja misausmusiikkina soi Kikka. Melkoinen persoona.

bistro manu keittiömestari Janne Tihtonen

bistro manu keittiömestari Janne Tihtonen

Jannella on sormensa pelissä myös ruokalistan kehittämisessä, vaikka vihreän kortin ravintolassa ollaankin. Suklaakakku on mestarin omaa käsialaa, samoin satokauden keitto, joka valmistetaan aina sesongissa olevista raaka-aineista. Ruoka on konstailematonta, mutta maistuvaa – ei mitään sipistelyä. Uskallan kehua ruokalistaa piirun verran paremmaksi kuin S-ketjun ravintoloissa keskimäärin ja se on paljon tällaiselta ketjuravintoloiden karttajalta se. Salissa on kortteliravintolan kevyt tunnelma, hotelliravintolan raskaus on sieltä kaukana.

bistro manu blinit

Me tilaamme tällä kertaa blinejä. Kilistelemme kuohuvalla ja jännitämme millaiset lätyt pöytään kannetaan. Blini on helppo pilata – rasvaa tulee olla, mutta ei liikaa ja pinta, sen on oltava rouskuvan rapea. Pidän sormet ristissä, että keittiössä on onnistuttu, vaikka Tihtosen Janne ei näytäkään vuorossa olevan.

Bistro Manun blini on juuri oikeanlainen. Veitsi rapsahtaa kullanruskean pinnan läpi ja sisus on sopivan kuohkea ja tattarinen. Täytteeksi kasataan klassisesti siian mätiä, kylmäsavustettua hauen mätiä, smetanaa, punasipulia ja suolakurkkuja. Hunajaakin on, mutta se on valutettu suoraan suolakurkkujen päälle ja siksi sitä on hankala kaapia laudalta omalle lautaselle. Pieni vinkki siis keittiöön!

bistro Manu blinit

Minä valitsen pääruuaksi alkuruuan kokoisen madekeiton, sillä osasin ennustaa vatsani venyvän jo pelkistä blineistä. Seuralainen ottaa karitsaa, mutta vaihtaa pottumuusin salaattiin samasta syystä. On mahtavaa kun ravintolassa seurataan satokautta, sillä madekeitto, jos mikä, kuuluu alkutalveen. Viime vuonna tein sitä ensimmäisen kerran itse, joten tiedän, että saadakseen kauhallisen keittoa lautaselle, on nähtävä melkoisesti vaivaa.

bistro manu karitsa

bistro manu madesoppa

Puhumme toistemme suuhun, vaihdamme kokemuksia kuorotreeneistä, -kulttuureista ja -konserteista, päivitämme yhteisten ystävien kuulumisia ja nauramme niin, että välillä kyyneleet valuvat poskille. Ruoka uhkaa jäähtyä lautaselle, sanottavaa on paljon. Muistelemme myös taannoista keittiömestarikohua, sitä kuinka naisista ei miesvaltaiselle alalle ole joidenkin mielestä tulemista. Kapellimestarien maailma on samankaltainen, joten minua kiinnostaa, näkyykö epätasa-arvo myös kuoronjohtajien keskuudessa, onhan kuorotoimintakin iltapainotteista. Kuka ne lapset oikein hoitaa?

Ainakaan Saara ei ole kokenut syrjintää eikä arvostelua. Kuorokulttuuri on minunkin näkemykseni mukaan salliva ja suvaitseva, intohimo laulamiseen yhdistää. Sukupuolella, ulkonäöllä, seksuaalisella suuntautumisella tai millään muullakaan epäolennaisella ei ole väliä, yhteispeli ja ääni ratkaisevat. Ja ne lapset, ne hoitaa päivätöissä käyvä mies – tietenkin.

bistro Manu kahden manun illallinen

bistro manu suklaakakku

Puhumme pitkään ohjelmistovalinnoista. Saara lainaa kapellimestari Susanna Mälkin sanoja: demokraattiset ratkaisut eivät ole taiteellisesti kiinnostavia. Valinnat tekee siis johtaja, äänestämään ei ryhdytä. Sama pätee ruokaan ja ravintoloihin, sillä jos yritetään miellyttää kaikkia, ei synny mitään mullistavaa eikä mieltä liikuttavia makuelämyksiä.

Keittiömestarilta vaaditaan rohkeutta seistä päätöstensä takana trendeistä ja vallitsevista mielipiteistä välittämättä. Keittiön henkilökunta lukee nuotteja ja seuraa johtajansa liikkeitä, mestari määrää tempon ja nyanssit. Onnistunutta serviisiä ei synny ilman samaa sävellajia, yhtenäistä fraseerausta ja sointia eikä ilman sitkeästi harjoitettuja stemmoja. Elämys syntyy, kun ihmiset soivat yhdessä, kun meistä muodostuu kokonaisuus, johon kukaan ei pystyisi yksin.

bistro manu suklaakakku

bistro manu suklaakakku

Kuoro, orkesteri ja ravintola on helppo rinnastaa toisiinsa. Tavoitteet ovat samat: elämyksellinen ilta, suurien tunteiden herättäminen ja tyytyväinen asiakaskunta. Kuorolaulu vahvistaa sielua ja ravitsee mieltä. Ääni saa kropan resonoimaan ja lihakset rentoutumaan. Hyvällä ruualla ja viinillä on varsin samanlainen vaikutus. Suosittelen kokeilemaan.

saara aittakumpu

bistro manu tyhjä lautanen

Ilta Bistro Manussa päättyy suklaakakkuun – sopivan sitkeään ja sokeriseen suupalaan. Syömme annoksen puoliksi ja tilaamme kyytipojaksi pienet naukut myrskyisää jalojuomaa kahvin kera. Kello on kymmenen, kolme ja puoli tuntia lennähti ohitse supernopeilla siivillä. Kävelemme yhtä matkaa metroon, otamme muistoksi meitsien ja sovimme tapaavamme pian uudestaan.

Selfie

Jos haluat nähdä Saaran tositoimissa, etsiydy Polyteknikkojen Kuoron, Kaari-ensemblen tai Mieskuoro Valkian konserttiin. Varaudu liikuttumaan, ota mukaan paketti nenäliinoja ja anna musiikin viedä. Bistro Manun mestarit taas löydät Kampista, Sokos Hotel Presidentin yhteydestä.

Ps. Blinejä tarjoillaan Bistro Manussa vielä muutaman viikon ajan!

Ruokamatkalle Kehä kolmosen tuolle puolen?

Tällä viikolla julkistettiin 50 parasta suomalaista ravintolaa – listaus, joka perustuu noin 250 alan ammattilaisen mielipiteisiin. Kuohuviini kupli ja kunniakirjoja jaettiin tykätyimmälle tunnelmalle, onnistuneimmalle olut- ja viinilistalle, mainioimmille makuelämyksille ja taitavimmille tulokkaille. Kiiltävimmän pokaalin pokkasi Grön, toiseksi sijoittui Olo ja pronssi ripustettiin BasBasin kaulaan.

Jokainen äänestykseen kutsutuista pani viisi suosikkiravintolaansa parhausjärjestykseen, ykkönen sai viisi pistettä, viides yhden. Tuloksista koottu kärkikymmenikkö edustaa yhtä poikkeusta lukuunottamatta (varför Grön, vi har ju Kaskis!) helsinkiläistä ravintolakulttuuria, mutta viidenkymmenen parhaan joukkoon mahtuu muitakin kuin pääkaupunkiseudun valkoisten liinojen klassikoita.

ravintola grön tartar

Jos ravintoloitsijoita, keittiömestareita, ravintolakriitikkoja ja ruokatoimittajia on uskominen, näyttää kotimaamme ruokakaupunkien kärki kulinaristin silmin tältä:

1. Helsinki
2. Turku
3. Tampere
4. Porvoo
5. Oulu
6. Kirkkonummi
7. Lohja
8. Rovaniemi
9. Mustio (Raasepori)
10. Mikkeli

Palkintopallilla seisovat odotetusti isoimmat kaupungit, mutta jo neljännellä sijalla patsastelee piskuinen Porvoo Sinnen, Sicapellen ja Meat Districtin ansiosta. Oulusta listalle äänestettiin Ostroferia ja Hugo. Kirkkonummi, Lohja, Rovaniemi, Mustio ja Mikkeli nousivat kärkikahinoihin kukin yhden ravintolan voimin. Viivan alla TOP 10 -paikkaa kärkkyvät Lahti ja Joensuu.

ravintola grön

Kesken palkintojen jaon tajusin, että oma ravintolakuplani on todella Helsinki-keskeinen. Luuhaan pitkin Eurooppaa, etsin kulinaarisia kokemuksia, tavoittelen tähtiravintoloita ja matkustan ruuan perässä maailman ääriin. En siis näe tätäkään metsää puilta.

Helsingin ulkopuolella huomiota herättävistä ja ruokaihmisten hehkuttamista paikoista olen käynyt vain neljässä. Siis NELJÄSSÄ. Turkulaisessa Tintåssa nautin lounaspastan kylmänä toukokuisena perjantaina pari vuotta sitten, Sicapellessä vietin tyttöjen iltaa 2014 ja ravinteli Berthassa ja Gastropub Tuulensuussa piipahdin Tampereen Sävelen tienoilla ehkä vuonna 2012.

ravintola grön

Häpeän puna hiipii kaulaa pitkin kasvoille. Maksan satalappusia matkasta Madridiin, mutta en saa takapuoltani tyrkättyä Turkuun. Samoilen viiniköynnösten lomassa ja hörpin ökykallista baroloa, vaikka Tampereelle, ruokaihmisen paratiisiin pääsisi yhdeksällä eurolla. Ihailen Euroopan keskiaikaisia kaupunkeja, kun puolen tunnin bussimatkan päässä olisi idyllinen Porvoo. Pitäisikö kenties vähän skarpata?

ravintola grön

Jospa vuosi 2018 olisikin kotimaisen kulinarismin, suomalaisen ruuan ja lähellä tuotettujen raaka-aineiden vuosi? Jospa suuntaisin siippani kanssa romanttiselle ruokamatkalle parin tunnin päähän, Turkuun tai Tampereelle? Jospa lopettaisin taivaanrantaan tähyilyn ja hyppäisin bussiin, jonka päätepysäkkinä on Lohjan Mikko Utter tai Kirkkonummen Bistro o Mat? Jospa halpojen Pariisin-lentojen sijaan ostaisin junalipun Ouluun? Jospa keskittyisin hetkeksi rikkaisiin ruokaperinteisiin ja unohtaisin ulkomailla haahuilun? Luonto kiittäisi ja hiilijalanjälkeenkin saisi leikata ison loven.

Matkamessut alkavat huomenna. Saattaa olla, että minut löytää varmimmin tutkimasta kotimaisia kaupunkilomia ja ruokamatkailuun erikoistuneita kohteita. Turku, Tampere ja Oulu, täältä tullaan!

ps. Kuvat eivät tee oikeutta Grönin annoksille. Varatkaa pöytä ja antakaa aistienne viedä!