Olen onnellisempi kuin aikoihin – ja sanon sen ääneen

”Se ei kyllä yhtään ole sun tyyppinen”, totesi ystäväni suhteemme alkutaipaleella. Nyökyttelin hymyillen, sillä olin täysin samaa mieltä. Siihen asti olin toistanut tuttua kaavaa, ja siksi etsinyt sitä oikeaa ihan vääristä paikoista. Pitänyt parempana toisia ominaisuuksia, arvostanut tiettyjä ulkoisia piirteitä ja kiinnittänyt huomiota epäolennaisuuksiin. Niiden sijaan nojasin nyt keskusteluihimme, yhteisiin intresseihin ja siihen tunteeseen, että olen turvassa.

Keväällä 2013, kun erosin 11 vuotta kestäneestä suhteesta, tajusin, että olin jo pitkään elänyt toisten elämää. Sopeuduin ja tein kaikkeni käyttäytyäkseni niin, että minut hyväksytään. Uppouduin eksäni maailmaan, kun olisi pitänyt keskittyä kuuntelemaan, mitä minä elämältä haluan ja tarvitsen. Vaatimuksia, ääneen lausuttuja ja lausumattomia, sateli sieltä ja täältä. Vaikka ero oli kipeä, ilman sitä en olisi tässä. Vihdoinkin omana itsenäni, sellaisena kuin olen. Hyväksyttynä ja arvostettuna kaikkine vajavaisuuksineni.

Jo ensimmäisillä treffeillä haaveilimme kesämökistä. Molemmat tahoillaan tietysti, sillä liian suuria askeleita ei puolen tunnin tuntemisen jälkeen vielä kannattanut harppoa. Purjehduksesta ja merestäkin puhuttiin – ja ruokaharrastuksesta, siitä riitti juttua pikkutunneille. Baarin ovien sulkeuduttua hytisimme sen ulkopuolella kylmässä kesäillassa ja haimme lämpöä toisistamme. Lopulta hän hyppäsi paitahihasillaan pyörän selkään ja karautti kahdeksan kilometrin matkan kotiinsa Lauttasaareen. Minä melkein jäädyin, vaikka välimatkaa lämpimään peiton alle oli hädin tuskin kilometri.

Rakkaus antoi odottaa itseään. Polveni eivät notkahtaneet ensitapaamisella, mutta kiinnostukseni heräsi. Halusin tavata uudestaan ja jatkaa tutustumista. Kesän aikana ihastuin, mutta vasta syksyllä uskalsin sanoa rakastavani. Hän osoittautui timantiksi. Huolehtivaiseksi, turvalliseksi, kannustavaksi, myötäeläväksi, hauskaksi, älykkääksi ja kaiken päälle komeaksi. Hän arvostaa sitä, mitä minä teen ja tykkää siitä, mitä itse tekee. Hän on kätevä käsistään ja haka hellan ääressä, leipoo leivät, paistaa pihvit ja pikkelöi vihannekset. Hän pyöräilee kesät talvet, viihtyy luonnossa ja tarttuu toimeen hanakasti. Kaiken tämän lisäksi hän tykkää lukea, lähtee kanssani keikoille, pukeutuu hyvin ja kengätkin ovat kuosissa, vaikka niitä edelleenkin on ihan liian monta paria. Voisin jatkaa listaa vielä pitkään, mutta luulen, että ymmärsitte jo, mitä tarkoitan.

Jokaisessa parisuhteessa on kipukohtansa, jotka välttämättä eivät näy ulospäin – niin myös meillä. Kun katsoo historiaani taaksepäin, voi päätellä, että olen pitkien parisuhteiden ihminen. Se, miten hiertävät kivenmurikat kohdataan, ratkaisee. Kun napit painuvat vastakkain, haluan selvittää, mistä se johtuu. Jos hermot kiristyvät, kysyn syytä siihen. Kävelemään lähden vasta, kun muuta ratkaisua ei ole. Tämä pätee muuten myös ystäviin. Kun minut kerran voittaa puolelleen, pysyn purkkana kengänpohjassa lopun elämää.

onnellinen

Viimeisen puolen vuoden aikana suurimmat kivet kengissä ovat alkaneet hioutua huomaamattomammiksi. Kehitys on vaatinut itkua, itsensä tutkiskelua, ymmärtämistä ja toisen asemaan asettumista. Miksi hän toimii näin, miksi minulle tämä on tärkeää? Mies on lukenut kirjallisuutta aiheesta, minä olen kirjoittanut ja uskaltanut puhua vaikeistakin asioista ääneen. Sitkeys ja sinnikäs työ on alkanut tuottaa hedelmää. Juuri nyt parisuhteemme kukoistaa.

Istumme töölöläisessä kortteliravintolassa ja tuijotamme toisiamme silmiin. Olen onnellisempi kuin aikoihin, ja sanon sen ääneen. Viides yhteinen vuosi on aluillaan, ja uskon, että siitä tulee vielä parempi kuin edeltäjistään. Toivottavasti intuitioni on oikeassa.

Parisuhdetta puunaamassa – treffiviikonloppu Tallinnassa

Seisomme lipputiskillä Länsisatamassa. Mies tonkii hermostuneena lompakkoaan, sillä lahjakortti, jota tiskillä tarvitaan, on kadonnut. Ilman sitä joudumme pulittamaan kahdesta edestakaisesta reittimatkasta lähes 200 euroa. Liparetta ei löydy, joten ei auta muuta kuin kaivaa kuvetta. Mies näyttää siltä, että haluaisi heittää hanskat tiskiin ja luovuttaa. Yritän vakuutella sekä miehelle että itselleni, ettei muutama satanen talouttamme kaada. Treffiviikonloppu Tallinnassa uhkaa alkaa kovin kireissä tunnelmissa.

kadriorg puisto

Harmituksesta puhisten kuljemme läpi porteista ja nousemme liukuportailla yläkertaan. Mies räplää edelleen rahapussiaan ja löytää kuin löytääkin hukassa olleen lappusen. Ongelmana on vain, ettemme enää pääse omin avuin lippuhallin puolelle. Pari jakkupukuista työntekijää pyyhältää ohitsemme. Juoksemme perään ja käytämme koiranpentuilmekortin. Onneksi ei tarvi ryhtyä kyynelehtimään, sillä pienen juttuhetken jälkeen meidät päästetään henkilökunnan ovesta takaisin lähtöruutuun.

Ryntäämme lipputiskille ja selitämme tilanteen. Ystävällinen rouvashenkilö, joka palveli meitä alun perinkin, kuuntelee ja ryhtyy näpyttelemään konettaan. Olemme varmoja, että rahojen palauttaminen ja lahjakortin käyttäminen ei enää onnistu, mutta onneksemme olemme väärässä. Vilkuilen kelloa, meillä on vielä 20 minuuttia aikaa ehtiä laivaan. Pienien teknisten ongelmien jälkeen rahat palautetaan ja lahjakortti kuitataan käytetyksi. Painan mieleeni asiakaspalvelijan nimen, sillä hän hoitaa tilanteen todella tyylikkäästi. Kiitos Irma joustavuudesta ja tilannetajusta, et tiedäkään kuinka suuren palveluksen teit!

Treffiviikonloppu Tallinnassa – omaa aikaa ja kainalossa kyhnäämistä

Matka on miehen yllätys minulle. Tiesin etukäteen vain matkapäivät, vasta edellisenä päivänä minulle kerrottiin monelta lähdetään ja minne. Majoitukset oli hoidettu ja pöytävaraus tehty. Kukaan entisistä kumppaneistani ei ole koskaan järjestänyt mitään vastaavaa. Olen otettu ja kiitollinen, vaikka laivamatkan hiilijalanjälki vähän omatuntoa hiertääkin. Parisuhde painaa vaa’assani piirun verran ilmastonmuutosta enemmän.

treffiviikonloppu tallinnassa

Aamulaiva on täynnä, onneksi meillä on hyttivaraus molempiin suuntiin. Seitsemännen kannen ulkohytistä on mukavat maisemat. Päiväunia ja pötköttelyä häiritsee vain vastapäiseen hyttiin yksin jätetty pikkukoira, joka pitää meteliä lähes tauotta. Kyllä hytissä loikoilu silti kaljakuppilan levottoman tunnelman ja karaokebaarin äänimaailman voittaa.

Airbnb-asuntomme on Kalamajan ja Telliskiven välimaastossa, puutalossa, joka ulkoapäin näyttää kadun ränsistyneimmältä röttelöltä. Rappu on kuitenkin siisti ja kattohuoneisto riisuttu, mutta siisti ja mukava. Kolmelle mitoitetussa majoituspaikassa on kaksi mukia ja epämääräinen joukko eriparisia oluttuoppeja. Nurkassa on pieni takka, mutta ei polttopuita. Isot kattoikkunat tuovat valoa sisään, myös yöaikaan. Yksi seinistä on pelkkää peiliä ja ehdin pelästyä itseäni jo ensimmäisen illan aikana useita kertoja. Pistorasioita on kolme, mutta eipä tänne tällä kertaa ole töitä tultu tekemään, vaan nauttimaan toistemme seurasta.

Paitsi että ensimmäisen illan vietämme erillämme. Hän olutfestareilla, jonka liput on myyty loppuun melkein vuosi sitten, minä kämpillä köllötellen ja ihan pikkuisen töitä tehden. Tällainen parisuhteemme on. Emme kyhnää kylki kyljessä koko ajan, vaan nautimme myös omasta ajasta ja tarvitsemme sitä tasaisin väliajoin. Hän saa maistella oluita niin paljon kuin napa vetää ja minä voin roikkua koneella ilman omantunnontuskia.

treffiviikonloppu tallinnassa

treffiviikonloppu tallinnassa

Käyn ostamassa lähikaupasta rasiallisen kreikkalaisia mansikoita, muutaman hapanoluen ja pari paikallista lihapiirakkaa. Paistan ne kaasulidellä ja kulautan alas punajuurella maustetulla gose-oluella. Yllätyn einespiirakoiden maukkaudesta, ja ahmin hyvällä ruokahalulla yhden lisää. Viimeisen jätän miehelle iltapalaksi.

Kalajamasta Telliskiven kautta Ülemisteen

Lauantaina nukumme pitkään, syömme kaksi tuntia aamiaista ja pötkähdämme vielä päiväunille. Ulos asti päästään vasta kahden jälkeen iltapäivällä. Aamulla melkein sorrun suorittamiseen, selaan Tallinnan matkailusivustoa, silmäilen blogijuttuja ja yritän väen vängällä keksiä jotain järkevää tekemistä. Kunnes muistan, mistä pidän kaupunkilomilla eniten. Haahuilusta, hitaasti lonnimisesta, tarkoituksella eksymisestä, ihmettelystä ja istahtamisesta kuppilaan, jos siltä tuntuu.

treffiviikonloppu tallinnassa

Niinpä kuljeskelemme käsi kädessä Telliskiven kaduilla ja kujilla. Istumme terassille tuulensuojaan ja aurinkoon, hiplaamme paikallista hipsterimuotia, syömme sormin, siemailemme juomiamme ja tarkkailemme ohikulkevia ihmisiä. Taivas kerää tummia pilviä yllemme koko päivän ja myöhäisen lounaan jälkeen kastumme kaatosateessa läpimäriksi.

Illallinen syömme kaukana keskustasta. Ratikka huojuu läpi harmaan kaupungin, viimeinen kilometri kävellään pilkullisen sateenvarjon alla toisiime nojaten niin, että yläselkä menee loppuillaksi jumiin. Juur on eestiläisten ravintoloiden parhaimmistoa, mutta paikassa, jonne ei mitenkään voisi vahingossa eksyä. Treffiviikonlopun ruokakokemuksille omistan oman postauksen, joten ei niistä tässä sen enempää. Kuuden ruokalajin aikana ilma kirkastuu. Taivaanranta kajastaa vaimean vaaleanpunaisena, ja Ülemisten ostoskeskuksen katolla maailmanpyörä hehkuu sähkönsinisenä. Sekoilemme netistä ostettujen ratikkalippujen kanssa ja jännitämme jäämmekö lipuntarkastajien armoille.

treffiviikonloppu tallinnassa

Yöllä pyörin sängyssä ja kuuntelen parhaat päivänsä eläneen talon ääniä. En voi olla ajattelematta puuttuvaa palovaroitinta ja satavuotiaan talon kummituksia. Katuvalojen heijastuksessa näen, kun katossa tepastelee suuri hämähäkki. Sukellan peiton alle ja nukahdan lopulta lämpimään kainaloon.

Kuljeskelua Kadriogin puistossa

Sunnuntaina paistaa aurinko. Jätämme avaimet keittiönpöydälle ja rullaamme laukut terminaalin säilytyslokeroihin. Reippailemme Kadriorgin puistoon, jossa kumpikaan ei ole koskaan käynyt. Haluan nähdä KUMUn ja ihailla japanilaista puutarhaa, sillä Roihuvuoreen en todennäköisesti lähiviikkoina ehdi. Istumme puiston penkillä puoliksi sylikkäin. Askelia on kertynyt melkoisesti ja jalkapohjia jomottaa, mutta hymy nykii poskipäitä. Treffiboksiin piilotettu treffiviikonloppu Tallinnassa on tehnyt hyvää.

kadriorg puisto

kadriorg puisto

KUMUa ihailemme ulkoa ja aulasta käsin, näyttelyt saavat jäädä toiseen kertaan. Kadriorgin puisto on vaikuttava, se on eurooppalaisempi kuin yksikään kotikontujen viheralue. Japanilainen puutarha sijaitsee kauiammaisessa kulmauksessa. Se on pieni, kirsikkapuitakin on vain muutama. Puutarhan kauneutta on silti vaikea tallentaa kameralle.

kadriorg puisto

Nälkä kurnahtelee vyötärön seutuvilla. Puiston laidalla on kiinnostavia ravintoloita, mutta ne ovat sunnuntaisin kiinni. Mon Repos vaikutti paperilla lupaavalta, mutta lähempää tarkasteltuna osoittautuu mielentilaamme nähden turhankin hienoksi paikaksi. Siksi otammekin suunnaksi Rotermannin korttelit ja Kaks Kokka -ravintolan. Sekin on molemmilta käymättä. Laivan lähtöön on yli kolme tuntia. Syömme pitkään ja hartaasti, ja piipahdamme vielä Tap Tapissa reissun viimeisillä olusilla. Istumme varjoiselle terassille, pipot päässä ja tumput käsissä. Oluttapahtuma on tuonut kaupunkiin janoisia alan harrastajia ja Rotermannin kapealla kujalla kuljeksii väkeä tuopit kädessä kahden olutravintolan välillä. Pyörittelemme päitämme, sillä sääntö-Suomessa tämä ei koskaan olisi mahdollista.

kadriorg puisto

kadriorg puisto

Laivalla tajuan, ettemme ole astuneet jalallakaan vanhaan kaupunkiin. Kännykkä  on rekisteröinyt yli 40 000 askelta ja muistikortti satoja kuvia. Tallinna on paljon muutakin kuin Raatihuoneen tori ja keskiaikaiset kadunpätkät. En tiedä, milloin seuraavan kerran lähdemme lahden toiselle puolelle, mutta se ainakin on varmaa, että valloitamme silloin jälleen uuden kaupunginosan.

Helsingissä laivasta astelee ulos kaksi onnellista matkaajaa. Edes väenpaljous tai kymmeniä kaljakeissejä kärräävät kanssamatkustajat eivät latista tunnelmaa. Emme ole kinastelleet kertaakaan, se on jo saavutus sinänsä. Treffiviikonloppu Tallinnassa saattaa jäädä ainoaksi laatuaan, mutta kokemus kannustaa raivaamaan kalenterista aikaa samantyyppiselle tekemiselle kotimaan kaupunkilomilla. Haahuilemaan päämärättömästi uusilla kulmilla ja kuljeskelemaan vieraiden kaupunkien kaduilla. Käsi kädessä.

Parisuhteen pelastaja – tee-se-itse treffiboksi

Läppäri, telkkari, Netflix, Candy Crush, sosiaalinen media, Hesari ja duunit. Myönnän vastahakoisesti, että suurin osa hereilläoloajastani kuluu edellä mainittujen liiankin addiktoivien aktiviteettien parissa. Kun parisuhdesoppaa maustetaan vielä säännöllisillä harrastuksilla sekä bloggaajan viikoittaisilla velvoitteilla, on parisuhteen yhteinen aika todella kortilla. Tässä me nytkin istumme, kylki kyljessä, sohvalla, omissa ajatuksissamme. Toinen selaa Ylen uutisia, toinen suunnittelee seuraavan päivän töitä.

Peiton alle pötkähdämme yhdentoista jälkeen. Poimimme yöpöydälle pinotuista kirjoista päällimmäisen ja sukellamme tarinoihin ja kielen koukuttaviin kiemuroihin. Kun silmät alkavat väsyä, eikä sukeltelu sanojen seurassa enää suju, suukotamme hyvää yötä ja uuvahdamme unten maille. Herätyskellon soittaessa Amelien teemaa, hipsimme kylpyhuoneen kautta keittiöön. Jaamme Hesarin – hänelle kulttuuri, minulle loput – ja hotkaisemme aamiaiskulhomme tyhjiksi. Pussaamme ja toivottelemme hyvää työpäivää. Pian polkupyörä sujahtaa sisäpihan halki kohti kymmenen kilometrin päässä odottavaa nörttipajaa. Minä istun työpöydän ääreen ja avaan läppärin.

Kymmenen tunnin kuluttua kaava toistuu.

treffiboksi

Yrittäjän elämä vaatii välillä myös viikonlopputöitä, ja lauantai on duunipäivä siinä missä muutkin. Koetan kuitenkin suoriutua pakollisista tehtävistä miehen sulkapallovuoron aikana. Joskus onnistun, mutta useimmiten en. Hikisen miehen kolistellessa kotiin tuijotan läppärin ruutua samassa paikassa kuin kaksi tuntia aiemmin, olen liikahtanut tuskin senttiäkään. Poikkeukset vahvistavat säännön tässäkin tapauksessa, ja samalla ne piirtävät kontrastia päiviimme murmeleina. Yhteisestä tekemisestä saa energiaa, jolla jaksaa pitkään. Miksi ihmeessä nyhjäämme älylaitteidemme seurassa, kun voisimme kerätä yhteisiä kokemuksia ja hyvää tekevää energiaa paljon enemmän ja paljon useammin.

Meillä ei ole lapsia, emmekä siis elä ruuhkavuosia, vaikka niin voisikin ikävuosistamme päätellä. Silti yhteinen aika on kiven alla. Jotain tarttis siis tehdä, mielummin ennemmin kuin myöhemmin.

Treffiboksi parisuhteen pelastajana?

Ratkaisu on yllättävän yksinkertainen. Kaksitoista kirjekuorta, kaksitoista kuukautta ja vähintään kahdettoista treffit vuoden aikana. Idean deittilaatikkoon löysin alun perin ystäväni Miian blogista. Tapojeni mukaisesti muokkasin konseptia vähän, sillä halusin myös mieheni innostuvan asiasta ja sitoutuvan siihen. Niinpä pari viikkoa ennen joulua, kun molemmat tuskailimme toistemme millä muistaa ja mitä ostaa, ehdotin, että unohtaisimme tavaralahjat ja antaisimme toisillemme aikaa. Mies kuunteli epäluuloinen ilme kasvoillaan ja mietti varmaan mielessään, mitä olen hänen pään menokseen taas kehitellyt. Muutaman minuutin palopuheen jälkeen hän kuitenkin nyökkäili jo hyväksyvän oloisena. Treffiboksi oli hänestäkin erinomaisen hyvä idea.

treffiboksi

Päätimme jakaa treffivastuut. Minä keksisin tekemistä kuuteen kirjekuoreen, ja hän tekisi samoin. Jokaisen kuukauden ensimmäisenä päivänä arpoisimme sokkona kuorista onnekkaimman ja avaisimme sen. Sitten kaivettaisiin kalenterit esiin ja lyötäisiin lukkoon päivä. Olimme sopineet, että kuoreen voi kirjoittaa myös ajankohdan, jos treffit ovat tiettyyn vuodenaikaan, kuukauteen tai viikkoon sidottuja. Saaripiknik on oletettavasti mukavampi toteuttaa auringon lämmittäessa piknik-vilttiä ja souteleminenkin on mahdotonta jäiden aikaan. Vastoin kaikkia odotuksiani mies oli hoitanut homman kotiin ennen minua. Minä pähkin vaihtoehtoja vielä aatonaattona sulkeutuneena kelohonkaisen tunturimökin makuuhuoneeseen, hän oli pakannut valmiit kuoret matkalaukkuun jo kotona.

Kun treffiboksi eli silkkinauhalla yhteen sidottu kuoripino aattona purettiin, minun kuoristani muutamassa oli aikamääre touko–syyskuu, miehen kirjailemissa treffikuorissa luki muutamassa ”kesä”. Yhteen kuoreen oli merkitty tarkkaan määritelty viikonloppu. Toukokuussa minut ilmeisesti vietäisiin treffeille, jotka kestävät yön yli – ihanaa!

Vieläkään en tiedä minne, sillä se on kuulemma yllätys. Sillä ei oikeastaan ole edes väliä, sillä sydämeni sulaa pelkästä ajatuksesta, että hän on yksikseen sumplinut, suunnitellut ja säätänyt matkaa, majoitusta ja ties mitä muuta. Kerta on elämässäni ensimmäinen, koskaan aiemmin kukaan ei ole järjestänyt minulle mitään vastaavaa. (Ei, tuotantoyhtiön järjestämiä häitä ja häämatkaa ei lasketa.) Romantiikannälkäinen sieluni on ikuisesti kiitollinen.

Jouluaattona avattiin myös ensimmäinen kuori, joka johdatti meidät kokeilemaan lentämistä Föönin tuulitunnelissa. Sen jälkeen olemme ehtineet testata Cinamonin K18-elokuvanäytöksen, ihmetellä leijuvaa betonijärkälettä Amos Rexissä ja syödä hyvin Going Greek -kuppilassa. Minun kuoristani on nyt käytetty kolme, ja on pakko tunnustaa, että ei ole mitään muistikuvaa, mitä jäljellä olevat pitävät sisällään. Kutkuttavan jännittäviä aikoja on siis edessä. Kunhan treffivuosi on saatu pakettiin, raporttia ja treffivinkkejä seuraa.

treffiboksi

Vaikka vuotta on takana vasta reilut kolme kuukautta, treffiboksi on jo nyt tehnyt suhteellemme hyvää. Edelleen saatamme nyhjätä arkena sohvalla vierekkäin, mutta ilman television hypnoottista välkettä tai älylaitteiden puskemaa notifikaatiotulvaa. Yhtä lailla saatamme nousta ja lähteä leffaan, kävelylle, fillaroimaan tai vaikka ulos syömään. Tuosta vaan, ilman sen suurempia ennakkovalmisteluja. Säännöllinen yhteinen tekeminen ja sen suunnittelu on aktivoinut ajattelemaan ja herätellyt tajuamaan, että parisuhde tai se maailman rakkain ihminen siinä vierellä ei todellakaan ole itsestäänselvyys. Parisuhde pysyy tuoreena, terveenä ja hyvissä voimissa, kun siitä pidetään huolta.

Jos parisuhde on syvässä kriisissä, treffiboksista tuskin on pelastajaksi, mutta tällaisten laiskuuteen taipuvaisten älylaitteiden orjien takapuolet se sai nousemaan sohvalta ja tekemään asioita enemmän yhdessä. Jos siis rämmit ruuhkavuosissa tai muuten kaipaat piristystä parisuhteeseen, itse askarreltu treffiboksi saattaisi hyvinkin ohjata oikeaan suuntaan – suosittelen lämpimästi kokeilemaan!