Tämäkin päivä on ystävänpäivä!

Minua on helppo ilahduttaa. En tarvitse kymmenien ruusujen kukkakimppuja, en säihkyviä timanttisormuksia, siirappisia rakkaudentunnustuksia, salassa suunniteltuja yllätysmatkoja tai romanttisia kynttiläillallisia. Tietysti minä niistäkin ilahtuisin, heti kun ensihämmennykseltä ehtisin. Ensin ihmettelisin ääneen, että minulleko, minuako varten? Sitten punastuisin, enkä oikein tietäisi miten päin olla.

Suureellisiin huomionosoituksiin en ole tottunut, enkä niitä osaa edes kaivata. Tavaraa minulla on riittämiin, edellisistäkin olisi parempi päästä eroon. Mutta voi pojat ja tytöt, kuinka ilahdunkaan siitä, että joku jossain on kiireisen päivänsä keskellä ajatellut minua. Lähettänyt lyhyen viestin, tai vaikka vain pelkän hymiön. Ele on pieni, mutta sen merkitys on suuren suuri. Muutama merkki kännykän tai tietokoneen ruudulla kertoo, että olen jättänyt jäljen, että olen jollekin tärkeä.

ystävänpäivä

Vielä enemmän sydänalassa läikähtää, jos joku kutsuu kylään kotiinsa tai kysyy lähdenkö seuraksi ravintolaan, kahville, lasilliselle, museoon, elokuviin tai vaikka oopperaan. Minä nimittäin lähden. Ja iloitsen siitä, että kerrankin minun ei tarvitse olla se, joka ideoi, suunnittelee, järjestää ja kutsuu.

Digitalisaation ja someaddiktioiden aikakaudella postiluukusta kolahtava kortti tai kirje on jättipotti. Mielen täyttää ihmetys siitä, että jollakulla on ollut aikaa istua alas, kaivaa lipaston laatikosta kynä ja paperia, ja kirjoittaa käsin ihan oikea kirje tai kortti. Kuori pitää avata hitaasti ja harkiten, niin, että paperi ei repeydy miten sattuu. Kirjepaperi tuntuu käsissä karhealta, käsin piirretyt kuulakärkikynän kaaret synnyttävät sanoja, joista kasvaa lauseita. Sydän sulaa pelkästä ajatuksesta.

Serotoniini syöksyy selkäpiihini myös silloin, kun huomaan, että blogin kommenttilaatikkoon on kolahtanut rivi tai kaksi. Kommentin sisällöllä ei ole niin suurta merkitystä kuin sillä, että tekstini on herättänyt halun osallistua keskusteluun. Sama juttu on muidenkin kanavien kanssa, joten pankaahan kommentoiden, ette aavistakaan kuinka paljon viestinne minulle iloa tuovat!

ystävänpäivä

Uskon, etten ole ainoa. Siksi aion nyt petrata kaikessa tässä itsekin. Muistaa ystäviäni ja rakkaitani kirjallisin terveisin, kutsua kylään, kahville, lasilliselle ja elokuviin tuohon naapuriin. Lähettää viestin, kun ajattelen heitä – runoilla kirjeen, raapustaa kortin, ja ilahduttaa kuten itseäni toivoisin ilahduttavan. Sillä sen he ovat todellakin ansainneet.

Lupaan aloittaa jo tänä iltana. Sillä tämäkin päivä on ystävänpäivä.

************

Tärkein tässä jo tulikin, mutta tekstiä oikolukiessani ja asiaa tarkemmin ajateltuani, haluan poistaa alussa luettelemistani asioista romanttisen kynttiläillallisen, sillä olisihan sellainen oikeastaan erittäin mieluinen yllätys. Puunattu pöytä kauniisti katettuna, höyryävät padat, pari lasia viiniä ja vastapäätä maailman parasta seuraa. Kukkiakin saa pöydässä olla, mutta floristiksi ei tarvitse ruveta. Lähikaupasta ostettu tulppaanikimppu riittää vallan mainiosti. Ehkä sekin kaunis päivä vielä koittaa, toivossa on hyvä elää. Kun toive on nyt maailmankaikkeudelle tiedoksi saatettu (ja miehelle, joka tätä blogia kuulemma lukee, tiettäväksi tehty), voinkin varmaan jo alkaa valmistautua ihanaan iltaan kynttilöiden valossa!

Ocean Ladies – kohti Atlanttia ja sen yli!

Kaksi vuotta sitten äitini kertoi, että aikoo purjehtia Atlantin yli. Tiesin heti, ettei se ollut vitsi, vaan ilmoitusluontoinen asia. Pyörittelin päätäni, kauhistelin uutista kavereilleni ja mietin, etten ikimaailmassa itse uskaltaisi. Kolmeksi viikoksi keskelle ei mitään, jalkojen alla parikymmentä senttiä muovia ja kilometrikaupalla syvää vettä. Purjehtijoiden tytär tykkää kyllä purjehtia, mutta vain silloin, kun maata on näkyvissä – edes horisontissa.

Äitini tuntien tiesin, että päätös pitää. Pään sisäinen prosessi oli käynnistetty, joten siitä pidetään kiinni kynsin ja hampain. End of discussion.

ocean ladies

ocean ladies

Seuraavaksi kasattiin miehistö – siis se porukka, joka purjehtii, ohjaa ja operoi venettä. Ja koska idean äiti on Naispurjehtijoiden entinen kommodori, oli sanomattakin selvää, että veneeseen koottiin miehistön sijaan naisisto. Samalla päästiin tuulettamaan pölyttyneitä käsityksiä siitä, että Atlantin ylittävän purjeveneen päällystö koostuu kaksilahkeisista. Naisisto muotoili itselleen moton – Dream, Dare, Do! Unelmoi, uskalla ja toteuta!

Veneeksi vuokrattiin suomalaista tuotantoa, Pietarsaaressa vuonna 1980 valmistunut, valmiiksi valtamerikelpoiseksi varusteltu Swan 441. Kippariksi valikoitui porukan kokenein, tänä vuonna 72 vuotta täyttänyt äitini. (Arvatkaa vaan, onko asia herättänyt närää miesvaltaisessa purjehdusmaailmassa? Viiden pisteen vinkki: kyllä on. Sillä millä nyt paukutella henkseleitä, jos naiset kerran pystyvät samaan kuin raavaat merikarhut.) Projekti sai nimekseen Ocean Ladies.

ocean ladies Raija Alapeteri

ocean ladies

Yhteen hiileen puhaltaminen aloitetiin saman tien. Tiimityötä hiottiin ja vuorovaikutustaitoja vahvistettiin ammattilaisten johdolla, sillä keskellä valtamerta on pakko muuntautua öljytyksi koneeksi, jonka jokainen osa toimii moitteettomasti. Valtataisteluille, negatiivisuudelle tai yhteishenkeä nakertavalle naljailulle ei neljätoistametrisessä veneessä ole tilaa. Turvallisuuden varmistaminen, navigointitaitojen kertaaminen, Atlantin sääolosuhteiden tunteminen, kovassa kelissä toimiminen, henkisen ja fyysisen kunnon ylläpitäminen, sponsorit ja rahoitus – kaikkien näiden tulisi olla kohdallaan starttipistoolin pamahtaessa. Etenkin viimeinen tuotti tuskanhikeä, mutta pienemmistä pisaroista kehkeytyi lopulta riittävän suuri rahavirta.

Kesän 2018 naisisto harjoitteli Itämerellä. Suomen seksihelteiden vedellessä viimeisiään irtosi S/Y Carissa Ocean Lady Helsingin satama-altaasta ja aloitti 3000 mailin siirtopurjehduksen kohti Gran Canarian Las Palmasia. Biskajanlahdella oli ensimmäisen kerran mahdollisuus testata venettä kovemmissa keleissä rannattomalla merellä. Lissabon–Madeira legillä aavaa merta riitti viideksi päiväksi putkeen, tämäkin toki vasta pientä esimakua kolmiviikkoiseen Atlantin-ylitykseen nähden. Lokakuun loppupuolella siirtopurjehdus saapui määränpäähänsä ja veneen varustelu suurta merta varten sai alkaa.

ocean ladies

ocean ladies

Venettä on siis varusteltu Las Palmasissa melkein kuukauden ajan. Kuten kuvasta näkyy, kannelle on köytetty menovettä kanisteri jos toinenkin. Tekninen puoli on hoidettu hyvissä ajoin kuntoon, mutta ruokahuoltohommat alkoivat vasta muutama päivä ennen starttia. Juomavettä on varattu pulloihin ja kanistereihin 2 litraa per päivä jokaiselle naisiston jäsenelle. Vedentekokonetta käytetään kaksi tuntia päivässä, se vaatii veneen dieselmoottorin käynnistämisen. Kone tuottaa merivedestä juomakelpoista makeaa vettä 6 litraa tunnissa. Hedelmiä on lupa syödä kaksi per päivä, kylmäboksi on täynnä pakasteita. Pikkulinnut kertoivat, että pentterin uumeniin on piilotettu myös samppanjaa, suklaata, cokista ja pipareita.

Rauhallisemmassa kelissä onnistuu myös kalastaminen, sillä reelinkiin on kiinnitetty vapateline. Juuri tulleen tiedon mukaan veneeseen onkin eilen nostettu ensimmäinen mahimahi. Tuoreesta kalasta kokattuja aterioita siis tiedossa!

ocean ladies

Päällystö eli kippari ja perämies toimivat viiden tunnin vuoroissa. Unta viisi tuntia, vastuuta toinen samanmoinen. Naisisto hoitaa kaikki kannella tapahtuvat manööverit, siivouksen ja ruuanlaiton pareittain kolmen tunnin vuoroissa. Ensin kolme tuntia kannella, sitten toiset kolme kannen alla stand by -vuorossa, ja viimein kolme tuntia lepoa. Päällystöä lukuunottamatta punkat vaihtuvat tiuhaan tahtiin, jotta jokainen pääsee nukkumaan mukavammin tuulen alapuolella. Sykliin kuulemma tottuu yllättävän nopeasti. Yhdeksän tunnin vahtivuorojärjestelmä takaa sen, että kahta samanlaista vuorokautta ei matkan aikana ehdi tulla.

ocean ladies

Kannen alta ei astuta ulos ilman turvavaljaita. Valjaat kiinnitetään välittömästi elämänlankaan, oli keli mikä hyvänsä. MOB- eli Man Over Board -tilanteille on nollatoleranssi. Vallitseva tuuli käy tähän aikaan vuodesta koillisesta, joten matkan pitäisi taittua suurelta osin kohtalaisessa sivumyötäisessä. Valtamerellä on kuitenkin oma tahto ja vaaratilanteisiin on siksi syytä varautua. Aallonkorkeus voi kasvaa yllättävän suureksi ja tuulen nopeus saattaa vaihdella säärintamien mukaan. Reittivalintoja ei paljasteta etukäteen, mutta legenda kertoo, että ensin purjehditaan etelään, ja vasta kun voi alkaa sulaa, käännetään keula kohti länttä ja Karibiaa.

ocean ladies

ocean ladies

Matkaa St. Lucialle on noin 3 000 merimailia eli reilut 5 000 kilometriä. Alussa kaikki cruising-luokan yksirunkoiset purjeveneet ovat samalla viivalla, mutta jo seuraavana päivänä veneiden parvi on hajaantunut niin, että horisontissa voi hädin tuskin havaita kilpakumppaneita. Sen jälkeen matkaa tehdään yksin. Seurana ovat ensin linnut, sittemmin veneen vierellä hyppytaitojaan esittelevät delfiinit ja pienet lentokalat. Öisin matkaa siivittävät tummana pauhaava meri, kirkkaana loistavat tähdet ja kallelleen keikahtanut kuutamo.

ocean ladies

ocean ladies

Satelliittipuhelin toimii viestien välittäjänä ulkomaailmaan. Joka päivä joku naisiston jäsenistä kirjoittaa kaikkien puolesta lyhyen sähköpostiviestin Suomeen. Se lähetetään yhteyshenkilölle, joka forwardoi kuulumiset naisiston lähipiiristä muodostetulle sähköpostilistalle. Viestin pääsisältö on tähän mennessä ollut rauhoittava ja positiivinen: veneellä on tänäänkin kaikki hyvin. Välillä pieniä päivityksiä ilmestyy myös Ocean Ladies’n Facebook-sivulle. Nekin tehdään Suomesta käsin.

ocean ladies

ocean ladies

Lähdön hetki oli tunteita täynnä. Kyyneleet virtasivat, nallekarhuja puristettiin kainaloon ja aallonmurtajalla vilkutetiin, kunnes vene katosi 172 muun paatin joukkoon. Isäni harmitteli, ettei tullut ottaneeksi kotoa mukaan mitään pientä esinettä, jonka olisi voinut antaa äitini mukaan onnenamuletiksi, mutta totesi sitten halatessaan, että ehkäpä nämä 50 vuoden yhteiset muistot kantavat ilman sitäkin. Minä pidättelin kyyneleitä ja toivoin, että joskus tulevaisuudessa minäkin voin sanoa samat sanat omalle puolisolleni.

ocean ladies

Kun Hesari lähtöpäivänä kirjoitti projektista, olin haljeta ylpeydestä. Edelleen tuputan tietoa ensimmäsestä ARC-kilpailuun osallistuvasta suomalaisesta naisistosta jokaiselle, joka suostuu kuuntelemaan. Ihailen äitiäni ja kaikkia näitä tavallisia naisia, äitejä ja mummeja, jotka eivät tyydy haaveilemaan, vaan tarttuvat toimeen, uskaltavat ja tekevät, mitä haluavat. Rikkovat omalla tavallaan lasikattoja ja repivät miehisen maailman kahlehtivia rajoja. Samalla toivon, että minuun on tarttunut geeneissä edes osa äitini rohkeudesta ja tekemisen meiningistä. Go Ocean Ladies, ja suotuisia tuulia!

ocean ladies

Atlantic Rally for Cruisers eli ARC 2018 -kilpailun tilannetta ja naisiston matkaa voi seurata täällä. Veneen virallinen nimi kilpailussa on S/Y Carissa Ocean Lady. Kuulumisia pääsee lukemaan myös Ocean Ladies’n Facebook-sivulta, taustoista ja kilpailuun valmistautumisesta taas löytyy lisätietoa oceanladies.fi-sivuilta, josta ylläoleva kuvakin on napattu.

Unohtunut lompakko ja muita kertomuksia rahasta ja rakkaudesta

”On muuten sun vuoro maksaa, oot mulle kaksi illallista pystyssä!”, huudahtaa Vesa Sinille viimeisimmässä Ensitreffit alttarilla -jaksossa. Mieleeni nousevat samankaltaiset sanat kolmen vuoden takaa, kun keltainen lehdistö ruoti lööpeissään törkeäksi tulkittua käytöstäni. ”Ensitreffit alttarilla -morsian maksattaa miehellään kaiken”, ”Pia unohti lompakkonsa, Jussi joutui maksumieheksi.” Nämä mieltä ylentävät median klikkiotsikot ja yleistetyt oletukset naurattavat nyt, mutta silloin ne murjoivat minut mustelmille. Myös keskustelupalstojen luokattomat kommentit osallistuivat mustamaalaamiseen, mutta se tuskin yllättää ketään.

Totuus oli hieman toisenlainen. Keskinäinen vitsailu tulkittiin vittuiluksi, ja omalaatuinen huumori merkiksi siitä, että olen hakenut ohjelmaan löytääkseni rikkaan miehen. Kameralle tallentuneista yksittäisistä lausahduksista vedetyt johtopäätökset eivät olisi voineet pahemmin metsään mennä, sillä kymmenen leikatun minuutin ja oikean elämän välille ei noin vain voi yhtäsuuruusmerkkiä piirtää.

Rahasta ja rakkaudesta

Kaikki nuo kärpäsestä kyhätyt kohuotsikot kertovat siitä, kuinka rahasta puhuminen on tässä maassa edelleen jonkinlainen tabu. Ja kun rahaan yhdistetään rakkaus, ollaan todella vaarallisilla vesillä. Siksi aion nyt puhua teille hetken rahasta ja rakkaudesta, varsinkin yhdessä, mutta myös erikseen.

maisema

Aloitetaanpa rakkauden ensiaskelista. Kuvittele mielessäsi ensimmäiset tai toiset treffit. Vaikka edellisistä olisikin aikaa, muistat varmasti, miltä se tuntui. Kahvilan kassa tai baaritiski, ravintolaillallinen tai jäätelökioski – paikalla ei väliä, kysymys yllättää silti joka ikinen kerta. Siinä sitä sitten tuumitaan tuntemattoman ihmisen kanssa maksetaanko yhdessä vai erikseen, pannaanko samasta vai laitetaanko lasku puoliksi? Vilkuillaan vaivihkaa toisiamme, kaivellaan käsilaukkuja ja povitaskuja ja yritetään luovia tutkimattomilla vesillä.

Mitään sääntöä siihen, kuka tarjoaa ja kuinka paljon, ei todellakaan ole ole. Sukupuolittuneilla perinteillä voi minun puolestani heittää sorsia ja muita vesilintuja ja antaa niiden vajota syvälle savipohjaan. Toisille tarjoaminen kuitenkin on tärkeää, ja olenpa kuullut kerrottavan, että treffiseura on jätetty siemailemaan oluttaan yksin, kun ei ole ymmärtänyt maksaa molempien juomia. Nykyisen puoliskoni tarjosi ensimmäiset yhteiset oluet, mutta toisella kierroksella minä kaivoin kuvettani mielihyvin.

Sillä, onko miehellä rahaa, ei ole koskaan ollut minulle merkitystä. Kunhan tulee toimeen omillaan, se riittää, sillä minun tuloillani ei kahta aikuista elätetä. En siis metsästä lihavia lompakoita, en etsi elättäjää, en odota kieli pitkällä perintöä, enkä marssi verotoimistoon vaatimaan viime vuoden tulotietoja. Huolehdin itsestäni ja hän saa luvan tehdä samoin.

Millainen rahankäyttäjä minä olen?

Taloudellinen riippumattomuus on ollut minulle aina tärkeää, olen siis tarkan markan nainen. Lasken, budjetoin ja kulutan harkiten. (Paitsi keväällä 1999 kun sain ensimmäisen vakituisen työn ja 13 000 markan palkka kilahti ensi kertaa tilille. Silloin saatoin vähän seota ja kantaa kotiini kahmalokaupalla tarpeettomia paitapuseroita ja pitkiä hameita, vain siksi koska voin.) Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että lokkeilisin muiden lompakoilla.

Olen tullut toimeen välillä todella vähällä, opiskeluaikana onnistuin siirtämään syrjään aikanaan jopa osan opintotuestani. Kun rahaa on käytössä vähän, käytän sitä automaattisesti pihistellen. Saatan kävellä keskustasta kotiin, jos fillari on talviteloilla, eikä kuukausilippukaan ole voimassa – vain säästääkseni 2 euroa ja 20 senttiä. Metrolla olen useasti ajanut vain Koivusaareen asti, ja rullaillut siitä fillarilla eteenpäin Otaniemeen, sillä maksaahan seutulippu melkein 5 euroa.

Kahden käden sormet eivät riitä laskemaan niitä kertoja, jolloin olen jättänyt vaatteen hankkimatta, koska se on liian kallis. Jos muutaman hyvin nukutun yön jälkeen shoppailu houkuttelee edelleen, saatan muuttaa mieleni, mutta yleensä päätös pysyy. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että etsisin samantyylisen tuotteen käsiini ketjuliikkeestä, vaan tsekkaan mielummin käytettyjen vaatteiden valikoiman tai käyn kylässä vaatelainaamo Vaatepuussa, jonka jäsenyyden lunastin itselleni puoli vuotta sitten. Ostan siis harvoin ja laatua, jos vaan rahatilanne sen sallii. Pyrin muutenkin käyttämään verorahoillani maksettuja palveluita kuten kirjastoja ja ostamaan tavaroiden sijaan elämyksiä, joista jäljelle jää elämänmittaisia muistoja, ei ympäristöä kuormittavia kampekasoja.

puu rahasta ja rakkaudesta

Tunnen mielihyvää, kun pankkitilini saldo kasvaa ja rahasto, johon sijoitan on 30 prosenttia plussan puolella. Aina välillä mietin, mihin tunne oikein perustuu. Asuuko sisälläni pesänrakentaja, joka hyrisee tyytyväisenä kun pesämuna kasvaa, onko vanhempieni yrittäjäura tehnyt minusta varovaisen vai mistä on kysymys?

Asuntolainaa on vielä paljon, mutta sekin vähenee näillä koroilla vinhaa vauhtia. 42-vuotiaana alan vihdoinkin olla tilanteessa, jossa jemmassa on riittävä summa rahaa pahan päivän varalle. Kolmen kuukauden palkalla elää tarvittaessa vaikka puoli vuotta, jos isoja hankintoja ei tarvitse tehdä.

Olen sinnitellyt niin pitkään pienillä tuloilla, että nyt, kun laskutan kuukausittain kivoja summia, en tiedä mihin rahani laittaisin. Vuodenvaihteessa työtilanteeni hyvin todennäköisesti taas muuttuu, joten siihen asti elän säästellen, vaikka tilillä sievoinen summa seisookin. Sijoitan rahojani lähinnä uusiin työvälineisiin, kuten läppäriin ja kännykkään. Uuteen kameranrunkoon ehdinkin jo investoida. Niiden kulut voin vähentää ainakin osittain, sivutoimisena yrittäjänä hyödyn myös alvien vähennysoikeudesta ja alarajahuojennuksesta.

Sinun, minun vai meidän rahat?

Rakkauden ja rahan sovittaminen samaan yhtälöön on helpommin sanottu kuin tehty. Jos toinen suhtautuu rahaan huolettomasti ja toinen laskee jokaisen sentin, voi rakkauden ryppy eskaloitua ylitsepääsemättömäksi railoksi heti seurustelun alkuvaiheessa. Parempi onkin puhua pätäkät halki poikki ja pinoon heti, kun hommassa alkaa näkyä vakavoitumisen merkkejä.

Meillä on omat rahat ja lainat, mutta pakolliset asumiskulut, vakuutukset ja ruoka maksetaan yhdessä. Kun palkka tipahtaa tilille, loppusummasta siirretään erilliselle ruokatilille tietty prosenttimäärä. Kumpikin siis osallistuu sapuskoihin suhteessa omaan tienestiinsä. Riittävä prosenttiluku on löydetty haarukoimalla, ja sitä on nostettu pikkuhiljaa, kunnes saavutettiin tasapaino, jossa tilin käyttöä ei tarvitse ruokakaupan kassalla miettiä. Taloustilillä on aina riittävästi rahaa.

Suurempia hankintoja tulee eteen harvoin. Mielummin kunnostamme ja korjaamme, kuin ostamme uutta. Lokakuun alkupuoliskolla mies hioi ja lakkasi aikanaan käytettyinä ostetut ruoka-, sohva- ja yöpöydän. Pienempienkin ostosten yhteydessä käymme yleensä keskusteluja siitä, tarvitsemmeko todella tätä vai pärjäämmekö ilmankin. Uuden tavaran hamstraamisen sijaan yritämme pikkuhiljaa päästä eroon vanhasta ja tarpeettomasta, jota 40 vuoden aikana on nurkkiin ja kaappien perälle pinoutunut pölyyntymään.

Ulkona syömme nykyään korkeintaan kerran kuukaudessa. Lasku maksetaan suurin piirtein vuorotellen. Tiedän pariskuntia, jotka merkitsevät kaikki yhteiset ostokset exceliin ja kuukauden päätteeksi tasaavat tilit. Sellaisiakin suhteita on, joissa paremmin tienaava maksaa lähestulkoon kaiken. Ja miksipä ei, jos se on molemmille osapuolille okei, onhan perinteisessä parisuhteessa tavallaan kyse yhteisestä potista. Koko homman juju onkin siinä, ettei tarvitse tehdä kuten muut, sillä ne muut eivät elä teidän arkeanne, istu ruokapöydässänne tai päätä hankinnoistanne. Rahan ja rakkauden voi yhdistää, kuten parhaaksi näkee, eikä sitä tarvitse selitellä tai perustella kellekään.

almuja

Haluaisin sanoa aiheesta kaiken, mutta tähän mennessä olen pureskellut mammonan maailmasta vain pienen palasen. Sen sijaan, että jatkaisin tekstin kirjoittamista ja sanamuotojen hiomista maailman tappiin saakka, julkaisen tämän tekstin torsona ja suosittelen teitä kääntymään kaikkien aikojen massimuijan, Julia Thurénin puoleen. Hän on nimittäin aivan vastikään kirjoittanut turkoosien ja kullattujen kansien väliin kaiken rahasta – ja ottaa kantaa myös rakkauteen. Joten ihan turhaa minä tässä monologiani jatkan. Kaikki on jo kirjoitettu.

(Itsehän en kirjaa ole vielä käsiini saanut, sillä ehtiessäni kirjamessuilla oikealle osastolle, se oli jo loppuunmyyty. Olen kuitenkin kuullut opuksesta pelkkää hyvää, joten uskallan suositella lukematta – ja todennäköisesti myös lukemisen jälkeen. Stay tuned.)

Mutta. Aion kuitenkin kantaa korteni kekoon ja lyödä lekalla tämänkin tabun tomuksi ja onnea tuoviksi sirpaleiksi. Siksi aloitan marraskuun ensimmäisenä päivänä rahapäiväkirjan, jonka viivan alle kertyneet eurot jaan teille myöhemmin senttiäkään säästämättä. Erityisesti aion kiinnittää huomiota siihen, paljonko pätäkkää valuu ruokakauppojen pohjattomaan kassaan ja ravintoloiden tiskien taakse. Vielä en ole päättänyt, onko seurantajakson pituus viikko, muutama vai peräti kokonainen kuukausi. Jotain jännitettävää pitää teillekin jättää.

Sillä aikaa olisi mielenkiintoista tietää, millaisia rahankäyttäjiä siellä ruudun toisella puolella istuu? Mihin tuhlaat ja missä nipistät? Ovatko raha ja rakkaus joutuneet törmäyskurssille? Sana on vapaa ja kommenttilootassa rutkasti tilaa.