Samppanjaa, skonsseja ja kurkkuvoileipiä – Afternoon tea Brasserie Kämpissä

Sain kollegoiltani läksiäislahjaksi lahjakortin Hotelli Kämpin kylpyläosastolle. Lahja oli arvokas ja ajatus kaunis, sillä yrittäjä tunnetusti tekee pitkää päivää, eikä ehdi pitää huolta itsestään. Pidän mielikuvasta, jossa makoilen rennosti span lepotuoleilla, siemailen kuohuviiniä ja annan tasapainottavan naamion vaikuttaa kasvoillani. Todellisuudessa spa ei tule ensimmäisenä mieleeni, kun haluan hemmotella itsenäni. En oikein osaa rentoutua tai nauttia, kun vieras ihminen näpelöi naamaani, sivelee vartaloani tai asettelee selkäni päälle kuumia kiviä. Tuoksuistakin saan helposti päänsäryn.

kämp afternoon tea

Kortin voimassaoloajan umpeutuessa seuraavan kuukauden kuluessa päätin koputtaa kepillä jäätä, soittaa Kämpiin ja kysyä, voisiko lahjakorttiin kirjatun summan käyttää hotellin muihin palveluihin. Sain vastauksen, että sellaisenaan kortti ei kävisi, mutta jos pääsen käymään paikan päällä, voisi kortin käyttötarkoituksen määritellä uudelleen. Hurraa!

Siitä se ajatus sitten taas kerran lähti. Kun hääpäivä oli lyöty lukkoon, kortillekin tuli käyttöä. Ensin suunnittelimme viettävämme hääyön Kämpissä, mutta koska hinnat tuolla varoitusajalla liitelivät pilvissä, päädyimme varaamaan pöydän Brasserie Kämpin puolelta iltapäiväteen aikaan. Afternoon tea olisi meille molemmille uusi kokemus, sillä olimme ensimmäistä kertaa asialla. Klassinen iltapäivätee skonsseineen ja samppanjalasillisineen kustantaa 52 euroa herkkusuuta kohti, niinpä lahjakortin arvo riittäisi paremmin kuin hyvin.

kämp afternoon tea

Vaikka hääpäivän järjestelyt olivat minimaaliset, tuli meille silti kiire. Jännitimme taksissa Suomen EU-puheenjohtajuuden aiheuttamia ruuhkia ja kurvasimme käräjäoikeuden pihaan vain muutamaa minuuttia ennen varattua vihkimisaikaa. Viraston käytävät kumisivat tyhjyyttään ja itse toimitus pääsi alkamaan vasta 25 minuutin odottelun jälkeen. Nauratti, sillä emme olleet osanneet varautua viivästykseen viralliselta taholta.

Onneksi Kämpissä ymmärrettiin, vaikka kilistelyjen ja kuvaussessioiden jälkeen saavuimmekin iltapäiväteelle melkein puoli tuntia myöhässä. Istuimme valkoisin liinoin ja hopeisin astioin katettuun ikkunapöytään ja huokaisimme. Vihdoinkin kahden!

kämp afternoon tea

Tunnelma Kämpin ravintolasalissa on viipyilevän arvokas ja rauhallinen. Muissa ikkunapöydissä teetarjottimien edessä istuu harmaapäisiä ystävyksiä, nuorempia kaveriporukoita ja perheitä, joiden jälkikasvun eteen kannetaan ranskanperunoita hopealautasella. Valaistus on sopivan hämyisä ja sisustus henkii historiaa. Saamme istua kaikessa rauhassa ja tuijottaa toisiamme silmiin kenenkään häiritsemättä. Mies näyttää puvussaan komealta. On levollinen ja onnellinen olo.

Kämpin iltapäiväteellä menuvaihtoehtoja on kaksi: Classic ja Grand, joista jälkimmäinen sisältää kaviaaria ja tryffeliä sekä ylimääräisen jälkiruoan. Me valitsemme klassikon samppanjalla. Ruinartin juhlajuomaa sipistellessämme silmäilemme teelistaa. Valikoima on kahden sivun pituinen, ja meille kerrotaan, että voimme maistella useampaakin laatua, mutta nyt ensi alkuun pitäisi valita yksi. Minä päädyn Imperial Earl Greyhin, mies ottaa Golden Assamia.

kämp afternoon tea

kämp afternoon tea

Suolaiset ja makeat suupalat kannetaan pöytään kolmikerroksisella tarjottimella. Lisäksi eteemme ilmestyy pienessä korissa skonsseja sekä erilaisia hilloja ja kermavaahtoa. Ensin käymme suolaisten kimppuun – Toast Skagen ja hanhenmaksatuulihatut häviävät suihimme alta aikayksikön. Aamiaisesta on jo liian pitkä aika. Seuraavaksi vuoron saavat parsaquiche, kurkkuvoileipä ja kananmuna-vesikrassisandwich. Sitten siirrymme liinan alla odottaviin lämpimiin skonsseihin.

Minä räpsin muutaman kuvan, sillä pumpulipilvissä leijuvana pelkään unohtavani, mitä söimme ja miltä pöydässä näytti. Suurimman osan ajasta kamera ja kännykkä pysyvät kuitenkin piilossa. Tilaamme toiset kupit teetä, minä tällä kertaa appelsiinilla maustettua rooibosta ja mies japanilaista vihreää teetä. Hääkakkua sijaistavat raparperileivos, macaron ja sitruunalla ryyditetty unikonsiemenkakku sulavat suuhun. Suklaisessa tikkukaramellissa maistuu kahvi.

kämp afternoon tea

Poistumme Esplanadille tyytyväisinä. Brasserie Kämpin Afternoon tea oli juuri niin yksinkertaisen juhlava, kuin toivoimmekin. Pientä luksusta ja hemmottelua erityisen päivän keskellä. Jatkamme matkaa jalan Kauppatorille, johon rantautuu sattumalta samana iltapäivänä Atlantin-ylitykseltä palaava, äitini kipparoima Ocean Ladies -purjevene. Mikä juhlallisuuksien ja uusien kokemusten päivä!

Sillä suurin niistä on rakkaus

Ei meidän pitänyt ensin kertoa tästä kenellekään. Meinasimme myhäillä ja vaihtaa katseita vain keskenämme. Tietäjät tietää ja sitä rataa. Mutta tilanne oli mikä oli, vaikka aittamme oli kaukana kavalasta maailmasta, emme olleet mökillä kaksin. Aamiaispöydässä odotti siskoni seuralaisensa kanssa. Enkä minä tietenkään pystyisi pitämään kaikkea onnea vain itselläni.

Pystyin piilottelemaan käsiäni selän takana muutaman minuutin, sitten katsoin merkitsevästi miestäni ja nyökkäsin aamupalalla istuviin juhannusvieraisiin päin. Mies hymyili ja nyökkäsi takaisin. Tartuin hänen käteensä ja kakistelin kurkkuani. Tuota noin, tässä aamulla pääsi käymään näin, sanoin, ja nostin vasemman nimettömäni näkyville.

Sitä koristi nuoren koivun notkeasta oksasta solmittu rengas, jota hyvällä mielikuvituksella saattoi sormukseksikin sanoa. Mies oli askarrellut sen edellisenä yönä, ja piilottanut yöpöydän laatikkoon kosiakseen heti herättyämme. Vaikka yhteisestä tulevaisuudesta oli puhuttu jo kauan, yllätyin unenpöpperössä korvaan kuiskatusta kysymyksestä niin, että onnenkyyneleiden vuodattamisen sijaan kikatin hänen kyljessään minuuttitolkulla käsittämättä sitä, mitä hän juuri oli kysynyt. Sillä välin mies pujotti sormuksen sormeeni, ennen kuin edes ymmärsin vastata kyllä.

kihlasormus

Sisko hyppi tasajalkaa ja kapsahti kaulaani. Korkkasimme kylmään jemmatun kuohuviinipullon ja skoolasimme. Kihersimme toistemme kainaloissa kuin vastarakastuneet. Nauratti, sillä tuulen tuivertamat hiukseni olivat takussa ja peiliinkin olin vilkaissut viimeksi kaksi päivää sitten. Yllätyskihloja juhlitiin puhki hiutuneissa mökkiverkkareissa ja virttyneissä villapaidoissa.

Vilkuilin kättäni vähän väliä. Joka kerta vatsani kierähti kerälle ja perhoset lehahtivat lepattaen lentoon. Olivat kai laillamme lemmestä sekaisin. Minä olin onnesta sykkyrällä, sillä kaikkien deittailuyritysten ja epäonnistuneiden parisuhteiden jälkeen tuntui uskomattomalta kuulla jonkun rakastavan minua niin paljon, että halusi jakaa loppuelämänsä kanssani.

Hääkuvat (c) Teemu Kurko

Aamiainen kääntyi brunssiksi, skumppapullo tyhjeni ja puhe kääntyi käytännön asioihin. Joko olette päättäneet hääpäivän, kysyi siskoni. Pidätkö oman sukunimen? Katsahdimme toisiimme hihitellen, emme me mitään olleet miettineet valmiiksi. Eihän meillä ollut edes oikeita kihlasormuksia. Onhan näitä aikaa miettiä, vaikka loppuelämä.

Sinä päivänä yksi asia johti kuitenkin toiseen ja lopulta päädyimme varaamaan vihkimisajan Helsingistä heti heinäkuulle. Jos kerran olimme päättäneet mennä naimisiin, niin miksi turhaan siirtää sitoumusta hamaan tulevaisuuteen. Emme halunneet suuria juhlia, emme hääjärjestelyistä aiheutuvaa stressiä, emmekä muutakaan ylimääräistä härdelliä. Sitä paitsi mies ei kuulu kirkkoon, joten hääkellojen kumua ei muutenkaan olisi luvassa.

Hääkuvat (c) Teemu Kurko

Astelimme vihille käräjäoikeuden istuntosalissa 512. Toimitus kesti kaksi minuuttia ja taustamusiikkina toimi 1,5-vuotiaan kummityttöni lauleskelu. Todistajan virkaa toimittivat hänen vanhempansa, ja tilanteen tallensi muistikortille luottoihminen kaveripiiristämme – kiitos Teemu. Heidän lisäkseen olimme kertoneet vain niille läheisimmille ystäville, joita olimme sopineet muutenkin tapaavamme hoohetkeä edeltävinä viikkoina.

Valkoisen kotelomekon hankin viime tingassa vintageliikkeestä, pörröisen jakun lainasin edellisenä päivänä vaatelainaamo Vaatepuusta ja kengät valitsin omasta kaapistani. Täydelliset vihkisormukset ostettiin panttilainaamosta – miehen valkokultainen versio löysi omistajansa vain pari tuntia ennen vihkimistä. Hiuksiin kukan sitoi lähikukkakauppa, mutta kimppua en huolinut, sillä se ei tuntunut tärkeältä. Hiukset ja meikki olivat ystäväni Miian käsialaa. Kiitos vielä, etukäteen annettu häälahja oli toivottu ja tarpeellinen.

Tahtomisen jälkeen kumosimme lasilliset samppanjaa yhdessä todistajien kanssa. Sitten karkasimme Kämpiin iltapäiväteelle kahdestaan. Hääyön vietimme kotoisesti natisevassa parisängyssämme, ja aamulla hyppäsimme suorilta moottoripyörän selkään. Hääkakku syötiin matkan varrella miehen sukulaisten seurassa. Sen jälkeen katosimmekin sormuksinemme mökin rauhaan. Täällä olemme vieläkin.

hääkuvat @ Teemu Kurko

Hääkuvat (c) Teemu Kurko

On ihmeellistä, miten yksi juridinen sopimus voi muuttaa kaiken. Elämä on ennallaan, muttei kuitenkaan ole. Pyörähtelen pumpulipilvissä ja olen niin onnellinen, että hymyilen typerästi pihalla hyppiville räkättirastaille ja lepertelen kivelle lämmittelemään sujahtaneelle sisiliskolle. Haluaisin huutaa onneni koko maailmalle, ja heilutella vasenta kättäni jokaiselle vastaantulijalle.

Tahtoisin liittää tämän tekstin kylkeen kymmeniä kuvia komeasta sulhasestani ja hänen katseestaan, joka on täynnä rakkautta. Meitä on kuitenkin tässä liitossa kaksi. Kunnioitan aviomieheni toivetta, enkä julkaise hänestä tunnistettavia kuvia tai kerro hänen nimeään julkisesti. Te jäätte siis sanojeni varaan: hän on komea, myös sisäisesti. Hänellä on viisas sydän ja avara mieli. Hän on minun peruskallioni ja turvasatamani.

Hääkuvat (c) Teemu Kurko

Kasvoiltamme hehkuu onni. Sillä suurin niistä on rakkaus.

ps. Nimeni pidin ennallaan, mitäpä hyvää vaihtamaan. Se on omani, eikä kenenkään muun.

Olen onnellisempi kuin aikoihin – ja sanon sen ääneen

”Se ei kyllä yhtään ole sun tyyppinen”, totesi ystäväni suhteemme alkutaipaleella. Nyökyttelin hymyillen, sillä olin täysin samaa mieltä. Siihen asti olin toistanut tuttua kaavaa, ja siksi etsinyt sitä oikeaa ihan vääristä paikoista. Pitänyt parempana toisia ominaisuuksia, arvostanut tiettyjä ulkoisia piirteitä ja kiinnittänyt huomiota epäolennaisuuksiin. Niiden sijaan nojasin nyt keskusteluihimme, yhteisiin intresseihin ja siihen tunteeseen, että olen turvassa.

Keväällä 2013, kun erosin 11 vuotta kestäneestä suhteesta, tajusin, että olin jo pitkään elänyt toisten elämää. Sopeuduin ja tein kaikkeni käyttäytyäkseni niin, että minut hyväksytään. Uppouduin eksäni maailmaan, kun olisi pitänyt keskittyä kuuntelemaan, mitä minä elämältä haluan ja tarvitsen. Vaatimuksia, ääneen lausuttuja ja lausumattomia, sateli sieltä ja täältä. Vaikka ero oli kipeä, ilman sitä en olisi tässä. Vihdoinkin omana itsenäni, sellaisena kuin olen. Hyväksyttynä ja arvostettuna kaikkine vajavaisuuksineni.

Jo ensimmäisillä treffeillä haaveilimme kesämökistä. Molemmat tahoillaan tietysti, sillä liian suuria askeleita ei puolen tunnin tuntemisen jälkeen vielä kannattanut harppoa. Purjehduksesta ja merestäkin puhuttiin – ja ruokaharrastuksesta, siitä riitti juttua pikkutunneille. Baarin ovien sulkeuduttua hytisimme sen ulkopuolella kylmässä kesäillassa ja haimme lämpöä toisistamme. Lopulta hän hyppäsi paitahihasillaan pyörän selkään ja karautti kahdeksan kilometrin matkan kotiinsa Lauttasaareen. Minä melkein jäädyin, vaikka välimatkaa lämpimään peiton alle oli hädin tuskin kilometri.

Rakkaus antoi odottaa itseään. Polveni eivät notkahtaneet ensitapaamisella, mutta kiinnostukseni heräsi. Halusin tavata uudestaan ja jatkaa tutustumista. Kesän aikana ihastuin, mutta vasta syksyllä uskalsin sanoa rakastavani. Hän osoittautui timantiksi. Huolehtivaiseksi, turvalliseksi, kannustavaksi, myötäeläväksi, hauskaksi, älykkääksi ja kaiken päälle komeaksi. Hän arvostaa sitä, mitä minä teen ja tykkää siitä, mitä itse tekee. Hän on kätevä käsistään ja haka hellan ääressä, leipoo leivät, paistaa pihvit ja pikkelöi vihannekset. Hän pyöräilee kesät talvet, viihtyy luonnossa ja tarttuu toimeen hanakasti. Kaiken tämän lisäksi hän tykkää lukea, lähtee kanssani keikoille, pukeutuu hyvin ja kengätkin ovat kuosissa, vaikka niitä edelleenkin on ihan liian monta paria. Voisin jatkaa listaa vielä pitkään, mutta luulen, että ymmärsitte jo, mitä tarkoitan.

Jokaisessa parisuhteessa on kipukohtansa, jotka välttämättä eivät näy ulospäin – niin myös meillä. Kun katsoo historiaani taaksepäin, voi päätellä, että olen pitkien parisuhteiden ihminen. Se, miten hiertävät kivenmurikat kohdataan, ratkaisee. Kun napit painuvat vastakkain, haluan selvittää, mistä se johtuu. Jos hermot kiristyvät, kysyn syytä siihen. Kävelemään lähden vasta, kun muuta ratkaisua ei ole. Tämä pätee muuten myös ystäviin. Kun minut kerran voittaa puolelleen, pysyn purkkana kengänpohjassa lopun elämää.

onnellinen

Viimeisen puolen vuoden aikana suurimmat kivet kengissä ovat alkaneet hioutua huomaamattomammiksi. Kehitys on vaatinut itkua, itsensä tutkiskelua, ymmärtämistä ja toisen asemaan asettumista. Miksi hän toimii näin, miksi minulle tämä on tärkeää? Mies on lukenut kirjallisuutta aiheesta, minä olen kirjoittanut ja uskaltanut puhua vaikeistakin asioista ääneen. Sitkeys ja sinnikäs työ on alkanut tuottaa hedelmää. Juuri nyt parisuhteemme kukoistaa.

Istumme töölöläisessä kortteliravintolassa ja tuijotamme toisiamme silmiin. Olen onnellisempi kuin aikoihin, ja sanon sen ääneen. Viides yhteinen vuosi on aluillaan, ja uskon, että siitä tulee vielä parempi kuin edeltäjistään. Toivottavasti intuitioni on oikeassa.