Miten mökkiunelmista tuli totta?

Miten tässä näin kävi? Miten löysimme tänne, tämän tummavetisen järven rantamille, tähän punaiseen tupaan ja tuohon pihakeinuun ison pihlajapuun alle? Miten mökkiunelmista tuli totta? Tarina alkaa todennäköisesti kaukaa lapsuudesta, ensimmäistä vuosista, joiden muistikuvat alkavat jo haihtua tärkeämpien tieltä. Sukulaisten ja tuttavien mökeistä siellä, täällä ja tuotlla. Huviloista ja siirtolapuutarhoista, joissa olen päässyt piipahtamaan pikaisesti. Sillä omaa mökkiä meillä ei koskaan ole ollut.

mökkiunelmista totta

Mökkiä korvasi mummola. Serkukset, jotka juoksentelivat puolipukeissa puutarhaletkun virtaavan veden alla ja kymmenhenkinen lapsikatras, joka kokoontui rintamamiestalon portaille tai ahtautui kiikkerään puutarhakeinuun yhteispotrettia varten. Kesät, jolloin juotiin marjamehua laseista, joissa oli punaisia sydämiä. Helteiset hetket, jolloin jännitettiin hetkiä korkealle navetan päähän rakennetussa huussissa, jossa oli kaksi reikää vierekkäin. Pihasauna, jonka kivilattia tuntui karkealta pienten jalkojen alla, ja jonka vesipata oli niin suuri, että siinä olisi melkein voinut uida.

Kaupungissa asuneella Kuopion mummilla oli siirtolapuutarhamökki, jonka pieniin neliöihin mahduimme mainiosti. Alueen kuivakäymälät olivat lapsen mittakaavasta kaukana, joten pissasimme ämpäriin, jonka sisältö sitten kaadettiin ruusupensaiden ravinnoksi. Syreenien varjoissa hörpimme T-kaupan kaakaota, sitä, joka ei sekoittunut kunnolla maitoon, vaan jäi ihaniksi suklaakokkareiksi maidon pinnalle.

mökkiunelmista totta

Myöhemmin mökki muutti renkaiden päälle. Asuntovaunu parkkeerattiin Jukujukumaahan, Hailuodon hiekalle tai Punkaharjun leirintäalueelle. En muista, miten mahduimme kuudestaan nukkumaan vaunun varsin rajallisiin yöpymistiloihin, mutta niin vain matkasimme muina karavaanareina läpi Suomen useampana kesänä. Sitten muutimme pohjoisesta etelään. Meren läheisyys kannusti hankkimaan veneen, joten loput lapsuudesta vietettiin kelluvalla mökillä. Ensin pienellä moottoripaatilla ja myöhemmin pikkuisen isommalla purjeveneellä. Maisemat vaihtuivat, meri tuoksui, savukampela oli tuoretta, eikä sinilevästä ollut huolta.

Kun muutin omilleni, pääsin mökkeilemään harvemmin. Joskus juhannusta vietettiin kaverinkaverin tiluksilla järven rannalla, mutta useimmiten keskikesää ja monia muitakin kinkereitä juhlittiin kuivan maan mökillä Fagervikin vanhalla ruukkialueella, ensimmäisen poikaystävän kotikonnuilla. Kaikkien vanhemmat asuivat silloin maalla, joten mökkiä ei tarvittu, riitti, että talo oli tyhjänä. Kun liityin liki kolmikymppisenä Savolaisen Osakunnan kuoroon, oli edessä lukematon määrä vapaamuotoisia kesäleirejä, mökkireissuja, tervahöyryristeilyjä ja uusiavuosia iloisessa Itä-Suomessa. Verenperintönä saatu rakkaus Kallaveteen ja Saimaan rannoille ryhtyi roihuamaan.

mökkiunelmista totta

Kuusi vuotta sitten tapasin nykyisen mieheni. Ihmettelen edelleen sitä, kuinka jo ensimmäisillä treffeillä astuimme unelmissamme yhteisen mökin ovesta sisään. Kuinka kaipasimmekin samaa sielunmaisemaa: puhdasta järveä, kumpuilevaa mökkitietä, punaista tupaa, ajan patinoimaa soutuvenettä ja lempeiden löylyjen rantasaunaa. Kun unelmat oli piirretty yhteiselle kartalle, mikään ei voinut enää estää meitä.

Mökkiunelmia toteuttamassa

Ensimmäisenä yhteisenä kesänä emme vielä uskaltautuneet tositoimiin, mutta seuraavana vuonna vietimme neljällä eri vuokramökillä yhteensä kuukauden kesästämme. Kuulostelimme, kokeilimme ja tunnustelimme. Millaisissa oloissa viihdymme? Haaveilemmeko luksuksesta vai alkeellisemmista olosuhteista, haittaako kantovesi, entä jos sähköä ei ole? Olemmeko oikeasti mökkiläisiä vai luulemmeko vain olevamme?

mökkiunelmista totta

Kolmantena kesänä vuokramökkivirityksiä jatkettiin. Vietimme kesää Kukkialla, ajelimme mökille Asikkalaan ja kokeilimme mökkeilyä Juvan tietämillä. Vertailimme varustelutasoja, mietimme sijaintia ja testasimme erilaisia pohjaratkaisuja. Tässä on sitä jotain, tuota emme oikeastaan halua edes harkita. Tavoite alkoi kirkastua. Neljäs mökkikesä saapui syliimme sattumalta. Kun italiassa asuva perhe tarvitsi talonmiestä omalle mökilleen Etelä-Savossa, olimme siltä seisomalta valmiina. Ajoimme katsomaan kesäpaikkaa pääsiäisenä ja jäimme saman tien yöksi. Hoidimme hurmaavaa punaista tupaa kuin omaamme, putsasimme ja puunasimme, nikkaroimme viljelylaatikot, kasvatimme perunoita, öljysimme terassin, maalasimme saunan verannan ja viihdyimme vielä toisenkin vuoden.

mökkiunelmista totta

Sitten omistaja tahtoi mökin takaisin omaan käyttöönsä. Kun luopumisen tuska oli hieman hälvennyt, alkoi armoton metsästys, sillä kesä ilman mökkiä ei tuntunut kesältä lainkaan. Nälkä oli kasvanut syödessä ja kriteerit kiristyneet ehkä hieman liikaakin. Katselimme monia, mutta mikään ei innostanut tarpeeksi. Sijainti oli väärä, rannan ilmansuunta huono, kulkuyhteydet vaikeat, keittiö pieni, tontti olemattoman kokoinen, ranta liian ryteikköä, sauna huonossa kunnossa. Oikotiet, etuovet ja muut mökkipörssit selattiin läpi monta kertaa päivässä. Sitten tärppäsi. Juuri ennen kuin pandemia pani maailman polvilleen ja nosti mökkien hinnat pilviin, löysimme etsimämme. Torppa oli pieni, vedetön ja osittain sähkötönkin, mutta mikä tärkeintä, punaisella tuvalla oli tarina – ja se sijaitsi Savossa, puhtaan järven rantaviivalla. Kaupat tehtiin kahden kuukauden kuluttua, ja loppu onkin mökkipäiväkirjaan rakkaudella raapustettua historiaa!

mökkiunelmista totta

On hämmentävää huomata, kuinka käytännössä kaikista muutaman vuoden takaisista mökkiunelmista on tullut totta. Leikittelimme aikanaan ajatuksella, että jos osallistuisimme kuvitteelliseen mökkikaupat sokkona -ohjelmaan, mitkä olisivat kolme kriteeriä, joiden tulisi vähintään toteutua. Kauan ei tarvinnut miettiä: puilla lämpiävä sauna puhtaan järven rannalla, riittävä etäisyys naapureihin sekä korkeintaan kolmen tunnin ajomatka. Viimeisestä jouduimme pikkuisen tinkimään, mutta muuten saimme sen, mitä toivoimme ja vielä vähän enemmän. Tässä sitä ollaan ja eletään, unelmien keskellä, Etelä-Savon sydämessä. Aamulla, peilityyneen järveen pulahtaessani en voi käsittää onneani – mikä mökkiparatiisi meillä onkaan!

Vuosi naimisissa – miltä nyt tuntuu?

Vuosi sitten karkasimme kaksin naimisiin. Tahtomista todistivat vain kummityttö vanhempineen ja vihkimisen taltioinut valokuvaaja. Vihkitoimitus käräjäoikeuden koruttomassa salissa kesti muutaman minuutin, ja vaikka se ei varsinaisesti muuttanut mitään, silti kaikki on nyt jollain tavalla toisin.

vuosi naimisissa

Kuplivien maljojen ja astetta hienomman iltapäiväteen jälkeen mies kantoi minut kotimme kynnyksen yli. Kotiin, jonka olimme yhdessä omistaneet jo usean vuoden ajan. Makuuhuoneeseen, jossa olemme nukkuneet ensimmäisen kerran yhdessä reilut viisi vuotta aiemmin. Peiton alle, missä mies kesällä 2015 kysyi, tykkäänkö nukkua lusikassa. Tietysti, vastasin, ja käperryin tiukemmin hänen kainaloonsa.

Kolmannen kerroksen postiluukkuun on merkitty edelleen meidän molempien sukunimet. Nimettömiin pujotettujen, panttilainaamosta hankittujen sormusten kimallus on hieman himmentynyt. Verottaja kohtelee meitä nyt eri tavalla, kuten myös perintöoikeus ja epätodennäköisessä erotilanteessa omaisuus menisi tasan, sillä avioehtoa ei vielä ole tehty. Se on tekeillä, yrittäjänä ei muuta vaihtoehtoa ole. Arki kulkee tuttua rataansa – tai kulkisi, jos kevät olisi ollut tavallinen.

Jokapäiväisessä elämässä juuri mikään ei ole muuttunut, mutta tunnetasolla koko maailma pyörähti hurjaa vauhtia ympäri. Minulla on viimeinkin turvallinen olo. Puolisoni ja peruskallioni haluaa seisoa rinnallani myötä- ja vastoinkäymisissä, eikä ole lähdössä mihinkään. Minä saatan pelätä edelleen karhuja, korkeita paikkoja ja syvää vettä, mutta avioliittooni voin luottaa loputtomiin.

vuosi naimisissa

Olemme oppineet avoimemmiksi, ja puhumaan ääneen piirteistä, jotka ihmetyttävät tai ärsyttävät. Aamiaispöydässä mieheni kysyi, miksi hörpin teetä niin kovaäänisesti. Hölmistyin. Sitten huomasin, että todella teen niin. Todennäköisesti olen tehnyt koko ikäni, sillä kun koetin siemaista kuumaa juomaa ilman hörppimistä, se tuntui oudolta ja epänormaalilta. Siinä hän on istunut viisi vuotta vastapäätä ja vihdoin tänä kesänä ihmetteli asiaa ääneen. Sen jälkeen olemme hihitelleet tavalleni joka aamu.

Minä olen meistä se puheliaampi ja koetan kannustaa keskusteluun myös miestäni. Tasaisin väliajoin yritän muistaa kysyä, miten menee, mitä hän minulta toivoo ja mitä voisin tehdä parisuhteessamme paremmin. Saan vastauksia ja vastalahjaksi saman kysymyksen. Olemme alkaneet hitsautua yhteen, mutta vielä on opittavaa, sillä kasvamme koko ajan.

Emme me pumpulipilvillä todellakaan joka päivä tanssi, sillä vaaleanpunaiset lasit on riisuttu jo vuosia sitten. Otamme yhteen, mutta yritämme oppia siitäkin. Miksi minä käyttäydyin niin, miksi sinä ärsyynnyit tuosta, miten riita ratkaistaan ja kuinka kauan mykkäkoulu kestää? Seuraavalla kerralla osaamme toivottavasti väistää pahimmat karikot.

vuosi naimisissa

Hesari kirjoitti pari päivää sitten siitä, kuinka alkuhuuma muuttuu ajan myötä parisuhdelaiskuudeksi ja umpirakastuneistakin pariskunnista tulee helposti sohvalla nyhjääjiä. Molemmat makaavat omassa nurkassaan seuranaan älylaitteen sininen taikapiiri. Myönnetään, että niin mekin usein vietämme arki-iltojamme kaupungissa. Yhtä usein pötkötämme sikin sokin ja päällekäin, kun katselemme sarjoja tai leffoja televisiosta tai tietokoneelta. Laiskottelu kuuluu asiaan, jos molemmat kaipaavat sitä siitä.

Toisaalta nautimme myös yhteisestä tekemisestä. Luonnossa patikoimisesta, uusien makuelämysten metsästämisestä, keittiössä hääräämisestä ja samojen kirjojen lukemisesta. Kaksi vuotta käytössä ollut treffiboksi on pölyttyy nyt kaapin perukoilla, sillä yhteisistä menoista on tullut jo tapa. Mies on aktiivisempi mitä ulkoiluun ja musiikkihommiin tulee, minä vien häntä käsikynkässäni muihin kulttuuririentoihin ja ravintoloihin.

Kumpikaan meistä ei muistanut hankkia lahjaa paperihääpäiväksi. Pakettien vaihtamisen sijaan pakkasimme reppuihin eväät, häälahjaksi saadut kuksat sekä pienen pullollisen kuplajuomaa ja painuimme päiväksi Pieksämäen metsiin. Yhteinen kokemus oli parempi lahja kuin sata timanttia tai kymmenen kallista kultakorua.

vuosi naimisissa

Tuntuu hyvältä. Polku tallautuu koko ajan tasaisemmaksi, vaikka mutkan takaa saattaakin ilmaantua yllätyksiä ja taivaalta ropsahtaa niskaan raekuuro. Me tahdomme edelleen ja jatkamme matkaa.

Viisi vuotta yhdessä – parisuhdepuhetta ja tärkeitä oivalluksia

Aitan maalausprojekti on alkamassa. Mies teippaa katonrajaa ja lattialistoja maalarinteipillä piiloon. Minä irrottelen seiniin ruuvattuja hyllyjä ja naulakoita. Maalataanko myös ikkunanpokat, mies kysyy. En tiedä, mitä mieltä sinä olet? Hetken keskusteltuamme päätämme jättää ne maalamatta ainakin toistaiseksi.

Uppoudun kännykästä kaikuvan äänikirjan maisemaan ja alan irrottaa verhojen pidikkeitä. Mies karaisee kurkkuaan ja toteaa sitten, että hänestä olisi kiva, että tekisin välillä päätöksiä itsenäisestikin, enkä aina varmistelisi hänen mielipidettään. Jään tuijottamaan häntä hölmistyneenä.

Olen aiemmissa suhteissani ollut se joka päsmäröi ja puskee tahtonsa läpi. Suostuttelee ja kärttääkin, jos toinen osapuoli on toista mieltä. Päättää molempien puolesta, koska muuten päätöstä ei ikinä tule tai se kestää liian kauan. Saatuani siitä liian monta kertaa palautetta olen tietoisesti koettanut kääntää kelkkaani vastakkaiseen suuntaan. Kuuntelen enemmän ja olen avoin toisillekin toimintatavoille. Tiedän, ettei minun mielipiteeni tai tapani tehdä asioita ole se ainoa oikea.

Siksi pyyntö hämmästyttää ja vähän naurattaakin. Olen nimenomaan yrittänyt ottaa puolisoani paremmin huomioon, kysyä miten hän tämän ja tuon tekisi ja antaa mahdollisuuden päättää yhdessä. Koko sen ajan hän onkin käsittänyt kysymykseni niin, että en osaa tehdä itsenäisiä päätöksiä.

Ensitreffeistämme tuli torstaina kuluneeksi viisi vuotta. Suhteemme kompastuskivi on koko sen ajan ollut kommunikointi. Minä puhun paljon ja hän huomattavasti vähemmän. Olisi tietysti ollut kiva kuulla hänen ajatuksenjuoksustaan tämän asian tiimoilta jo aiemmin, mutta mahtavaa kuitenkin, että asia tuli esille nyt eikä esimerkiksi 15 vuoden jälkeen, kun kivi on hangannut kengät rikki ja alkanut kunnolla ketuttaa.

Olen hyvä olettamaan. Olen tähän asti olettanut, että mies haluaa, että kysyn hänen mielipidettään. Oletan hyvinkin konservatiivisesti, että hän tykkää siitä, että kysyn neuvoa teknisissä asioissa tai pyydän häntä huoltamaan pyöräni. Oletan, että hän tuntee itsensä silloin tarpeelliseksi ja pääsee hyvällä tavalla pätemään. Jokainen oletukseni osoittautuu vääräksi, tottakai.

Aitan maalaamisen ja puutarhassa puuhastelun jälkeen istumme kylki kyljessä hämärän saunan lauteilla. Saanko sanoa toisenkin asian, joka kummastuttaa, mies kysyy. Anna tulla vaan, kehotan ja jään kuuntelemaan. Sä olet tosi fiksu ja koulutettu nainen, mutta välillä tuntuu, että esität tyhmempää kuin oletkaan. Kysyt asioita, jotka varmasti tiedät ja pyydät auttamaan, vaikka osaisit itsekin. Tässä sitä siis taas tarvotaan, väärien olettamusten suossa.

onnellinen

Olemme olleet naimisissa vasta vuoden, mutta yhteisiä vuosia on takana viisi. Kysymykset osuvat hyvään saumaan. Ne panevat ajattelemaan, keskustelemaan ja kehittämään suhdetta. Ihanaa, että kerroit, miltä sinusta tuntuu, sanon ja silitän hänen niskaansa saunan lauteilla. On tärkeää kuulla, mitä päässäsi liikkuu, ettei tarvitse arvata tai olettaa. Mies nyökkää ja jatkaa ajatuksiensa avaamista. Olemme harpanneet pitkän askeleen. Kuudes yhteinen vuosi alkaa paremmin kuin uskalsin koskaan odottaakaan.