Lappilaista perinneruokaa: veripalttu eli veririeska

Kun suljen silmäni, näen edessäni mummolan keittiön. Pitkän pöydän, jonka äärellä lapset ja lapsenlapset istuvat vieri vieressä. Hellalla tekeytyy pottuvoi ja uunista nostetaan pellillinen höyryävää pannukakkua, jonka reunat ovat kivunneet pellin reunoja pitkin. Uunipellillä ei ole ihan tavallinen pannukakku, sillä se on musta ja tehty verestä.

valmis veripalttu pellillä

Veripalttu eli veririeska on ruoka, jota on perinteisesti tehty porojen teurastuksen aikaan. Entisaikaan koko eläin hyödynnettiin koparoita myöten, porotilalliset pyrkivät tähän vielä tänäkin päivänä. Tuoreesta verestä sekoitetaan ruisjauhojen ja rasvan kanssa sakea taikina, joka paistetaan kuumassa uunissa pinnaltaan ihanan rapeaksi.

Lapsena tykkäsin veriletuista. Siksi en kai osannut vierastaa veripalttua tai veririeskaa, joksi sitä Sallassa kutsutaan. Muistot mummolan veripaltusta ovat mieleisiä ja vesi herahtaa kielelle aina makumuistoa ajatellessa. Yhdessä pottumuusin ja puolukkahillon kanssa tuo musta pannukakku muodostaa pyhän kolminaisuuden, jota on vaikea peitota.

veripalttu lautasella

Jostain syystä en ole etelässä asuessani koskaan kokannut veripalttua, mutta Sallassa käydessäni teen sitä aina. Samalla muistelen edesmenneitä isovanhempia ja heidän keittiönsä lämpöä. Miehen muistot liittyvät lähinnä kouluruokailuun ja pahaan hajuun, joka veripalttupäivinä leijaili ruokalassa. Päätin todistaa toisin ja käännyttää hänetkin tuon perinneruoan ystäväksi.

Harmillisesti Sallan kirkonkylän ruokakaupan valikoimissa ei ollut poron verta eikä olennaisesti ruokaan kuuluvaa poron kuuta, eli rasvaa, jota kertyy poron selkään. Jouduin siis soveltamaan reseptiä jälleen kerran.

Veripalttu eli perinteinen veririeska

5 dl (pullollinen) pakastettua poron tai naudan verta
2 dl vettä
2 dl olutta
3 dl ruisjauhoja
1 dl vehnäjauhoja
2 sipulia
2 kananmunaa
pala poron kuuta tai 50 g voita
1 rkl suolaa
jauhettua maustepippuria
(kuivattua meiramia)

Sulata veri upottamalla pullo kylmään veteen useaksi tunniksi. Vatkaa sekaisin veri, vesi, olut ja jauhot ja anna turvota noin tunnin ajan. Pilko sillä välin sipuli pieneksi ja hauduta hiljalleen voissa pannulla kypsäksi. Kun taikina on turvonnut, sekoita sipulit taikinaan. Vatkaa mukaan myös kananmunat sekä pannulla sulatettu poron kuu tai voi. Lisää mausteet.

veripalttutaikina

Lämmitä uuni 175 asteeseen. Kaada taikina syvälle pellille. Kaikista mieluiten pellin pitäisi olla puhdas ja voideltu, mutta voit paistaa paltun myös leivinpaperin päällä. Paista uunissa keskitasolla 30–45 min, kokeile kypsyyttä tulitikulla puolen tunnin jälkeen. Jos taikina tarttuu tikkuun, jatka paistamista, kunnes tikkuun ei enää tartu löysää taikinaa.

Tee paltun paistuessa pottumuusi. Jos haluat pysyä lappilaisella linjalla, tee muusi puikulaperunoista, äläkä säästele voita. Muista puolukat tai karpalot. Tällä kertaa meidän mökkipöytään katettiin kummitädin tekemää karpalo-puolukkahilloa. Toimii, myös miehen mielestä.

Kirjallisia muistoja

Lukutoukka. Se minä lapsena olin ja olen kai vähän vieläkin. Ahmin kaiken mitä käsiini sain. Luin läpi useamman kyläkirjaston nuortenkirjaosaston. Saatoin lukea kolme kirjaa päivässä, Tiina-kirjoista Neiti Etsiviin, Viisikoista Sinuheen. Aika menetti merkityksensä kirjaston käytävillä ja kirjahyllyjen välissä – paikassa, joka tuoksui saduilta, tarinoilta, tiedolta ja viisailta sanoilta.

WP_20160207_21_45_50_Pro

Lukeminen ei keskeytynyt edes aamupalalla, ruokapöydässä tai iltateellä. Jos edessäni ei ollut kirja, selasin Aku Ankkaa tai silmäilin aikuisen lailla uusinta naistenlehteä. Istuin nenä kiinni kirjassa kaikkialla ja kaiken aikaa. Autossa, bussissa, mummolassa, hiekkarannalla, purjeveneen kannella, rantakalliolla ja laiturilla. Muistan hiihtoreissun, jolloin en olisi malttanut rinteeseen, koska Da Vinci -koodi oli kesken. Unettomat yöt, koska oli pakko lukea vielä dekkarin seuraava luku. Joululoman kiireettömät päivät, jolloin kirjapinot hupenivat samaa tahtia kuin suklaarasiat.

WP_20160207_22_27_37_Pro

Jossain vaiheessa lukemiselle ei muka enää ollut aikaa. Tulivat opiskelut ja opiskelijariennot, työt ja kiinnostavammat harrastukset. Arki jyräsi, joululahjakirjat kasaantuivat kirjahyllyyn ja käteen hakeutui kirjan sijaan kaukosäädin tai syliin läppäri. Työmatkoilla näpräsin kännykkää tai ipadia niinkuin kaikki muutkin. Lukeminen rajoittui hesariin, tenttitiiliskiviin ja pakollisiin duuniprojekteihin.

WP_20150118_11_44_41_Pro

Vaikka lukuhommat jäivät, kirjahylly täyttyi entiseen tahtiin. Hyllyille on kerääntynyt lukemattomia elämänkohtaloita, kuvitteellisia kohtaamisia, todellisuuden rajamaita ja ajatelmia elämästä. Vuoden alussa vihdoin viimein tartuin yhteen niistä ja unohduin tuntikausiksi mustaan valkoisella. Viimeisen sivun käännettyäni tiesin, että paluuta ei ole.

Niinpä kirjat kulkevat taas mukanani. Television tai Netflixin sijaan avaan silmäni kertomuksille, annan mieleni kuvittaa ja kulkeutua vieraille maille, uusiin ulottuvuuksiin ja elettyihin elämänkohtaloihin. Viiden viikon aikana olen jo ehtinyt leikkimään hippaa, kävelemään kudotuilla kujilla, eläytymään norjalaiseen mielenmaisemaan, astelemaan Joukahaisen jalanjäljillä ja tuntemaan päkiöitteni alla pumpulinpehmeän valkoisen, ajattoman välitilan, jossa kipua ja nautintoa ei ole. Ja tämän kaiken olen kokenut ratikan takapenkissä, kymmenen minuutin työmatkalla.

WP_20140715_13_38_28_Pro

Lopuksi lainaan Jörn Donneria, joka laiskanlinnastaan istutti suomalaisten mieliin mainostoimiston kehittelemän kuolemattoman lauseen: lukeminen kannattaa aina. Uskokaa Jörkkaa, se on fiksu mies.

Pyhäinpäivänä

Muistan oranssin kerrostalon ylimmän kerroksen, parvekkeelta näkyvän mustan metsän, pyöräretket siirtolapuutarhamökille, elämää suuremman leikkipuiston, jäätelöt torilla kauppahallin katveessa, Veljmies-patsaan vierellä. Muistan Ritoniemen samettihiekkaisen rivieran ja huolettomat hetket serkkuseurassa, Puutossalmen lossin, Carlsonin tavaratalon leluosaston, kaupunginkirjaston kirjojen tuoksun ja poljettavan singerin säksätyksen. Keittiön, jonka ovella vastassa oli aina tuoreiden karjalanpiirakoiden tai kalakukon tuoksu.

Kohtauksia Pian elämästä_Page_17_Image_0001

Muistan itikoiden ininän lammella, ämpärit kukkuroillaan kellanpunertavia hilloja, kelkkareissujen kylmettyneet sormenpäät, loputtomat päivät tunturissa ja kuuman mustaherukkamehun Sallan Karhujen majalla. Muistan jännityksensekaiset huussikäynnit navetan päädyssä, vuodevaatelaatikkoon sijatun sängyn ja seinille ripustetut tuhansien palojen palapelit. Laatikon täynnä vanhoja leluja, lankarullan hylsyjä ja kummitädin suurisilmäisen vauvanuken. Muistan saunan, sen jättimäisen vesipadan ja tummuneet lauteet. Kuulen pukuhuoneen rätisevän takan ja tunnen jalkapohjien alla kylmää hohkaavan räsymaton. Hirvipatsas vartioi tuvan lämmitysuunin päällä, kaappikello tikitti, sen heilurissa notkuivat joulunaikaan tontut. Edestakaisin, uudestaan ja uudestaan.

Kohtauksia Pian elämästä_Page_12_Image_0001

Muistan sallan ukin isot kädet, oranssin auton ja tupakan pinttyneen hajun. Muistan hetket takkatulen ääressä, tarkkaillen pieniä hormissa hehkuvia kipinöitä, joita ukki kutsui koululaisiksi. Muistan kuopion ukin karhumaisen olemuksen ja jupurit, joita me kurittomat kakarat saimme välillä tuta. Muistan mummien lämpimät sylit, keittiöt, höyryävät padat ja jauhoiset esiliinat. Iloiset ilmeet, tervetulotoivotukset ja suloisenkatkerat jäähyväiset. Milloin taas nähdään, koska seuraavan kerran tulette käymään?

WP_20151031_13_49_59_Pro

Tänään sytytän kynttilän isovanhempieni muistolle. Vaellan Hietaniemeen ja etsin hautuumaalta paikan, jossa muualla lepääviä voi muistaa.

Jotta en unohtaisi, jatkan sukupolvien ketjua ja merkitsen muistiin myös sallan mummin torttureseptin. Tästä taikinasta tulee torttuja (tai kampanisuja, kuten niitä muualla Suomessa kutsutaan) koko suvulle, joten puolita, jos sukujuhlia ei ole tulossa. Kummitätini voitti vuonna 2011 tällä reseptillä Mastertorttu-tittelin, tuomaristossa istui mm. Markus Maulavirta!

Sotke yhteen kiloon notkeaa voita kaksi kiloa vehnäjauhoja, kaksi desiä sokeria, kaksi munaa, neljä teelusikallista leivinjauhetta ja kolme soodaa, nypi tasaiseksi muruksi ja puristele mukaan kaksi purkkia (4 dl) viiliä. Älä vaivaa. Muovaile pötköjä, jotka taputtelet reilun sentin paksuiseksi littanaksi. Leikkaa littana pötkö noin kymmenen sentin mittaisiksi paloiksi veitsellä tai taikinapyörällä ja viillä niihin kolme viiltoa, jotta saat neljä sakaraa. Kun nostat tortut pellille, erottele sakaroita vähän toisistaan. Päälle voi ripsauttaa hienoa sokeria, jos haluaa. Paista 250-asteisessa uunissa 8–10 min. Kasta kahviin tai murustele sellaisenaan.

WP_20151031_13_48_09_Pro