Sallatunturi – sydämeni valittu

Kaunisharjun kohdalla syke kiihtyy, enää pari kilometriä ja ollaan perillä. Tunne on säilötty syvälle ja talletettu tiukasti muistilokeroihin, erityiseen osoitteeseen, josta se syöksyy vatsanpohjaan sadasosasekunneissa. Aivot lähettävät käskyjään kehon joka kolkkaan: jalka vispaa levottomasti, posket punehtuvat ja hymy leviää kasvoille. En malta pysyä paikoillani. Tänne on ollut ikävä.

sallatunturi

Sallatunturiin saapuminen tuntuu edelleen samalta kuin 35 vuotta sitten. Vaikka välimatka on kasvanut viisinkertaiseksi ja visiitit harventuneet kymmenistä viikonlopuista yhteen tai kahteen talviviikkoon, kaikki on ennallaan. Hermoja hellivä hiljaisuus, rikkumaton rauha, tykkylumeen verhoutuneet puut ja tunturi, vuosituhansia vanha. Minä istun takapenkillä ja katson ikkunasta, kun laiskanletkeät porot jolkottavat harjua pitkin kulkevalla tiellä. Ratissa istuu isä, ja auton torvi soi.

sallatunturi sauvat

sallatunturi

Seuraavaksi ohitamme poropuiston. Kymmeniä vuosia vanhat ja harmaantuneet kelohirsihuvilat maastoutuvat suurten mäntyjen katveeseen. Piipuista nousee savua, jossain lämpiää päiväsauna. Katoilla on vielä yli puoli metriä lunta, mutta juuri nyt se sulaa silmissä. Aurinko on tuonut tunturiin T-paitakelit.

sallatunturi riippumatto

Tunnen nämä tienoot. Olen sirotellut sydämeni palasia pitkin pitäjää. Harmaaseen honkamökkiin, joka seisoo tunturin kupeessa. Rinteisiin, joissa olen opetellut laskemaan. Entisen mummilan rappusille, jossa istuimme serkkujen kanssa rinta rinnan. Vanhan pihasaunan kammariin, jonka lattialla matot olivat talvisin jäässä. Lammen laitamille, jo kadonneen nuotiopaikan ympäristöön. Loputtomille lakkasoille, Kuukkasen K-kauppaan, jota ei enää ole, ja ladulle, joka johdattaa Ruuhitunturin huipulle.

tunturilammen laavu salla

tunturilammen laavu salla

tunturilammen laavu salla

Tänään olen hiihtänyt Tunturilammen kautta Kaunisharjun laavulle ja takaisin. Istunut nuotion ääressä ja seurannut kuukkelien kujertelua. Tuijottanut tuleen ja paistanut makkaraa isän läheisestä pajukosta veistämällä tikulla. Kuunnellut käpytikan rumpusooloa pystyyn kuolleen kuusen latvassa ja hikoillut selkäni märäksi kevätauringon paahteessa.

tunturilammen laavu salla

tunturilammen laavu salla

tunturilammen laavu salla

Tämä on minun paikkani. Kolmenkymmenen vuoden kuluttua toivon samoilevani samoja metsiä. Kertovani vastaantulijoille isästäni, joka tapasi äitini tunturissa. Tarinoivani kummitädistäni, joka leipoi kylän komeimmat tortut. Ja mummista ja ukista, jotka joutuivat muuttamaan rajan tälle puolelle, kun Venäjä otti haltuunsa vanhan Sallan kyläkeskuksen.

tunturilammen laavu salla

kaunisharjun laavu salla

sukset

tunturilammen laavu salla

Huomenna palaan kuitenkin Helsinkiin, kivikaupunkiin, joka on kotini. Kun pohjoinen jää taakse, hakeutuu haikeus rintakehäni tietämille ja asettuu asumaan. Kaupungin kesä karistaa sen tiehensä, mutta syksy kutsuu kaipauksen takaisin. Huokaisen syvään ja pakkaan lentolaukkuun kampanisujen lisäksi kaksi kursulaista ohrarieskaa. Sillä jokaisessa murusessa maistuu tunturi.

Lappilaista perinneruokaa: veripalttu eli veririeska

Kun suljen silmäni, näen edessäni mummolan keittiön. Pitkän pöydän, jonka äärellä lapset ja lapsenlapset istuvat vieri vieressä. Hellalla tekeytyy pottuvoi ja uunista nostetaan pellillinen höyryävää pannukakkua, jonka reunat ovat kivunneet pellin reunoja pitkin. Uunipellillä ei ole ihan tavallinen pannukakku, sillä se on musta ja tehty verestä.

valmis veripalttu pellillä

Veripalttu eli veririeska on ruoka, jota on perinteisesti tehty porojen teurastuksen aikaan. Entisaikaan koko eläin hyödynnettiin koparoita myöten, porotilalliset pyrkivät tähän vielä tänäkin päivänä. Tuoreesta verestä sekoitetaan ruisjauhojen ja rasvan kanssa sakea taikina, joka paistetaan kuumassa uunissa pinnaltaan ihanan rapeaksi.

Lapsena tykkäsin veriletuista. Siksi en kai osannut vierastaa veripalttua tai veririeskaa, joksi sitä Sallassa kutsutaan. Muistot mummolan veripaltusta ovat mieleisiä ja vesi herahtaa kielelle aina makumuistoa ajatellessa. Yhdessä pottumuusin ja puolukkahillon kanssa tuo musta pannukakku muodostaa pyhän kolminaisuuden, jota on vaikea peitota.

veripalttu lautasella

Jostain syystä en ole etelässä asuessani koskaan kokannut veripalttua, mutta Sallassa käydessäni teen sitä aina. Samalla muistelen edesmenneitä isovanhempia ja heidän keittiönsä lämpöä. Miehen muistot liittyvät lähinnä kouluruokailuun ja pahaan hajuun, joka veripalttupäivinä leijaili ruokalassa. Päätin todistaa toisin ja käännyttää hänetkin tuon perinneruoan ystäväksi.

Harmillisesti Sallan kirkonkylän ruokakaupan valikoimissa ei ollut poron verta eikä olennaisesti ruokaan kuuluvaa poron kuuta, eli rasvaa, jota kertyy poron selkään. Jouduin siis soveltamaan reseptiä jälleen kerran.

Veripalttu eli perinteinen veririeska

5 dl (pullollinen) pakastettua poron tai naudan verta
2 dl vettä
2 dl olutta
3 dl ruisjauhoja
1 dl vehnäjauhoja
2 sipulia
2 kananmunaa
pala poron kuuta tai 50 g voita
1 rkl suolaa
jauhettua maustepippuria
(kuivattua meiramia)

Sulata veri upottamalla pullo kylmään veteen useaksi tunniksi. Vatkaa sekaisin veri, vesi, olut ja jauhot ja anna turvota noin tunnin ajan. Pilko sillä välin sipuli pieneksi ja hauduta hiljalleen voissa pannulla kypsäksi. Kun taikina on turvonnut, sekoita sipulit taikinaan. Vatkaa mukaan myös kananmunat sekä pannulla sulatettu poron kuu tai voi. Lisää mausteet.

veripalttutaikina

Lämmitä uuni 175 asteeseen. Kaada taikina syvälle pellille. Kaikista mieluiten pellin pitäisi olla puhdas ja voideltu, mutta voit paistaa paltun myös leivinpaperin päällä. Paista uunissa keskitasolla 30–45 min, kokeile kypsyyttä tulitikulla puolen tunnin jälkeen. Jos taikina tarttuu tikkuun, jatka paistamista, kunnes tikkuun ei enää tartu löysää taikinaa.

Tee paltun paistuessa pottumuusi. Jos haluat pysyä lappilaisella linjalla, tee muusi puikulaperunoista, äläkä säästele voita. Muista puolukat tai karpalot. Tällä kertaa meidän mökkipöytään katettiin kummitädin tekemää karpalo-puolukkahilloa. Toimii, myös miehen mielestä.

Kirjallisia muistoja

Lukutoukka. Se minä lapsena olin ja olen kai vähän vieläkin. Ahmin kaiken mitä käsiini sain. Luin läpi useamman kyläkirjaston nuortenkirjaosaston. Saatoin lukea kolme kirjaa päivässä, Tiina-kirjoista Neiti Etsiviin, Viisikoista Sinuheen. Aika menetti merkityksensä kirjaston käytävillä ja kirjahyllyjen välissä – paikassa, joka tuoksui saduilta, tarinoilta, tiedolta ja viisailta sanoilta.

WP_20160207_21_45_50_Pro

Lukeminen ei keskeytynyt edes aamupalalla, ruokapöydässä tai iltateellä. Jos edessäni ei ollut kirja, selasin Aku Ankkaa tai silmäilin aikuisen lailla uusinta naistenlehteä. Istuin nenä kiinni kirjassa kaikkialla ja kaiken aikaa. Autossa, bussissa, mummolassa, hiekkarannalla, purjeveneen kannella, rantakalliolla ja laiturilla. Muistan hiihtoreissun, jolloin en olisi malttanut rinteeseen, koska Da Vinci -koodi oli kesken. Unettomat yöt, koska oli pakko lukea vielä dekkarin seuraava luku. Joululoman kiireettömät päivät, jolloin kirjapinot hupenivat samaa tahtia kuin suklaarasiat.

WP_20160207_22_27_37_Pro

Jossain vaiheessa lukemiselle ei muka enää ollut aikaa. Tulivat opiskelut ja opiskelijariennot, työt ja kiinnostavammat harrastukset. Arki jyräsi, joululahjakirjat kasaantuivat kirjahyllyyn ja käteen hakeutui kirjan sijaan kaukosäädin tai syliin läppäri. Työmatkoilla näpräsin kännykkää tai ipadia niinkuin kaikki muutkin. Lukeminen rajoittui hesariin, tenttitiiliskiviin ja pakollisiin duuniprojekteihin.

WP_20150118_11_44_41_Pro

Vaikka lukuhommat jäivät, kirjahylly täyttyi entiseen tahtiin. Hyllyille on kerääntynyt lukemattomia elämänkohtaloita, kuvitteellisia kohtaamisia, todellisuuden rajamaita ja ajatelmia elämästä. Vuoden alussa vihdoin viimein tartuin yhteen niistä ja unohduin tuntikausiksi mustaan valkoisella. Viimeisen sivun käännettyäni tiesin, että paluuta ei ole.

Niinpä kirjat kulkevat taas mukanani. Television tai Netflixin sijaan avaan silmäni kertomuksille, annan mieleni kuvittaa ja kulkeutua vieraille maille, uusiin ulottuvuuksiin ja elettyihin elämänkohtaloihin. Viiden viikon aikana olen jo ehtinyt leikkimään hippaa, kävelemään kudotuilla kujilla, eläytymään norjalaiseen mielenmaisemaan, astelemaan Joukahaisen jalanjäljillä ja tuntemaan päkiöitteni alla pumpulinpehmeän valkoisen, ajattoman välitilan, jossa kipua ja nautintoa ei ole. Ja tämän kaiken olen kokenut ratikan takapenkissä, kymmenen minuutin työmatkalla.

WP_20140715_13_38_28_Pro

Lopuksi lainaan Jörn Donneria, joka laiskanlinnastaan istutti suomalaisten mieliin mainostoimiston kehittelemän kuolemattoman lauseen: lukeminen kannattaa aina. Uskokaa Jörkkaa, se on fiksu mies.