Montenegron rannikolla – Kotorista Tivatiin, Bigovasta Budvaan

Vesi lentää vaakasuorassa. Vantit ujeltavat, kun pohjoistuuli puhaltaa myrskylukemissa. Vaahtopäät värjäävät Kotorin lahden valkoiseksi. Nostimet hakkaavat mastoon, kireämmälle niitä ei käsivoimin mitenkään saa vinssattua. Kippari, seitsenkymppinen isäni kapuaa sitlooraan ja toteaa, että tilanne on kaikesta huolimatta hyvä. Purjeveneen perä ei hakkaa betonilaituriin ja mooringit eli kiinnitysköydet pitävät. Kello on yksi yöllä. Minä makaan etukajuutassa, enkä saa unta.

myrsky nousee

45-jalkainen veneen liike on kaukana unettavasta keinunnasta. Se hakkaa tuulen nostattamissa aalloissa ylös ja alas, läiskähtää vellovan meren pintaan yhä uudelleen ja uudelleen kuin hulluksi tullut vesipeto. Rankkasade lyö lasikuituisen kannen pintaan kuin kourallinen kuuden tuuman nauloja. Veneiden laidoilla roikkuvat fendarit natisevat toisiaan vasten. Pelottaa ja korvissa soi, mutta korvatulpat eivät ole vaihtoehto.

Haluan kuulla kaiken. Pelkään, että kippari kapuaa kannelle ja liukastuu. Ärjyvä meri ei sääli ketään ja viereinen tonneja painava paattikin heiluu uhkaavan lähellä. Jos painan tulpat korviin, en kuule avunhuutoja tai askelia liukkaalla etukannella. Vilkaisen kelloa, aika kuluu tuskastuttavan hitaasti. On aamuyö, eikä myllääviä maininkeja nostattava navakka tuuli osoita vieläkään heltymisen merkkejä. Luojan kiitos, olemme lähdössä lentokentälle, kun aamu koittaa. Lopulta on pakko luovuttaa ja tunkea tulpat korviin. Nukun pätkissä pari tuntia.

Harmaan päivän valjettua kannamme pakatut putkikassit purjeveneen takaosaan. Vettä tulee edelleen ja veneen perä nousee ja laskee puoli metriä suuntaansa. Pystyasennossa on vaikeaa pysyä. Yksi miehistä seisoo lankongin päällä ja pitää sen paikoillaan. Me muut yritämme päästä maihin. Tasapainon säilyttäminen vaatii keskittymistä, vaikka matkaa on vain muutama askel. En halua pudota tummana vaahtoavaan veteen. Haluan kotiin.

Kotor Montenegro

Kotor Montenegro

Kotor Montenegro

Ei uskoisi, että edellisenä päivänä kipusimme Kotorin linnakkeelle auringon porottaessa lähes pilvettömältä taivaalta. Olimme saaneet esimakua sateesta pari tuntia aiemmin, mutta Kotorin kaupungissa taivas oli sininen. Raunioilla korkeanpaikankammoisen vatsaa nipisteli, maisemat olivat kuitenkin kaiken kiipeämisen väärti. Paluumatkalla tuoretta vuohenjuustoa ja granaattiomenamehua lupailevat käsinkirjoitetut kyltit houkuttelivat meidät kiertotielle.

Kotor Montenegro

Kotor Montenegro

Kotor Montenegro

Kotor Montenegro

Vuohilauman saattelemana saavuimme jyrkkään rinteeseen kyhättyyn kahvilaan. Kymmenet kissat kiehnäsivät jaloissamme ja pikkuruisen tilan isäntä kantoi pöytään Tivatissa tislattua, kotipolttoista rakia. Harmaahapsinen herra istahti seuraksemme ja yhteisen kielen puuttuessa käytti elekieltä ylistäessään jaloa juomaa. Päivä ei ollut vielä kovin pitkällä, mutta miekkosen kurkkuun oli tainnut kaatua jo useampi kulaus kansallisjuomaa.

Kotor Montenegro

Kotor Montenegro

Kotor Montenegro raki

Takana oli upea ja lämmin viikko Kotorin lahdella ja Montenegron rannikolla. Turkoosin meren ja jylhien vuorten kontrasti teki vaikutuksen jokaiseen seitsemästä venekunnasta. Kotorin lahtea kutsutaan Euroopan eteläisimmäksi vuonoksi. En ole nähnyt Norjan vuonoja, mutta voin kyllä hyvin kuvitella, että jotain samaa jylhässä maisemassa varmasti on, sillä näkymä mereltä katsottuna on käsittämätön. Välimatkat olivat lyhyitä ja tuuli leppeä. Onneksi ei ollut kiire mihinkään, lilluimme olematonta vauhtia eteenpäin ja välillä pulahdimme uimaan. Tai ne pulahtivat, jotka uskalsivat.

Kotor Montenegro

Kotor Montenegro

Kotor Montenegro

Vesi oli huimaavan kirkasta. Lähellä rantaa uidessa ei voinut katsoa alaspäin ilman, että vatsa muljahti ikävästi ympäri. Kaukana rannasta taas oli liian syvää. Ajatus sadasta metristä uimarin alla pakotti pitämään perän uimaportaista kiinni rystyset valkoisina. Muut hyppivät kannelta veteen, minua hirvitti. Nokkakalat kimaltelivat auringossa, isommat siniset sukeltelivat syvemmällä. Viimeisinä päivinä myös delfiinit ilahduttivat meitä läsnäolollaan. Kantapäät kipeinä rummutimme veneen kylkeä, tulkaa katsomaan, täällä me olemme!

kesävarpaat

delfiini montenegro

Välillä ohitsemme lipui risteilijä. Iloiset matkaajat heiluttivat privaattiparvekkeiltaan ja me vilkutimme takaisin. Olen joskus haaveillut itsekin lämpimillä vesillä risteilemisestä, sitten iskee todellisuus. Vaikka säädöksiä on, nämä valtamerilaivat laskevat jätevetensä suoraan Välimereen. Harva satama tarjoaa septityhjennystä ja vaikka tarjoaisikin, sitä ei käytetä. Huviveneet seuraavat isompien esimerkkiä. Myös me tyhjensimme kahdeksan ihmisen tuottamat, kolmen toiletin tavarat suoraan mereen, sillä tyhjennyspaikkoja ei ollut vierassatamissa tarjolla. Välillä toivon, että osaisin olla välittämättä, mutta en osaa. Ahdistuin joka ikinen kerta, kun kakkavana jäi kellumaan kulkureitillemme.

vinssi purjevene

onnellinen purjehtija

etupurje

Montenegro oli vastakohtien maa. Pienestä Bigovan kalastajakylästä purjehdimme ökyrikkaiden huvijahtien valtaamaan Tivatiin, jonka pelkkä satama-alue oli pienen keskisuomalaisen kaupungin kokoinen. Luksusliikkeitä, marmoria, kristallia ja korkeita korkoja. Purjeveneeksi suuri 15-metrinen paattimme näytti pahaiselta purkilta venäläisten miljonäärien megaristeilijöiden rinnalla. Sataman ulkopuolelta alkoi rantabulevardi, jota reunustivat viiden tähden designhotellit rantabaareineen. Jos luksulomasta haaveilee, Tivatissa sellaisen voisi todennäköisesti viettää halvalla. Huippuhotellin edustalla kaksi runsasta gin & tonicia upottavalle valkoiselle sohvalle tarjoiltuna kustansi kahdeksan euroa. Suomessa yhdestä joutuu pulittamaan kympin.

gintonic Tivat Montenegro sunset

gin tonic Tivat Montenegro

Tivat Montenegro sunset

sunset tivat Montenegro

satama tivat montenegro

satama tivat montenegro

satama tivat montenegro

satama tivat Montenegro

Budvasta moni varoitteli etukäteen. Lokakuun alussa pahin turistiryysis oli kuitenkin jo laantunut, teknojumputus ja laservalot jyskyttivät vain yhdessä baarissa kaukana satama-alueesta. Rantaravintoloissa alkoi olla viileää ja kanssamatkustajat hakeutuivat sisätiloihin. Vanha kaupunki oli ihanan sokkeloinen, eikä väenpaljoutta sen kujilla juurikaan havainnut. Varsin positiivinen yllätys siis.

Budva Montenegro

Budva Montenegro

Budva Montenegro

Satamissa oli syys-lokakuun vaihteessa hyvin tilaa. Tivatissa oli silti ilmoittauduttava VHF:n kautta satamaviranomaisille ennen laitureille lipumista. Paikkanumero ilmoitettiin selkeällä englanninkielellä ja laiturilla seisoi vastaanottokomitea odottamassa. Pienellä Bigovan lahdella ravintolan omistaja kurvasi kumiveneellä vastaan ja opasti lahdella kelluvalle vapaalle poijupaikalle. Kyydin ravintolaankin olisi voinut tilata, mutta me soudimme rantaan lihasvoimin, omalla kumiveneellä.

Bigova Montenegro

Bigova Montenegro

Millaista ruokaa Montenegro sitten tarjosi? Mereneläviä tottakai, oltiinhan apajien äärellä. Mustekalaa, kalmaria, seepiaa, jättimäisiä katkarapuja sekä paikallisia kaloja, kuten doradaa. Erityisen edullisia olivat simpukat, jotka yleensä oli hankittu naapurin simpukkaviljelmiltä. Lisukkeeksi oli usein lusikoitu peruna-mangoldipaistosta eli blitvaa, kylmänä tai kuumana. Ruokalaji on ilmeisen yleinen balkanin maissa ja jos googlea on uskominen, se on peräisin Kroatiasta.

mustekala blitva

Ihastuimme lisäkkeeseen niin, että kokkasimme sitä myöhemmin myös kotikeittiössä. Tukkutorin kalasta pyydystetty meriantura sai seurakseen sitruunalla maustettua blitvaa. Mangoldia ei Kalasataman marketeissa ollut tarjolla, joten korvasimme sen lehtikaalilla. Reseptistä riittää 3–4 normaalinälkäiselle.

Blitva eli peruna-lehtikaalilisäke

3 isoa kiinteää perunaa
3 rkl oliiviöljyä
5 valkosipulinkynttä
nippu lehtikaalia tai mangoldia
puolikas sitruuna
suolaa ja pippuria

Kuori perunat ja pilko ne noin kahden sentin kuutioiksi. Silppua valkosipulit ja paista niitä runsaassa oliiviöljyssä miedolla lämmöllä. Valkosipulien pehmetessä keitä perunoita 6–8 minuuttia. Valuta ne ja lisää pannulle imemään valkosipulin makua. Poista lehtikaalista tai mangoldista kova ruoti ja silppua lehdet pannulle. Paistele, kunnes olet tyytyväinen kaalin kypsyyteen. Ei haittaa, vaikka peruna siinä vaiheessa alkaisi jo mössööntyä. Purista lopuksi pannulle puolikkaan sitruunan mehu ja mausta suolalla sekä pippurilla. Tarjoa vaalean kalan tai äyriäisten lisukkeena.

Herceg Novi Montenegro

Herceg Novi Montenegro

Herceg Novi Montenegro

Lounaan valmistimme veneellä, mutta iltaisin söimme paikallisissa ravintoloissa koko venekunnan voimin. Vain kerran teimme poikkeuksen. Kävimme kalakaupassa ostoksilla ja vierailimme lähikaupan vihannestiskillä. Miten purjeveneen pentteri eli keittiö toimii ja mitä saimme syödäksemme, se selvitköön seuraavalla kerralla!

Mitä ajattelin tänään?

Liian harvoin kirjoitan paperille sen, mitä mielessä juuri kullakin hetkellä liikkuu. Sen sijaan yritän keksiä huippukiinnostavan näkökulman, etsiä ajankohtaisen aiheen, arvostella trendikkään ravintolan, tarttua päivänpolttavaan ilmiöön, kehittää kekseliään reseptin tai rustata tyhjentävän artikkelin, joka edellyttää päivätolkulla taustatyötä.

Jos unohtaisin julkaisukalenterini ja siirtäisin suunnitelmallisuuden syrjään, saattaisin yllättää itsenikin.

mitä ajattelin tänään

Voisin kirjoittaa siitä, kuinka rakastan yöjunan makuuvaunussa matkustamista. Kuinka kiskojen kolke tuudittaa uneen ja kuinka mieleeni nousevat muistot jostain kaukaa. Rapisevaan paperiin pakatut karjalanpiirakat ja juustoviipaleet. Yläsänky, johon uskalsin kiivetä vain minä, siskoista rohkein. Oranssi pesuallas ja musta poljin, joka taikoi vettä oranssin altaaseen.

Voisin kirjoittaa siitä, kuinka nilkkapituiset talvikengät nielaisevat vastasataneen pakkaslumen sisäänsä. Kuinka itsepintaisesti vedän jalkaan nuo viime talvena ostetut ja huonoksi havaitut kotimaiset kengät, jotka raapivat akillesjänteeni verille ja joissa varpaani jäätyvät tunnottomiksi lihakimpaleiksi vain siksi, että en halua myöntää tehneeni virhehankintaa.

Voisin kirjoittaa siitä, miksi vähättelen jatkuvasti itseäni. Kuinka hiihtokeskuksen vuokraamossa katsotaan pitkään, kun ehdotan vaativampaan laskuun tarkoitettuja, itseäni pidempiä suksia. Että oletko nyt ihan varma, että juuri nämä menopelit haluat. En kehtaa kertoa, kuinka olen laskenut koko ikäni, vaan punastun, hikoilen ja nolostelen, mutta pidän sentään pääni ja lopulta uskallan vaihtaa myös monot parempiin yksilöihin. Heppu tiskin takana hämmentyy ja veloittaa minulta yli kympin vähemmän kuin hänen kuuluisi.

Voisin kirjoittaa siitä, kuinka minua jännittää tilanteissa, jotka ovat minulle uusia ja paikoissa, joita en vielä tunne. Ihmisiä en pelkää, mutta vieraita käyttäytymiskoodeja ja hiljaisia sääntöjä kammoksun. Joskus pelkään nolaavani itseni niin, että jätän mielummin menemättä, vaikka samalla tiedän, että jään todennäköisesti paljosta paitsi.

Voisin kirjoittaa siitä, miten vaadin itseltäni liikaa. Kuinka en osaa rentoutua edes takkatulen ääressä, vaan mieleni juoksee kohti seuraavia tekstejä, ajatuksia ja ideoita. Olen nostanut riman turhan korkealle ja siellä se nytkin keikkuu, hiuskarvan varassa. Välillä riittäisi vähempikin.

Voisin kirjoittaa siitä, kuinka olen salaa tyytyväinen, kun mies häviää hetkeksi hiihtolenkille, jotta voin paremmalla omallatunnolla avata koneen ja asettaa sormet näppäimille. Lausua lauseen tai pari, metsästää ajatuksia mielen sopukoista ja lyödä luun kurkkuun ilkikurisesti ilkkuvalle tyhjälle paperille.

Mitä ajattelin tänään

Voisin kirjoittaa siitäkin, miksi akkuni latautuvat parhaiten Lapissa. Kuinka haaveilen lentäväni lämpimään, mutta kuinka valitsen kuitenkin pakkasen. Kuinka lumi pehmentää ympäristön äänet ja kuinka on valoisaa, vaikka on pimeää. Kuinka tunnen olevani pohjoisessa kotona, omieni seurassa, käpertyneenä hiljaa viltin alle. Tänne minä kuulun, mutta tiistaina palaan silti etelään. Rimpuilen ja rämmin loskassa, sulaudun taas mustaan marraskuuhun. Kunnes kohtaamme jälleen – lapin tyttö, hohtavat hanget ja kotoisa kaamos. Lentoliput tammikuulle ovat jo taskussa.

Voisin kirjoittaa siitä, mitä ajattelin tänään. Lukisitko?

Piemonten ruokataivas – pastaa, risottoa ja pannacottaa

Rakastan pastaa. Spagettia, ravioleja, tagliatellea, pappardellea, fusillia, farfallea ja fettucinea – rakkaalla ja herkullisella lapsella on monta nimeä. En ole ainoa, sillä suomalaiset syövät pastaa vuodessa keskimäärin kolme kiloa per suu. Tuohon määrään verrattuna minut voi luokitella suursyömäriksi, sillä ahmin saman määrän helposti kuukaudessa, joskus jopa parissa viikossa.

Ravintolassa tilaan pastaa kuitenkin hyvin harvoin. Liian monta kertaa eteeni on kannettu ylikypsää, kermaisessa kastikkeessa uivaa yritelmää, jota ei ikipäivänä kehtaisi esitellä italialaisessa keittiössä. Useimmiten, kun olen erehtynyt antamaan pasta-annokselle vielä kerran mahdollisuuden, olen joutunut toteamaan: tekisin tämän itse paremmin. Siksi syön pastaa lähinnä kotikeittiössä.

tagliatelle

2000-luvun alussa asuin muutaman kuukauden Italiassa. Firenzen pastatarjonnasta on jäänyt parhaiten mieleeni pieni lounasravintola, jonka yksinkertaisilla puupenkeillä, pitkien pöytien ääressä istuivat aterialla niin raksaäijät kuin pukumiehet. Pastakulhollinen maksoi 2,50 euroa ja se oli suuri. Keittiöstä huudeltiin jokaiselle asiakkaalle erikseen kysymys: Formaggio?? Paitsi silloin, kun lounaslistalla oli kala- tai äyriäispastaa, joita ei italialaisessa keittiössä parmesaanilla pönkitetä.

Myöhemmin Rooman-matkalla tilasin kulinaristiystäväni suosituksesta tiskin alta jumalaista artisokkapastaa. Saapasmaassa osataan pastahommat, siellä valmistetaan ja myös syödään eniten pastaa koko maailmassa, noin 26 kiloa vuodessa. Kaikkien näiden kokemusten jälkeen odotukset olivat korkealla, kun matkustin Piemonteen, viiniharrastajien pyhättöön, Barolon alueelle. Jos viini on huippuluokkaa, on ruuankin oltava vähintään yhtä hyvää.

Saavuimme piskuiseen Monforte d’Alban kylään alkuiltapäivästä. Kotiuduimme hulppealla terassilla varustettuun hotellihuoneeseemme ja otimme pienet päiväunet. Sitten oli lounaan aika. Se olikin helpommin sanottu kuin tehty. Kävelimme jyrkillä ja kapeilla kivetyillä kujilla ravintolasta toiseen ja kaikissa meille pyöriteltiin päätä. Kello on viisi minuuttia yli kahden, lounasta ei enää tarjoilla. Haluatteko tulla illalla uudelleen?

Tajarin pasta

Emme halunneet, sillä ohjelmassa oli tervetuloillallinen oman hotellin ravintolassa. Päädyimme takaisin keskusaukiolle ja astuimme epäröiden sisään pieneen Enoteca Roccaan. Tarjoilija näki nälkämme jo kaukaa ja vakuutti, että meiltä saa vielä ruokaa, ennen kuin edes ehdimme kysyä. Kahden hengen ulkopöytäkin oli vapaana. Pian edessämme höyrysi tomaattinen tahaton-pasta ja laseissa oli paikallista punaista. Pienistä palasista koostuu matkalaisten onni.

raakakypsytettyä kalaa ja pikkelöityä raparperia

ravioli

barolo ravintola

tattirisotto

ragu

Seuraavan päivän lounas tarjoiltiin laakson pohjukassa, Barolon kylässä. Ravintolavarauksen oli tehnyt opas, ja hyvin oli tehnytkin. La Cantinettan tattirisotto oli silkkisen pehmeää ja pannacotta täydellisen tutisevaa ja sopivan makeaa. Ravintolassa myytiin pian meidän jälkeemme saapuneille seurueelle joidenkin annosten kohdalla ei-oota, raaka-aineita kun oli ostettu vain kyseistä lounasta varten. Se on yleensä hyvä merkki. Perheravintolan isäntä tuhahteli turisteille ja puhui käsillään vähintään yhtä kovaäänisesti kuin suullaan. Juuri tällaisia pikkuravintoiloita minä rakastan.

tiramisu

pannacotta

Vaelluksen lomassa pysähdyimme välillä seisoskelemaan viinibaariin tai lepuuttamaan jalkoja kahvilaan. Lasillisten mukana kannettiin joka kerta lautasellinen suolapaloja. Yleensä ilmakuivattua kinkkua, salamia, leipätikkuja ja piemontelaista toma-juustoa, mutta myös pieniä bruschettoja, oliiveja ja maksapasteijaa. Hiukopala pitää nälän ja kiukun loitolla ja loiventaa myös alkoholin vaikutusta. Pikkusuolaisella saatoimme kuitata jonain päivänä myös lounaan, sillä kuumalla ei sen kummempaa ruokaa kaivannut. Yksinkertaisen nerokasta. Voi, kunpa onnistuisimme ujuttamaan piemontelaisen aperitivo-kulttuurin myös tänne kotimaan kamaralle!

aperitivo

Toisena iltana varaus oli tehty yhteen Monforte d’Alban pikkuravintoloista. Osteria dei Catarin terassi on viiniköynnöksineen viehättävä. Ilta-aikaan asiakkaat ohjataan toisen kerroksen sisätiloihin, saliin, jonka seiniä koristivat puolialastomien naisten viininpoljentaa esittävät frescot. Pienen pöytäsekaannuksen jälkeen ilta rullaa vakuuttavasti eteenpäin. Annokset ovat visuaalisesti kauniita, etenkin jälkiruoan esillepano on näyttävä ja aiheuttaa annoskateutta viereisissä pöydissä. Viinit ovat jälleen kerran erinomaisia ja hinnat siihen nähden naurettavia. Haluan muuttaa tänne asumaan.

gnocchi

barbera

Jo ennen reissua kävi ilmi, että alueen parhaimmat ravintolat sijaitsevat kylien ulkopuolella. Matkaa saattaa olla useampi kilometri, joten saadakseen huippuaterian on nähtävä vähän vaivaa. Kylissä ei ole takseja, julkisesta liikenteestä nyt puhumattakaan. Kaikki liikkuvat autolla, skootterilla tai moottoripyörällä. Ravintolaan mennään samoilla kulkupeleillä ja niillä palataan myös kotiin, oli viiniä juotu tai ei. Ja kuten ehkä jo osaatte päätellä, piemontelainen ateria ei ole mitään ilman viiniä, jonka todennäköisesti on valmistettu naapurin tontilla kasvaneista rypäleistä.

jälkiruoka

jälkiruoka

Paikallisten mukaan viinihiprakassa ajamista katsotaan läpi sormien. Periaatteena on, että kotiin voi ajaa, vaikka veressä olisikin promilleja. Onnettomuuden sattuessa humaltunut kuski on toki edelleen vastuussa tekemisistään, mutta niin kauan kun mitään ei tapahdu, asiaan ei puututa millään tavalla. Tavallaan ymmärrän ja sitten taas en. Pienillä kyläteillä hissukseen ja varovasti ajaminen ei kuulosta kovin riskaabelilta, mutta alkoholin heikentämällä havainto- ja reaktiokyvyillä se voi silti olla kohtalokasta.

Viimeisenä iltana olin haaveillut istuvani illallisella kovasti kehutussa Ristorante Saraccassa. Päivä oli kuitenkin vaelluksineen niin uuvuttava, että päädyimme pizzalle keskusaukion laidalle. Ratkaisu ei ollut ollenkaan huono, saimme pian kuulla paikallisilta, että naisvoimin pyörivä pizzeria In Piazza oli ehdottomasti seudun paras ja sinne tultiin kauempaakin. Ruokailemisen jälkeen voimme mekin lämpimästi suositella. Edullista ja erittäin maukasta!

viimeisen illan pizza

Piemonte ei ehkä ylittänyt ruokaharrastajan odotuksia, mutta täytti ne silti heittämällä. Taas kerran lupaan itselleni perehtyä paikallisiin tarjoomuksiin hyvissä ajoin etukäteen, jotta osaan tilata sitä, mitä paikallisetkin syövät. Tällä kertaa jäi kokematta ainakin tryffelipasta ja carne cruda, raakana syötävä Razza bovine piemontese -rodun rasvaton naudanliha. Piemontelle tyypillistä keltaista pastaa sentään söimme.

Kapea tajarin-nauhapasta tehdään ikivanhalla reseptillä, joka pitää sisällään ainostaan 00-jauhoja sekä suuren määrän keltuaisia. Legenda kertoo, että yhtä jauhokiloa kohden lisätään jopa 40 kananmunan keltuaista. Pasta tarjotaan tyypillisesti lihaisan ragun tai tomaattikastikeen kera. Molempia kokeiltuani äänet menevät tasan. Harmittamaan jäi vain se, että samassa kylässä valmistetut tajarinit jäivät kiireen takia kaupan hyllylle. On varmaankin opeteltava tekemään keltaista pastaa itse.

Ruokalistat olivat Piemontessa varsin lihaisia. Kasviksia oli harvoin lisukkeissakaan, jos muutamaa tomaattilohkoa ei lasketa. Neljän päivän raskaahkon lihapitoisen ruokavalion jälkeen odotinkin kieli pitkällä Ligurian mereneläviä. Millaisia ruokia Italian itärannikko tarjosi, siitä kuulette ensi kerralla!

skumppaa kiitos

ps. Kirjoitettuani tekstin huomasin käyttäneeni useamman kerran verbiä rakastaa. Mitäpä muutakaan teonsanaa italialaisesta ruuasta puhuessa voisi käyttää. RAKASTAN!