Sallatunturi – sydämeni valittu

Kaunisharjun kohdalla syke kiihtyy, enää pari kilometriä ja ollaan perillä. Tunne on säilötty syvälle ja talletettu tiukasti muistilokeroihin, erityiseen osoitteeseen, josta se syöksyy vatsanpohjaan sadasosasekunneissa. Aivot lähettävät käskyjään kehon joka kolkkaan: jalka vispaa levottomasti, posket punehtuvat ja hymy leviää kasvoille. En malta pysyä paikoillani. Tänne on ollut ikävä.

sallatunturi

Sallatunturiin saapuminen tuntuu edelleen samalta kuin 35 vuotta sitten. Vaikka välimatka on kasvanut viisinkertaiseksi ja visiitit harventuneet kymmenistä viikonlopuista yhteen tai kahteen talviviikkoon, kaikki on ennallaan. Hermoja hellivä hiljaisuus, rikkumaton rauha, tykkylumeen verhoutuneet puut ja tunturi, vuosituhansia vanha. Minä istun takapenkillä ja katson ikkunasta, kun laiskanletkeät porot jolkottavat harjua pitkin kulkevalla tiellä. Ratissa istuu isä, ja auton torvi soi.

sallatunturi sauvat

sallatunturi

Seuraavaksi ohitamme poropuiston. Kymmeniä vuosia vanhat ja harmaantuneet kelohirsihuvilat maastoutuvat suurten mäntyjen katveeseen. Piipuista nousee savua, jossain lämpiää päiväsauna. Katoilla on vielä yli puoli metriä lunta, mutta juuri nyt se sulaa silmissä. Aurinko on tuonut tunturiin T-paitakelit.

sallatunturi riippumatto

Tunnen nämä tienoot. Olen sirotellut sydämeni palasia pitkin pitäjää. Harmaaseen honkamökkiin, joka seisoo tunturin kupeessa. Rinteisiin, joissa olen opetellut laskemaan. Entisen mummilan rappusille, jossa istuimme serkkujen kanssa rinta rinnan. Vanhan pihasaunan kammariin, jonka lattialla matot olivat talvisin jäässä. Lammen laitamille, jo kadonneen nuotiopaikan ympäristöön. Loputtomille lakkasoille, Kuukkasen K-kauppaan, jota ei enää ole, ja ladulle, joka johdattaa Ruuhitunturin huipulle.

tunturilammen laavu salla

tunturilammen laavu salla

tunturilammen laavu salla

Tänään olen hiihtänyt Tunturilammen kautta Kaunisharjun laavulle ja takaisin. Istunut nuotion ääressä ja seurannut kuukkelien kujertelua. Tuijottanut tuleen ja paistanut makkaraa isän läheisestä pajukosta veistämällä tikulla. Kuunnellut käpytikan rumpusooloa pystyyn kuolleen kuusen latvassa ja hikoillut selkäni märäksi kevätauringon paahteessa.

tunturilammen laavu salla

tunturilammen laavu salla

tunturilammen laavu salla

Tämä on minun paikkani. Kolmenkymmenen vuoden kuluttua toivon samoilevani samoja metsiä. Kertovani vastaantulijoille isästäni, joka tapasi äitini tunturissa. Tarinoivani kummitädistäni, joka leipoi kylän komeimmat tortut. Ja mummista ja ukista, jotka joutuivat muuttamaan rajan tälle puolelle, kun Venäjä otti haltuunsa vanhan Sallan kyläkeskuksen.

tunturilammen laavu salla

kaunisharjun laavu salla

sukset

tunturilammen laavu salla

Huomenna palaan kuitenkin Helsinkiin, kivikaupunkiin, joka on kotini. Kun pohjoinen jää taakse, hakeutuu haikeus rintakehäni tietämille ja asettuu asumaan. Kaupungin kesä karistaa sen tiehensä, mutta syksy kutsuu kaipauksen takaisin. Huokaisen syvään ja pakkaan lentolaukkuun kampanisujen lisäksi kaksi kursulaista ohrarieskaa. Sillä jokaisessa murusessa maistuu tunturi.

Lapsuuden lempiruoka: Kananmunakastike ja keitetyt perunat

Koskaan ei tiedä, mistä inspiraatio iskee. Tällä kertaa tekstin idea syntyi Iholla-sarjan neljättä tuotantokautta katsellessa, kun ihana Laura Friman kokkasi lapsilleen tätä 80-luvun klassikkoa. Keittiökohtausta seuratessani sain ahaa-elämyksen. Olin kasvanut aikuiseksi siinä harhaluulossa, että kananmunakastiketta syötiin vain meidän nelilapsisessa keittiössä.

Vähitellen koko totuus alkoi paljastua.

Kävi nimittäin niin, että samaan aikaan blogikollegani Janica keitteli kyseistä kastiketta kotonaan. Annos päätyi Savusuolaa-blogiin ja sitä kautta myös minun silmieni eteen. Artikkelin alle alkoi kerääntyä kommentteja, joiden perusteella tein johtopäätöksen, että kananmunakastike onkin ollut vakiokamaa lähestulkoon jokaisen suomalaisen kodin ruokapöydässä. Sinänsä ei kovin yllättävää, olihan ruoka edullista, ravitsevaa ja helppo valmistaa.

kananmunakastike

Kun minulta lapsena kysyttiin, mitä ruokaa tänään tehtäisiin, vastaus oli aina sama: kananmunakastiketta. Lempiruoka pysyi samana teinivuosiin saakka. Osasin tehdä valkokastikkeen itsekin ja soluasunnossani leijui usein lempiruokani tuoksu. Ruokalistani koostui opiskeluaikoina kananmunakastikkeen lisäksi jauhelihasoosista ja makkarakastikkesta. Joskus paistoin lettuja ja söin niitä Bravo-merkkisen suklaa-banaanijäätelön kanssa, se kun oli pakastelaarin halvin jätskipaketti.

kananmunakastike

Kananmunakastikkeen resepti löytyy samasta käsinkirjoitettujen reseptien vihosta kuin jauhemaksapihvit ja karjalapiirakatkin. Meidän perheessä kastiketta nautittiin yksinkertaisesti pelkkien perunoiden kera, mutta lautasen laidalle saatettiin joskus lisätä puolukkaa tai porkkanaraastetta. Itse kerättyä ja omasta maasta noukittua, tietenkin.

kananmunakastike ja perunat

Palaa nostalgiseen kasaritunnelmaan kokkaamalla kattilallinen 80-luvun lasten lempiruokaa, kananmunakastiketta ja perunoita. Sopii erinomaisesti myös kalan (ja kalapuikkojen) kanssa. Ohjeen olen kirjannut ylös sellaisena, kuin se meidän keittiössä tänä päivänä tehdään.

Kananmunakastike

2 rkl voita
2 rkl vehnäjauhoja
3–4 dl kevytmaitoa
4–5 keitettyä kananmunaa
suolaa
valkopippuria maun mukaan
keitettyjä perunoita

Keitä ensin kananmunat ja laita perunat kiehumaan. Kananmunien kypsyys voi vaihdella puolikovasta kovaan eli keittoaika sellaiset 7–10 minuuttia. Sulata sitten voi kasarissa, mutta älä päästä sitä ruskistumaan. Ripottele jauhot sulaneen voin joukkoon ja anna kypsyä hetkinen. Kaada maito vähitellen ja vatkaa niin vimmatusti, ettei kastikkeeseen jää paakkuja. Jos olet laktoosille yliherkkä, käytä mieluummin laktoositonta maitojuomaa. Unohda siis HYLA-maito, sillä lopputuloksesta tulee muuten liian makea. Mausta suolalla ja valkopippurilla.

Kuori munat ja lohko ne 4–8 osaan. Minä tykkään muhkummista, toiset arvostavat pientä silppua. Lisää pilkotut munat kastikkeeseen ja anna hetki tekeytyä. Kauho keitettyjen perunoiden päälle ja syö sellaisenaan tai muussaa setti mössöksi, kuten tässä taloudessa tehdään. Tarkista maku ja lisää suolaa, jos se tuntuu tarpeelliselta. Lusikoi lautaselle puolukkasurvosta tai porkkanaraastetta, jos kaipaat rehuosastoa kastikkeen kylkeen. Muistele kultaista kahdeksankymmentälukua ja nauti.

kananmunakastikemössö

Tässä kohtaa on pakko todeta, että kananmunakastike ei todellakaan taivu ruokablogien korkeatasoiseen ja ylettömän inspiroivaan valokuvavirtaan. Onneksi tiedän, että siellä ruudun toisella puolella arvostetaan muutakin kuin loppuunhiottuja annoskuvia ylenpalttisine rekvisiittoineen. Arki ei nimittäin tässäkään taloudessa ole kukkasilla koristeltuja kakkuja ja hienosäädettyjä instagram-asetelmia. Se on kananmunakastiketta, kalapuikkoja ja pakastepitsoja, pyykinpesua, riittämättömyyden tunteita ja keskivertokuvia. Tavallisen ihmisen tavallista elämää.

ps. Tämä on yksi parhaimmista krapularuuista, jonka tiedän. Sopii kokeilla siihenkin tarkoitukseen.

Pizzamaanantai – Gluteenittoman pizzapohjan luottoresepti

Suhteeni pizzaan ei ole yksinkertaisimmasta päästä. Sanotaanko vaikka näin: it’s complicated. Etenkin kotitekoinen pizza oli pitkään pannassa keittiössäni, saatoinpa jättää sen syömättä myös kotibileissä ja illanistujaisissa, jos jotain muuta oli tarjolla. Mistäkö tämä johtuu? No antakaas kun kerron.

Muinaisessa nuoruudessani 1980-luvun lopussa pizza oli suomalaisessa ruokakulttuurissa vielä uusi ilmestys. Pizzapohjat olivat kuivia ja mauttomia, kotioloissa varsinkin. Päälle ladottiin valmiita kinkkusuikaleita, säilykeananasta ja pusseissa myytyä juustoraastetta, joka suli täytteiden päälle sitkeäksi kerrokseksi, joka ei makuaistia todellakaan hivellyt.

gluteeniton pizzapohja

Ensimmäisen poikaystäväni perheessä kotitekoinen pizza oli jokaviikkoinen herkku. Uunipellille painellun taikinan päälle riivittiin lihaa grillatusta broilerista. Sekaan ripoteltiin mitäpä muutakaan kuin sitä riivatun purkkiananasta, vihollistani sinihomejuustoa ja päällimmäiseksi sentin paksuinen setti edamjuustoraastetta. Näen vieläkin silmissäni uunista otetun kellertävän kuplivan pinnan, joka jämähti jäähdyttyään jämäkäksi kruunuksi pizzan päälle. Oih ja voih.

Silloinen poikaystäväni rakasti myös roiskeläppiä. Siis niitä Saarioisen pikkupizzoja, teollisen ruokatuotannon helmiä. Säälittävän jauhelihapizzan päälle siivutettiin jääkaapista edamia ja sitten mikroon, avot! Nenääni nyrpistellen närpin omaani, einesruoka ei nappaillut edes teini-ikäisenä. Muiden mielestä olin kummajainen.

gluteeniton pizzapohja

Ravintoloiden pizzatarjonta rajoittui vielä 1990-luvullakin Kotipizzaan ja Pizzataxiin. Opiskeluaikoina kotiin tilattu pizza oli lähinnä krapulalääke, suolaa ja rasvaa kätevässä paketissa. Kinkku-ananasta ja Frutti di Marea, kasvispizzoissta ei kukaan ollut kuullutkaan (jos Margaritaa ei lasketa).

gluteeniton pizzapohja

Vielä aikuisenakin jatkoin pitkään samalla linjalla. Pizzaa teki mieli vain vauhdikkaita illanviettoja seuraavina päivinä. Lähipizzerian tomaattikastike oli liian makeaa omaan makuuni, enkä koskaan missään muussakaan ravintolassa halunnut tilata tuota Italian ihmettä lautaselleni. Se tuntui arkiselta ja tylsältä vaihtoehdolta.

Jossain vaiheessa mieli muuttui. Kaupunkiin ilmestyi osaavia pizzanpyörittäjiä ja lättyjen makumaailmakin koki mullistuksen. Vegevaihtoehtojen lista kasvoi ja pohjaakin kehiteltiin. Halutessaan sai valita vaikka ruisjauhoon leivotun version. Kotona en pizzaa tehnyt vieläkään.

gluteeniton pizzapohja

Sitten matkustin Lappiin. Ensimmäisenä iltana tunturissa sisko halusi laittaa pizzan tulille. Kiemurtelin tuolilla ja yritin ehdottaa jotakin muuta. Hän piti päänsä, olihan gluteenittomat jauhotkin kannettu tunturiin varta vasten Helsingistä asti. Minä tyydyin kohtalooni, avasin viinipullon, kaadoin kokille lasillisen ja ryhdyin pilkkomaan aineksia.

gluteeniton pizzapohja

Tuo tunturimökissä mutustettu pizzan puolikas käänsi kelkkani lopullisesti. Itse tehtynä pizza on parasta, ainekset tuoreita ja pohja juuri sellainen ihanan ohut. Paras pizzapohjaresepti on edelleen se sama, jolla pizzat pyöräytettiin pöytään harmaassa hirsimökissä Pyhätunturin siimeksessä. Ohjeella pohjasta tulee ohut ja rapea, jos haluat ilmavamman lopputuloksen, lisää taikinaan vajaa teelusikallinen psylliumia.

Gluteeniton pizzapohja

2 dl vettä
1/4 tuorehiivaa tai samassa suhteessa kuivahiivaa
4 dl gluteenitonta jauhoa oman valinnan mukaan
n. 1/2 dl oliiviöljyä
suolaa

Lämmitä vesi käyttämäsi hiivan vaatimaan lämpötilaan. Liuota hiiva veteen ja lisää sopivasti suolaa. Lisää jauhot vähän kerrallaan, ettei taikinasta vahingossa tule liian jäykkää. Lisää lopuksi öljy.

Taikinasta tulee yksi normileveä pellillinen tai muutama pienempi pyöreä yksilö. Tässä välissä taikinaa ei tarvitse kohottaa, joten lätkäise se suoraan leivinpaperille. Painele taikinaa litteämmäksi, laita päälle toinen leivinpaperi ja kaulitse tai painele pohja sopiviin mittoihin kahden paperin välissä. Anna kohota ainesten pilkkomisen ajan.

gluteeniton pizzapohja

Tällä kertaa pizza täytettiin itse keitetyn tulisen tomaattisoossin lisäksi kirsikkatomaatin puolikkailla, paprikalla, punasipulilla ja mozzarellaviipaleilla. Juustoraastetta EI lisätty. Paistoaika 225-asteisessa uunissa on noin vartti. Kaada lasiin punaista ja ahmi hyvällä omallatunnolla.

ps. Jos halajat hyvää pizzaa, mutta et ehdi paistamaan sitä itse, suussa sulavia lättyjä saa Helsingissä mm. Tenho Restobarista, Skifferistä ja Putte’s Bar & Pizzasta.