Värikästä vegeruokaa ja parhaita kalareseptejä – katsaus kesäkeittiön kirjahyllyyn

*Kirjat on saatu kustantajilta pressikappaleina

Joka kevät kuljeskelen kirjakauppojen keittokirjahyllyillä ja hypistelen uutuusopusten kansia. Olohuoneeni nurkassa oleva keittokirjahylly on ääriään myöten täynnä, mutta haluan siitä huolimatta pysyä kärryillä siitä, millaisia paperille painettuja taideteoksia ruokamaailmassa syntyy. Selaillessani värikkäitä sivuja ja ruokahalua kiihdyttäviä kuvia heräävät haaveet omasta ruokakirjasta henkiin. Ehkä jonain päivänä minunkin hengentuotteeni päätyy uutuuskirjojen osastolle, eihän sitä koskaan tiedä!

vegesato värikästä vegeä

Kiinnostavimmista keittokirjoista pyydän kustantajalta pressikappaleet, jotta voin testata reseptejä ja arvioida niiden käyttökelpoisuutta omasta näkökulmastani. Pakkaan parhaat opukset mukaan mökille ja selailen niitä lasiverannan lämmössä. Viime kesänä ihastuin silmittömästi Liemessä-blogista tutun Jenni Häyrisen ja Viimeistä murua myöten -blogin Saara Atulan Brunssikirjaan sekä Lotta Viitaniemen blogin mukaan nimettyyn Syötävän hyvät -salaattikirjaan, joista molemmista kokkasin lukuisia kertoja. Molemmat ansaitsevat paikkansa mökkihyllyssä tänäkin kesänä. 

Kesällä 2019 loppusuoralle selviytyivät Sanna Autereen ja Sanna Peurakosken viehättävä Vegesato, Ninarose Maozin ja Robert Segerin kokoama Värikästä vegeä sekä Peggy Thomasin vähän perinteisempi Parhaat kalareseptit. Kovin montaa ruokaa en kirjoista ole vielä ehtinyt kokkaamaan, mutta sen verran kuitenkin, että voin hyvin seistä opusten takana ja vinkata niistä myös muille.

Vegesato – maailman parhaat maut satokauden kasviksista (vegaaninen)

Kahden Sannan kirjoittama Vegesato* on kesän kolmesta suosikista kompaktein. Sivuja on 135 ja reseptejä 78. Se on samalla sekä kirjan vahvuus että heikkous. Opus on jaettu neljään osaan vuodenaikojen mukaan, oikea satokausi on siis helppo löytää, mutta reseptejä ei ole kovin montaa per satokausi. Kirja on tekijöidensä näköinen, joten sen kaikki reseptit ovat vegaanisia.

vegesato

Vegaanius tosin paljastuu vasta ohjeita selatessa. Tieto on toki kirjattu myös takakannen viimeiseen lauseeseen, mutta hakusessa olisi vegaaninen keittokirja, en välttämättä osaisi tarttua tähän. Toisaalta on hyvä, ettei Vegesato tee tästä numeroa, sillä suurempien kaupunkien kuplan ulkopuolella v-sanakannessa saattaisi herättää enemmän eripuraa kuin innostusta. Jospa valittu taktiikka madaltaiskin myös sekasyöjän kynnystä kokeilla kirjan reseptejä!

vegesato

Vegesato on varsin monipuolinen. Yksien kansien välistä löytyy säilöntäsuosituksia, suolaisia sapuskoja, naposteltavaa, mehujääreseptejä, siirappiohjeita, makeita herkkuja ja vinkkejä vierasvaraan. Maantieteellisesti liikutaan Suomineidon helmoista Koreaan, Kreikasta Vietnamiin ja Karibialta Peruun. Ruokaisia aterioita on valikoitunut kirjaan vähänlaisesti, mutta laatu kompensoi määrän. Hiirenkorvalla ovat arepat ihanine täytteineen, injera-leipä, kimchi-perunaröstit ja vegaaninen hatsapuri. Vietnamilaisia kesärullia ehdin kokeilla jo, mutta ensikertalaisen käärimät kääryleet eivät täyttäneet kuvauskriteereitä, vaikka sekä rullien että kastikkeiden maku olikin hyvinkin maukas. Harjoittelu jatkuu.

Värikästä vegeä – Lähi-idän keittiö

Tutustuin Värikästä vegeä* -kirjan kirjoittajaan, Ninarose Maoziin eräällä työväenopiston ruokakurssilla kolme vuotta sitten. Siitä lähtien olemme seuranneet toistemme tekemisiä somemaailmassa ja kun Ninarose kysyi, tahtoisinko saada arvostelukappaleen, hihkaisin innoissani kyllä. Postin ilmoitus saapuneesta paketista tuli pari päivää myöhemmin, lappusta tutkaillessani ajattelin, että mukaan on pakattu vähintään kaksi opusta, sillä painoksi oli merkitty 2,5 kiloa. Olin väärässä. Pahveista nimittäin kuoriutui jättimäinen, yli 400 sivun ja reilun kahden kilon järkäle, joka lumosi minut värikkäillä kuvillaan välittömästi.

värikästä vegeä

Kirjaan on koottu reseptejä yli 20 eri Israelissa asuvalta tai sieltä kotoisin olevalta ruokaihmiseltä. Joukossa on keittiömestareita, kokkeja ja bloggaajia, mutta myös meitä tavallisia talliaisia, joita yhdistää rakkaus ruokaan, ja jotka jakavat sukunsa reseptit meidän kaikkien kokattavaksi. Ihanaa!

Kuvat ovat mielettömiä, mutta kun kirjassa on sivuja yli 400 ja paperi paksua, neljä peräkkäistä kuva-aukeamaa on ehkä liioittelua. Resepti- tai raaka-ainehakemistoa ei ole, ja ohjeita on hankala löytää runsaasti kuvitetun kirjan uumenista. Shakshoukan resepti on kirjassa peräti kolme kertaa, mutta kuten kirjoittaja kertoo, jokaisella kotikokilla on tähän lähi-idän aamiaisklassikkoon oma ohjeensa.

värikästä vegeä

Kustannustoimittaja minussa harmittelee myös painovirhepaholaisia ja toistoa, joka olisi ollut helposti karsittavissa tarkan toimittajan käsissä. Reseptien soveltaminen Suomen oloihin on paikoin jäänyt puolitiehen, kun valmiiden annoksen kuvia katsoo. Esimerkiksi yksi israelilaiselta torilta ostettu tomaatti vastaa kooltaan helposti 3–4 suomalaista kasvihuonetomaattia, joten reseptissä mainittu yksinäinen punaposki ei riitä mitenkään. Pikkuinen miinus tulee myös kirjoitettua arabiaa mukailevasta otsikkofontista, jota on etenkin eksoottisempien ruokalajien yhteydessä vaikea lukea.

Kirjaa ei voi silti olla selaamatta ilman veden herahtamista kielelle. Värikkäät mausteet, lähi-idän lämpö, perinteiset astiat ja tuoreena torilta hankitut raaka-aineet hurmaavat paatuneimmankin kotikokin. Olen valmistanut yllä olevassa kuvassa näkyvää paistettua halloumia jo kolme kertaa. Kirjasin sen myös blogiini, joten jos suusi ehti jo vettyä, kurkkaa resepti ja ryhdy tositoimiin vaikka saman tien. Ainekset ovat yksinkertaiset, ja maku mahtava.

Parhaat kalareseptit – by Peggyn pieni punainen keittiö

Lihansyönti on vähentynyt taloudessamme minimiin. Lihaproteiini on korvattu mm. herneillä ja pavuilla, nyhtiksellä sekä uudella suosikillani Yosan kaurapaloilla. Sisäelimiä syömme edelleen, sillä ne syntyvät lihantuotannon sivutuotteena, ja kalaa ja äyriäisiä ostamme ja syömme viikoittain muodossa tai toisessa. Omat ideat kalankäsittelyyn ja valmistukseen on jo käytetty ja kierrätetty moneen kertaan, joten otin erityisellä ilolla vastaan tiedon Peggy Thomasin ensimmäisen, kalaan keskittyvän keittokirjan ilmestymisestä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Parhaat kalareseptit* on sekin varsin tuhti tapaus. Reseptejä on lähes 100 ja sivumäärä kolminkertainen. Jälleen kerran tunnelmalliset kuvat herättävät ruokahalun ja kuola alkaa valua suupielistä heti ensimmäisien reseptien kohdalla. Ohjeet on jaettu käyttötarkoituksensa mukaan: on suupaloja, arkireseptejä, juhlavampia aterioita sekä sooseja ja lisukkeita. Hakemistokin on kunnossa.

parhaat kalareseptit

Totuuden nimissä kerrottakoon, etten ole ehtinyt vielä kokeilemaan yhtäkään Peggyn reseptiä, mutta hiirenkorville olen kääntänyt silti tämäkin kirjan sivut. Olen säästänyt kirjaa mökkimaisemiin veden äärelle ja nyt kun täällä ollaan, aion testata ainakin ahvenella ryyditettyä aasialaista nuudelisalaattia, särkipyöryköitä ja pinaatti-perunapyreetä sekä paholaisen dippimuikkuja. Enää tarvitsisi etsiä eväkkäät käsiinsä. Pitäisköhän laskea katiska vesille vielä tänään?

*Kirjat on saatu kustantajilta pressikappaleina

Kirjakesä 2019 – lomalukemista ja riippumattoromaaneja + ARVONTA

**Kirjat saatu mediakappaleina, arvontapalkinnot lahjoittaa Otava

Miten onkin niin, että kesäkirjapinoon kerääntyneet opukset noudattavat samaa väriskaalaa? Vuoden 2016 väri oli sininen, seuraavana kesänä luin pääasiassa punaisia kirjoja, sitten siirryttiin keltaisen kautta takaisen siniseen ja tänä suvena puolet pinosta hehkuu taas possunpunaisena. Kesän 2019 lukupinolla on toinenkin erikoisuus, huomaatteko mikä? Kyllä, tänä kesänä naiset jyräävät!

lomalukemista

Kesäloma kuumottaa jo kulman takana, joten on aika loman lukuvinkkien! Kaikkia kuvissa esittelemiäni kirjoja en ole vielä ehtinyt ahmimaan, mutta jokainen romaani on saanut ylistäviä arvosteluja lukuisilta lukutoukilta, joten uskallan suositella niitä lukemattakin. Olen säästellyt parhaita paloja tarkoituksella. Kesäkuun viimeisenä viikonloppuna roudaan toimistoni mökkimaisemiin ja aloitan ihanan urakan. Tästä tulee todellinen kirjakesä.

Lukupinot taltioituani tajusin, että useampikin merkkiteos unohtui kirjahyllyyn. Esimerkiksi Lucinda Rileyn seitsemän sisaren saagan ensimmäinen osa odottaa pääsyä riippumattoon yhtä lailla, samoin tekee Saara Turusen Sivuhenkilö ja Minna Rytisalon Lempi, jotka hankin hyllyyni kirjan ja ruusun päivänä – kaikki kolme sinisen sävyissä muuten! Lukemattomia dekkareita on kokonainen hyllymetri, sillä jossain vaiheessa tympäännyin turhaan väkivaltaan, joka rikosromaaneissa usein roiskuu veri turhankin rehvakkaasti, vailla juonellista tarkoitusta. Ehkäpä tänä kesänä tartun myös johonkin niistä, kun ensin saan kahlattua uutuuskirjat läpi.

Sitten ovat vielä uudet keittokirjat. Aikamoinen matkalaukullinen reseptejä on roudattu mökkikeittiöön, sillä siellä jos missä on aikaa testata ohjeiden toimivuutta. Eiköhän sieltä jokunen resepti ja keittokirja ujuttaudu myös blogin sivuille. Muutamia opuksia olen jo valmiiksi käännellyt hiirenkorville!

Lomalukemista riippumattoon!

Celeste Ngn Tulenarkoja asioita ahmin muutamassa illassa. Hyvä tarina, joka avautuu vähitellen. Tämä on juuri sellainen kirja, jonka loppuun päästyään on pakko palata alkuun ja tarkistaa annettiinko ensimmäisissä kappaleissa jo vihjeitä tulevasta. Erinomainen riippumattokirja, josta on tekeillä Reese Witherspoonin tähdittämä sarja!

nopeasti piirretyt pilvet

Paula Nivukosken Nopeasti piirretyt pilvet on toista maata. Se kuvaa suomalaista maaseutua aikana, jolloin Amerikka oli vielä unelmien ihmemaa, jonne lähdettiin suurin joukoin paremman elämän toivossa. Aikana, jolloin puoliso valittiin omalta kylältä, ei ulkonäön, vaan työteliään luonteen perusteella. Kirjassa eletään katovuosia, leivotaan pettuleipää, kiroillaan juoruämmiä ja hyysätään isättömiä lapsia. Hidas kerronta pysäyttää ajan, linnut lakkaavat laulamasta ja Levänluhdan ikivanha kalmisto herää eloon. Vaikka ensimmäisillä sivuilla et innostuisi, anna tälle esikoisteokselle mahdollisuus. Päähenkilöiden puhuma pohjanmaan murre valloitti ainakin allekirjoittaneen.

Uutta Kate Mortonia olen säästellyt eniten, sillä olen rakastanut kaikkia hänen aiempia teoksiaan. Mortonin kirjat toistavat samaa kaavaa. Historia ja nykyaika vuorottelevat. Toiseen aikaan tapahtuneita skandaaleita, kuolemantapauksia ja katoamisia selvitetään nykypäivästä käsin ja lopussa on aina arvaamaton käänne. Mitäpä toimivaa konseptia muuttamaan, sillä riippumatossa haluankin uppoutua mysteerien maailmaan ja keskittyä kesäisen keveään kirjallisuuteen. Olen kuullut huhuja, että Kellontekijän tytär poikkeaa jollain tapaa tutusta ja turvallisesta tarinasta, mutta miten, sitä en vielä ole ehtinyt ottaa selville.

kellontekijän tytär

Niina Mero on harlekiinikirjallisuuden mestari. Hän tekee parhaillaan väitöskirjaa romanttisesta viihdekirjallisuudesta ja hyödyntää tutkimusmateriaalia myös esikoisromaanissaan. Englantilainen romanssi etenee jouhevasti, mutta onnistuu ärsyttämään vähän pienillä epäloogisuuksillaan ja sanavalintojen toistollaan. Kun päähenkilö hiippailee samalla aukeamalla neljättä kertaa, puhisen ääneen ja kyselen, missä on kustannustoimittajan punakynä mahtanut piileskellä. Loppuratkaisu ampuu mielestäni hiukan yli ja romanttisen rakkauden lopullinen kohde on arvattavissa, mutta jos näitä pikkuseikkoja onnistuu katsomaan sormien välistä, on edessä varsin viihdyttävä lukukokemus.

Riippumattokategoriaan luokittelen myös vielä lukemattomat Holly Bournen Katsokaa, miten onnellinen olen ja Nina Lykken Ei, ei ja vielä kerran ei. Tykkäyksiä ovat keränneet molemmat, viimeksi eilen bongasin ensimmäisen näistä kirjallisen ystäväni somepäivityksestä kehujen kera. Odotukset ovat korkealla.

Dekkareita ja voimakkaita tarinoita

Camilla Läckbergin Kultahäkin kanteen on painettu lause “Naisen kosto on kaunis ja karmea.” Kirja viihdyttää, kiihdyttää ja tekee sen, minkä kannessa lupaa. Se käsittelee sukupuolien eriarvoisuutta ja uhkuu lopulta feminististä voimaa. Tarina on uskottava ja koukuttaa. Myönnettävä on, että me molemmat kahlasimme kirjan punehtunein poskin. Vaikka sängyssä peuhaamisessa on varsinkin kirjan loppua kohti kyseenalainen sävy, ei seksillä mässäillä vaan kohtaukset on kirjoitettu taiten tukemaan tarinaa. Loppuratkaisu alkaa valjeta toden teolla vasta viimeisillä sivuilla – se on yleensä hyvän dekkarin merkki.

kultahäkki

Naomi Aldermanin Voima oli minulle melkein  liiankin rankkaa luettavaa. Pidän dystopioista, ja onhan sukupuolten voimasuhteiden kääntäminen päälaelleen kovin kiehtova idea. Kirjan edetessä painostava tunnelma ja väkivalta kuitenkin lisääntyy turhankin paljon, vähemmälläkin idea tulisi selväksi. Voima on kuitenkin kirja, joka kannattaa lukea, etenkin jos ei ole niin herkkä väkivallalle kuin minä. Yksin mökillä en tätä teosta tosin avaisi.

voima

Ruth Waren uusinta dekkaria Rouva Westaway on kuollut en ole itse ehtinyt vielä avaamaan, mutta mies ahmaisi sen kertalukemalta. Jos häneen on uskominen, kirja säilytti mielenkiinnon loppuun saakka ja piti otteessaan koko matkan ajan. Joitakin pienempiä juonenkäänteitä olisi voinut kuulemma karsiakin, mutta genressään opus oli varsin mainio. Turhalla väkivallalla ei mässäillä, vaan pääosassa on ennemminkin mysteerin ratkaiseminen kuin veritöiden valokuvantarkka kuvaaminen tai sarjamurhaajan jahtaaminen.

Novelleja ja lyhyempiä makupaloja

Kati Tervon Punainen pata on kirja, jonka olisin voinut itsekin kirjoittaa. Se sisältää lyhyitä, taitavasti ja elävästi kirjoitettuja tarinoita ruuasta, syömisestä ja makumuistoista. Muutaman sivun mittaiset tekstit on ryyditetty resepteillä, jotka menevät ehdottomasti testiin kesän aikana.

punainen pata

Aino Vähäpesolan Onnenkissasta ja Kim Thúyn Rusta on molemmista puhuttu mediassa niin paljon, että ne ovat päässeet lukulistalle jo pelkän maineensa takia. Onnenkissan olen ymmärtänyt pitävän sisällään kiinnostavaa, erilaista kerrontaa ja omaelämänkerrallisuutta sellaisessa muodossa, jota ei kotimaisessa kirjallisuudessa ole välttämättä vielä nähty. Vuonna 1994 syntynyt Vähäpesola liikkuu kustantajan mukaan esseen, autofiktion ja romaanin välimaastossa ja pakenee määrittelyjä valaisevan ja lohduttavan proosan maailmaan. Ru taas on omaelämäkerrallinen romaani, joka kertoo venepakolaisuudesta ja elämästä sen jälkeen. Kim Thúy leikkii kielellä ja keinuu edestakaisin muistikuvien ja nykyhetken välillä. Lukuja ei ole, on vain sivun tai korkeintaan kahden mittaisia kappaleita. Tästä kirjasta olen päättänyt pitää.

Osallistu arvontaan ja voita lomalukemista!

Eikä tässä vielä kaikki. Rantasalmen kirjasto osoittautui männäkesänä oikeaksi aarreaitaksi. Vähän asiakkaita, paljon kirjoja, eikä jonoja uutuuksienkaan varauslistoilla. Kirjastolistalla on kymmeniä nimikkeitä, jotka olen poiminut kavereiden ja kollegoiden somevirrasta pitkin pimeää talvea ja kirkasta kevättä. Jonossa on muun muassa Veitolaa, Clementiä, Ferrantea ja Pohjalaista sekä Stroutia, Westoveria, Puikkosta ja Moyesia. Jos lukuvinkit kiinnostavat, kannattaa ottaa seurantaan myös instagram-tili, jonka kohokohtiin keräilen jokaisen lukemani kirjan ja lyhyen arvion siitä.

lomalukemista

Alan kuulostaa jo edesmenneeltä ostos-tv:ltä, mutta sanonpa silti, että ei tässäkään kuulkaa vielä kaikki! Blogini täytti nimittäin vuosia tasan kuukausi sitten. Neljää vaiherikasta vuotta juhlistaakseni sain Otavalta arvottavaksi muutaman kirjan lukijoilleni. Jos siis kaipaat kesälukemista, kerro kommenteissa mitä kirjaa sinä suosittelisit tai kuka on lempikirjailijasi. Mainitse samalla, mitkä kaksi yllä esitellyistä Otavan kirjoista – Punainen pata, Kellontekijän tytär, Nopeasti piirretyt pilvet, Kultahäkki – haluaisit omaan hyllyysi ja ne voivat olla sinun!

Osallistumisaikaa on torstaihin 20.6. klo 15 saakka. Voittajalle ilmoitetaan sähköpostilla sekä tämän postauksen kommenteissa. Jos voittajaa ei tavoiteta 2 vrk kuluessa, arvotaan palkinto uudelleen. Jos haluat tuplata arpaonnesi, kurkkaa tiistaina myös instagramiin, siellä arvotaan samanlainen setti. Onnea matkaan!

Tsekkaa myös aiempien kesien kirjavinkit:
Lomalle lompsis ja lukuvinkkejä laiturin nokkaan
Lomalukemista ja kirjatärppejä

Lukutaidon, lukemisen ja kirjallisuuden puolesta, sivistymättömyyttä vastaan

Maanantaiaamuna kahdeksan maissa, kun makasin vielä peiton alla, huikkasi mies aamupalapöydän äärestä löytäneensä kiinnostavaa luettavaa, jota minunkin kannattaisi vilkaista. Nappasin käteeni kännykän ja avasin YLEn uutispalvelun. Siinäpä se seisoi, raflaavasti klikkiotsikoituna: Lukutaito oli historiallinen oikku, jota ei enää tarvita.

Oikku tarkoittaa kielitoimiston sanakirjan mukaan tavallisuudesta poikkeavaa, kummallista ilmiötä tai äkillistä (outoa) päähänpistoa taikka mielenhäiriötä. Kun kyseessä on ihmisen historiaan ja modernin yhteiskunnan syntymiseen merkittävästi vaikuttanut kansalaistaito, on sanavalinta vähintäänkin omituinen. Riku Siivonen kirjoittaa tuoreessa kolumnissaan, että lukemisesta on tullut tarpeeton taito. Länsimaisen sivistyksen kulmakivi saattaa hänen mukaansa hyvinkin olla vain ohimenevä ajanjakso historiassa, sellainen, jonka olemassaolo ihmetyttää seuraavan vuosisadan tutkijoita. Jos he siis ylipäänsä osaavat lukea.

kirjallisuuden puolesta

Provosoiduin, ja se todennäköisesti oli tarkoituskin. Vaikka Siivonen tekstissään myöntää, että uskoo edelleen lukutaidosta olevan etua nyt ja tulevaisuudessa, pöyristyin pelkästä otsikon ilmoille heittämästä ajatuksesta niin, että kävin ensi töikseni käsiksi läppärin näppäimistöön aikomuksenani kirjoittaa puolustuspuhe lukemiselle ja lukutaidolle.

Lukeminen kehittää ja ylläpitää ajattelua, kerryttää kognitiivisia kykyjä, ruokkii mielikuvitusta, antaa elämyksiä, laajentaa maailmankuvaa ja sanavarastoa, auttaa ymmärtämään, puhkoo kuplia – ja parhaassa tapauksessa opettaa myös tunnetaitoja ja empatiaa. Pitempään tekstiin syventyminen vaatii keskittymiskykyä, antautumista sanojen siipien kannettavaksi ja heittäytymistä kirjoittajan maalaamaan maailmaan. Hektisessä silpputöiden suossa ja tauotta elämöivien älylaitteiden aikakautena pitkään tarinaan uppoutuminen tuntuu siltä, kuin astuisi tunkkaisesta toimistosta raikkaaseen ulkoilmaan. Happi virtaa keuhkoihin, energiatasot elpyvät ja ajatus alkaa jälleen tallata uusia uria vanhojen polkujen viereen.

kirjallisuuden puolesta

Kaiken lisäksi kirjoitettu kieli – oli se missä formaatissa tahansa – on käyttöliittymänä ylivertainen. Tekstiin voi syventyä, sitä voi silmäillä tai lukea kursorisesti. Kirjaa voi lehteillä taaksepäin ja paperilla hypähdellä eteenpäin, lauseet voi lukea moneen kertaan, niitä voi korostaa ja alleviivata ja kirjoittaa marginaaliin muistiinpanoja. Kuva kuulemma vastaa tuhatta sataa, joten saman logiikan mukaan videossa viestiärsykkeitä on satoja tuhansia. Kuva(kin) on kuitenkin aina tulkinnanvarainen. Teksti auttaa asettamaan myös kuvan tapahtumat kontekstiin, se tarjoaa faktatietoa ja taustoittaa liikkuvankin kuvan tapahtumia. Sitä paitsi tottunut lukija sisäistää paperilta tietoa nopeammin kuin, mitä puhuva pää ehtii ilmoille samassa ajassa saattaa.

kirjallisuuden puolesta

Taitavinkaan tubettaja tai etevinkään elokuvaohjaaja ei pysty tunkeutumaan ihmisen pään sisään. Kaunokirjallisuudessa tulkintoja ja mielen sisällä muodostuvia maailmoja on yhtä monta kuin on lukijaa, eikä tajunnan synnyttäviä sävyjä ja miljoonia mielleyhtymiä voi korvata millään. Siksi elokuvasovitus on niin monelle kirjaan rakastuneelle pettymys – se on tuotantoryhmän tulkinta käsikirjoituksesta, joka on vain häilyvä varjo mielikuvituksen tuottamasta ja omiin kokemuksiin peilautuvasta, lauseiden lomaan kietoutuvasta lukukokemuksesta.

kirjallisuuden puolesta

Biologia ja evoluutio muokkaavat meitä ja muovaavat myös aivojen toimintaa, mutta muutos tapahtuu äärimmäisen hitaasti. Viimeisten vuosikymmenien aikana vain harva meistä on pystynyt sopeutumaan siihen informaatioähkyyn ja notifikaatiotulvaan, jonka internet ja älylaitekulttuuri ovat tuoneet mukanaan. Todennäköistä on, että jossain vaiheessa aivomme kykenevät tietokoneen tavoin aistimaan enemmän, ymmärtämään nopeammin ja tallentamaan suurempia määriä tietoa kuin mikä juuri nyt on mahdollista. En ole ennustaja tai tulevaisuuden visionääri, enkä todellakaan tiedä, millaisia taitoja sadan vuoden päästä (työ)elämässä tarvitaan, mutta silti uskon, että robotisaatio muuttaa työelämää ja arkea enemmän kuin aivojemme kehitys.

kirjallisuuden puolesta

Ihminen on ajatteleva eläin, ja kirjoitettu kieli tarjoaa elämyksiä, joita emme muualta saa ja joista diginatiivienkin kannattaisi olla kiinnostuneita. Voi olla, että nyt kestovaippohin ja luomupuuvillavermeisiin verhoillut, vielä lastenvaunuissa sätkivät tulevaisuuden toivot eivät arvosta kirjallista perintöä ja lukukokemuksia minun sukupolveni tavoin, mutta on vaikea kuvitella maailmaa, jossa kirjallisuus olisi kokonaan kadonnutta kulttuuria. Ja jos vastoin kaikkia todennäköisyyksiä minun elinaikanani käykin niin, lupaan olla muutosvastarintaliikkeen eturivissä pitämässä ääntä kulttuurin, kirjastojen, kustantamojen ja kirjallisten aarteiden puolesta.

kirjallisuuden puolesta

Lopuksi kajautan hurraahuudon lukutaidolle, kirjoille, tarinoille, juonenkäänteille ja kirjallisuudelle, joka sivistää ja avartaa! Ja koska elän, kuten opetan, suljen nyt elämääni ohjailevan älylaitteen, tartun kirjaan ja annan tarinan ohjata minut sisään ovista, joiden takana odottaa tuntematon. Eläydyn entisaikojen tapahtumiin, hengitän hahmojen kanssa samaan tahtiin ja huomaan kylmien väreiden nostaneen käsivarteni kananlihalle. Tämän blogin lukijoina tietänette, mitä tarkoitan.

Jutun mielipiteet, uskomukset ja mustatuntuut ovat omiani, ja ne perustuvat vain ja ainoastaan 42-vuotiaan kielen ammattilaisen elämänkouluun ja kokemuksiin. Lähdeviitteitä on siis turha rivien välistä etsiä, niitä ei tässä tekstissä ole.