Testissä sähköläskipyörä eli e-fatbike – vauhdin hurmaa ja hohtavia hankia Sallatunturissa

Kaupallinen yhteistyö: Salla Ski Resort

Herätyskello soi puoli kahdeksalta. Kolistelen alas kelohonkamökin parvelta jyrkkiä portaita pitkin. Pesen kasvot, kaadan kupillisen teetä ja otan läppärin syliini. On tunti aikaa hoitaa työt sellaiseen kuntoon, että voin viettää loppupäivän sähköavustetun läskipyörän satulassa pöllyävän lumen keskellä. Pilvinen taivas rakoilee lupaavasti, olisikohan viimeinkin tulossa aurinkoinen päivä?

Olin alunperin menossa fatbike-retkelle yksin. Suunnittelin polkevani uutta talvipyöräilyreittiä Ruuhitunturiin ja takaisin. Puolimatkan krouvissa Ruuhitunturin huipulla odottaisivat mahtavat maisemat, kuuma kaakao ja vastapaistetut munkit. Mehustelin matkaa monta viikkoa etukäteen ja mainostin sitä myös samassa mökissä asustaneille vanhemmilleni. Samaan syssyyn kuitenkin tokaisin itsevarmana, että ei teidän tarvitse sinne suksinenne lähteä, pärjään varmasti itseksenikin, olenhan istunut sähköpyörän satulassa ennenkin. Vähänpä tiesin ja liikoja luulin.

fatbike sallatunturi

Pikkusisko innostui ideasta ja ilmoittautui pyöräilyseuraksi. Sovin Sallatunturin väen kanssa retken ajankohdan muutaman päivän päähän. Sitten sain ikäviä uutisia: Ruuhitunturin reitti on suljettu, sillä talvipyöräilyura ylittää järven, jonka pinnalle on noussut keväisten kelien myötä kymmeniä senttejä vettä. Pettymys oli suuri, sillä sieluni silmin olin kuvitellut meidän seikkailemaan kahdestaan keskelle erämaata. Hiihtokeskuksen pyörävuokraamosta ehdotettiin, että ottaisimme mukaan oppaan, jonka kanssa turvallisen reitin voisi suunnitella. Puhisin hetken itsekseni, että me, juuriltamme sallalaiset, emme todellakaan mitään oppaita tarvitse, mutta myönnyin lopulta kuitenkin. Ehkä paremmasta paikallistuntemuksesta saattaisi sittenkin olla jotain apua.

fatbike sallatunturi

Tapaamme oppaamme Jonnen vuokraamolla tasan kello kymmenen. Saamme allemme täysjousitetut ja sähköistetyt fatbike-pyörät, joiden ovh kuulemma liikkuu 4.000 euron paremmalla puolella. Aikuisten pyörässä ajajan vähimmäispituus on 150 cm, ja pian  huomaan miksi. Pyörä painaa noin 25 kiloa ja sen tanko on yllättävän ylhäällä. Jalan saaminen pyörän rungon toiselle puolelle osoittautuu nimittäin jonkinmoiseksi haasteeksi. Tällaiselle 158-senttiselle ja vähän yli 50-kiloiselle pätkälle myös pelkkä taluttaminen lumihangessa nostaa hien pintaan. Tämä taitaa olla pitempien ihmisten hommaa.

fatbike sallatunturi

Pienen alkuopastuksen ja satuloiden säädön jälkeen lähdemme liikkeelle. Olemme lentää nurin heti reitin alkumetreillä, ja itseluottamus omaan osaamiseen alkaa karista hankeen hengästyttävää vauhtia. Neljätuumaiset maastorenkaat purevat hyvin, mutta ajajan tasapaino heittää pahasti.  Vastaan tulee kävelijöitä, sillä vajaan metrin levyinen ura on tarkoitettu sekä talvipyöräilyyn että kävelyyn. Vuorotellen suustamme pääsee kiljahduksia, tuntuu siltä kuin tasapainottelisimme ohuella nuoralla. Nyt ajatus itsenäisestä Ruuhitunturin-reissusta naurattaa – miten ihmeessä kuvittelin selviäväni 16 kilometristä yksin, kun hädin tuskin pysyn pystyssä ensimmäiset 500 metriä?

Moottori avustaa vain silloin, kun polkimet rullaavat ajajan alla. Lepäämään ei siis ehdi, vaikka sähköpyörän satulassa istuukin. Ylämäessä tunne on hyvin hämmentävä. Vastus ei kasva juuri nimeksikään, vaan pyörä paahtaa eteenpäin yhtä kevyesti kuin tasamaalla.

JonneVaahtera fatbike sallatunturi

Jonne pysähtelee tasaisin väliajoin odottamaan meitä. Hän varoittaa tulevista ylämäistä, kertoo mitä vaihdetta kannattaa käyttää ja mikä sähköavustuksen teho valita. Hän on pakannut meille mukaan suolaista piirakkaa, suklaapatukoita ja pannun, jolla kiehautamme Kaunisharjun laavulla kahvit ja teet. Repusta löytyy myös järeä järjestelmäkamera, joka kaulassaan oppaamme hyppää hankeen ja ikuistaa ekakertalaiset ammattlaisen ottein kuusen siimeksestä. Juttujen taso on juuri sopivanlainen ja kärsivällisyyttäkin riittää, vaikka kaadumme kumoon joka toisessa mutkassa. Ja minä hölmö olin ensin kieltäytymässä koko opastouhusta.

Tasaisin väliajoin menetämme pyörän hallinnan, pyllähdämme puuterihankeen ja kikatamme katketaksemme. Lunta on tullut edellisinä päivinä melkein puoli metriä, ja reitit ovat edelleen pöpperöisiä, sillä niitä ei ole tallattu vielä tarpeeksi. Pehmeä lumivaippa ottaa meidät hellästi vastaan, mutta yli 20-kiloinen pyörä tekee ilkeää jälkeä. Sisäreidet ovat hätää kärsimässä, sillä ne osuvat pyörän runkoon joka kerta myös silloin, kun pysähdymme tai nousemme pyörän selkään uudelleen.

JonneVaahtera fatbike sallatunturi

Ajaminen alkaa pikkuhiljaa sujua, mutta puhelinta tai kameraa en vielä uskalla vauhdissa kaivaa esiin. Ajoura kulkee hiihtolatujen vierellä, ja jokainen sivakoija jää tuijottamaan peräämme. Moni pysähtyy ja alkaa kysellä, miltä ajaminen tuntuu, onko se helppoa ja selättääkö läskipyörällä jyrkemmätkin ylämäet. Vastaamme parhaamme mukaan. Parin tunnin lenkin aikana juttelen ainakin kymmenen minulle tuntemattoman reippailijan kanssa. Se on enemmän kuin Helsingissä kokonaisen kuukauden aikana. Sosiaalista porukkaa nämä lappilaiset ja hiihtoturistit.

Käännymme Kaunisharjun ladulle, jolla talvipyöräily on sallittu. Meno on tasaista, nyt uskaltaa jo katsella maisemiakin. Jonne ohjeistaa, että paras paikka ajaa on noin puoli metriä ladusta. Keskiosa on pehmämpi, sillä latukoneen tamppaa latu-urat tiukemmin. Kannattaa kuulemma myös seurailla, miten edellä ajavalla menee ja tehdä omat peliliikkeet sen mukaan. Ladun laidassa on vaativan laskun varoituskyltti. Jonne painelee jo hyvää vauhtia alamäessä, joten minäkin uskallan ottaa enemmän vauhtia. Nopeusmittari näyttää 35 km/h, kun huomaan, että edellä ajavan takarengas alkaa upota pehmeään pohjaan. Teen liian nopean korjausliikkeen ja olen sekunnissa selälläni keskellä latua. Olkapää tömähtää lumeen, ja sisäreisiin alkaa syntyä mojova mustelma, mutta muuten selviän säikähdyksellä. Onneksi kohta ollaan laavulla.

fatbike sallatunturi

fatbike sallatunturi

Kuukkeleita ei tällä kertaa näy, vaikka ne usein juuri tässä kohtaa lennähtävät kädelle herkkupalojen toivossa. Laavulla on ruuhkaa ja meiltä udellaan kokemuksia ja teknisiä yksityiskohtia. Eväspiirakat ovat jäässä, mutta sulavat nuotion lämmössä nopeasti. Takaisin suunnittelemme ajavamme Poropuiston kautta, mutta muhjuinen, vähemmän kävelty reitti osoittautuu mahdottomaksi ajaa. Käännymme kannoillamme ja ajamme tuttua reittiä takaisin hiihtokeskukselle. Joko ajouraa on tallattu nyt tarpeeksi tai sitten olemme oppineet tasapainottelemaan, mutta emme kaadu paluumatkalla kertaakaan.

Itse asiassa innostumme niin, että haemme hiihtokeskukselta pyöriin lukot ja lähdemme polkemaan kohti kirkonkylää, sillä vuokra-aikaa on vielä jäljellä. Vähennämme moottorin tehoja, sillä pyörätiellä fatbike rullaa mukavammin kuin hankien keskellä. Reisiä alkaa hapottaa nopeasti ja takaisin ajamme turbovaihteella. Matkaa kertyy yhteensä yli 30 kilometriä, mutta akkuvirrasta on kulunut vain 51 prosenttia. Jotain on siis tehty jaloillakin.

JonneVaahtera fatbike sallatunturi

JonneVaahtera fatbike sallatunturi

Aloittelijan vinkit sähköavusteiseen fatbike-talvipyöräilyyn:

1. Pukeudu lämpimästi kunnon varusteisiin. Älä kuvittelekaan lähteväsi liikenteeseen ohuilla lenkkitossuilla ja vuorettomilla hanskoilla, jos mittari on pakkasen puolella. Moottori avustaa sinua eteenpäin sen verran tehokkaasti, että lihasvoima ei lämmitä. Viimeistään viima jäädyttää varpaat ja näpit. Jos omistat laskettelukypärän, käytä sitä, myös laskettelulasit saattavat tulla ajoviimassa tarpeeseen. Kypärä kuuluu toki vuokraan, mutta oma kypärä on aina oma.

2. Varaa mukaan lämmintä vaatetta, kuumaa juomaa ja evästä tauolle. Kun pysähdyt, tulee vieläkin viileämpi. Silloin on ihanaa vetää niskaan kevytuntuvatakki tai pukea takin alle kunnon villapaita.

3. Polje mielummin pienellä vaihteella ja käännä rohkeasti moottorin tehot kaakkoon. Vuokraamon akuista pidetään sen verran hyvää huolta, että parin tunnin retki kuluttaa virrasta korkeintaan puolet.

4. Pidä pylly satulassa, etenkin ylämäessä. Kun takarenkaan päältä lähtee paino, se alkaa sutia paikallaan ja kohta oletkin jo nurinniskoin syvässä hangessa.

5. Pysyttele ajouran keskellä, sillä laidat ovat aina pehmeämpiä kuin kovaksi tallautunut keskikaista. Jos joudut pysähtymään ja laskemaan jalan maahan, varaudu siihen, että humpsahdat päistikkaa pehmeään hankeen. Jos pysähdyt ylämäessä, joudut käytännössä palaamaan takaisin tasamaalle tai taluttamaan pyörän mäen päälle (ks. kohta 4.). Fatbike ei ole kevyimmästä päästä, eli umpihangessa sitä on turha yrittää edes taluttaa.

6. Ainakin aluksi katso eteesi, keskity ajamiseen,  äläkä ihaile maisemia. Kun lumi ja fatbike löytävät yhteisen rytmin, ja opit luottamaan leveiden renkaiden pitoon, voit pikkuhiljaa alkaa katselemaan myös ympärillesi.

JonneVaahtera fatbike sallatunturi

JonneVaahtera fatbike sallatunturi

Pyörien palauttamisen jälkeen joimme kaakaot Sallatunturiin rakennetussa lumilinnassa, Snowloungessa. Munkit jäivät tällä kertaa syömättä, mutta ehkäpä ensi vuonna Ruuhitunturinkin reitti on ajokunnossa. Joka tapauksessa päätämme palata satulan selkään syksyllä uudelleen. Ruskan värjäämät lehtipuut, kirpeä ja hapekas syyskuinen ilma ja satojen kilometrien retkeilyreitistö houkuttelevat palaamaan pian. Siihen mennessä myös sisäreisien mojovat mustelmat ovat menneen talven lumia. Kaivamme kalenterit esiin heti, kun arki taas koittaa.

JonneVaahtera fatbike sallatunturi

Täysjousitetun sähköläskipyörän päivävuokra on 69 euroa, jousittamattoman saa kymppiä halvemmalla. Hintaan sisältyy kypärä ja lukko. Kahden tunnin opastettu retki pyörävuokrineen kustantaa 65 euroa per henki. Meille retken tarjosi Salla Ski Resort, ja ammattitaitoisesta opastuksesta vastasi Jonne vaahtera, joka on ottanut myös suurimman osan tämän jutun kuvista. Vain kolme ensimmäistä ja laavulla otetut kuvat ovat minun käsialaani. Kiitos ikimuistoisesta elämyksestä, ja pikaisiin jälleennäkemisiin!

Ravintola Loiste – suomalaisia klassikoita modernilla twistillä!

Kaupallinen yhteistyö: Sokotel Oy / Raflaamo

Olen istunut lukemattomat kerrat ensin kymppikerroksen ja myöhemmin Ravintola Loisteen legendaarisella terassilla. Huikeiden maisemien ja maistuvien drinkkien äärelllä on vietetty villiä sinkkuelämää, puitu parisuhdetta, juhlittu etkoja ja jatkoja ja hytisty sinnikkäästi viltteihin kääriytyneinä, koska Suomen kesä. Olen syönyt tilausravintola Kaarteessa tilinpäätöslounasta ja skoolannut saunakabinetissa uusilla asiakasomistajaviineillä.

ravintola loiste

Varsinaisessa ravintolassa en ole kuitenkaan syönyt, eikä se oikeastaan ole koskaan käynyt mielessäkään. Tiedostan olevani ennakkoluulojeni orja. Siksi olen nyt tullut ottamaan selvää, vastaavatko mielikuvani totuutta vai ovatko ennakkoluuloni täysin tuulesta tempaistuja.

Odottelen keittiömestari Mikko Terhoa kymmenennen kerroksen aulassa. Rakennus on valmistunut olympiavuonna 1952 ja ravintola on toiminut samassa tilassa siitä lähtien. Sohvat, nojatuolit ja muut funkkiskalusteet kertovat omaa tarinaansa niille, jotka malttavat pysähtyä kuuntelemaan. Aulan nurkassa seisoo 50-luvun muotokieltä ja materiaaleja noudattava puhelinkoppikompleksi. Miten en ole ennen tuotakaan aikansa klassikkoa huomannut? Kopin sisällä on edelleen lankapuhelin. Nostalgia nousee pintaan, tätäkään jonnet ei taatusti muista.

ravintola loiste

Käsityötä ja kotimaisia raaka-aineita

Vuoronvaihto on viimein hoidettu, ja minut kutsutaan keittiön puolelle. On hieman hiljaisempi hetki lounaan ja illallisen välimaastossa. Kaksi vuotta Ravintola Loisteen keittiötä pyörittänyt Mikko Terho esittelee minulle työtilojaan. Ravintolan keittiö on sijainnut alunperin alemmissa kerroksissa, mutta tänä päivänä se kelluu sisäpihan päällä. Tilat ovat sokkeloiset eivätkä kovin käytännölliset, mutta ne on saatu toimimaan siitä huolimatta.

ravintola loiste mikko terho

Seisomme hyvän tovin kylmiössä tutkien misattujen eli ennalta valmistelujen ainesosien valikoimaa. Tuossa ovat alkupalalistan kurpitsahilloketta varten paloitellut myskikurpitsat, myöhemmin ne höyrytetään ja keitetään sokeri-suolaliemessä. Klassikkomenun lohiannosta varten sekoitettu tyrni-porkkanamehu löytyy tästä ja lohen kaveriksi lusikoitavan peruna-pinaattipyreen perunat ja pinaatti tuolta. Käsityönä pikkelöidyt kanttarellit ovat keskimmäisellä hyllyllä. Ravintola Loisteen annoksista mahdollisimman moni tehdään alusta alkaen itse, se tulee selväksi heti alkumetreillä.

ravintola loiste

Leivät leivotaan omassa keittiössä, samoin kaikki jälkiruuat. Jälkiruokalistalla on myös muutama artesaanijäätelö, jotka valmistetaan paikan päällä. Poikkeuksiakin on, sillä kaikkeen eivät keittiön rahkeet riitä. Simpukat tulevat taloon keitettyinä ja vuodelta 1981 olevan klassikkoalkupalan kaniiniterriini tilataan valmiina Ranskasta. Senkin itse valmistamista kyllä harkittiin, huomauttaa Terho. Kuiva-aineiden hyllystä löytyy myös laadukasta puljonkia, demiglacepurkkeja, aurinkokuivattuja tomaatteja ja merileväsilppua.

ravintola loiste

Savoyssakin työskennellyt Terho on selvästi ylpeä keittiöstään ja henkilökunnastaan. Tekemisen ytimessä ovat kotimaiset raaka-aineet, klassikot ja historia, josta halutaan pitää kiinni. Ajattelutapa on hyvin lähellä omaani – pidän siitä, että perinteitä kunnioitetaan ja tehdään näkyviksi uusille sukupolville

Ruokalistalla suomalaista lihaa, kalaa ja kasviksia

Kysyin etukäteen teiltä instagramissa, mitä haluaisitte tietää S-ryhmän ravintolan keittiöstä. Sain kymmeniä kysymyksiä, kiitos niistä! Pyysitte selvittämään muun muassa, mistä raaka-aineet ovat lähtöisin, ja onko liha ja kala kotimaista, vai tuleeko se ulkomailta? Miten erikoisruokavaliot ja vegaanit on otettu huomioon? Miten ruokahävikkiä ehkäistään? Kaikkiin näihin kysymyksiin vastaan parhaani mukaan.

ravintola loiste

Ravintola Loiste panostaa kotimaisuuteen. Puolivuosittain vaihtuvassa menussa seurataan satokautta ja pyritään suosimaan suomalaista. Oikeastaan se on enemmän kuin itsestäänselvää. Suomalaiseen ruokakulttuuriin keskittyvän ravintolan ei olisi mitään järkeä tarjota asiakkailleen ulkomaista nautaa tai poroa. Kananpojat, pippuripihvit ja poronpotkat ovat siis Loisteessa takuuvarmasti kotimaisia. Uutta menua suunnitellessa keittiömestari saattaa jopa matkustaa henkilökohtaisesti tilalle, josta lihaa suunnitellaan ostettavan. Vaalea kala on sekin suomalaista, ja eväkkäiden alkuperä tiedetään varsin tarkkaan. Siika tulee usein Inarinjärvestä ja ahvenet itäisen Suomen suurista järvistä.

ravintola loiste

Tunti on vierähtänyt siivillä. Olemme ehtineet pois keittiöstä ja istahtaneet auringon lämmittämään ikkunapöytään. Alan vähitellen ymmärtää, että mielikuvani geneerisestä ja liukuhihnalla toimivasta S-ryhmän ravintolasta ei voisi enempää olla väärässä.

Ruokalistan takana koko keittiöhenkilökunta

Vähän epäröiden kysyn Terholta, miten annokset ruokalistalle päätyvät. Keittiömestari pyyhkii pöytää ennakkokäsityksilläni, sillä annosten suunnittelusta vastaakin ravintolan henkilökunta, ei suinkaan joku ylempi talo jossain syvällä S-ryhmän syövereissä, kuten pääkopassani kuvittelin. Ideat saavat lentää ja luovuus kukkia, mutta raamit ruokalistalle ovat selvät: pysytään suomalaisessa keittiössä, vaikka twistiäkin saa olla.

Kun utelen, miten lisääntyvä kasvissyönti ja nopeaa vauhtia yleistyvä vegaanius on otettu Loisteessa huomioon, paljastuu, että yksi kokeista on vegaani. Tarjolla on aina vegaaneille sopiva menukokonaisuus, joka on henkilökunnan käsialaa.

ravintola loiste

Myös klassisen kalalautanen on versioitu vegaanin suuhun sopivaksi. Lautaselle on aseteltu mm. porkkalaa, meritryffelillä graavattua palsternakkaa ja merikoralli-perunasalaattia. Tällä hetkellä listalla on paahdettuja minipaprikoita, juures-ohrattoa ja friteerattua lehtikaalta. Jälkkäriksi voi nauttia esimerkiksi mantelimaitovanukasta. Alkupalojen toiseksi suosituin annos, ”kanttarelleja, tattimoussea ja siemennäkkileipää”, on sekin valmistettu ilman eläinperäisiä raaka-aineita. Terho kertoo, että parhaillaan keittiössä kehitellään vegaanipannukakkua, joka on tarkoitus tarjoilla minttuvaahdon kera. Asia tulee niin selväksi, että alkaa naurattaa. Vegaaneja ei Loisteessa todellakaan ole unohdettu!

Myös gluteeniton ruokavalio on otettu hyvin huomioon. Nopea laskutoimitus kertoo, että listalla olevista 24 annoksesta vain kolme on keliaakikolle kelpaamattomia, kaiken muun saa pyydettäessä gluteenittomana. Pisteitä ropisee Loisteen laariin aikamoista vauhtia.

ravintola loiste

Ruokahävikkiä ehkäistään hyvällä suunnittelulla. Menua mietittäessä varmistetaan, että hankittavien raaka-aineiden kaikki osat tulevat käyttöön. Kun asiakaspaikkoja on yli sata, on menekkiä välillä vaikea ennustaa. Tilat ovat pienet, ja niin ovat varastotkin. Siksi ruokalistan suunnittelu on tärkeää. Jos jotakin jää yli, se pyritään hyödyntämään lounaalla tai menun muissa annoksissa, kuten päivän keitossa.

Toiveiden toteuttajina keittiön valkotakkiset taikurit

Aurinko lämmittää edelleen. En ole vielä ennättänyt koskea alkupalaani, mutta onneksi ryhdikäs tattimousse ja rapea siemenleipä eivät odottamisesta nokkiinsa ota. Olen uppoutunut keskusteluun, joka rönsyää hyvän asiakaspalvelun, työntekijöiden tyytyväisyyden ja ruuan laadun kautta asiakkaiden toiveisiin ja haaveisiin. Samalla pitäisi ehtiä kuvata, kirjoittaa muistiinpanoja ja maistella ruuan ja viinin komboa. Olen ehtinyt vasta aperitiiviin. Edessäni kuplii lasillinen Vaakuna Sparklingia eli lehtikuohun ja jaloviinan jumalaista sekoitusta, joka on höystetty pienellä rosmariinitujauksella.

ravintola loiste

Terho kertoo, että keittiön valkotakkiset, kuten hän kokkeja kutsuu, näyttäytyvät salin puolella ja tuovat annokset pöytiin aina kun mahdollista. Palvelu ja asiakastyytyväisyys ajavat aina tehokkuuden edelle. Jokainen asiakas kohdataan yksilönä, jonka toiveet ja haaveet pyritään toteuttamaan. Suuria sanoja, mutta en epäile hetkeäkään, etteivätkö ne olisi totta. Viihdyn vierailun ajan erinomaisesti ja niin näyttävät tekevän muutkin asiakkaat. Myöhään tiistaisena iltapäivänä ruokailijoiden ikähaitari on lavea. Muutama yksin syövä työmatkalainen, lapsiperhe, isompia seurueita, työpalavereita ja pariskuntia. Näyttää siltä, että yhdessä pöydässä istuu kolme sukupolvea vaihtamassa kuulumisia viinilasin äärellä. Nuorin kertoo opiskeluistaan, vanhin päiviensä verkkaisesta kulusta.

Seuraan hetken aikaa tarjoilijoiden touhuja. He näyttävät nauttivan työstään, ja vaikka kiirettä varmasti pitää, heillä tuntuu olevan rajattomasti aikaa asiakkaille. Keittiömestari vahvistaa huomioni. Loisteessa jengi todella viihtyy. Keittiön vuoromestarit ovat todellisia konkareita: toinen heistä on on ollut talossa kunnioitettavat 30 vuotta ja toinenkin jo reilusti yli kymmenen. Erityistä on sekin, että talon kaikki työntekijät ovat omaa väkeä. Edes siivousta ei ole ulkoistettu. Itse asiassa siivoojat tekevät välillä vuoroja myös aamiaisella ja tarjoilijat seisovat hotellin vastaanottotiskin takana. Jokainen saa halutessaan vaikuttaa ja olla omalla sarallaan luova. Kuulostaa minun korviini pieneltä perheeltä, jossa kaikki haluavat huolehtia asiakkaiden tyytyväisyydestä.

ravintola loiste

Tässä vaiheessa tyrkkään haarukkani viimein pääruuan kimppuun. Se maistuu hieman haaleanakin erinomaiselta. Tyrni-porkkanamehussa kypsennetty lohi ja peruna-pinaattipyree sulavat suuhun. Klassikkoannos on säilynyt lähes samanlaisena aina vuodesta 1966 asti. Suomalainen superfood on vanha keksintö.

Vielä ennen lähtöään Mikko Terho mainitsee  ohimennen, että Original Sokos Hotel Vaakuna ja Ravintola Loiste järjestävät säännöllisesti Meet the management -tempauksia. Silloin keittiömestari oikeine käsineen laskeutuu katutason vastaanottoon tarjoilemaan sormisyötävää ja samppanjaa hotelliin kirjautuville asiakkaille. Mahtava idea! Pieni ele, joka taatusti jättää hotellivieraan mieleen pysyvän muistijäljen. Olen entistä vaikuttuneempi.

ravintola loiste

Kun keittiömestari lähtee viemään tytärtään ratsastustunnille, minä vaihdan pöytää. Jälkiruoka on vielä nauttimatta. Ikkunapöytiin on tulossa 20 hengen varaus, tiistai-iltana. Tunkua siis on ja pöytävaraus kannattaa tehdä, etenkin illalliselle.

Ravintola Loiste sulatti ennakkoluuloisen sydämeni

Karpalojäädyke on jo ehtinyt hieman pehmetä. Sen siitä saa, kun yrittää hanskata liian monta hommaa samaan aikaan. Pelastan kameran muistikortille sen minkä voin, ja nautiskelen sen jälkeen pienen makeani kaikessa rauhassa. Jäädyke on hyvää, mutta herra varjele, miten ihania käsityönä valmistetut rosmariinifudgekuutiot ja friteeratut rosmariinin lehdet ovatkaan! Pienoinen miinus tulee ulkomaisista punaherukoista, mutta kokonaisuus on sitä huolimatta valloittava. Jäädykkeen lisäksi Loiste taisi sulattaa myös ennakkoluuloisen ja paatuneen sydämeni.

ravintola loiste

On jokseenkin kiusallista tunnustaa olevansa väärässä, mutta kun puhutaan hyvästä ruuasta, myönnän mokani ilomielin. Ravintola Loiste ei ehkä hätistele 50 parasta ravintolaa -listan kärkisijoja, mutta minun arvoasteikollani se tekee huiman hyppäyksen. Omassa genressään se on ehdotonta kärkikastia. Jos haluat maistaa pieteetillä tehtyä suomalaista ruokaa pienellä twistillä, on Loiste siihen nimensä mukaisesti loistava paikka. Jos ette usko, kokeilkaa itse!

ps. Kun astut ravintolasaliin, kiinnitä katseesi hetkeksi lattiaan. Kokolattiamaton ameebamainen muoto seurailee alkuperäisen baaritiskin ulkoreunan kauniita kaaria. Se on menneinä vuosikymmeninä ollut aikamoinen ilmestys ja varmasti yksi Vaakunan vetonauloista.

Rillipää suosittelee: Trend Optic – täyden palvelun optikkoliike!

Kaupallinen yhteistyö: Trend Optic

Sain ensimmäiset silmälasini kahdeksanvuotiaana. En enää muista miten tokaluokkalainen suureen muutokseen suhtautui, mutta kun katson vanhoja luokkakuviani nyt, huomaan, että olen ollut ainoa lajissani. Vaihdoin koulua vanhempieni työn takia useasti ja aina välillä kohdalleni onneksi osui luokka, jossa oli joku toinenkin rillipää. Ala-asteen kuudennella olin kuitenkin taas yksin erilainen.

Mitään suurempia traumoja silmälasit eivät ole minulle koskaan aiheuttaneet. Jos olisivat, tuskin myöhemmin teininä ja sittemmin aikuisena olisin ollut niin sinut silmälasieni kanssa. Se saattoi johtua siitä, että kummisetäni oli optikko tai sitten siitä, että molemmilla vanhemmillani oli aina ollut lasit. Ehkä rillipäisyys oli tavallaan jonkinlainen normi. Vuosien myötä kehykset ovat kasvaneet osaksi identiteettiäni, enkä ole osannut luopua niistä kokonaan, vaikka taannoinen anoppiehdokas lupautui maksamaan korjausleikkauksen.

trend optic

Käytän piilolinssejä merellä, moottoripyörän kyydissä ja usein myös uidessa. Hiihtoreissuilla ja laskettelurinteessä piilarit ovat mukavammat, sillä ne eivät huurru. Valtaosan vuodesta kuljen kuitenkin lasit päässä, sillä se on helppa ja minulle luontevaa. En juurikaan meikkaa, harvoin lisään edes ripsiväriä tai huulipunaa. Silmälasit antavat ryhtiä kasvoille, piristävät katsetta ja piilottavat kohtuullisen hyvin myös tummat silmänaluset ilman meikkiäkin. Ne ovat kuin asuste, jonka puen päälleni lähes joka päivä. Siksi niiden täytyy näyttää siltä, kuin ne olisi suunniteltu kasvoilleni.

Ensimmäisissä laseissani oli suuret ja kirkkaat muovikehykset, seuraavia koristivat violetit kohokuviot. Lukiossa löysin pyöreät, metallisankaiset silmälasit, mutta muutaman vuoden kuluttua palasin takaisin vanhoihin tuttuihin asetaattikehyksiin. Tähän asti silmälasit oli ostettu ketjuliikkeistä, lähimmältä optikolta, joka eteen osui. Kummisetäkin asui kaukana Savossa, joten hänen asiantuntemuksensa oli harvoin hyödynnettävissä. Sitten löysin yksityiset optikkoliikkeet ja tajusin, että olin jäänyt aiemmin paljosta paitsi. Tuntui, että olin astunut toiseen ulottuvuuteen.

trend optic

Homma menee nimittäin niin, että olen aikamoinen jahkailija, mitä vaatteisiin ja asusteisiin tulee. En osaa valita tai tehdä päätöksiä, jotka vaikuttavat ulkonäkööni. Käyn hiusmallina, sillä tavalliselle kampaajalle en osaisi esittää toiveita. Hiustuotebrändin kouluttajalle voin antaa levollisin mielin vapaat kädet, sillä huippuammattilaisina heillä on näkemystä. He huomaavat heti mikä tyyli kenellekin sopii, ja heidän tuolistaan noustaan vuorenvarmasti viimeisen päälle leikattuna ja värjättynä. Sama pätee silmälaseihin. Minusta on mielettömän ihanaa astua liikkeeseen, jonka henkilökunnalla on pettämätön visuaalinen silmä ja tyylitaju. Ja jossa osataan lukea asiakasta kuin avointa kirjaa.

Juuri sellainen liike on Trend Optic Helsingin Bulevardilla.

trend optic

Muistan elävästi edelleen, kun silmät punaisina ja mieli allapäin astuin silloin vielä Lönnrotinkadulla sijainneeseen liikkeeseen. Maailmani oli romahtanut pari kuukautta aiemmin, kun mies, jonka kanssa luulin viettäväni loppuelämäni, tahtoikin erota. Trend Opticissa oli vastassa lämmin tunnelma, ystävällisiä hymyjä ja raudanlujaa ammattitaitoa.

Kymmenen minuutin päästä minulla oli päässäni Makitan turkoosit kehykset, joita en ikimaailmassa itse olisi hyllystä valinnut, mutta jotka tuntuivat siitä huolimatta täydellisiltä saman tien. Hinta oli korkeampi kuin olin etukäteen ajatellut, mutta epäröidessäni minulle oma-aloitteisesti ehdotettiin haluaisinko mahdollisesti maksaa muutamassa erässä. Ääneni sortui liikutuksesta, ja kaupat tehtiin sillä sekunnilla.

trend optic

Trend Optic ja sen rento ja palvelualtis henkilökunta teki minuun suuren vaikutuksen. Olin tilannut kertakäyttöiset piilolinssini aina edullisesti netistä, mutta tuosta hetkestä lähtien päätin kannattaa kivijalkayrittäjiä ja ostaa myös piilarit jatkossa heiltä. Liike muutti pian Bulevardille, mutta palvelu jatkui yhtä ihanana ja asiantuntevana. Piilolinssiostoksilla silmälasini puhdistettiin pyytämättä joka kerta. Ja kun onnistuin katkaisemaan toisen sangoista, se korjattiin veloituksetta ja nopeasti odottaessa.

Yhtenä näistä kerroista minulle buukattiin näöntarkastusaika, ilmaiseksi tietenkin. Tarkastuksessa ilmeni, että miinukset ovat pysyneet ennallaan, mutta ikänäkö tekee tuloaan ja moniteholasien hankinta on väistämättä jossain vaiheessa edessä. Olin aavistellutkin, että tuomio on tämänkaltainen. Sillä vaikka pystyn edelleen lukemaan kirjaa ja pientä pränttiä nykyisilläkin laseilla, huomasin kesän aikana, että tarkentaminen on välillä vaikeaa.

trend optic

Optikko Harri Stenström alkaa kertoa minulle niin sanotuista nuorisomonitehoista. Naurahdan, ja olen varma, että hän yrittää vain pehmentää vallitsevaa tilannetta, sitä että minusta väistämättä on tullut keski-ikäinen. Kerron tarinaa seuraavien viikkojen ajan vitsinä kaveripiirissäni, sillä heistäkään kukaan ei ole kuullut koskaan puhuttavan nuorisomonitehoista.

Myöhemmin minulle vakuutetaan, että termi on validi. Ilmeisesti alle dioptrin ikänäkötapauksissa varsinaisia monitehoja ei vielä kannata hankkia, sillä plussaa saattaa tulla nopeallakin aikataululla lisää. Siksi ns. nuorisomonitehot ovat tässä kohtaa oikea valinta, sillä ne pidentävät linssien käyttöikää selvästi.

On aika tutkailla kehysvalikoimaa. Harri kantaa eteeni muutamia vaihtoehtoja, jotka kaikki näyttävät hyvältä. Yhdessä arvioimme istuvuutta ja kehysten kokoa, sovittelemme, peilaamme ja testailemme kymmeniä pokia. Loppusuoralle hyväksyn viidet erilaiset kehykset. Ne merkitään muistiin asiakaskorttiin, jotta seuraavalla sovituskerralla muistetaan, mistä edellisellä kertaa tykkäsin. En mitenkään pysty tekemään valintaa tässä ja nyt, vaan aion katsella kuvia ja antaa asian muhia. Sovimme seuraavan sovituskierroksen parin viikon päähän.

trend optic

trend optic

Toisella kerralla liikkeeseen on saapunut uusia malleja. Trend Opticin valikoima on persoonallinen. Kaikki kehykset on tarkoin valittu, eikä samoja merkkejä yleensä löydy ketjuliikkeistä lainkaan. Suurten muotitalojen brändejä ei hyllyissä ole, vaan suurin osa kehyksistä tulee pieniltä silmälaseihin ja aurinkolaseihin keskittyneiltä suunnittelijoilta. Siksi ne ovat käsintehtyjä ja erittäin laadukkaita, eikä samanlaisia pokia taatusti kävele joka päivä vastaan.

Ensimmäisen sovituksen jälkeen minulla on jo suosikkini, mutta haluan silti tutustua uusiin mallistoihin. Lopulta pöydällä on pääosin Voguen Fashion Fund -kilpailussakin menestyneen ranskalaisen AHLEM Eyewearin kullattuja metallikehyksiä. Ne ovat siroja ja hillittyine yksityiskohtineen äärimmäisen kauniita. Viimeistä valintaa en silti saa aikaiseksi. Kolmas kerta sanokoon toden!

trend optic

trend optic

Kolmannella kerralla yhdet kehyksistä nousevat yli muiden. Tummasävyiset asetaattikehykset näyttävät nenälläni hullun hyviltä, mutta koska haluan tietoiseti muutosta, päädyn Ahlemin kultasankaiseen Lena-malliin. Lasit tuntuvat kasvoilla kevyiltä, ja niiden samppanjaan sävytetty väri sopii ihonväriini kuin, öhöm, silmät päähän.

Kehykset on valmistettu käsityönä Ranskan Oyonnax’issa ja niiden materiaalina on kolme kertaa kullattu palladium. Nenätyynyissä on Bauhaus-arkkitehtuurin inspiroimaa kuviointia ja sankojen päässä vintage-asetaatista muotoillut pyörylät, joihin on upotettu brändin logo. Ahlemin kehyksiä muuten kantavat kasvoillaan mm. Beyonce ja Kate Moss, joten aikamoisessa seurassa tässä ollaan!

trend optic

trend optic

Miinusta minulla on sen verran reilusti, että linsseihin tarvitaan tuplahionta. Valituissa nuorisomoniteholinsseissä on Sapphire-heijastuksenestopinnoita, joka poistaa heijastusta niin tehokkaasti, että välillä näyttää siltä, että päähän on pujotettu pelkät kehykset. Linssien reunat hiotaan takahuoneen pienessä pajassa paikan päällä, siksi toimitusaikakin on ketjuliikkeitä nopeampi.

Saan tekstiviestillä ilmoituksen valmiista silmälaseista vajaan viikon päästä viimeisestä sovituksesta. Melkein harmittaa, että istun viestin saadessani kylmä juoma kädessäni Kanariansaarilla, enkä pääse heti hakemaan uusia, ihania silmälaseja.

trend optic

trend optic

Kotimaan kamaralle palattuani kävelen vatsa jännityksestä sekaisin Bulevardille. Mitä, jos lasit eivät tunnukaan omilta, ja valinta onkin mennyt täysin metsään? Mitä, jos alkaakin kaduttaa? Seison hetken oven ulkopuolella, kokoan itseni ja astun sisään. Sankoja säädetään, nenätyynyjä taivutellaan, kunnes kehykset asettuvat oikeaan kohtaan. Puolen tunnin kuluttua astun ulos pimeään marraskuun iltaan, enkä voi lakata hymyilemästä. Kiitos Trend Optic, olette aidosti jokaisen lämpimän laatusanan arvoisia!

trend optic

ps. Instagramin puolelle ilmestyy vielä tänä iltana kilpailu, jossa voit voittaa ylläolevassa kuvassakin kauniisti kimaltelevan joululahjan itsellesi tai läheisellesi. Eikä haittaa vaikka et käyttäisi silmälaseja, sillä Frame Chain -ketjuja voi käyttää myös kaulakoruina!