Viiniköynnöksiä ja tryffelinmetsästystä – patikointia Piemontessa

Kaupallisessa yhteistyössä: You Travel

Kuola valuu suupielestä kun torkahtelen bussin etupenkissä. Aikainen herätys ja lyhyet yöunet painavat silmiä. Onneksi ei tarvitse muistaa oikeaa pysäkkiä tai pelätä nukkuvansa aseman ohi, valmismatkalla kun ollaan. Riittää, että välillä raottaa silmäluomia nähdäkseen ikkunoista vaihtuvat maisemat. Milanosta Piemonteen johtavan moottorietien molemmin puolin hehkuvat keltaiset viljapellot. Olemme selvästi hedelmällisellä maaperällä.

viiniviljelmät

maisema Piemonte

Torkahdusten välissä kuuntelen vaivihkaa ryhmän muiden jäsenten juttuja ja mietiskelen mitähän viikosta tulee. Bussissa istuu 16 pakettimatkalaista ja opas. Emme ole tottuneet matkustamaan näin suurella porukalla. Matkanjärjestäjä You Travel on toimistona tuttu, mutta vain talvisista olosuhteista, Alpeilta ja Andorrasta. Perinteiselle vaellusmatkalle en ole koskaan ennen tohtinut lähteä. Kun tilaisuus yhdistää viinit ja vaeltaminen tuli, minua ei kovin montaa minuuttia tarvinnut maanitella. Matkan teema oli kuin minulle tehty.

Mies ravistelee minut hereille, sillä yhtäkkiä ympärillä kohoavat rinteet viiniköynnöksineen. Leukani loksahtaa, kun linja-auto kaartaa ensimmäiseen viiniviljelmien vuoraamaan laaksoon. Edessäni avautuu yksi kauneimmista maisemista koskaan. Tuijotan suu auki silmänkantamattomiin jatkuvia vihreitä kukkuloita. Tässä iässä harvoin enää menen ihailusta hiljaiseksi ikkunoista avautuvien näkymien edessä, sillä paljon on jo ehditty reissujen aikana nähdä. Nyt vatsaa kouraisevat sekä korkeus että maisemien kauneus. Tarkkailen ohi vilistävien viiniköynnösten satoa, hedelmiä näkyy vain siellä täällä. Viini on aikaisessa tänä vuonna, osa rypäleistä on jo kerätty.

maisema verduno

viiniviljelmät

Olen monessa mielessä ensikertalainen. Elämäni aikana olen tyhjentänyt satoja litroja viiniä, mutta varsinaisella viininviljelyalueella en ole koskaan käynyt. Patikointikokemuksetkin rajoittuvat päiväretkiin Kolilla ja Portugalin Azoreilla. En todellakaan tiennyt mitä odottaa, niinpä Piemonte ja Langhen viinialue löivät minua halolla päähän, niin että korvissa soi.

Bussi alkaa kivuta kohti Monforte d’Alban kaupunkia. Serpentiinitiellä vastaan tulee liuta maantiepyöräilijöitä ja muutama auto, muuten on hiljaista. Opas vitsailee, että näillä teillä pitää katsoa peräpeilistä tuleeko joku vastaan. Taitaa olla tarinankertojien sukua.

roddi

piemonte maisema

monforte d'alba

Kukkulan päällä odottaa hotelli Grappolo d’Oro, joka toimi tukikohtanamme seuraavan kolmen vuorokauden ajan. Saamme huoneen ylimmästä kerroksesta, alas laaksoon avautuvalla patiolla, joka on isompi kuin koko hotellihuone yhteensä. Hihkun riemusta ja taputan käsiäni. Mies pyörittelee päätään, sillä hänelle riittäisi vaatimattomampikin majoitus. Hotelli on kuulemma nukkumista varten. Minä istun pation kaiteelle ja hykertelen tyytyväisenä. Matka on alkanut varsin hyvin.

La Morrasta Verdunoon

Piemonte ja YouTravel yllättävät myös seuraavina matkapäivinä. Nähtävästi minulla ei etukäteen ollut minkäänlaista käsitystä mihin olin matkalla. Seuraamme hyvin merkittyjä reittejä oppaan johdolla. Otamme lyhyitä askelia, sillä kukkuloille nousevat polut ovat jyrkkiä ja niillä on paljon irtokiviä. Kuiva savimaa pölisee, edellisistä sateista on kaksi kuukautta. Vastaantulijoita ei kahtena ensimmäisenä päivänä ole yhtäkään. Tunnen oloni etuoikeutetuksi.

vaellusreitti

nebbiolo

Kävelemme La Morrasta Verdunoon viiniköynnösten lomassa ja saamme satoa korjaavalta viljeljijältä luvan maistaa kypsiä nebbiolo-rypäleitä suoraan köynnöksestä. Lajike on saanut nimensä laaksoissa ja rinteillä leijuvasta sumusta, nebbiasta. Siitä samasta, joka maalaa maiseman sinisen sävyillään ja häivyttää kukkulat usvaverhon taa. Matkaa on vain 3,5 kilometriä, taivallamme sen reilussa tunnissa.

Jokaisen viinitilan portilla haukkuu koira. Köynnösrivistöjen päihin on istutettu ruusupensaita. Niissä asuu hämähäkkejä, jotka torjuvat tuholaisia. Pikkulinnuille on kiinnitetty tukipuihin pönttöjä, linnut syövät mieluummin viiniä uhkaavia ötököitä kuin rypäleitä. Kemiallisia torjunta-aineita ei tarvita, eikä niitä edes saisi käyttää.

viiniviljelmät monforte d'alba

sadonkorjuu nebbiolo

nebbiolo

Muratit kiemurtelevat puiden rungoilla ja maassa on tämän tästä puista pudonneita tammenterhoja, pähkinöitä ja kastanjoita. Nappaan yhden taskuuni, tammenterho on täydellinen, kuin suoraan Disneyn piirretystä. Sää on mitä mainioin, sopivan lämmin, mutta ei hiostavan kuuma. Aurinko piileskelee ohuen pilviverhon takana. Siellä täällä kerätään viiniä. Traktorit jyrisevät köynnösten välissä ja poimijat leikkaavat rypäleterttuja koreihin. Turistit ottavat kuvia, minä muiden mukana.

Castello di Verduno

Castello di Verduno viinikellari

Castello di Verduno viinikellari

Verdunossa vierailemme kaupungin korkeimmalla kohdalla kohoavan Castello di Verdunon viinikellareissa. Kello on juuri ylittänyt keskipäivän, on sunnuntain ensimmäisen aperitivon aika. Siemaisen Pelavergaa, viiniä, jonka rypäleet kasvavat Verdunon lisäksi vain toisella pienellä paikkakunnalla Piemontessa. Punaista ja kevyttä, maistuu täydelliseltä varjoisalla terassilla, kevyen tuulen viilentäessä vaeltajia. Ja kuten piemontelaiseen tapaan kuuluu, juoma tarjoillaan ilmaisen aperitivo-lautasen kera. Juustoja, makkaraa ja leipätikkuja, juuri sopivasti pientä suolaista.

pelaverga

pelaverga

aperitivo

Treffit tryffelikoirien kanssa

Verdunosta Roddiin kilometrejä kertyy reilut neljä. Puolessa välissä vastaan jolkottaa kaksi koiraa: pikkuruinen vain 3 kuukautta vanha pinseri ja pari vuotta vanhempi sekarotuinen kaveri. Isäntä Giovanni Monchiero kävelee saappaissaan perässä ja liittyy seuraan. On aika metsästää tryffeleitä.

Edessämme avautuu pähkinäpuuplantaasi ja koirat ryhtyvät töihin. Pentu on mukana opettelemassa, mutta vainun saatuaan se on ihan yhtä innokas kuin vanhempi kollegansa. Isäntä metsästää tryffeleitä jo neljännessä sukupolvessa, taito on vahvasti hyppysissä. Hänen isoisoisänsä alkoi kouluttaa tryffelikoiria jo 1880-luvulla. Koirarodulla ei ole väliä, mikä tahansa koira oppii osoittamaan tryffelin paikan ja kaivamaan sen esiin. Pähkinäpuut ja tryffelisienet elävät symbioosissa, mutta kukaan ei pysty ennustamaan minkä puun juurelle rahanarvoiset aarteet ovat kunakin vuonna piiloutuneet.

tryffelikoira

tryffelikoira pinseri

Giovanni hokee koirille dov’è, dov’è, dov’è? – missä tryffelit ovat? Isompi juoksee varman näköisenä puun juurelle, mutta ryhtyykin tarpeilleen. Pieni seuraa perässä. Lopulta toinen koirista saa vainun ja alkaa kaivaa maata. Giovanni antaa koiran pöllyttää kovaa savimaata, kunnes tryffeli alkaa pilkottaa saven seasta. Sitten käteen otetaan pieni hakku ja varoen poistetaan maa arvokkaan sienen ympäriltä. Tehtävä ei ole ihan helppo, yksi meistä lyö hakun keskelle tryffeliä ja Giovanni parahtaa. Voimakas tuoksu leijailee saman tien ilmoille.

tryffelihakku

tryffelin kaivaminen

Kun hakkua tarjotaan minulle, tartun siihen epäröimättä. Tämä on yksi ruokabloggaajan unelmista. Savinen maaperä on todella kovaa ja joudun hillitsemään itseäni, etten innostu liikaa. Pinserinpentu tulee apuun ja kynsii maata kuin viimeistä päivää. Viimein tryffeli antautuu ja siinä sen nyt on kädessäni, kauniina ja huumaavan tuoksuisena. Kuvauksen jälkeen Giovanni sujauttaa sienen omaan taskuunsa ja iskee silmää.

onnellinen tryffelinmetsästäjä

tryffelikoira

Jatkamme kävelemistä kohti Roddia, jossa meitä odottaa katettu tryffelipöytä. Vadeissa on tryffelisalamia, tryffelilevitettä, tryffelimarinoitua paikallista tuma-juustoa ja tryffelihunajassa pyöriteltyä parmesania. Ja tietysti litrakaupalla viiniä. Tarkoituksena on todennäköisesti pehmittää meitä ostamaan Universitá dei Cani da Tartufon tryffelituotteita ja niinhän me vuorenvarmasti teemme. Ei tällaisen kokemuksen jälkeen muuta voi.

tryffelisalami

tryffelikauppias

tuma-juusto

tryffelihunajaa ja parmesaania

Ostoskassi täyttyy tryffeliöljystä, tryffelivoista ja viipaloidusta tryffelistä. Viinin jälkeen on pakko testata myös nebbiolo-rypäleistä valmistettu grappaa, jota Giovanni kaataa pieniin laseihin selvästi ylpeänä.

tryffelituotteet

nebbiolograppa

tryffelikoira

Ennen kuin bussi noutaa meidät takaisin Monforte d’Albaan käymme tervehtimässä pihassa pötköttelevää 12 vuotiasta veteraania. Vanhus pääsee ansaitulle eläkkeelle, heti kun pentu sisäistää metsästyksen salat. Koirat ovat selkeästi omistajilleen rakkaita, niitä silitellään tämän tästä ja otetaan syliin. Tiedän jo nyt, että tämä on heittämällä yksi parhaimmista kokemuksista, jota olen elämäni reissuilla kohdannut. Tryffelinmetsästyksen hohtoa ei heikennä edes se, että paluulennolla kuulen toisen suomalaisryhmän matkaajan kertovan vieruskaverilleen lähes identtisen tarinan.

tryffelimuseo

Päivän päätteeksi makaan hotellihuoneen sängyllä ja mietin kokemaani. Yhden ainoan vuorokauden aikana minut on lyöty ällikällä niin monta kertaa, etteivät kahden käden sormet laskutoimitukseen riitä. Valmismatkan hyödyt alkavat hahmottua. Minulla oli ennakkoluuloni, sillä yleensä matkustan omatoimisesti.

sadonkorjuu nebbiolo

sadonkorjuu nebbiolo

Ensimmäinen päivä pyyhkäisi ennakkoluuloni taivaan tuuliin, kun tajusin etten ikimaailmassa olisi osannut järjestää vastaavaa elämystä itse. Vaikka polut ovatkin kohtuullisen hyvin merkittyjä, Google ei ainakaan kovin helposti löydä ajantasaisia karttoja. En tiedä olisiko meitä kahdestaan kutsuttu viinikellarikierroksille, eikä pieneen mieleenkään olisi tullut etsiä tryffeleitä tai niiden metsästäjiä. Miksi kukaan ei aiemmin ole kertonut minulle Piemontesta ja Barolon alueesta? Miten minä eksyin tänne vasta nyt?

malja piemontelle

Vaikka matka on vasta aluillaan, pääni sisällä alkaa muotoutua selkeä suunnitelma. Ensi syksynä, sadonkorjuun aikaan, me tulemme tänne uudelleen. Kävelemme viinitilalta toiselle, yövymme majataloissa, syömme itsemme ähkyyn ja nukahdamme puhtaisiin lakanoihin pienessä viinihiprakassa. Tiedän kysymättäkin, että mies on samaa mieltä.

Lue myös: Patikoijan paremmat piknik-eväät

Helsingin helmiä – tarinoiden ja kohtaamisten Kappeli

Kaupallisessa yhteistyössä: Kappeli

Astuessasi ravintola Kappelin ovista sisään, saat seuraksesi suomalaiset suurmiehet, Helsingin huvielämän historian ja Esplanadin puistossa flaneeraavan herrasväen. Puuseinät ovat imeneet itseensä Sibeliuksen sikarien tuoksun, häivähdyksen rouvien hajuvesistä ja vappurientojen riehakkaan tunnelman.

ravintola kappeli

Tänä vuonna 150 vuotta täyttävän Kappelin puiset rakenteet, ikkunoiden metallikoristeet ja interiöörin pulleat muodot tekevät ravintolasta ainutlaatuisen ilmestyksen. Talvisin se on tunnelmallinen, kuin lämmin ja turvallinen pesä, joka suojaa mereltä puhaltavalta kostealta pakkaspuhurilta. Kesäisin Kappeli levittäytyy terasseille, joilta aukeaa näkymä kaupunkilaisten vihreään olohuoneeseen ja kauppatorin hektiseen vilinään. Ravintoloitsija Josef Wolontisin vuonna 1887 rakennuttama Esplanadin lava seisoo tukevasti paikallaan ilahduttamassa musiikillaan ohikulkijoita ja aurinkoterassin asiakkaita.

ravintola kappeli

Runsaslumisena talvena jokunen vuosi sitten, kun vielä asustelin Ullanlinnan tietämillä, hytisin illansuussa kauppatorin pysäkillä ja odotin raitiovaunua – turhaan. Joku ajattelematon citymaasturin omistaja oli jossain päin kantakaupunkia pysäköinyt sotavaununsa liian lähelle ratikkakiskoja ja kaikki ratikat seisoivat jonossa odottamassa hinausauton ilmestymistä paikalle. Ulkona oli pimeää ja jäätävä tuuli tuiskutti lunta kärsimättömäksi käyneen ihmisjoukon niskaan. Minunkin olisi jo pitänyt olla kotona lukemassa tenttiin, aika valui hiekkana sormien välistä suoraan jalkojeni alle tallautuneeseen hankeen.

ravintola kappeli

Katselin kaihoten Kappelia, joka hohti lämpöä ja valoa tien toisella puolen, melkein kuulin puheensorinan, taustamusiikin ja ikkunapöydässä istuvan pariskunnan naurunpyrskähdyksen. Jos piirtäisin sarjakuvaa, loistaisi pääni vieressä tässä kohtaa hehkulamppu. Vartin viluisen värjöttelyn jälkeen nimittäin ymmärsin vihdoin, että voin siirtyä odottamaan sisätiloihin. Ottaa itselleni pöydän, tilata kuuman juoman ja jatkaa kassissa kulkevan tenttikirjan lukemista lämpimässä. Niinpä menin ja istahdin yhteen Kappelin pyöreistä pöydistä. Vietin teekupin ja teorian äärellä useamman tunnin. Kirjan sivut hupenivat ja jäseniin palasi lämpö. Raitiovaunutkin alkoivat kulkea normaalisti. Miksi ihmeessä en keksinyt tätä aiemmin?

kappeli kahvila

Pari vuotta myöhemmin istun viereisessä pöydässä, edessäni kupillinen kermavaahdolla kruunattua kaakaota ja kahvinväriseen duffelitakkiin ja kashmirkaulaliinaan pukeutunut kolmekymppinen mies – nettideittini. Kohdatessamme ravintolan ulko-ovella aavistelin, etten taida olla hänelle se oikea. Keskustelun edetessä tunne vahvistuu. Hän piikittelee ja testaa huumorintajuani omituisin jutuin ja kommentein. Hän kyseenalaistaa opintoni ja ammattini, mutta ei suostu kertomaan omistaan kuin kiertoilmaisuin. Ensimmäisen kupillisen jälkeen sanon suoraan, että en pidä hänen tavastaan keskustella, eikä hän ymmärrä mitä tarkoitan. Seuraavia treffejä ei tullut, enkä usko että kumpikaan niitä edes odotti.

kappeli siika

Huhtikuisena lauantaina vuonna 2017 olen jälleen Kappelissa, tällä kertaa avomieheni kanssa. Aperitiiviksi olemme siemailleet Hotelli- ja ravintolamuseon Nautinnon nälkä -näyttelyn. Elämyksellinen esillepano kertoi nautintojen historiasta, fine diningista, alkoholista, ravintoloiden solmio- ja sukkahousupakosta, sateenkaarikansan baarikokemuksista ja tanssista, joka on ihmisoikeus.

kappeli turska

Ravintolan menu on perinteisen suomalainen. Listalla on kalalautasta, lohta, turskaa ja siikaa, maksaa, poroa ja punajuuririsottoa. Juuri sitä, mitä Helsingissä vieraileva matkaaja odottaa laadukkaasta ravintolasta löytävänsä. Ruoka on hyvää ja hinta-laatusuhde kohtuulinen. Maut ovat kohdallaan ja annosten lisukkeina on käytetty kiitettävästi satokauden mukaisia juureksia. Uutta tuttavuutta, merikorallia, on molempien lautasilla. Grillattu turska on erityisen maukasta, turskakroketti, haudutettu kananmuna ja persiljanjuuri ovat lisukkeina miehen mielestä jopa rohkeita. Tyrnijälkiruoka on minun makuuni: kirpeää ja makeaa, kuin elämä itse.

kappeli tyrnijälkiruoka

kappeli juustokakku

Viereisessä pöydässä istuu vanhempi pariskunta. Kuohuviiniä on juotu läpi aterian, jälkiruokaa syödessään mies katsoo vaimoaan lämpimästi. Sivukorvalla kuulen, kuinka nainen kertoo tarjoilijalle heidän menneen kihloihin tuossa samassa pöydässä 41 vuotta aiemmin. Nyt he ovat tulleet juhlistamaan hääpäiväänsä, myös häitä oli juhlittu Kappelissa. Pian he nousevat lähteäkseen kotiin. Kylmät väreet kulkevat pitkin selkääni, miten mahtavia tarinoita tämä ravintola onkaan täynnä.

kappeli

Me istumme ravintolan puolella yhdessä ensimmäistä kertaa. Kesällä 2015 piipahdimme kahvilassa iltamyöhään. Oli torstai, treffipäivä. Keskellä viikkoa kahvilassa oli väljää ja suosikkipaikkani lasisessa erkkerikulmauksessa vapaa. Suljimme lasioven, skoolasimme ja vaihdoimme suudelman muiden katseilta piilossa. Ilta oli meidän ja öisen Helsingin, joka avautui Kappelin suurien ikkunoiden takana.

kappeli erkkeri

Minulla on siis erityinen suhde 150-vuotiaaseen Kappeliin. Vähintään yhtä erityinen on suhteeni 112-vuotiaaseen Savolaiseen Osakuntaan. Nämä suhteet ovat kulkeneet rinta rinnan aina vuodesta 2005 lähtien. Vuosijuhlien jälkeisen aamun silliaamiaiset alkavat perinteisesti kylmällä huurteisella tai kuohuviinilasillisella Kappelissa. Iltapuvut yllään yön yli valvoneet juhlavieraat vaeltavat uudelta ylioppilastalolta Esplanadin puiston halki ja järjestäytyvät jonoon Kappelin ovien eteen.

kappeli baari

Oikeastaan nämä suhteet ovat niin solmussa toistensa kanssa, ettei niitä voi enää erottaa toisistaan. Kun osakunta täytti 100 vuotta, sen kunniaksi sävellettiin ooppera Helsinkiin! Juhani Ahon pienoisromaanin pohjalta. Libretossa Antti, Helsingin yliopistoon opiskelemaan saapunut savolainen ylioppilas, vedetään mukaan ylioppilaselämän pyörteisiin, jonka näyttämönä toimii tietysti Kappeli. Samaisella näyttämöllä huojun kuorolaisena myös minä, juopunutta ylioppilasta esittäen. Lakki päässäni, vappupallo kädessäni ja viinipullo toisessa heiluen. Ennen ensi-iltaa teimme taustatutkimusta istuen muutamalla Kappelissa, sivistyneesti tietenkin, kuvitellen millaista ylioppilaselämä 1800-luvun lopun Helsingissä mahtoikaan olla.

– Nyt otammekin Antin maljan! – Ja kysy aina minulta, kun haluat tietää neuvoa. Minä tiedän paremmin kuin professorit! Kyllä täällä niitä riittää, jotka hautautuvat kirjoihinsa. Eivät tunne kuin luentosaliensa seinät. Ja niissä ei jumalaut’ ole paljon tutkimista. Antti tekee johtopäätöksensä ja huudahtaa: – Minä lähden Kappeliin! (Ote libretosta julkaistu säveltäjä Pasi Lyytikäisen luvalla)

ravintola kappeli

Kiitos sokerileipuri Jerngrenille, joka rakennutti Helsingin Esplanadille kirkkoa muistuttavan myyntikojun, jossa myytiin leivoksia ja limonaadia. Samalle paikalle rakennettiin 1867 ravintola Kappeli. Ilman tuota aikansa start-up yrittäjää kokematta olisi jäänyt moni ikimuistoinen hetki. Onnea Kappeli ja pitkää ikää!

Sooloile Sallassa – kokemuksia yksin matkustamisesta

Kaupallinen yhteistyö: Matkalle Sallaan ry.

On muutama aste pakkasta. Istun reessä, lumentulo on lakannut. Päällysvaatteet tuoksuvat hennosti savulta, nokipannukahvit on nautittu kodan suojissa. Suussa maistuu vielä talon emännän tarjoama, oman tilan lehmien maidosta valmistettu leipäjuusto. Katson koiria, jotka malttamattomina tempovat rekeä liikkeelle. Vetovietti on voimakas. Lopulta isäntä antaa luvan ja kuusi huskya säntää juoksuun. Edessä on kuuden kilometrin lenkki pitkin lumisia soita ja jänkiä. Maisemilta ei voisi enempää toivoa.

sallan huskyt

Olen tullut Sallaan kokeilemaan, miltä tuntuu matkustaa yksin. Täytin viime vuonna 40 ja jos rehellisiä ollaan, en ole koskaan aiemmin matkustanut soolona. Olen kyllä saattanut lähteä työmatkalle yksin, mutta perillä on odottanut vähintäänkin puolituttuja kollegoita. Duunireissuilla suurin osa ajasta kuluu tapaamisissa ja järjestetyillä illallisilla. Omaa aikaa on vähän, mutta jo muutamassa tunnissa yksinmatkustajan haasteet tulevat vastaan.

Ensimmäisenä päivänä pääsen tutustumaan Sallan tuoreimman koiravaljakkoyrittäjän, Sallan Huskyjen toimintaan. Huskyja on tilalla vain 16, ja pihalla sijaitsevat häkit koppeineen ovat mallikelpoisia. Pihapiirissä on navetta ja maitokarjaa, huskyajelut eivät ole siis tilan ainoa tulonlähde. Vieraiden kaartaessa autolla pihaan tassut pöllyttävät lunta ja tervehdykset halkovat haukkuina ilmaa. Koirat voivat silminnähden hyvin ja tietävät selvästi mitä on tulossa.

sallan huskyt
sallan huskyt

Yksin matkustamisen haasteet

Reen kyydissä pohdin, miksi välttelen itsekseni matkustamista. Syitä on monia. Yksin yöpyminen on kalliimpaa kuin kahdestaan hotellihuoneen maksaminen. Ravintolassa pöydän pyytäminen yhdelle tuntuu nololta ja vähän säälittävältä. Iltaisin ei huvita kävellä yksin yhtään suuremman kaupungin hämärillä kaduilla, ilman seuraa olo on turvaton. Siksi olen päätynyt työmatkoilla hengaamaan huoneessani pakollisten turistikohteiden koluamisen jälkeen. Sekin on mukavaa, mutta ehkä ei kuitenkaan sitä, mitä matkalta haluan.

Sallan huskyt

Yksin syöminen on minun suurin tekosyyni. Ruokaharrastajana etsin reissuilta uusia makuelämyksiä, paikallisia erikoisuuksia ja lähiruokaa. Ravintoloissa syöminen ja kahviloissa istuminen ovat tärkein osa matkasuunnitelmaani. Mutta että söisin ravintolassa yksin? Vaikea ajatus. Syöminen on kuitenkin paljon muutakin kuin perustarpeen tyydyttämistä. Se on yhdessä olemista hyvän ruuan äärellä. Makukokemusten vertailua, yhteisten annosten maistelua, kevyitä juttutuokioita, syvällisiä keskusteluja ja sosiaalista kanssakäymistä. Yksinäisen ravintolavieraan seurana on vain viinilasi, älypuhelin tai kirja sekä aterinten kilinä lautasta vasten.

sallan huskyt

Reki rahisee kelkkauralla eteenpäin. Lumi on pehmeää, tassut uppoavat tämän tästä syvään hankeen. Pysähdymme pari kertaa, jotta koirat saavat levätä, parin asteen pakkasella ne ovat kuumissaan ja piehtaroivat pakkaslumessa. Ensikertalainen on koiralauman lailla innoissaan ja räpsii kuvia koirista ja kaukana kauniina siintävistä tuntureista. Kun lähdemme taas liikkeelle, vetovaljakon viimeinen husky vilkaisee taaksepäin ja varmistaa, että olen vielä kyydissä. Carlos huolehtii kyyditettävistään, kertoo Sallan Huskyjen isäntä Kari Ollila retken jälkeen. Minä mietin, että koirakin varmaan huomasi, että olen yksin.

sallan huskyt

Matkailubisnes pyörii enimmäkseen perheiden, pariskuntien ja porukoiden ehdoilla. Vai oletko koskaan nähnyt markkinointia kohdennettavan soolomatkaajille? Niin, en minäkään. Majoituspalvelujen hinnoittelu on räätälöity pariskunnille ja perheille. Ravintolatkin suosivat usein isompia seurueita. Yhdelle saatetaan jopa olla nihkeitä antamaan pöytää, vaikka tilaa olisi, sillä tuohan kaksi ravintolalle enemmän rahaa kuin yksi. Vähimmäisosallistujamäärän vaativiin aktiviteetteihinkin voi olla hankala osallistua, jos muita innokkaita ei satu yhtäaikaa paikalle.

Yksin matkustavien määrä kuitenkin kasvaa jatkuvasti jo pelkästään siitä syystä, että yhden hengen talouksien määrä on suurempi kuin koskaan: vuonna 2015 reilusti yli miljoona suomalaista asui yksin. Moni haluaa matkustaa välillä itsekseen, vaikka olisikin perheellinen. Minä näen tässä selvän markkinaraon. Eikö matkailukohteiden siis kannattaisi panostaa soolomatkailijoiden kasvavaan asiakasryhmään?

Vaikka ajatukset pyörivät yksinmatkustamisen varjoisemmissa puolissa, huskyjen innostus tarttuu. Pyrähdyksestä hiljaisessa maisemassa jää hyvä mieli. Kiitän Carlosta kavereineen ja heilautan kättä hyvästiksi tilan isännälle. Hyppään autoon ja suuntaan kohti Sallan kirkonkylää. Olen luvannut käydä kääntymässä Sallan keilahallilla.

sallan keilahalli
sallan keilahalli
sallan keilahalli

Uutuuttaan hohtavat radat houkuttelevat kaataamaan keiloja, joten vaihdan keilakengät jalkaan ja heitän pari sarjaa. Tuulettelen itsekseni jokaista tuurikaatoa – aikanaan sarjatasolla keilanneen isän tyttärenä homma sujuu näköjään lihasmuistista. Keilahalli on rakennettu tyhjäksi jääneeseen teollisuushalliin. Kuulen, että viereiseen rakennukseen suunnitellaan curling-rataa ja pihalle jääcartingia. On hienoa, että paikalliset yrittäjät ovat aktiivisia ja autioitumisen sijaan kehitellään tiloihin uutta toimintaa.

Soolomatkailijan palvelut – vieraanvaraista esteettömyyttä

Yksin matkaavien haasteisiin ovat tarttuneet myös tutkijat. Lapin yliopiston ja Matkailualan tutkimus- ja koulutusinstituutin yhteinen Ennakoinnilla esteettömään vieranvaraisuuteen (ESVI) -hanke tutkii sitä, millaisia kynnyksiä soolomatkaajat tai yksin matkaa suunnittelevat kohtaavat ja miten esteitä voisi matkakohteessa madaltaa. Matkailussa esteettömyys tarkoittaa vieraanvaraisuutta. Sitä, että matkailijoille tarjotaan laadukkaita palveluita matkailijan taustasta tai henkilökohtaisesta rajoitteesta, kulttuurista, sosiaalisesta vähemmistöstä, seksuaalisesta suuntautumisesta, iästä tai fyysisestä tai henkisestä erityistarpeesta riippumatta. Yhdenvertaisesti.

sooloile sallassa

Projektipäällikkö Sanna Kyyrä Lapin yliopistosta kertoo, että pilottialueeksi haluttiin asenteeltaan ennakkoluuloton matkailukohde, jossa oltaisiin valmiita etsimään uusia ratkaisuja esteettömän vieraanvaraisuuden edistämiseksi. Sallassa on huomattu yksin matkustavien henkilöiden kasvanut määrä ja heidän erityistarpeensa verrattuna muihin matkaajiin. Sallatunturilla on maine luovana ja kokeilunhaluisena hiihtokeskuksena, myös sallalaiset yritykset ovat kiinnostuneita kehittämään omia palvelujaan ja madaltamaan soolomatkailun korkeiksi kohonneita kynnyksiä. Niinpä pallo heitettiin Sallan matkailuyhdistykselle, joka ilmiselvästi on ottanut yhdenvertaisesta vieraanvaraisuudesta tukevan kopin.

Seuraavana päivänä kävelen keilaamisesta kipeytyneiden pakaralihaksieni kanssa Sallan hiihtokeskuksen vuokraamoon ja vuokraan sukset. Jännitän etukäteen hissinousuja. Vaikka olen laskenut näitä mäkiä polvenkorkuisesta asti, on yksin suoriutuminen eri juttu. Olen tottunut nousemaan ankkurihississä kahdestaan. Jos ala-asemalla ei ole hissipoikaa, en tiedä saanko napattua ankkuria vauhdista vai olenko saman tien nenälläni lumihangessa. Kaikki menee kuitenkin hyvin, hissipoika tervehtii kohteliaasti ja toivottaa mukavaa päivää – jokaisella nousukerralla. Lasken muutaman laskun ja lonksutan sitten monot jalassa rinneravintolaan. Jokaisessa pöydässä istuu vähintään kahden hengen seurue ja minä olen yksin. Tilaan hymyilevältä myyjältä kaakaon ja istahdan ikkunapöytään, penkille, jonka ulkoa tulviva auringonpaiste on lämmittänyt. Ei tämä nyt niin kamalaa olekaan.

sallatunturi

Myönnän, että olen rakentanut oman kynnykseni vanhoista peloista, kokemuksista ja vinoutuneista ennakkokäsityksistä. Että rohkea rokan syö ja se saa, joka uskaltaa. Samalla uskon, että joukossamme on niitä, jotka eivät ihan oikeasti uskalla ja ahdistuvat pelkästä ajatuksestakin. Kaikki eivät ole kokeneita, rohkeita ja itsevarmoja, vaan jäävät mielummin kotiin kuin ottavat sen riskin, että tuntevat itsensä matkalla vieläkin yksinäisemmiksi ja epävarmoiksi.

Sooloile Sallassa huhtikuussa

Mitäpä jos ravintolassa olisikin varattu yhteinen pöytä yksin matkustaville? Entä jos yhden hengen huone maksaisi saman verran kuin kahden hengen tai jos soolomatkailijankin olisi mahdollisuus yöpyä kelomökissä sijoittamatta majoitukseen omaisuuksia? Mitä jos yksin matkustavat tosiaan otettaisiin paremmin huomioon muulloinkin kuin työmatkoilla?

sallatunturi

ESVI-hanke on kantanut jo hedelmää. Huhtikuun ensimmäisellä viikolla 6.–9.4.2017 Sallatunturissa järjestetään soolomatkailijoille suunnattu matalan kynnyksen tapahtuma Sooloile Sallassa. Tarjolla on mökkimajoitusta, mahdollisuus yhdessä syömiseen, kiinnostavaa iltaohjelmaa ja aktiviteetteja, joiden vähimmäisosallistujamäärän toteutumista ei tarvitse jännittää. Husky-ajelua, pororetkiä, avantouintia, hiihtolenkkejä, lumikenkäilyä, laskettelu- ja lautailuopetusta, valokuvausta, moottorikelkkailua ja hyvässä lykyssä räiskyviä revontulia. Vastapainona hiljaisuutta, jota voi kokea vain itäisessä Lapissa, keskellä ei mitään. Jos olet pyöritellyt päässäsi ajatusta sooloreissaamisesta, mutta et ole vielä uskaltanuit ottaa ensimmäistä askelta, on tässä tuhannen taalan paikka!

Vaikka Salla sloganinsa mukaisesti on keskellä ei mitään, on se saavutettavissa helposti myös ilman autoa. Finnair lentää Kuusamoon useita kertoja päivässä ja jokaiselta lennolta on bussiyhteys Rukan kautta suoraan Sallatunturiin. Tunturissa kaikki ravitsemusliikkeet ja aktiviteetit ovat kävelymatkan päässä ja tarvittaessa kuljetus Sallan kirkonkyläänkin järjestyy.

salla in the middle of nowhere

Laskupäivän jälkeen lämpiävän saunan tuoksu ja itse sytytetty takkatuli hemmottelevat kaikkensa antanutta matkaajaa. Ikkunoista avautu sinisenharmaa tykkyluminen metsä, joku on iltalenkillä valaistulla ladulla. Hyräilen itsekseni, laitan iltapalaa ja nautin lasin punaviiniä. Takana on kolme päivää yksin tunturissa. Selviydyin, ennakkoluuloista ja pienistä peloista huolimatta. Olen ehtinyt tottua yön ääniin ja yksin nukkumiseen pimeyden keskellä. Pian huomaan harmittelevani, että mies saapuu seuraksi jo seuraavana päivänä.

ps. Liikuskelen Sallan lumilla huhtikuun ensimmäisellä viikolla itsekin. Jos siis innostut sooloilemaan, laita viestiä, sovitaan lukijatreffit hissin ala-asemalle tai Ruuhitunturin latukahvilaan!