Kuvankaunis Cinque Terre – Monterosso al Mare ja Vernazza vaeltaen

Kaupallinen yhteistyö: You Travel

Kolmen päivän vaeltelu Piemonten viinialueilla pani pääni pyörälle ja sulatti sydämeni. Vaikka edessä on vielä neljä vuorokautta Cinque Terren pittoreskeissä pikkukylissä, nousen bussin rappusia raskain askelin. Olisin tahtonut jäädä sinisen usvan värjäämiin laaksoihin, maleksia mukulakivikujilla ja maistella vielä muutamaa kymmentä paikallista huippuviiniä. Linja-auton etupenkillä suljen silmäni ja näen unta viiniä varten pengerretyistä Langhen laakson vihertävistä rinteistä.

monterosso al mare cinque terre

Kahden tunnin kuluttua saavutamme Ligurian rannikon. Kun syvän sinisenä välkehtivä vesi ensimmäisen kerran kurkistaa kukkuloiden takaa, tajuan yhtäkkiä, kuinka olinkaan ikävöinyt aavaa merta. Rannatonta, taivaan ja maan rajalle jatkuvaa, valtavaa vesimassaa. Aaltojen pauhua ja tyynen meren peilikirkasta pintaa. Pelottavan voimakasta, mutta samalla niin rauhoittavaa.

cinque terre

Majoitumme Sestri Levanteen, joka sijaitsee puolen tunnin junamatkan päässä Cinque Terren viidestä pikkukaupungista. Hotelli on kapealla niemellä kahden rannan välissä. Meri tuoksuu suolalle ja tuoreelle kalalle. Lokit kaartelevat taivaalla, niiden huuto kaikuu kiviseinistä.

viinilasit sestri levante

Hotel Due Marin ullakkohuone on matala, mutta kotoisa soppi, jossa ehdottomasti parasta on käsittämättömän suuri kattoterassi. Jo ensimmäisenä iltana istumme eteläisen taivaan alla pitkään. Tähdet tuikkivat tummentuneella iltataivaalla, vastapäisen talon ylimmässä kerroksessa ripustetaan pyykkejä kuivumaan. Me olemme kaukana arkisista askareista.

Levanto – Monterosso al Mare

Ensimmäinen Liguria-päivä alkaa junamatkalla Sestri Levantesta Levantoon. Kaupungin läpi kävellessämme poikkeamme pieneen markettiin ja pakkaamme reppuun viiniä, juustoa, salamia, hedelmiä ja focaccia-leipää. Edessä on parin tunnin nousu kohti Monterosso al Maren kyljessä kohoavaa kukkulaa. Polku on selvästi vaikeakulkuisempi kuin mihin Barolon viinialueella olemme tottuneet. Juurakoita, irtokiviä, jyrkkiä pudotuksia ja päätä huimaavia näköaloja. Metsästä huokuu viileä kosteus, mutta aurinko polttaa. Lisään aurinkovoidetta jo puolen tunnin kipuamisen jälkeen.

cinque terre

Vaeltajia tulee vastaan tasaisin väliajoin, joku muukin on keksinyt käyttää apostolinkyytiä. Toisilla on jalassaan järeät vaelluskengät, toisilla varvassandaalit. Olen tyytyväinen omaan valintaani, maastojuoksuun tarkoitetut kengät ovat kevyet, mutta riittävän jämäkät ja pitävät hyvin epätasaisilla poluilla.

Kolmikymppisellä pariskunnalla on selässään kantoreppu, jossa heiluttelee jalkojaan parivuotias taapero. Tyylikkäästi harmaantunut herrasmies astelee eteenpäin puisen kävelykepin tukemana ja pysähtyy tämän tästä pyyhkimään hikeä ohimoiltaan.

cinque terre

Meidät kiinni kirinyt keski-ikäinen nainen kysyy, tiedämmekö millaisena reitti jatkuu. Hänen miehellään oli paha korkeanpaikan kammo, eikä mies tunnin nousun jälkeen enää tiennyt uskaltaako jatkaa eteenpäin. Pian keskustelun jälkeen ohitamme suuren kiven, johon on kiinnitetty muistolaatta. Muuan professori on astunut polulta harhaan vain muutama vuosi sitten – onnettomuus, kertoo saksankielinen kyltti. Kaukana allamme pauhaa meri. Helteestä huolimatta kylmät väreet nostavat ihokarvat pystyyn.

you travel Liguria cinque Terre ryhmämatka

Kukkulan huipulla otetaan yhteiskuvia. Sitten syödään! Focaccia ei ehkä ikinä ole maistunut niin hyvältä. Mansikat häviävät suonenjokisille, mutta katoavat rasiasta silti alta aikayksikön. Makuelämystä eivät häiritse edes raunioituneet rakennukset, joita on käytetty sittemmin käymälänä, eivätkä kymmenet paikalla patsastelevat saksalaiset turistit, jotka kauhovat lounasta kymmenen litran kattilasta. Jossain lähellä on varmasti tie, sellaista ruokamäärää ei kukaan selässään kanna.

cinque terre

Aikomuksenani oli kuvata lyhyitä videoita ja päivittää somekanavia myös vaellusten varrelta. Taltioida huimaavia maisemia tuoreeltaan ja kertoa fiiliksistä samalla matkaa tehden. Pian kuitenkin huomasin, etten halua tuijottaa kännykkääni, kun ympärillä levittäytyy välimerellinen luonto kauneimmillaan. Päättelin, että someseuraajani jaksavat ehkä odottaa, vaikka instagram-tilini ei olekaan täynnä livepäivityksiä ja liikkuvaa kuvaa. Otan muutaman kuvan retkieväistämme ja sullon kameran takaisin repun sivutaskuun.

paremmat piknik-eväät

Eväshetken jälkeen edessä on tunnin laskeutuminen Monterosso al Maren kaupunkiin. Polvet alkavat oireilla jo parinkymmenen minuutin jälkeen. Jo teini-iässä huomasin, että polveni kipeytyvät kaltevilla pinnoilla. Polvet ottavat paineen vastaan, kun jalat jarruttelevat jyrkällä kalliolla. Ei vaiva ole koskaan ollut ongelma, mutta toisaalta, aiemmin en ole laskeutunut reilusta 500 metristä jalkavoimin alas. Rappuset loiventavat laskua, mutta tasaisen kalteva pinta, se tuntuu tappavan.

Polvet protestoivat vielä paluulennollakin. Ehdin jo pohtia pitäisikö niitä käydä näyttämässä lääkärille, vai onko tämä ihan normaalia, tällaistako täällä neljänkympin toisella puolella onkin? Sitten vaelluksia vetänyt äitini valisti minua, että ennen rykäisyä olisi pitänyt verrytellä ja käyttää juomatauot venyttelyyn. Muuten limapussit saattavat tulehtua. Harmillista, ettei kukaan vinkannut tästä etukäteen, kenties olisin välttynyt kipuilulta kokonaan!

monterosso cinque terre

Päästyämme Monterosso al Maren ihmisvilinään, etsimme lähimmän jäätelökioskin ja kävelemme syrjäiselle hiekkarannalle uittamaan kengissä hautuneita varpaita ja turvonneita polvia viilentävässä vedessä. Aallot lyövät vahvoina rantaan ja pohjan pikkukivet hierovat helliä jalkapohjia. En suostu vetämään pölyisiä ja hiestä kosteita kenkiä takaisin jalkaan, siksi päätämme kävellä junalle paljain jaloin. Kadut ovat käsittämättömän puhtaita, ei lasia, eikä roskaa missään. Seuraavana päivänä pakkaamme silti reppuun viinipullon ja eväiden lisäksi varvastossut.

piknik hotellilla sestri levante

Hotellille kävelemme panetterian kautta. Ostamme tomaatti-oliivileipää ja pullon punaviiniä. Lainaamme hotellin baarista cavatappia eli korkkiruuvia ja kiipeämme ullakkohuoneeseemme. Pesen hikisen vaelluksen jäljet ihostani ja nostan jalat kattoon. Kaivan muistikirjan esiin ja kirjaan pikaisesti ylös päivän kokemukset ja mielenliikkeet. Mies kattaa aperitivot kattoterassille, viinilasiin jää rasvaiset sormenjäljet – oikeaoppinen focaccia ei ole terveysruokaa. Ensinälän taltuttua onkin lähdettävä liikkeelle. Auringonlasku ei odota.

sestri levante

auringonlasku sestri levante

Monterosso al Mare – Vernazza

Seuraavan päivänä palaamme Monterossoon junalla ja lähdemme kapuamaan kohti Vernazzan ja Monterosson erottavaa korkeaa kukkulaa. Satojen rappusten jälkeen alkaa juurakkoinen taival. Aurinko porottaa ja selkää pitkin valuu päivän ensimmäinen hikinoro.

monte rosso al mare cinque terre

Ensimmäisenä etappina on Monterosso al Maren yläpuolella 500 metrissä kohoava luostari. Pienessä kioskissa myydään jäätelöä ja näköalatasanne tarjoilee mielettömän maiseman alas Monterossoon. Luostarin pihassa on pieni parkkipaikka, tänne olisi siis päässyt myös autolla.

monterosso al mare cinque terre

Kello lyö kaksitoista, kellot kumajavat korviemme juuressa keskipäivän merkiksi. On siis aika jatkaa matkaa. Reitti on merkitty punavalkoisin opastein, joita on helppo seurata. Tarkkana saa kuitenkin olla, sillä välillä patikointireitti nousee asfalttitielle, josta on osattava poiketa oikeassa kohtaa takaisin kapealle kinttupolulle. Paikoin kulkuväylä on niin ahdas, että kaksi kulkijaa ei mitenkään mahdu ohittamaan toisiaan. Vieressä vipeltää tuhatjalkainen ja ympärillä liihottelevat perhoset. Mansikkapuu on pudottanut karvapintaisia hedelmiään polulle, jossain kiekuu kukko.

cinque terre

Vernazzan kylä avautuu allemme yllättäin. Kuusitoistahenkinen ryhmämme huokaa yhteen ääneen ja sitten kamerat alkavat laulaa. Syvän sininen vesi kimmeltää keskipäivän auringossa ja miniatyyripurjeveneet jättävät jälkeensä valkoisia vanoja. Talojen pastellisävyjä ei vielä erota ja satamassa keinuvat pienet kalastajaveneetkin ovat nuppineulanpään kokoa. Sydän osoittaa silti pakahtumisen merkkejä. Miten jossain voikin olla näin kaunista?

vernazza

Laskeudumme alaspäin rinteeseen rakennetun pienen kirkon pihaan. Kellotornin alla on ovi, jossa roikkuu kyltti: self service. Astumme sisään pikkuruiseen huoneeseen. Jääkaappi on täynnä kylmiä juomia: vettä, olutta, limonadia. Pöydillä on täytettyjä leipiä, keitettyjä kananmunia, hedelmiä ja huoneen nurkassa kunnon kahvikone. Missään ei lue hintoja, on vain vartioimaton rahalipas, johon kaikesta maksetaan omantunnon mukaan. Täällä vaeltajista pidetään hyvää huolta, melkein harmittaa, että meillä on omat eväät mukana.

self service vernazza

paremmat piknik-eväät

Viereisissä piknik-pöydissä istuu kymmenkunta teini-ikäistä. Joku soittaa kännykästään musiikkia. Joukkio on todennäköisesti tullut paikalle bussilla, sillä iholla ei näy hien häivettäkään. Tai sitten poppoo on jumalattoman kovakuntoinen. Jos nousu Monterosso-Vernazza-reitin huippukohtaan oli hengästyttävä, on laskeutuminen Vernazzaan sitäkin jyrkempi. Polvet eivät tykkää, eivät ollenkaan. Toivotan mielessäni onnea vastaantulijoille, heillä on edessään haastava taival.

vernazza cinque terre

Vernazzassa ihmisvilinä lyö meidät ällikällä. Kadut ovat ahtaita ja turisteja on PALJON, vaikka hektisimmät lomakuukaudet ovat jo ohitse. En yhtään ihmettele, että Cinque Terren alueella turistimäärää saatetaan tulevaisuudessa alkaa rajoittaa. Olen todella tyytyväinen, että liikumme kylien välillä jalan. Vaeltaen näkee ja kokee hurjasti enemmän kuin junalla kylästä toiseen siirryttäessä. Eikä poluilla ole ruuhkaa.

cinque terre

vernazza cinque terre

Lounasaika on päättymäisillään ja kaikki ravintolat ovat ääriään myöten täynnä. Väkijoukot vyöryvät juna-asemalta alas kylän keskustaan. Laiturilla sadat ihmiset odottavat yhteyslauttaa, joka tuo tullessaan lisää populaa. Julkisia vessoja ei ole, joten on yritettävä löytää kuppila, jossa on tilaa. Rantalaiturin vierestä vapautuu pystypöytä ja majoitumme kaksin sen juurelle. Mies hakee itselleen oluen, minä otan lasillisen proseccoa. Baarin ainoa wc on piilotettu tiskin taakse ja ennen kuin saamme luvan käyttää toilettia, baarimikko varmistaa, että tiedämme säännöt. Ei paperia pönttöön, muuten putket menevät tukkoon. Vakuuttelemme, ettemme ole eilisen teeren turisteja ja pääsemme helpottamaan oloamme.

vernazza cinque terre

varpaat

Pakollisen baarivisiitin jälkeen etsiydymme jälleen rannalle – kenkien riisuminen ei ehkä koskaan ole tuntunut niin hyvältä. Kahlaan kivilaiturien reunustamassa satama-altaassa, istahdan kivenlohkareelle ja heiluttelen jalkojani suolavedessä. Jään tarkkailemaan ympäristöä ja unohdan hetkeksi ajankulun. Juna viheltää läheisellä penkereellä tunneliin, kauempana katamaraani lipuu laituriin. Pastellinväriset talot kohoavat ympärillä kohti taivasta ja iltapäivän aurinko lämmittää väsynyttä vaeltajaa.

vernazza cinque terre

Ajatukset hiipivät vaivihkaa seuraavaan päivään, jolloin jätämme Italian taaksemme ja kieppaamme kotimaan kautta Montenegron jylhiin maisemiin. Aamulla pyrähdämme pikaisesti Cornigliassa, mutta kaksi viimeistä kylää, Manarola ja Riomaggiore, ne jäävät näkemättä. Jotain on jätettävä seuraavaan kertaan.

Lue myös:
Viiniköynnöksiä ja tryffelinmetsästystä – patikointia Piemontessa
Patikoijan paremmat piknik-eväät
Baroloa ja parsarisottoa – visiitillä Sukulan viinitilalla

Supisuomalaista ja suuhun sopivaa – testissä Suomi 100 -juhlamenu

Kaupallisessa yhteistyössä: S-ryhmän ravintolat / Raflaamo

Itsenäisen Suomen juhlavuosihulinat ovat täydessä käynnissä. Satavuotiasta sankaria on ehditty juhlia monin tavoin, mutta keskustelu suomalaisesta ruokakulttuurista on jäänyt jotenkin vaisuksi tai ainakaan media ei ole noteerannut sitä niin, että se olisi silmiini osunut. Tiedän, että tammikuussa kansallisruuaksi valittiin ruisleipä. Lisäksi julkistettiin 12 kansallista ruoka-aarretta, jotka arvovaltainen kansallisruokaraati oli valinnut tuhansien yleisöehdotusten joukosta. Julkistuksen jälkeen en kuitenkaan ole törmännyt kampanjaan kertaakaan muuten kuin varta vasten googlaamalla, enkä sittenkään ole tahtonut löytää sitä mitä etsin.

suomi 100 juhlamenu

Suomalaisen ruokakulttuurin edistämisäätiön ELOn Syödään yhdessä -hanke on kaikella tavalla kannatettava, mutta kesän jälkeen on senkin tiimoilta ollut hiljaista. Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlamenuksi ristitty suurlähetystöissä tarjoiltava kokonaisuus julkistettiin elokuussa, sen takana ovat keittiömestarit Kim Palhus ja Arto Rastas. Menun tärkeimpiä raaka-aineita ovat lohi, sienet, peruna ja karitsa. Reseptit ovat julkisia ja toteutettavissa myös kotikeittiössä, vaikka vaativatkin jonkinlaista kokkaustaitoa.

suomi 100 karitsan pannupihvi

Erinäisiä ruokahankkeita näyttää siis olevan meneillään, mutta yhdessäkään ravintolassa en ole 100-vuotiaan kunniaksi kehiteltyihin ateriakokonaisuuksiin törmännyt. Siksi olinkin iloinen saadessani kutsun testaamaan S-ryhmän ravintoloihin kehitettyä Suomi 100 -juhlamenua. Viimein joku on tarttunut toimeen ja suunnitellut suurelle ja nälkäiselle yleisölle suunnatun juhlamenun, joka sopii erinomaisesti paitsi itsenäisyyspäivän juhlistamiseen myös marraskuiselle isänpäiväillalliselle tai vaikka sunnuntain pitkälle päivälliselle. Valikoitujen ravintoloiden ruokalistoille lisättyyn juhlamenuun on valittu niin ikään lohta ja karitsaa, mutta myös kuhaa ja mustikkaa. Lisukkeina tarjotaan muun muassa ohraa, perunaa, porkkanaa, omenaa ja sipulia. Supisuomalaisia raaka-aineita siis.

suomi 100 -juhlamenu kuha

Kävellessäni hyytävässä pohjoistuulessa kohti ravintolaa ajatukset sinkoilevat puuskien lennättämien lehtien mukana. Mitä mielikuvia tuhansien järvien ja miljoonien metsähehtaarien maa minussa herättää, miltä satavuotias Suomi minun mielestäni maistuu? Kenties marjaisilta metsiltä ja kalaisilta järviltä, keltaisina lainehtivilta lakeuksien viljapelloilta tai tummina kohoavilta graniittikallioilta? Haluaisin maistaa ruuassa myös jylhät vaaramaisemat, lumiset tunturit, upottavan karpalosuon ja hakkuualueiden vatukot. Tai ehkä tahtoisin lautaselle sittenkin makumuistoja Salpausselän harjuilta, Saimaan vaahtopäiltä, kivikaupungin kaduilta ja verkkaisen maalaispitäjän maitolaiturilta?

Nautimme testimenun Grill It -ravintolassa rauhallisena sunnuntai-iltana. Suomi 100 -juhlamenu oli ravintolassa niin uusi, ettei vuorossa oleva tarjoilijakaan ollut vielä nähnyt yhtään valmista annosta. Glögikattiloiden lämmetessä lueskelen ruokalistan taakse painettua pientä pränttiä.

Selviää, että ekologisuuteen ja vastuullisuuteen on kiinnitetty huomiota – mainiota. Alkuruuan kirjolohi on Benellaa, Suomessa tarkoin kasvatettua ja rasvahapoiltaan tarkoituksenmukaista. WWF on lisännyt Benella-lohen vihreälle listalle, joka tarkoittaa, etteivät kasvatusmenetelmät aiheuta merkittäviä ympäristöhaittoja. Lohet ruokitaan pääasiassa kasviöljypitoisella rehulla ja vasta kasvatuksen loppuvaiheessa ne saavat syödäkseen sopivan rasvahappokoostumuksen aiheuttavaa, merikaloista lähtöisin olevaa kalaöljyä, jota valtaosa muun maailman kalakasvattamoista käyttää.

suomi 100 -juhlamenu benella lohitartar

Tässä kohtaa pieni aktivisti sisälläni muistuttaa erään kalakauppiaan sanoista: rahalla saa ja lobbaamalla keltainenkin alkaa näyttää vihreältä. Kasvatetulla kalalla on varmasti kaksi puolta, mutta haluan uskoa, että vaikka Benella-lohen kasvatuksessa on taatusti myös haittapuolia, on menetelmässä otettu askel oikeaan suuntaan.

Paistettu kuha on ruokalistan mukaan uiskennellut Imatralla. Ohra, tatit ja herneet ovat peräisin suomalaisilta pelloilta ja metsistä. Karitsa-annoksen ainesten alkuperää ei tarkemmin kerrota, vain jauhelihan ja herneiden mainitaan olevan suomalaisia. Toivottavasti omena-sipulipyreen ja lohkoperunoidenkin alkuperämaa on Suomi, kun juhlavuoden erikoismenusta kerran on kysymys.

koskenkorva sata

Viimein höyryävät glögilasit kannetaan pöytään. Tarjoilija tuo näytille juhlavuoden kunniaksi kehitetyn Koskenkorva Sata -pullon. Rapisevaan paperiin kääritty kirkas on tislattu ja maustettu 200 vuotta vanhalla reseptillä, jonka sisällön tietää vain Koskenkorvan suku. Glögin makeus piilottaa alleen mahdollisen makueron, varsinainen vertailu jää siis toiseen kertaan.

On aika tarttua haarukkaan ja veitseen. Kirjolohitartar on kermainen ja mätiä on annosteltu reilulla lusikalla. Lautasella on myös mukavan kirpeää suolaheinää. Perinteisen leipäpalan sijaan makeahko Maalahden limppu onkin murusteltu ja paistettu rapeaksi pannulla, jonka jälkeen tartarkakku on kieritelty muruissa kauttaaltaan. Limpun makeus tasapainottaa sopivasti lohitartarin suolaisuutta. Sitruunan suurkuluttajana kaipailisin ehkä pientä happolisää, mutta ilmankin pärjäsimme. Erityispisteet rapsahtelevasta suutuntumasta! Kyytipojaksi kaadetaan varsin kelpoisaa juhlavuoden nimikkosamppanjaa.

suomi 100 -juhlamenu benella lohi

suomi 100 samppanja

Karitsan kylkeen on lusikoitu supersileää ja ihanan makeaa omena-sipulipyreetä. Pannupihvi itsessään muistuttaa erehdyttävästi ruotsalaista sukulaistaan, wallenbergeriä. Hernelisuke saa ajatukset kääntymään länsinaapuriin vieläkin vahvemmin. Erillisessä kulhossa pöytään kannetut lohkoperunat kuitenkin palauttavat tasapainon, sillä ollakseen ruotsalainen, pannupihvi tarvitsee rinnalleen pottumuusin. Pihvin rapean pinnan alla on pehmeitä ja mietoja makuja, selvästi suomalaiseen suuhun suunniteltuja.

suomi 100 -juhlamenu karitsan pannupihvi

suomi 100 lohkoperunat

Omalla lautasellani on kaunis pala kuhaa. Voissa kullankeltaiseksi paistettu kala on aseteltu kermaisen tatti-ohraton päälle. Tatit ovat itsessään niin muhkean täyteläisiä, että kerman olisi voinut jättää kokonaan pois, eihän sitä yleensä Italian-serkkuunkaan lisätä. Kerma tekee annoksesta minun makuuni hieman raskaanpuoleisen, mutta onneksi viinipaketin valkoinen keventää imatralaisen kalakaverin kokonaisuutta.

suomi 100 kuha

suomi 100 viinit

Wine Galleryn juhlavuosiviinien etiketteihin on muuten painettu otteet Tove Janssonin freskoista Juhlat maalla ja Juhlat kaupungissa. Taiteen ystävä arvostaa tätäkin yksityiskohtaa!

Jälkiruuaksi saamme eteemme mustikkajäädykettä, tuoreita pensasmustikoita ja mansikoita sekä vadelmakastiketta. Annos on viimeistelty orvokeilla, jotka menun mukaan on kerätty Kotipellon puutarhalta, Nousiaisista. Ehkä vähän vaatimattoman oloisen annoksen ensimmäisen lusikallinen onnistuu yllättämään, sillä suuhuni leviää lapsuuden mustikkamaidon maku. Jälkiruoka on raikas ja maltillisen makea. Oikein pätevä päätös satavuotiasta Suomea juhlistavalle illalliselle.

suomi 100 mustikkajäädyke

jaloviina tammi

Paitsi ettei illallinen vielä päättynyt, ei suinkaan. Pohjanmaan kautta -viinipaketti pitää sisällään vielä kahvin tai teen sekä pienen naukun tammitynnyrissä kypsytettyä tähdetöntä jalojuomaa.

Illallisen jälkeen astumme kirpeään syysiltaan. Pakkasen nipistellessä sormia huomaan miettiväni miksi menuun ei ole suunniteltu lainkaan kasvisvaihtoehtoa. Satavuotiaassa Suomessa on ennen jääkaappien valtakautta eletty osittain omavaraisesti juureksilla ja viljalla. Kalaa oli tarjolla, mikäli ahti oli armollinen. Lihaakin oli, mutta vahvasti suolattuna, jotta se säilyi ilman kylmiötä.

suomi 100 jälkiruoka

Suomalaiset ovat yhä enemmän tietoisia yhteisen maapallomme tilasta ja moni tahtoo valita vähiten kuormittavamman vaihtoehdon, sillä pienilläkin teoilla on merkitystä. Osittainenkin kasvissyönti on ekoteko, johon soisi myös S-ryhmän asiakkaitaan kannustavan. Satokauden antimista olisi vaivatta taikonut herkullisen vegeannoksenkin, siitä olen aivan varma. Pakko silti nostaa peukkua juhlamenun ympäristövalinnoille, on tärkeää, että myös tämä näkökulma on ollut mukana annosten suunnittelussa ja raaka-aineiden valinnassa.

Oliko satavuotiaan makumaailma sitten onnistuttu tiivistämään kolmen ruokalajin juhlamenuun? Kyllä ja ei. Järvet, meret ja metsät olivat hyvin edustettuina, samoin viljapeltojen sato ja maitolaiturien kermaiset maut. Kasvimaan kuningattaria olisin kaivannut lautaselle lisää, mutta kaiken kaikkiaan juhlamenu yllätti kuin yllättikin positiivisesti ketjuravintoiloihin hieman skeptisesti suhtautuvan ruokabloggaajan. Kun hintakin jää alle neljänkympin, saa rahalle kelpo vastineen ja kynnys astua ravintolaan on matala. Uskallan siis hyvillä mielin painaa peukkua ja suositella teillekin.

Miltä satavuotias Suomi sinun mielestäsi maistuu? Jos saisit vapaasti valita, mikä ruokalaji edustaisi itsenäistä Suomea lautasellasi?

Viiniköynnöksiä ja tryffelinmetsästystä – patikointia Piemontessa

Kaupallisessa yhteistyössä: You Travel

Kuola valuu suupielestä kun torkahtelen bussin etupenkissä. Aikainen herätys ja lyhyet yöunet painavat silmiä. Onneksi ei tarvitse muistaa oikeaa pysäkkiä tai pelätä nukkuvansa aseman ohi, valmismatkalla kun ollaan. Riittää, että välillä raottaa silmäluomia nähdäkseen ikkunoista vaihtuvat maisemat. Milanosta Piemonteen johtavan moottorietien molemmin puolin hehkuvat keltaiset viljapellot. Olemme selvästi hedelmällisellä maaperällä.

viiniviljelmät

maisema Piemonte

Torkahdusten välissä kuuntelen vaivihkaa ryhmän muiden jäsenten juttuja ja mietiskelen mitähän viikosta tulee. Bussissa istuu 16 pakettimatkalaista ja opas. Emme ole tottuneet matkustamaan näin suurella porukalla. Matkanjärjestäjä You Travel on toimistona tuttu, mutta vain talvisista olosuhteista, Alpeilta ja Andorrasta. Perinteiselle vaellusmatkalle en ole koskaan ennen tohtinut lähteä. Kun tilaisuus yhdistää viinit ja vaeltaminen tuli, minua ei kovin montaa minuuttia tarvinnut maanitella. Matkan teema oli kuin minulle tehty.

Mies ravistelee minut hereille, sillä yhtäkkiä ympärillä kohoavat rinteet viiniköynnöksineen. Leukani loksahtaa, kun linja-auto kaartaa ensimmäiseen viiniviljelmien vuoraamaan laaksoon. Edessäni avautuu yksi kauneimmista maisemista koskaan. Tuijotan suu auki silmänkantamattomiin jatkuvia vihreitä kukkuloita. Tässä iässä harvoin enää menen ihailusta hiljaiseksi ikkunoista avautuvien näkymien edessä, sillä paljon on jo ehditty reissujen aikana nähdä. Nyt vatsaa kouraisevat sekä korkeus että maisemien kauneus. Tarkkailen ohi vilistävien viiniköynnösten satoa, hedelmiä näkyy vain siellä täällä. Viini on aikaisessa tänä vuonna, osa rypäleistä on jo kerätty.

maisema verduno

viiniviljelmät

Olen monessa mielessä ensikertalainen. Elämäni aikana olen tyhjentänyt satoja litroja viiniä, mutta varsinaisella viininviljelyalueella en ole koskaan käynyt. Patikointikokemuksetkin rajoittuvat päiväretkiin Kolilla ja Portugalin Azoreilla. En todellakaan tiennyt mitä odottaa, niinpä Piemonte ja Langhen viinialue löivät minua halolla päähän, niin että korvissa soi.

Bussi alkaa kivuta kohti Monforte d’Alban kaupunkia. Serpentiinitiellä vastaan tulee liuta maantiepyöräilijöitä ja muutama auto, muuten on hiljaista. Opas vitsailee, että näillä teillä pitää katsoa peräpeilistä tuleeko joku vastaan. Taitaa olla tarinankertojien sukua.

roddi

piemonte maisema

monforte d'alba

Kukkulan päällä odottaa hotelli Grappolo d’Oro, joka toimi tukikohtanamme seuraavan kolmen vuorokauden ajan. Saamme huoneen ylimmästä kerroksesta, alas laaksoon avautuvalla patiolla, joka on isompi kuin koko hotellihuone yhteensä. Hihkun riemusta ja taputan käsiäni. Mies pyörittelee päätään, sillä hänelle riittäisi vaatimattomampikin majoitus. Hotelli on kuulemma nukkumista varten. Minä istun pation kaiteelle ja hykertelen tyytyväisenä. Matka on alkanut varsin hyvin.

La Morrasta Verdunoon

Piemonte ja YouTravel yllättävät myös seuraavina matkapäivinä. Nähtävästi minulla ei etukäteen ollut minkäänlaista käsitystä mihin olin matkalla. Seuraamme hyvin merkittyjä reittejä oppaan johdolla. Otamme lyhyitä askelia, sillä kukkuloille nousevat polut ovat jyrkkiä ja niillä on paljon irtokiviä. Kuiva savimaa pölisee, edellisistä sateista on kaksi kuukautta. Vastaantulijoita ei kahtena ensimmäisenä päivänä ole yhtäkään. Tunnen oloni etuoikeutetuksi.

vaellusreitti

nebbiolo

Kävelemme La Morrasta Verdunoon viiniköynnösten lomassa ja saamme satoa korjaavalta viljeljijältä luvan maistaa kypsiä nebbiolo-rypäleitä suoraan köynnöksestä. Lajike on saanut nimensä laaksoissa ja rinteillä leijuvasta sumusta, nebbiasta. Siitä samasta, joka maalaa maiseman sinisen sävyillään ja häivyttää kukkulat usvaverhon taa. Matkaa on vain 3,5 kilometriä, taivallamme sen reilussa tunnissa.

Jokaisen viinitilan portilla haukkuu koira. Köynnösrivistöjen päihin on istutettu ruusupensaita. Niissä asuu hämähäkkejä, jotka torjuvat tuholaisia. Pikkulinnuille on kiinnitetty tukipuihin pönttöjä, linnut syövät mieluummin viiniä uhkaavia ötököitä kuin rypäleitä. Kemiallisia torjunta-aineita ei tarvita, eikä niitä edes saisi käyttää.

viiniviljelmät monforte d'alba

sadonkorjuu nebbiolo

nebbiolo

Muratit kiemurtelevat puiden rungoilla ja maassa on tämän tästä puista pudonneita tammenterhoja, pähkinöitä ja kastanjoita. Nappaan yhden taskuuni, tammenterho on täydellinen, kuin suoraan Disneyn piirretystä. Sää on mitä mainioin, sopivan lämmin, mutta ei hiostavan kuuma. Aurinko piileskelee ohuen pilviverhon takana. Siellä täällä kerätään viiniä. Traktorit jyrisevät köynnösten välissä ja poimijat leikkaavat rypäleterttuja koreihin. Turistit ottavat kuvia, minä muiden mukana.

Castello di Verduno

Castello di Verduno viinikellari

Castello di Verduno viinikellari

Verdunossa vierailemme kaupungin korkeimmalla kohdalla kohoavan Castello di Verdunon viinikellareissa. Kello on juuri ylittänyt keskipäivän, on sunnuntain ensimmäisen aperitivon aika. Siemaisen Pelavergaa, viiniä, jonka rypäleet kasvavat Verdunon lisäksi vain toisella pienellä paikkakunnalla Piemontessa. Punaista ja kevyttä, maistuu täydelliseltä varjoisalla terassilla, kevyen tuulen viilentäessä vaeltajia. Ja kuten piemontelaiseen tapaan kuuluu, juoma tarjoillaan ilmaisen aperitivo-lautasen kera. Juustoja, makkaraa ja leipätikkuja, juuri sopivasti pientä suolaista.

pelaverga

pelaverga

aperitivo

Treffit tryffelikoirien kanssa

Verdunosta Roddiin kilometrejä kertyy reilut neljä. Puolessa välissä vastaan jolkottaa kaksi koiraa: pikkuruinen vain 3 kuukautta vanha pinseri ja pari vuotta vanhempi sekarotuinen kaveri. Isäntä Giovanni Monchiero kävelee saappaissaan perässä ja liittyy seuraan. On aika metsästää tryffeleitä.

Edessämme avautuu pähkinäpuuplantaasi ja koirat ryhtyvät töihin. Pentu on mukana opettelemassa, mutta vainun saatuaan se on ihan yhtä innokas kuin vanhempi kollegansa. Isäntä metsästää tryffeleitä jo neljännessä sukupolvessa, taito on vahvasti hyppysissä. Hänen isoisoisänsä alkoi kouluttaa tryffelikoiria jo 1880-luvulla. Koirarodulla ei ole väliä, mikä tahansa koira oppii osoittamaan tryffelin paikan ja kaivamaan sen esiin. Pähkinäpuut ja tryffelisienet elävät symbioosissa, mutta kukaan ei pysty ennustamaan minkä puun juurelle rahanarvoiset aarteet ovat kunakin vuonna piiloutuneet.

tryffelikoira

tryffelikoira pinseri

Giovanni hokee koirille dov’è, dov’è, dov’è? – missä tryffelit ovat? Isompi juoksee varman näköisenä puun juurelle, mutta ryhtyykin tarpeilleen. Pieni seuraa perässä. Lopulta toinen koirista saa vainun ja alkaa kaivaa maata. Giovanni antaa koiran pöllyttää kovaa savimaata, kunnes tryffeli alkaa pilkottaa saven seasta. Sitten käteen otetaan pieni hakku ja varoen poistetaan maa arvokkaan sienen ympäriltä. Tehtävä ei ole ihan helppo, yksi meistä lyö hakun keskelle tryffeliä ja Giovanni parahtaa. Voimakas tuoksu leijailee saman tien ilmoille.

tryffelihakku

tryffelin kaivaminen

Kun hakkua tarjotaan minulle, tartun siihen epäröimättä. Tämä on yksi ruokabloggaajan unelmista. Savinen maaperä on todella kovaa ja joudun hillitsemään itseäni, etten innostu liikaa. Pinserinpentu tulee apuun ja kynsii maata kuin viimeistä päivää. Viimein tryffeli antautuu ja siinä sen nyt on kädessäni, kauniina ja huumaavan tuoksuisena. Kuvauksen jälkeen Giovanni sujauttaa sienen omaan taskuunsa ja iskee silmää.

onnellinen tryffelinmetsästäjä

tryffelikoira

Jatkamme kävelemistä kohti Roddia, jossa meitä odottaa katettu tryffelipöytä. Vadeissa on tryffelisalamia, tryffelilevitettä, tryffelimarinoitua paikallista tuma-juustoa ja tryffelihunajassa pyöriteltyä parmesania. Ja tietysti litrakaupalla viiniä. Tarkoituksena on todennäköisesti pehmittää meitä ostamaan Universitá dei Cani da Tartufon tryffelituotteita ja niinhän me vuorenvarmasti teemme. Ei tällaisen kokemuksen jälkeen muuta voi.

tryffelisalami

tryffelikauppias

tuma-juusto

tryffelihunajaa ja parmesaania

Ostoskassi täyttyy tryffeliöljystä, tryffelivoista ja viipaloidusta tryffelistä. Viinin jälkeen on pakko testata myös nebbiolo-rypäleistä valmistettu grappaa, jota Giovanni kaataa pieniin laseihin selvästi ylpeänä.

tryffelituotteet

nebbiolograppa

tryffelikoira

Ennen kuin bussi noutaa meidät takaisin Monforte d’Albaan käymme tervehtimässä pihassa pötköttelevää 12 vuotiasta veteraania. Vanhus pääsee ansaitulle eläkkeelle, heti kun pentu sisäistää metsästyksen salat. Koirat ovat selkeästi omistajilleen rakkaita, niitä silitellään tämän tästä ja otetaan syliin. Tiedän jo nyt, että tämä on heittämällä yksi parhaimmista kokemuksista, jota olen elämäni reissuilla kohdannut. Tryffelinmetsästyksen hohtoa ei heikennä edes se, että paluulennolla kuulen toisen suomalaisryhmän matkaajan kertovan vieruskaverilleen lähes identtisen tarinan.

tryffelimuseo

Päivän päätteeksi makaan hotellihuoneen sängyllä ja mietin kokemaani. Yhden ainoan vuorokauden aikana minut on lyöty ällikällä niin monta kertaa, etteivät kahden käden sormet laskutoimitukseen riitä. Valmismatkan hyödyt alkavat hahmottua. Minulla oli ennakkoluuloni, sillä yleensä matkustan omatoimisesti.

sadonkorjuu nebbiolo

sadonkorjuu nebbiolo

Ensimmäinen päivä pyyhkäisi ennakkoluuloni taivaan tuuliin, kun tajusin etten ikimaailmassa olisi osannut järjestää vastaavaa elämystä itse. Vaikka polut ovatkin kohtuullisen hyvin merkittyjä, Google ei ainakaan kovin helposti löydä ajantasaisia karttoja. En tiedä olisiko meitä kahdestaan kutsuttu viinikellarikierroksille, eikä pieneen mieleenkään olisi tullut etsiä tryffeleitä tai niiden metsästäjiä. Miksi kukaan ei aiemmin ole kertonut minulle Piemontesta ja Barolon alueesta? Miten minä eksyin tänne vasta nyt?

malja piemontelle

Vaikka matka on vasta aluillaan, pääni sisällä alkaa muotoutua selkeä suunnitelma. Ensi syksynä, sadonkorjuun aikaan, me tulemme tänne uudelleen. Kävelemme viinitilalta toiselle, yövymme majataloissa, syömme itsemme ähkyyn ja nukahdamme puhtaisiin lakanoihin pienessä viinihiprakassa. Tiedän kysymättäkin, että mies on samaa mieltä.

Lue myös:
Patikoijan paremmat piknik-eväät
Baroloa ja parsarisottoa – visiitillä Sukulan viinitilalla
Piemonten ruokataivas – pastaa, risottoa ja pannacottaa