Unohtunut lompakko ja muita kertomuksia rahasta ja rakkaudesta

”On muuten sun vuoro maksaa, oot mulle kaksi illallista pystyssä!”, huudahtaa Vesa Sinille viimeisimmässä Ensitreffit alttarilla -jaksossa. Mieleeni nousevat samankaltaiset sanat kolmen vuoden takaa, kun keltainen lehdistö ruoti lööpeissään törkeäksi tulkittua käytöstäni. ”Ensitreffit alttarilla -morsian maksattaa miehellään kaiken”, ”Pia unohti lompakkonsa, Jussi joutui maksumieheksi.” Nämä mieltä ylentävät median klikkiotsikot ja yleistetyt oletukset naurattavat nyt, mutta silloin ne murjoivat minut mustelmille. Myös keskustelupalstojen luokattomat kommentit osallistuivat mustamaalaamiseen, mutta se tuskin yllättää ketään.

Totuus oli hieman toisenlainen. Keskinäinen vitsailu tulkittiin vittuiluksi, ja omalaatuinen huumori merkiksi siitä, että olen hakenut ohjelmaan löytääkseni rikkaan miehen. Kameralle tallentuneista yksittäisistä lausahduksista vedetyt johtopäätökset eivät olisi voineet pahemmin metsään mennä, sillä kymmenen leikatun minuutin ja oikean elämän välille ei noin vain voi yhtäsuuruusmerkkiä piirtää.

Rahasta ja rakkaudesta

Kaikki nuo kärpäsestä kyhätyt kohuotsikot kertovat siitä, kuinka rahasta puhuminen on tässä maassa edelleen jonkinlainen tabu. Ja kun rahaan yhdistetään rakkaus, ollaan todella vaarallisilla vesillä. Siksi aion nyt puhua teille hetken rahasta ja rakkaudesta, varsinkin yhdessä, mutta myös erikseen.

maisema

Aloitetaanpa rakkauden ensiaskelista. Kuvittele mielessäsi ensimmäiset tai toiset treffit. Vaikka edellisistä olisikin aikaa, muistat varmasti, miltä se tuntui. Kahvilan kassa tai baaritiski, ravintolaillallinen tai jäätelökioski – paikalla ei väliä, kysymys yllättää silti joka ikinen kerta. Siinä sitä sitten tuumitaan tuntemattoman ihmisen kanssa maksetaanko yhdessä vai erikseen, pannaanko samasta vai laitetaanko lasku puoliksi? Vilkuillaan vaivihkaa toisiamme, kaivellaan käsilaukkuja ja povitaskuja ja yritetään luovia tutkimattomilla vesillä.

Mitään sääntöä siihen, kuka tarjoaa ja kuinka paljon, ei todellakaan ole ole. Sukupuolittuneilla perinteillä voi minun puolestani heittää sorsia ja muita vesilintuja ja antaa niiden vajota syvälle savipohjaan. Toisille tarjoaminen kuitenkin on tärkeää, ja olenpa kuullut kerrottavan, että treffiseura on jätetty siemailemaan oluttaan yksin, kun ei ole ymmärtänyt maksaa molempien juomia. Nykyisen puoliskoni tarjosi ensimmäiset yhteiset oluet, mutta toisella kierroksella minä kaivoin kuvettani mielihyvin.

Sillä, onko miehellä rahaa, ei ole koskaan ollut minulle merkitystä. Kunhan tulee toimeen omillaan, se riittää, sillä minun tuloillani ei kahta aikuista elätetä. En siis metsästä lihavia lompakoita, en etsi elättäjää, en odota kieli pitkällä perintöä, enkä marssi verotoimistoon vaatimaan viime vuoden tulotietoja. Huolehdin itsestäni ja hän saa luvan tehdä samoin.

Millainen rahankäyttäjä minä olen?

Taloudellinen riippumattomuus on ollut minulle aina tärkeää, olen siis tarkan markan nainen. Lasken, budjetoin ja kulutan harkiten. (Paitsi keväällä 1999 kun sain ensimmäisen vakituisen työn ja 13 000 markan palkka kilahti ensi kertaa tilille. Silloin saatoin vähän seota ja kantaa kotiini kahmalokaupalla tarpeettomia paitapuseroita ja pitkiä hameita, vain siksi koska voin.) Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että lokkeilisin muiden lompakoilla.

Olen tullut toimeen välillä todella vähällä, opiskeluaikana onnistuin siirtämään syrjään aikanaan jopa osan opintotuestani. Kun rahaa on käytössä vähän, käytän sitä automaattisesti pihistellen. Saatan kävellä keskustasta kotiin, jos fillari on talviteloilla, eikä kuukausilippukaan ole voimassa – vain säästääkseni 2 euroa ja 20 senttiä. Metrolla olen useasti ajanut vain Koivusaareen asti, ja rullaillut siitä fillarilla eteenpäin Otaniemeen, sillä maksaahan seutulippu melkein 5 euroa.

Kahden käden sormet eivät riitä laskemaan niitä kertoja, jolloin olen jättänyt vaatteen hankkimatta, koska se on liian kallis. Jos muutaman hyvin nukutun yön jälkeen shoppailu houkuttelee edelleen, saatan muuttaa mieleni, mutta yleensä päätös pysyy. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että etsisin samantyylisen tuotteen käsiini ketjuliikkeestä, vaan tsekkaan mielummin käytettyjen vaatteiden valikoiman tai käyn kylässä vaatelainaamo Vaatepuussa, jonka jäsenyyden lunastin itselleni puoli vuotta sitten. Ostan siis harvoin ja laatua, jos vaan rahatilanne sen sallii. Pyrin muutenkin käyttämään verorahoillani maksettuja palveluita kuten kirjastoja ja ostamaan tavaroiden sijaan elämyksiä, joista jäljelle jää elämänmittaisia muistoja, ei ympäristöä kuormittavia kampekasoja.

puu rahasta ja rakkaudesta

Tunnen mielihyvää, kun pankkitilini saldo kasvaa ja rahasto, johon sijoitan on 30 prosenttia plussan puolella. Aina välillä mietin, mihin tunne oikein perustuu. Asuuko sisälläni pesänrakentaja, joka hyrisee tyytyväisenä kun pesämuna kasvaa, onko vanhempieni yrittäjäura tehnyt minusta varovaisen vai mistä on kysymys?

Asuntolainaa on vielä paljon, mutta sekin vähenee näillä koroilla vinhaa vauhtia. 42-vuotiaana alan vihdoinkin olla tilanteessa, jossa jemmassa on riittävä summa rahaa pahan päivän varalle. Kolmen kuukauden palkalla elää tarvittaessa vaikka puoli vuotta, jos isoja hankintoja ei tarvitse tehdä.

Olen sinnitellyt niin pitkään pienillä tuloilla, että nyt, kun laskutan kuukausittain kivoja summia, en tiedä mihin rahani laittaisin. Vuodenvaihteessa työtilanteeni hyvin todennäköisesti taas muuttuu, joten siihen asti elän säästellen, vaikka tilillä sievoinen summa seisookin. Sijoitan rahojani lähinnä uusiin työvälineisiin, kuten läppäriin ja kännykkään. Uuteen kameranrunkoon ehdinkin jo investoida. Niiden kulut voin vähentää ainakin osittain, sivutoimisena yrittäjänä hyödyn myös alvien vähennysoikeudesta ja alarajahuojennuksesta.

Sinun, minun vai meidän rahat?

Rakkauden ja rahan sovittaminen samaan yhtälöön on helpommin sanottu kuin tehty. Jos toinen suhtautuu rahaan huolettomasti ja toinen laskee jokaisen sentin, voi rakkauden ryppy eskaloitua ylitsepääsemättömäksi railoksi heti seurustelun alkuvaiheessa. Parempi onkin puhua pätäkät halki poikki ja pinoon heti, kun hommassa alkaa näkyä vakavoitumisen merkkejä.

Meillä on omat rahat ja lainat, mutta pakolliset asumiskulut, vakuutukset ja ruoka maksetaan yhdessä. Kun palkka tipahtaa tilille, loppusummasta siirretään erilliselle ruokatilille tietty prosenttimäärä. Kumpikin siis osallistuu sapuskoihin suhteessa omaan tienestiinsä. Riittävä prosenttiluku on löydetty haarukoimalla, ja sitä on nostettu pikkuhiljaa, kunnes saavutettiin tasapaino, jossa tilin käyttöä ei tarvitse ruokakaupan kassalla miettiä. Taloustilillä on aina riittävästi rahaa.

Suurempia hankintoja tulee eteen harvoin. Mielummin kunnostamme ja korjaamme, kuin ostamme uutta. Lokakuun alkupuoliskolla mies hioi ja lakkasi aikanaan käytettyinä ostetut ruoka-, sohva- ja yöpöydän. Pienempienkin ostosten yhteydessä käymme yleensä keskusteluja siitä, tarvitsemmeko todella tätä vai pärjäämmekö ilmankin. Uuden tavaran hamstraamisen sijaan yritämme pikkuhiljaa päästä eroon vanhasta ja tarpeettomasta, jota 40 vuoden aikana on nurkkiin ja kaappien perälle pinoutunut pölyyntymään.

Ulkona syömme nykyään korkeintaan kerran kuukaudessa. Lasku maksetaan suurin piirtein vuorotellen. Tiedän pariskuntia, jotka merkitsevät kaikki yhteiset ostokset exceliin ja kuukauden päätteeksi tasaavat tilit. Sellaisiakin suhteita on, joissa paremmin tienaava maksaa lähestulkoon kaiken. Ja miksipä ei, jos se on molemmille osapuolille okei, onhan perinteisessä parisuhteessa tavallaan kyse yhteisestä potista. Koko homman juju onkin siinä, ettei tarvitse tehdä kuten muut, sillä ne muut eivät elä teidän arkeanne, istu ruokapöydässänne tai päätä hankinnoistanne. Rahan ja rakkauden voi yhdistää, kuten parhaaksi näkee, eikä sitä tarvitse selitellä tai perustella kellekään.

almuja

Haluaisin sanoa aiheesta kaiken, mutta tähän mennessä olen pureskellut mammonan maailmasta vain pienen palasen. Sen sijaan, että jatkaisin tekstin kirjoittamista ja sanamuotojen hiomista maailman tappiin saakka, julkaisen tämän tekstin torsona ja suosittelen teitä kääntymään kaikkien aikojen massimuijan, Julia Thurénin puoleen. Hän on nimittäin aivan vastikään kirjoittanut turkoosien ja kullattujen kansien väliin kaiken rahasta – ja ottaa kantaa myös rakkauteen. Joten ihan turhaa minä tässä monologiani jatkan. Kaikki on jo kirjoitettu.

(Itsehän en kirjaa ole vielä käsiini saanut, sillä ehtiessäni kirjamessuilla oikealle osastolle, se oli jo loppuunmyyty. Olen kuitenkin kuullut opuksesta pelkkää hyvää, joten uskallan suositella lukematta – ja todennäköisesti myös lukemisen jälkeen. Stay tuned.)

Mutta. Aion kuitenkin kantaa korteni kekoon ja lyödä lekalla tämänkin tabun tomuksi ja onnea tuoviksi sirpaleiksi. Siksi aloitan marraskuun ensimmäisenä päivänä rahapäiväkirjan, jonka viivan alle kertyneet eurot jaan teille myöhemmin senttiäkään säästämättä. Erityisesti aion kiinnittää huomiota siihen, paljonko pätäkkää valuu ruokakauppojen pohjattomaan kassaan ja ravintoloiden tiskien taakse. Vielä en ole päättänyt, onko seurantajakson pituus viikko, muutama vai peräti kokonainen kuukausi. Jotain jännitettävää pitää teillekin jättää.

Sillä aikaa olisi mielenkiintoista tietää, millaisia rahankäyttäjiä siellä ruudun toisella puolella istuu? Mihin tuhlaat ja missä nipistät? Ovatko raha ja rakkaus joutuneet törmäyskurssille? Sana on vapaa ja kommenttilootassa rutkasti tilaa.

Kaikella mitä tapahtuu, on tarkoitus

Uskon tietyllä tapaa kohtaloon. Siihen, että kaikella mitä elämässäni kohtaan, on tarkoitus. Uskon myös intuitioon, sillä alitajuntamme on fiksumpi kuin moni ymmärtää. Sitä pitäisi uskaltaa kuunnella enemmän. Tämän kaiken lisäksi uskon mukavuusalueen ulkopuolelle astumiseen, silloin kun se tuntuu oikealta. Menneisyydessä tehdyt pienetkin valinnat vaikuttavat tulevaisuuteen ennalta arvaamattomalla tavalla. Sanovat, että viisi vuotta sitten tehdyt valinnat realisoituvat nykyhetkessä. Ne ovat oikeassa, jos minulta kysytään.

Kesän 2018 korvilla kuusi uskaliasta miestä ja naista asteli alttarille. Tänään nuo rohkeat tapaavat toisensa televisiossa, kaiken kansan nähden. He tietävät jo miten kävi, me muut saamme jännittää vielä kymmenen jakson ajan. Tänään puoli valtakuntaa odottaa malttamattomana, että kello näyttäisi yhdeksää. Kotisohville on kannettu eväät, suklaata, herkkuja ehkä jopa kuohuviiniä, onhan kyseessä sentään Ensitreffit alttarilla. Siellä istun minäkin, sohvan uumenissa, yhdessä kumppanini kanssa. Puren kynsiäni, jännitän parien puolesta ja painan asiantuntijoiden viisaat sanat tiukasti mieleeni.

Neljä vuotta aiemmin minä olin yksi heistä. Viidennen kauden alkaessa saan kunnian heittää harteilleni kokemusasiantuntijan viitan. Katson jokaisen jakson ennakkoon ja kirjoitan siitä, mitä mieleeni nousee. Mitä tunsin silloin ja mitä tunnen nyt. Myötäelän ja tsemppaan avioon astuvia pareja, ja voin vain kuvitella, millainen pyörremyrsky heidän päässään pyörii juuri nyt. Syke nousee pelkästä ajatuksestakin.

Ja ettei kenellekään jäisi epäselväksi, painotan vielä, että kirjoitan omasta kokemuksestani. Mielipiteeni ovat minun ja katsantokantani hyvin subjektiivinen. Mieleni tekee taatusti myös neuvoa, sillä neuvomisessa olen vähän turhankin taitava. Yritän kuitenkin pitää mölyt omassa mahassani ja keskittyä siihen, mikä on hyvää. En etsi naimanaamoja, en vertaile elämäntyylejä, enkä vedä mutuun perustuvia johtopäätöksiä tai kyseenalaista arvoja. Seuraan, teen huomioita, nauran, itken ja samaistun. Ja opin toivottavasti itsestänikin lisää.

Toivon, että parit uskaltavat madaltamaan omat muurinsa, päästämään toistaiseksi tuntemattoman ihmisen lähellensä ja antamaan hänelle mahdollisuuden, oli ensivaikutelma mikä tahansa. Sillä pinta saattaa pettää, ja sisällä saattaa piileskellä hiomaton timantti, joka lopulta valaisee kahden onnellisen elämän. Sitä minä toivon ja sille peukkuja pidän.

ensitreffit alttarilla

Ja kuten aiempinakin vuosina, teitä kaikkia pyydän olemaan ihmisiksi.Suhtautumaan suvaitsevasti, inhimillisellä ymmärryksellä ja lempeällä mielellä. Kannustamaan, tsemppaamaan, lähettämään kauniita ajatuksia ja sanoja. Sillä edessänne on tänäkin vuonna kuusi tavallista suomalaista naista ja miestä, jotka haluavat vain löytää elämäänsä rakkautta. Kuten jokainen meistä.

Kaikella mitä tapahtuu, on tarkoitus. Ilman viimeisien vuosien dominoefektiä en olisi tässä, kirjoittamassa teille, mitä mieleni päällä liikkuu. Ajatuksiani uudesta kaudesta voit lukea Maikkarin netistä. Uusi postaus julkasitaan aina jokaisen jakson jälkeen, tiistaisin tasan kello kymmenen. Tervetuloa mukaan ikimuistoiselle matkalle!

Lyhyenä hetkenä – komeasti kolmevuotias!

Ei mene tasan nallekarkit tämän blogilapsen syntymäpäivillä. Ensimmäistä ja toista vuosipäivää juhlittiin myöhässä ja kolmannella maataan punkan pohjalla kesäflunssassa. Hengitys rohisee, pää on tukossa ja kuumemittarin lukema pysyttelee sitkeästi 37 asteen yläpuolella. Voi lapsiraukkaa. Täten pyhästi lupaan, että neljättä vuotta juhlitaan menneidenkin merkkipäivien edestä. Kakkukekkereillä, kaikenkirjavilla ilmapalloilla ja kuplajuomalla, joka ei lopu kesken. Päivämäärä on jo merkitty kalenteriin ja ympyröity punaisella sydämellä.

Tukkoinen pää on hidas ja sormet helteestä hikiset, joten onnitteluvärssy saattaa jäädä minimittaiseksi, eikä sen sisällöstäkään ole takeita, mutta yritetään nyt kuitenkin. Tärkeintä on ajatus, vai miten se meni?

appelsiinipuu

Miten luonnehtisin silmäterääni? Ikäisekseen se on fiksu ja vähän filmaattinenkin. Omapäinen, erilainen, iloinen ja joskus jopa hauska. Loputon uteliaisuus on sen vallitsevin luonteenpiirre. Välillä tiedonjano yltyy niin valtavaksi, että kirjoittajaa hengästyttää. Se on tietoinen maailmasta ja osaa jo puhua ilmastonmuutoksesta, ympäristöstä ja kestävistä valinnoista. Kaikkein mieluiten se puhua pälpättää kuitenkin ruuasta ja reissaamisesta. Olen kyllä yrittänyt kertoa, että ilmastonmuutos ja lentäminen kulkevat käsi kädessä, mutta tieto ei ole vielä tavoittanut kolmevuotiaan korvia. Tänä vuonna on valloitettu Englanti, Viro, Espanja, Ruotsi, Montenegro, Hollanti, Portugali, Skotlanti ja kahteen kertaan Italia. Tulevana vuotena piilotan matkalaukun vaatehuoneen perimmäiseen nurkkaan ja siirrän rinkan saataville. On aika mennä mökille ja metsään.

Myös rakkautta on ruodittu. Vaaleanpunaisena mohairlankana se kulkee meteliä pitämättä muiden teemojen lomassa. Tulipunaisen kankaan kuteet odottavat jo syksyä, jolloin kangaspuihin viritellään vähän valkoista, aavistus sinistä, jotain uutta, häivähdys lainattua ja pikkuisen vanhaa. Ei, en tietääkseni ole menossa naimisiin, mutta blogilapseni saa sisaruksen, joka näkee päivänvalon Maikkarin netissä sillä hetkellä, kun uudet rohkeat ja ennakkoluulottomat parit astuvat televisiossa avioon ensimmäisillä treffeillään.

Vauhtia ei puutu, eikä vaaratilanteiltakaan ole vältytty, sillä sellaisia ne kolmevuotiaat ovat. Haparoivat askeleet ovat historiaa – nyt juostaan ja kovaa! Oma tyyli  ja osaaminen on vahvistunut ja vihdoinkin olen saanut taottua kaaliin myös sen, ettei haittaa, vaikka on erilainen tai genren outolintu. Umpihangessa uppuroidessa näkee, kokee ja tuntee tuhannesti enemmän kuin seuratessa valmiiksi aurattua polkua. Siellä me taaperramme käsi kädessä, jalat reittä myöten lumessa, blogilapseni ja minä.

puutarhassa

Yhdessä olemme yltäneet umpihankihiihtojen palkintosijoille. Enkä tarkoita nyt bling-bling-blogigaaloja ja niissä jaettavia pönöttäviä pystejä, vaan rutikuivaa rahaa, jolla voi maksaa lainaa ja täyttää jääkaappia. Seteleiden eteen on tehty oikeita töitä: suunniteltu somesisältöjä, kirjoitettu konsepteja, lähetetty kymmeniä tarjouksia, kuvattu ja käsitelty tuhansia ruutuja, konsultoitu, neuvoteltu, hiottu lauseita, höylätty sanoja ja viilattu pilkkujen paikkaa. Sekä blogissa että sen ulkopuolella. Lopulta tultiin siihen pisteeseen, että ainoa järkevä ratkaisu oli perustaa yritys. Näin yrittäjien tyttärestä, joka koko elämänsä on vannonut palkkatyön nimeen, tulikin sivutoiminen yksinyrittäjä. Tilipussiin kolahtaa toistaiseksi myös puolikkaan päivätyön palkka, mutta ensi vuonna tähän aikaan tilanne saattaa olla aivan toinen.

Kiitos kuuluu paitsi kolmevuotiaalle, myös teille kaikille lojaaleille lukijoille – olette korvaamattomia! Viimeisen vuoden aikana olette käyneet kolistelemassa blogikotini ovia reilut 250 000 kertaa. Se on hurja luku itsenäiselle, itsepäiselle ja itseoppineelle, joka tarpoo tuntemattomassa maastossa ilman portaalien tukea. On mielettömän mukava huomata sekin, että mielenkiintonne kohteet ovat yhtä monipuolisia kuin bloginkin. Eniten suosiota on niittänyt täydellisen ruisleivän resepti, hopeamitali ripustetaan vapaaehtoisesti lapsettoman kaulaan ja pronssia jaetaan laskureissun pakkausvinkeille. Mitalisateen tuntumassa keikkuvat myös Vanhan Porvoon Glassikon suloinen brunssi, kestosuosikkini sitruunarisotto sekä teksti siitä, kuinka rakkaus ei ole vain ruusuja ja romantiikkaa.

Pia Alapeteri kuva: Teemu Kurko

Onnea ihana ja itsepäinen Lyhyenä hetkenä, olet saavuttanut kolme vuodessa paljon enemmän kuin koskaan osasin kuvitellakaan! On ilo seurata kasvupyrähdyksiäsi, rämäpäisen rohkeuden ryöpsähtelyä ja kärrynpyöriä, jotka heittävät maailmani välillä ylösalaisin. Yritän pysyä vauhdissasi jatkossakin!