Parisuhteen pelastaja – tee-se-itse treffiboksi

Läppäri, telkkari, Netflix, Candy Crush, sosiaalinen media, Hesari ja duunit. Myönnän vastahakoisesti, että suurin osa hereilläoloajastani kuluu edellä mainittujen liiankin addiktoivien aktiviteettien parissa. Kun parisuhdesoppaa maustetaan vielä säännöllisillä harrastuksilla sekä bloggaajan viikoittaisilla velvoitteilla, on parisuhteen yhteinen aika todella kortilla. Tässä me nytkin istumme, kylki kyljessä, sohvalla, omissa ajatuksissamme. Toinen selaa Ylen uutisia, toinen suunnittelee seuraavan päivän töitä.

Peiton alle pötkähdämme yhdentoista jälkeen. Poimimme yöpöydälle pinotuista kirjoista päällimmäisen ja sukellamme tarinoihin ja kielen koukuttaviin kiemuroihin. Kun silmät alkavat väsyä, eikä sukeltelu sanojen seurassa enää suju, suukotamme hyvää yötä ja uuvahdamme unten maille. Herätyskellon soittaessa Amelien teemaa, hipsimme kylpyhuoneen kautta keittiöön. Jaamme Hesarin – hänelle kulttuuri, minulle loput – ja hotkaisemme aamiaiskulhomme tyhjiksi. Pussaamme ja toivottelemme hyvää työpäivää. Pian polkupyörä sujahtaa sisäpihan halki kohti kymmenen kilometrin päässä odottavaa nörttipajaa. Minä istun työpöydän ääreen ja avaan läppärin.

Kymmenen tunnin kuluttua kaava toistuu.

treffiboksi

Yrittäjän elämä vaatii välillä myös viikonlopputöitä, ja lauantai on duunipäivä siinä missä muutkin. Koetan kuitenkin suoriutua pakollisista tehtävistä miehen sulkapallovuoron aikana. Joskus onnistun, mutta useimmiten en. Hikisen miehen kolistellessa kotiin tuijotan läppärin ruutua samassa paikassa kuin kaksi tuntia aiemmin, olen liikahtanut tuskin senttiäkään. Poikkeukset vahvistavat säännön tässäkin tapauksessa, ja samalla ne piirtävät kontrastia päiviimme murmeleina. Yhteisestä tekemisestä saa energiaa, jolla jaksaa pitkään. Miksi ihmeessä nyhjäämme älylaitteidemme seurassa, kun voisimme kerätä yhteisiä kokemuksia ja hyvää tekevää energiaa paljon enemmän ja paljon useammin.

Meillä ei ole lapsia, emmekä siis elä ruuhkavuosia, vaikka niin voisikin ikävuosistamme päätellä. Silti yhteinen aika on kiven alla. Jotain tarttis siis tehdä, mielummin ennemmin kuin myöhemmin.

Treffiboksi parisuhteen pelastajana?

Ratkaisu on yllättävän yksinkertainen. Kaksitoista kirjekuorta, kaksitoista kuukautta ja vähintään kahdettoista treffit vuoden aikana. Idean deittilaatikkoon löysin alun perin ystäväni Miian blogista. Tapojeni mukaisesti muokkasin konseptia vähän, sillä halusin myös mieheni innostuvan asiasta ja sitoutuvan siihen. Niinpä pari viikkoa ennen joulua, kun molemmat tuskailimme toistemme millä muistaa ja mitä ostaa, ehdotin, että unohtaisimme tavaralahjat ja antaisimme toisillemme aikaa. Mies kuunteli epäluuloinen ilme kasvoillaan ja mietti varmaan mielessään, mitä olen hänen pään menokseen taas kehitellyt. Muutaman minuutin palopuheen jälkeen hän kuitenkin nyökkäili jo hyväksyvän oloisena. Treffiboksi oli hänestäkin erinomaisen hyvä idea.

treffiboksi

Päätimme jakaa treffivastuut. Minä keksisin tekemistä kuuteen kirjekuoreen, ja hän tekisi samoin. Jokaisen kuukauden ensimmäisenä päivänä arpoisimme sokkona kuorista onnekkaimman ja avaisimme sen. Sitten kaivettaisiin kalenterit esiin ja lyötäisiin lukkoon päivä. Olimme sopineet, että kuoreen voi kirjoittaa myös ajankohdan, jos treffit ovat tiettyyn vuodenaikaan, kuukauteen tai viikkoon sidottuja. Saaripiknik on oletettavasti mukavampi toteuttaa auringon lämmittäessa piknik-vilttiä ja souteleminenkin on mahdotonta jäiden aikaan. Vastoin kaikkia odotuksiani mies oli hoitanut homman kotiin ennen minua. Minä pähkin vaihtoehtoja vielä aatonaattona sulkeutuneena kelohonkaisen tunturimökin makuuhuoneeseen, hän oli pakannut valmiit kuoret matkalaukkuun jo kotona.

Kun treffiboksi eli silkkinauhalla yhteen sidottu kuoripino aattona purettiin, minun kuoristani muutamassa oli aikamääre touko–syyskuu, miehen kirjailemissa treffikuorissa luki muutamassa ”kesä”. Yhteen kuoreen oli merkitty tarkkaan määritelty viikonloppu. Toukokuussa minut ilmeisesti vietäisiin treffeille, jotka kestävät yön yli – ihanaa!

Vieläkään en tiedä minne, sillä se on kuulemma yllätys. Sillä ei oikeastaan ole edes väliä, sillä sydämeni sulaa pelkästä ajatuksesta, että hän on yksikseen sumplinut, suunnitellut ja säätänyt matkaa, majoitusta ja ties mitä muuta. Kerta on elämässäni ensimmäinen, koskaan aiemmin kukaan ei ole järjestänyt minulle mitään vastaavaa. (Ei, tuotantoyhtiön järjestämiä häitä ja häämatkaa ei lasketa.) Romantiikannälkäinen sieluni on ikuisesti kiitollinen.

Jouluaattona avattiin myös ensimmäinen kuori, joka johdatti meidät kokeilemaan lentämistä Föönin tuulitunnelissa. Sen jälkeen olemme ehtineet testata Cinamonin K18-elokuvanäytöksen, ihmetellä leijuvaa betonijärkälettä Amos Rexissä ja syödä hyvin Going Greek -kuppilassa. Minun kuoristani on nyt käytetty kolme, ja on pakko tunnustaa, että ei ole mitään muistikuvaa, mitä jäljellä olevat pitävät sisällään. Kutkuttavan jännittäviä aikoja on siis edessä. Kunhan treffivuosi on saatu pakettiin, raporttia ja treffivinkkejä seuraa.

treffiboksi

Vaikka vuotta on takana vasta reilut kolme kuukautta, treffiboksi on jo nyt tehnyt suhteellemme hyvää. Edelleen saatamme nyhjätä arkena sohvalla vierekkäin, mutta ilman television hypnoottista välkettä tai älylaitteiden puskemaa notifikaatiotulvaa. Yhtä lailla saatamme nousta ja lähteä leffaan, kävelylle, fillaroimaan tai vaikka ulos syömään. Tuosta vaan, ilman sen suurempia ennakkovalmisteluja. Säännöllinen yhteinen tekeminen ja sen suunnittelu on aktivoinut ajattelemaan ja herätellyt tajuamaan, että parisuhde tai se maailman rakkain ihminen siinä vierellä ei todellakaan ole itsestäänselvyys. Parisuhde pysyy tuoreena, terveenä ja hyvissä voimissa, kun siitä pidetään huolta.

Jos parisuhde on syvässä kriisissä, treffiboksista tuskin on pelastajaksi, mutta tällaisten laiskuuteen taipuvaisten älylaitteiden orjien takapuolet se sai nousemaan sohvalta ja tekemään asioita enemmän yhdessä. Jos siis rämmit ruuhkavuosissa tai muuten kaipaat piristystä parisuhteeseen, itse askarreltu treffiboksi saattaisi hyvinkin ohjata oikeaan suuntaan – suosittelen lämpimästi kokeilemaan!

M/S Romantic ja muita mielettömiä risteilykokemuksia

Suomi tai ainakin oma somekuplani sekosi maaliskuussa YLEn tuottamaan, neliosaiseen M/S Romantic -draamasarjaan. M/S Romantic kuvaa riipaisevan realistisesti suomalaisten suosimaa risteilykulttuuria, joka lienee maailman mittakaavassakin ainutlaatuinen. Sarjassa seikkailee pelottavan todentuntuisia hahmoja: kuumia kissoja metsästäviä kovia kundeja, jotka eivät onnistu loppupeleissä pokaamaan yhtäkään naista. Häitä juhliva ja riitaa haastava seurue, jonka morsian päätyy juomaan hyttiin viiniä elämää nähneen yhden hitin ihmeen kanssa. Eno, joka ratkeaa ryyppäämään ja jättää pienen siskonpoikansa oman onnensa nojaan. Ja risteilyisäntä, joka pitää itseään niin korvaamattomana, että palaa kesken isyysloman takaisin töihin. Myötähäpeän määrä television edessä on niin järjettömän suuri, että välillä on pakko paeta jääkaapille tai sulkea silmät.

m/s romantic

Sarjan päättymisen jälkeen mieli lähtee lentoon ja laskeutuu 1990-luvulle. Korvien välissä jytisee jumputtava diskobiitti ja silmät sokaistuvat strobovalojen sykkeestä. Lavalla notkuu joku tuntematon bilebändi, jonka laulaja hönkäilee mikrofoniin kostean keikkaelämän käheyttämällä äänellään coverversion toisensa perään. Parketilla horjutaan humalan ja ulkona pauhaavan aallokon tahtiin. Kädet käyvät ja silmissä kiiltää lupaus yhteisestä hyttiyöstä. Drinkki on kirkuvan keltainen ja sitä koristaa vaaleanpunainen paperivarjo.

Hyttikäytävässä on bileet. Kengät takertuvat tahmeaan kokolattiamattoon jokaisella askeleella. Joku on tuonut mukanaan kannettavan cd-mankan, basso jytisee ja tax free -myymälästä kannetut kaljatölkit suhahtavat sarjatulena auki. Jossain joku jyskyttää hytin oveen ja vaatii päästämään sisään. Väsynyt läppä lentää levottomana aamuneljään asti, kunnes juhlakansa kapuaa kynnyksen yli hytteihinsä ja nukahtaa ilmastointilaitteen hurinaan.

risteilyllä

risteilyllä

Muistan abiristeilyn, jonka hyttikortti löytyy edelleen valokuva-albumin välistä, ja sen ysäribändin, joka lauloi olevansa erittäin hyvä ellei täydellinen. Muistan legendaariset Goom-risteilyt, jotka kestivät päiväkausia putkeen, ja joiden aikana kokeiltiin asioita, joista ei puhuttu enää ikinä laivalta poistumisen jälkeen. Paitsi silloin, kun tanssilattialta bongattu petikaveri ilmoitti olemassaolostaan löydettyään viestini haalarinsa taskusta reilu vuosi risteilyn jälkeen. Minä olin silloin Italiassa, hän edelleen Suomessa. Emme koskaan tavanneet toistamiseen.

risteilyllä

risteilyllä

Tietoiseen tajuntaan pulppuilee lisää muistikuvia 2000-luvulta. Buffetti, jossa syötiin pelkkää suklaamoussea ja juotiin viiniä, kunnes meidät tultiin ajamaan ulos ravintolasta. Valkopaitainen poika, johon ihastuin ja jonka kadotin illan aikana. Entinen poikabändisuuruus, jonka kanssa päädyin samaan hyttiin. Myöhemmin sain häneltä postissa valokuvia, jotka oli otettu lakanoiden välissä. En tiedä mitä negatiiveille tapahtui, mutta toivon, että tähän päivään mennessä ne ovat tuhoutuneet ajan terävissä hampaissa. Valkopaitaisen pojan kadottaminen sen sijaan jäi harmittamaan niin paljon, että etsin häntä risteilyn jälkeen jopa suomi24-keskustelupalstoilta. Elämä oli yllättäen vaikeaa ennen sosiaalista mediaa!

risteilyllä

Jokavuotiset, Ruotsiin suuntautuvat orkesterifestarimatkat eivät olleet risteilyjä, mutta tässä yhteydessä niitä ei voi mainitsemattakaan jättää. Legendaaristen laivareissujen aikana herätimme pahennusta hyttikäytävissä, ihmisvoimin tuotettu hissimusiikki soi hissiin roudatusta roskiksesta ja ovella seisoi loputon sossun jono. Taisinpa kerran lähettää pienen valkoisen valheenkin silloiselle esimiehelle. Tekstasin, että olin sairastunut, enkä mitenkään pystyisi seuraavana päivänä töihin. Oikeasti olin hyvässä nousussa ja tiesin kärsiväni aamulla armottamasta krapulasta. Vieläkin vatsassa vääntää moinen käytös, siksi se jäikin yhteen kertaan.

sossufestarit

Voi nuoruutta ja vastuutonta vapautta! Enää risteilylaivat eivät vedä puoleensa millään muotoa. Matkustan laivalla vain silloin, kun maata pitkin en pääse, sillä laivamatkailu on lähes lentämiseen verrattavissa, kun päästöjä ajatellaan. Viime vuosina olen muun muassa jättänyt osallistumatta seminaariin, joka järjestetään merellä kelluvalla autolautalla, joka on matkalla ei mihinkään. En näe mitään mieltä lillua kaljatölkkien kansoittamassa paatissa keskellä huonosti voivaa Itämerta. Mielummin kuljen tuulen voimalla, luonnon ehdoilla, ilman moottorien jylinää.

Ajatuksia aloittamisen pirullisesta vaikeudesta

Kirjoitan listoja. Ideoin, merkkaan muistiin ja ladon allekkain tekemistä odottavia tehtäviä. Tee tarjous, ehdota yhteistyötä, kysy lisätietoja artikkelia varten, laskuta edellinen kuukausi, soita puhelinoperaattorille, toimita tilitoimistoon tiliote, hahmottele blogiteksti, muistuta yhteistyökumppaneita olemassaolostasi, jatka kirjaidean kehittelyä – ja muista instata tänäänkin. Saan mielihyvää siitä, kun tekemiset järjestyvät paperille, ja pääni sisäinen sekamelska rauhoittuu hieman. Hyrisen tyytyväisenä, ja hetkellisesti on tehokas olo, vaikka tuloksena onkin vain yksi lista lisää. Muistikirjojen pino muistuttaa jo Pisan kohtalokkaasti kallistunutta tornia.

Vilkaisen nopeasti, mitä somessa tapahtuu. Selaan Facebookin ryhmiä, tsekkaan linkkarin ja katson instagram-stooreja. Osallistun tosi tärkeään keskusteluun, klikkailen kiinnostavia linkkejä, luen laajoja artikkeleita, ja kirjaan muistiin niiden synnyttämiä ideoita. Olen jo laskemassa puhelimen kädestäni, kun muutama notifikaatio pongahtaa näytölle. Kurkkaan vielä nämä, ajattelen, vaikka to do -lista kummitteleekin tarmokkaana takaraivossa.

Ja kas, pian onkin jo lounasaika. Lämmitän edellisenä päivänä kokattua pastaa, ehkä katson samalla yhden jakson YLEn uutta sarjaa Aikuisia. Seuraava jakso alkaa automaattisesti edellisen perään – ei kai tässä nyt niin kiire ole, ettenkö ehtisi, kestäähän yksi jakso vain parikymmentä minuuttia? Kun toinen jakso päättyy, suljen päättäväisesti selaimen ja avaan kalenterin. Katson kelloa ja tajuan, etten enää ehdi puoliakaan siitä, mitä ajattelin ja siirrän iltapäivälle merkitsemäni duunit seuraaville päiville. Sitten ryhdyn viimein töihin.

Neljässä tunnissa saan aikaan yllättävän paljon, koska on pakko. Kalmanlinja on tehokas motiivi. Huijaan itseäni, sillä oikeasti läppäri hilluu sylissäni iltayhdeksään saakka. Temppareiden ja Bachelorin lomassa teen homman sieltä, toisen täältä. Viimeisen sähköpostin lähetän kymmeneltä. Suljen vihdoinkin koneen ja keitän ison kupillisen teetä.

Saatan lykätä yksinkertaisen sähköpostin kirjoittamista ja lähettämistä tuntien ajan, vaikka lopulta kun työhön ryhdyn, on se taputeltu valmiiksi viidessä minuutissa. Haluaisin olla tehokkaampi ja saada aikaan enemmän. Jos todella aloittaisin työn tekemisen puoli kahdeksalta, jolloin joka tapauksessa olen jo hereillä, olisi pääosa hommista tehty ennen puolta päivää, eikä minun tarvitsisi käyttää yhteistä ilta-aikaa koneella kökkimiseen.

Tiedostan kaiken tämän, mutta silti en saa itseäni niskasta kiinni. Kuinka vaikeaa ensimmäinen askelen ottaminen voi oikein olla? Miten suuri on kynnys tarttua tekemiseen, kirjoittaa ensimmäinen lause tai ottaa puhelin käteen ja soittaa asiakkaalle? Sijaistekeminen on tuttua opiskeluajoilta, mutta totuinko tenttikirjojen välttelyyn niin, että sama tapa siirtyi työelämään?

Jopa siivoaminen kiinnostaa enemmän kuin kotikonttorihommat, ja se on minulta paljon sanottu. Tällä viikolla työnteko on sujunut kohtuullisen hyvin, eikä ole ollut tarvetta turvautua siivoamiseen. Ette usko, miten silti hävetti, kun ovikello tänään soi ja sen takana seisoi tuotenäytteitä toimittava tyyppi. Tiesin hänen piipahtavan iltapäivällä, mutta en ollut ajatellut, että hän astuisi kynnyksen yli, ottaisi kengät jalastaan ja kävelisi keskelle keittiön kaaosta, joka saumattomasti jatkui olohuoneen puolelle. Makuuhuoneen ovikin oli auki, sänky petaamatta, käytettyjen vaatteiden kasoja lattialla ja keskellä huonetta purkamaton matkalaukku, jonka uumenista lasketteluvaatteet ruokottomasti rönsyilivät. Viikonloppuna on pakko siivota.

Viimeksi eilen keskustelin kampaajan kanssa aloittamisen vaikeudesta. Hänen jälkikasvunsa oli saanut tarkkaavaisuushäiriö-diagnoosin ja kuulemma tämä meikäläisen meno kuulosti samanmoiselta. En kiellä, enkä myönnä, mutta pärjään ilman lääkärin paperiakin, ainakin toistaiseksi. Ei sinänsä ole ihme, että työpäivien rakenne hakee vielä muotoaan, sillä elän yrittäjän elämää vasta kolmatta kuukautta. Työaikaa, tehtäviä ja muita raameja ei enää määrittele organisaatio tai esimies, vaan kaikki on yksin minun vastuullani. Etsin aktiivisesti ratkaisuja itseni johtamiseen, mutta sopivien tapojen löytyminen vie aikaa ja se minun on pitkin hampain hyväksyttävä. Kärsivällisyys ei ole koskaan ollut hyveistäni suurin.

Myös tämän tekstin kirjoittamista lykkäsin kaksi päivää. Nyt se kuitenkin on vihdoin tässä, elävänä edessänne. Ajatukset siirtyivät mustaa valkoiselle hieman kömpelöin kirjaimin ja laahaavin lausein, mutta parempaan en juuri tänään pysty. Tästä on suunta vain ylöspäin. Niin ainakin toivon, ja suljen tietokoneen tältä päivältä. Kello on 22:52 ja teekattila on viimeinkin tulilla.