42-vuotias keski-ikäisyyden kynnyksellä

Vuonna 2016 vastasyntyneiden tyttöjen tilastollinen elinajan ennuste on 84 vuotta. Minun, kuten muidenkin 42 vuotta sitten syntyneiden naisten, on 70-luvulla ennustettu elävän keskimäärin 76-vuotiaiksi. Tilastot ovat tilastoja, ne ottavat huomioon yleiset elintavat, sukupolven sairaudet ja muut mitattavissa olevat seikat. Jos tupakoit askin päivässä tai tissuttelet viikkokaupalla, vaikuttaa se eittämättä terveyteen. Perintötekijöille ei voi mitään, ja joskus kierrepallo kolahtaa kohdalle, vaikka eläisi kaikkien mittareiden mukaan maailman terveellisintä elämää.

42 vuotta elämän tarkoitus

Netti on pullollaan elinikään liittyviä testejä. Google valitsi minulle muutaman, joista ensimmäiseen päätin huvikseni vastata. Jos rehellisiä ollaan, lähestyvällä syntymäpäivällä saattoi olla osuutta asiaan. Iän, sukupuolen, painon ja pituuden jälkeen kerroin kyselylle, etten ole koskaan edes maistanut tupakkaa tai huumeita, että juon alkoholia kohtuudella, että verenpaineeni on normaali ja että vanhempani ovat yli 70 ja edelleen terveitä. Olen fyysisesti jossain määrin aktiivinen, perintötekijäni ovat tietääkseni puhtaat ja liikennekäyttäytymisenikin moitteetonta, eikä stressikään vaivaa, ainakaan joka päivä.

Tulos ilahdutti, sillä elintapojeni perusteella saatan elää jopa 95-vuotiaaksi. Huimaa ajatella, että en välttämättä olekaan vielä puolimatkassa! Olin otsikoinut tämän tekstin luonnoksen “42-vuotias – virallisesti keski-ikäinen”, mutta testin tekemisen jälkeen päätin muuttaa suunnitelmia. Minähän olekin vasta keski-iän kynnyksellä!

Viimeksi viikko sitten puhuimme ystävien kanssa siitä, kuinka emme haluaisi vanheta. Kuinka ulkokuori rapistuu, vaikka sisällä asuu se sama lapsi, joka sinne aikanaan asettui. Se haluaa edelleen leikkiä, tanssia, laulaa, pelleillä, kokeilla rajojaan, rakastaa ja tulla rakastetuksi. Harmaa, paikalleen pysähtynyt arki ei ole sitä varten. Silti se käyttäytyy ikänsä mukaisesti ja tanssii ympäröivän yhteiskunnan pillin mukaan. Käy töissä yhdeksästä viiteen, rakentaa talon, maksaa velkaa ja veroja, hankkii farmarin ja kaksi lasta. Puurtaa läpi elämän vain harmitellakseen kiikkustuolissa, miksi unelmat jäivät unelmiksi.

Olen aina taistellut tuulimyllyjä vastaan. Alkuun vain pääni sisällä, nykyään näkyvämmin. Ei minua enää kiinnosta mitä muut ajattelevat. Yhteiskunnan normeille nauran ja Sipilän synnytystalkoilla heitän sotkapariskuntaa, joka kuhertee ruovikossa. Mitä sitten, jos jonkun mielestä pukeudun ikääni sopimattomasti, mitä sitten jos tukkani on sekaisin ja punainen kynsilakka halkeilee rumasti. Mitä sitten, vaikka joku rypistää kulmiaan vapaaehtoiselle lapsettomuudelleni ja toinen haukkuu, kuinka edesvastuutonta on olla tuottamatta uusia veronmaksajia, sillä kenen oikein luulen eläkkeeni tulevaisuudessa maksavan. Tiedoksi vaan tällekin solvauksia viljelleelle herralle, että älä hikeenny, sinä et ainakaan niitä maksa (eikä todennäköisesti kukaan muukaan). Eläkejärjestelmä romuttuu taatusti ennen kuin minun ikäluokkani edes lähentelee eläkeikää. Aion elättää itseni ja kustantaa unelmani myös silloin.

42 vuotta elämän tarkoitus

Kynttilät eivät enää mitenkään mahdu kakun päälle, ja tiimalasin hiekanjyväset valuvat väistämättä hiljalleen alaspäin. Rajallisten päivien sijaan ajattelen mielummin, että lähestyvä keski-ikä on kuin keskipäivä. Aurinko paistaa suoraan etelästä ja edessä on liuta ennustamattomia seikkailuja. Ja rakkautta, käsittämättömän paljon rakkautta. Sillä se on elämän tarkoitus, jos minulta kysytään.

Ihanaa juhannusta ihmiset! Pysykää pinnalla ja ruuhkassa rauhallisina. Ja jos jossain välissä ehditte, skoolatkaa elämälle!

Ihan tavallinen maanantai – rakkaudentunnustuksia ja lähiöruokaa

Pakarat puutuneina nousemme moottoripyörän päältä. Mökki on jätetty muutamaksi viikoksi vesilintujen, muurahaisten ja ampiaisten armoille. Kotiovi naksahtaa auki, minä valtaan sohvan, mies istuu työpöydän ääreen punaiselle Ikean traktorijakkaralle. Alkaa tasainen näppäimistön takominen. Lounas korvataan jääkaapista löytyvillä tuotenäytteillä. Pakotan itseni unohtamaan auringon, avaan läppärin, painan kuulokkeet korviini ja keskityn uuden oppimiseen.

Puoli seitsemältä havahdumme vatsan vaatimuksiin. Pitkän päivän uuvuttamina haaveilemme valmiista pöydästä, valkoisista liinoista ja muutamasta lasillisesta italilaista viiniä. On vain yksi ongelma – maanantai-iltaisin Helsinki lyö lapun lähes jokaiselle luukulle. Kolkuttelemme kymmenien ravintoloiden virtuaaliovia, mutta turhaan, ne on vedetty tiukasti säppiin. Jotain kuitenkin löytyy: Treffipubiin voi aina luottaa. Myös kolmantena vuosipäivänä.

En tarvitse kiiltävää kultaa, en seitsemää ruokalajia, en edes rehevää ruusupuskaa. Paikallakaan ei ole niin väliä, sillä oikea seura, se riittää. Siinä me istumme, lähiöravintolan hämyisessä nurkkapöydässä, rasvakeittimen katkussa, välissämme asetelma kuihtuneita, hailakan vaaleanpunaisia neilikoita. Hänen silmäkulmiensa juonteissaan se sama sydämellinen hymy, johon päivälleen kolme vuotta sitten ihastuin.

vuosipäivä

Tuhannessa päivässä ja turvallisessa sylissä terävimmät kulmat ovat ehtineet hioutua huomaamattomiksi. Lämmin käsi puristaa varmalla otteella, ja kärsivällinen mieli, se kestää kovimmatkin kipuiluni. Kotona nukahdamme saman peiton alle, satakuusikymmensenttiseen sänkyyn jää puoli metriä tyhjää tilaa. Pärjäisimme puolikkaallakin.

Kinastelua keittiössä – kippoja, kuppeja ja likaisia laseja

Istun sohvalla ja kirjoitan. Edessäni olevalla pienellä pöydällä on kulho, josta juuri äsken söin lounaaksi kokkaamaani pastaa. Työpaperipinon päällä on teen värjäämä painauma, ja pöydän kulmalla aamuinen rahkakippo. Lattialla lojuu villasukkapari ja muutama sohvatyyny. Purkamista odottava matkalaukku makaa huoneen nurkassa. Pöly tanssii villisti kevätauringossa.

Kotitoimistopäivä on pitkä, ja se jatkuu vielä sittenkin, kun siippa on saapunut kotiin. Hän katsoo minua merkitsevästi, mutta ei sano mitään. Tiskipöydällä on likainen paistinpannu ja altaassa likoaa eilinen eväsrasia. Leivänpala on kuivunut leikkuulaudalle, sopivasti parhaat päivänsä nähneen sitruunanpuolikkaan viereen.

tulppaanit

Mitä kotitöihin ja siisteyteen tulee, en ole ihmisistä järjestelmällisin. Välttelen siivoamista, ja kun lopulta saan itseäni niskasta kiinni, raivattavaa on niin paljon, että ajatuskin uuvuttaa. Ennen ystävien kyläilyä ryhdyn marttyyriksi ja väen vängällä riehun ja roiskin menemään. Kirosanat halkovat ilmaa, eikä kenelläkään ole kivaa. Ovikellon soidessa tungen imuria siivouskaappiin, enkä todennäköisesti ole edes ehtinyt vaihtaa vaatteita.

Kinastelemme aiheesta tasaisin väliajoin, viimeksi sanaharkkaa syntyi eilen. Vaikka siisteyskäsityksemme on suurin piirtein samalla sivulla, aina löytyy jotain, mistä urputtaa. Miestä ärsyttävät pöydillä lainehtivat likaiset astiat, minua asunnon vallanneet fillarivarusteet, eteisen epäjärjestys ja kenkiin kompastuminen. Pyykkivuoret kasaantuvat niin korkeiksi, että ne leviävät lattialle, eikä kumpaakaan kiinnosta vessan peseminen.

Kuljen likanen astia kädessäni ja ajattelen panevani sen saman tien tiskikoneeseen, mutta siltikään en sitä tee. Aina tulee muka jotain muuta, on kiire tapaamiseen, jumppaan tai töihin. Mieli harhautuu mielenkiintoisemman tekemisen pariin, astiat unohtuvat pöydän laidalle, tiskialtaaseen, yöpöydälle tai joskus jopa kylppäriin pyykinpesukoneen päälle. Ruokaihmiselle tapa on erityisen kiusallinen.

Olen kokeillut vaikka mitä, mutta en saa kaavoihin kangistunutta päätäni kääntymään. Marttojen neuvosta olen yrittänyt järjestellä paikkoja päivittäin 15 minuutin ajan. Olen merkinnyt kalenteriin siivouspäivän kerran kuussa vain siirtääkseni sitä aina viikolla eteenpäin. Olen karsinut turhaa tavaraa, jotta kamppeet mahtuisivat piiloon kaappien ovien taakse. Olen teettänyt makuuhuoneeseen vaaterekin, mutta mekot, housut ja paidat kerääntyvät silti sängynpäätyyn epämääräisiksi kasoiksi. Siivouspalvelujakin olen miettinyt, mutta sekin vaatisi tavaroiden paikalleen panemista, sitä tuskin kukaan puolestamme tekee. Auttaisikohan hypnoosi?

tulppaanit

Muistan kotona asuessani vannoneeni, että sitten kun muutan ikiomaan asuntoon, imuroin joka päivä. Nyt naureskelen silloisen teini-ikäisen innokkaalle idealismille. Inhoan siivoamista, mutta nautin suunnattomasti siististä kodista, jonne tekee mieli ostaa värikkäinä loistavia leikkokukkia. Tehokkaimmaksi tavaksi olen todennut illallisvieraiden kutsumisen. Silloin sotkut on pakko siivota tai edes siirtää silmiltä piiloon. Onneksi meillä on suuri vaatehuone.

Viisaat neuvot ovat tarpeen. Tai ei välttämättä niin viisaat vaan sellaiset, joista uskoisitte olevan tällaisten itsepäisten pänkkien huushollissa apua. Sana on vapaa ja kommenttiloota auki. Antakaa tulla!