Sillä suurin niistä on rakkaus

Ei meidän pitänyt ensin kertoa tästä kenellekään. Meinasimme myhäillä ja vaihtaa katseita vain keskenämme. Tietäjät tietää ja sitä rataa. Mutta tilanne oli mikä oli, vaikka aittamme oli kaukana kavalasta maailmasta, emme olleet mökillä kaksin. Aamiaispöydässä odotti siskoni seuralaisensa kanssa. Enkä minä tietenkään pystyisi pitämään kaikkea onnea vain itselläni.

Pystyin piilottelemaan käsiäni selän takana muutaman minuutin, sitten katsoin merkitsevästi miestäni ja nyökkäsin aamupalalla istuviin juhannusvieraisiin päin. Mies hymyili ja nyökkäsi takaisin. Tartuin hänen käteensä ja kakistelin kurkkuani. Tuota noin, tässä aamulla pääsi käymään näin, sanoin, ja nostin vasemman nimettömäni näkyville.

Sitä koristi nuoren koivun notkeasta oksasta solmittu rengas, jota hyvällä mielikuvituksella saattoi sormukseksikin sanoa. Mies oli askarrellut sen edellisenä yönä, ja piilottanut yöpöydän laatikkoon kosiakseen heti herättyämme. Vaikka yhteisestä tulevaisuudesta oli puhuttu jo kauan, yllätyin unenpöpperössä korvaan kuiskatusta kysymyksestä niin, että onnenkyyneleiden vuodattamisen sijaan kikatin hänen kyljessään minuuttitolkulla käsittämättä sitä, mitä hän juuri oli kysynyt. Sillä välin mies pujotti sormuksen sormeeni, ennen kuin edes ymmärsin vastata kyllä.

kihlasormus

Sisko hyppi tasajalkaa ja kapsahti kaulaani. Korkkasimme kylmään jemmatun kuohuviinipullon ja skoolasimme. Kihersimme toistemme kainaloissa kuin vastarakastuneet. Nauratti, sillä tuulen tuivertamat hiukseni olivat takussa ja peiliinkin olin vilkaissut viimeksi kaksi päivää sitten. Yllätyskihloja juhlitiin puhki hiutuneissa mökkiverkkareissa ja virttyneissä villapaidoissa.

Vilkuilin kättäni vähän väliä. Joka kerta vatsani kierähti kerälle ja perhoset lehahtivat lepattaen lentoon. Olivat kai laillamme lemmestä sekaisin. Minä olin onnesta sykkyrällä, sillä kaikkien deittailuyritysten ja epäonnistuneiden parisuhteiden jälkeen tuntui uskomattomalta kuulla jonkun rakastavan minua niin paljon, että halusi jakaa loppuelämänsä kanssani.

Hääkuvat (c) Teemu Kurko

Aamiainen kääntyi brunssiksi, skumppapullo tyhjeni ja puhe kääntyi käytännön asioihin. Joko olette päättäneet hääpäivän, kysyi siskoni. Pidätkö oman sukunimen? Katsahdimme toisiimme hihitellen, emme me mitään olleet miettineet valmiiksi. Eihän meillä ollut edes oikeita kihlasormuksia. Onhan näitä aikaa miettiä, vaikka loppuelämä.

Sinä päivänä yksi asia johti kuitenkin toiseen ja lopulta päädyimme varaamaan vihkimisajan Helsingistä heti heinäkuulle. Jos kerran olimme päättäneet mennä naimisiin, niin miksi turhaan siirtää sitoumusta hamaan tulevaisuuteen. Emme halunneet suuria juhlia, emme hääjärjestelyistä aiheutuvaa stressiä, emmekä muutakaan ylimääräistä härdelliä. Sitä paitsi mies ei kuulu kirkkoon, joten hääkellojen kumua ei muutenkaan olisi luvassa.

Hääkuvat (c) Teemu Kurko

Astelimme vihille käräjäoikeuden istuntosalissa 512. Toimitus kesti kaksi minuuttia ja taustamusiikkina toimi 1,5-vuotiaan kummityttöni lauleskelu. Todistajan virkaa toimittivat hänen vanhempansa, ja tilanteen tallensi muistikortille luottoihminen kaveripiiristämme – kiitos Teemu. Heidän lisäkseen olimme kertoneet vain niille läheisimmille ystäville, joita olimme sopineet muutenkin tapaavamme hoohetkeä edeltävinä viikkoina.

Valkoisen kotelomekon hankin viime tingassa vintageliikkeestä, pörröisen jakun lainasin edellisenä päivänä vaatelainaamo Vaatepuusta ja kengät valitsin omasta kaapistani. Täydelliset vihkisormukset ostettiin panttilainaamosta – miehen valkokultainen versio löysi omistajansa vain pari tuntia ennen vihkimistä. Hiuksiin kukan sitoi lähikukkakauppa, mutta kimppua en huolinut, sillä se ei tuntunut tärkeältä. Hiukset ja meikki olivat ystäväni Miian käsialaa. Kiitos vielä, etukäteen annettu häälahja oli toivottu ja tarpeellinen.

Tahtomisen jälkeen kumosimme lasilliset samppanjaa yhdessä todistajien kanssa. Sitten karkasimme Kämpiin iltapäiväteelle kahdestaan. Hääyön vietimme kotoisesti natisevassa parisängyssämme, ja aamulla hyppäsimme suorilta moottoripyörän selkään. Hääkakku syötiin matkan varrella miehen sukulaisten seurassa. Sen jälkeen katosimmekin sormuksinemme mökin rauhaan. Täällä olemme vieläkin.

hääkuvat @ Teemu Kurko

Hääkuvat (c) Teemu Kurko

On ihmeellistä, miten yksi juridinen sopimus voi muuttaa kaiken. Elämä on ennallaan, muttei kuitenkaan ole. Pyörähtelen pumpulipilvissä ja olen niin onnellinen, että hymyilen typerästi pihalla hyppiville räkättirastaille ja lepertelen kivelle lämmittelemään sujahtaneelle sisiliskolle. Haluaisin huutaa onneni koko maailmalle, ja heilutella vasenta kättäni jokaiselle vastaantulijalle.

Tahtoisin liittää tämän tekstin kylkeen kymmeniä kuvia komeasta sulhasestani ja hänen katseestaan, joka on täynnä rakkautta. Meitä on kuitenkin tässä liitossa kaksi. Kunnioitan aviomieheni toivetta, enkä julkaise hänestä tunnistettavia kuvia tai kerro hänen nimeään julkisesti. Te jäätte siis sanojeni varaan: hän on komea, myös sisäisesti. Hänellä on viisas sydän ja avara mieli. Hän on minun peruskallioni ja turvasatamani.

Hääkuvat (c) Teemu Kurko

Kasvoiltamme hehkuu onni. Sillä suurin niistä on rakkaus.

ps. Nimeni pidin ennallaan, mitäpä hyvää vaihtamaan. Se on omani, eikä kenenkään muun.

Lempeitä löylyjä ja saunamuistoja

Isäni on syntynyt saunassa. Pienessä punaisessa puilla lämmitettävässä löylyhuoneessa on suuri luonnonkivistä muurattu pata, jossa lämpiää pesuvesi. Saunakamarin lattia on pakkasella kylmä, kirjavassa räsymatossa on jäähileitä, jotka sulavat, kun takkaan sytytetään tuli. Muistan hyvin saunan hämärän, voin kuulla korvissani puiden paukkeen ja tulen rätinän, ja tuntea jalkapohjissani koppuraksi jäätyneen räsymaton. Iho muistaa, vaikka viimeisistä löylyistä mummolan pihasaunassa on aikaa lähes 30 vuotta.

laiturilla

saunanraikkaana

Viikko pari sitten, kun ystäväni oli mökkivieraanamme, puhuimme saunomisesta. Oli jo myöhä, emmekä enää jaksaneet alkaa lämmityspuuhiin. Ei sauna sinänsä ole minulle mikään välttämättömyys muutenkaan, kertoi ystäväni. Edellisessä asunnossani, jossa asuin useita vuosia, lämmitin saunan ehkä viisi kertaa, jos sitäkään, hän lisää. Pyörittelin silmiäni, sillä jos minulla olisi oma sauna, se lämpiäisi vähintään pari kertaa viikossa.

Suomalaiset ovat saunakansaa. Sauna on osa kulttuuriamme ja elämämme tapoja. Suomen Saunaseuran mukaan kiukaita on valtakunnan rajojen sisällä yli 3 miljoonaa. Saunan hämärässä rentoudutaan, rauhoitutaan, uskoudutaan ja ollaan hiljaa. Lauteilla, kostean löylyn luomassa turvallisessa tilassa, puhutaan kipeistäkin aiheista. Veden sihahtaessa kiukaalle kaveria ei tarvitse katsoa silmiin, rinta rinnan on helpompi antaa ajatusten tulla. Lauteilla ollaan läsnä, ilman meikkiä, trendivaatteita, titteleitä tai muita ulkoisia arvomerkkejä. Löylyjen lämpöön ovat tervetulleita kaikki. Saunan hiljaisuus ei ole vaivaannuttavaa, se on armollista ja kaikella tapaa hyvin suomalaista.

näkymä saunan ovesta

saunan pukuhuone

En ihmettelisi, vaikka saunarakkaus siirtyisi sukupolvelta toiselle verenperintönä, sen verran vahvana se elää myös minussa. Saunon aina, kun siihen on mahdollisuus. Lempeä puusauna, ärhäkkäämpi sähkösauna, turkkilainen höyrysauna ja tunnelmallinen savusauna – kaikki kelpaa. Jos järvi, meri, joki tai muu luonnonvesien pulahduspaikka on lähellä, vielä parempi. Hätätapauksessa palju tai uima-allaskin käy.

Kotimaan matkat, kymmenet osakunnan tervahöyryristeilyt, mökkilomat ja hiihtoreissut, niiden tapahtumat ja sattumukset sekoittuvat ajan saatossa muodottomiksi muistojen möhkäleiksi, joista on mahdotonta erotella vuosia tai kuukausia. Mutta saunamuistot, ne eivät unohdu koskaan. Ne koskettavat sisintä syvältä ja istuvat tiukasti aivojeni sopukoissa ydinkokemusten ympäröimänä.

sauna

saunamuistoja

Muistan joulusaunan jännityksen, kun pukin tuloa vielä odotettiin. Muistan lukuisat löylyt höyrylaiva M/S Jässin takatuhdolle rakennetussa minisaunassa, jolle mahtui tiukasti vieri viereen viisi pyllyä. Muistan kaikki kotisaunat ja etenkin sen, joka sijaitsi vanhan koulun kellarissa, jossa isäni sai ukkosen aikaan sähköiskun. Muistan ystävän mökkisaaren savusaunan, josta juostiin peseytymään saaren toiseen päähän, jossa pöhisi tavallinen puusauna.

Muistan juhannuksen järven rannalla, kun saunoimme koko yön ja lähdimme auringon noustessa hakemaan lisää juomavettä soutuveneellä, eväinämme mummon marjamehuun sekoitettuja korpikuusen kyyneliä. Muistan hääjatkopaikan pitkät lauteet ja vihdan, josta oli yön pikkutunneilla jäljellä enää oksien rangat. Muistan mökkisaunan, jonka kertalämmitteisen kiukaan löylyaukossa kypsyi uunipuuro, ja sen kuorokaverin vanhempien saunan, jonka eteisessä liukastuin ja löin pääni, koska jalkapohjiini oli jäänyt lunta hankeen heittäytymisen saunan. Muistan myös taloyhtiön saunan, jossa saunoi viereisessä rapussa asunut Antti Tuisku. Ja nykyisen kotini kattosaunan, jossa istuin neljä vuotta sitten juhannustreffeillä jännityksestä jäykkänä.

saunamuistoja

saunamuistoja

Rakastan saunan lämmittämistä, vaikka en olekaan siinä erityisen hyvä. Rakastan liekkien kohinaa ja koivuklapien kovaa lämpöä, veden kantamista ja laudeliinojen levittämistä ennen ensimmäisiä kosteita löylyjä ja kiukaan sähäkkää sihinää. Pötköttelyä pitkällään, kun lauteilla ei ole ketään muita. Veren kohinaa suonissa viileään veteen pulahtamisen jälkeen. Pukuhuoneiden puusohvia ja vanhoja pitsiverhoja. Järvimaisemaa, tyyntä veden pintaa, kuikkien kaihoisia kutsuhuutoja ja pastellinpunaista iltataivasta.

Vuosia sitten, kun saunoin ensimmäistä kertaa piilolinssit päässäni, tajusin, että hämyinen tunnelma ja kostean ilman pehmentämät piirteet olivatkin osittain huonon näköni tuottamaa illuusiota. Näinkö tarkasti kaikki muut näkevät vartaloiden viivat? Nauratti, mutta myös harmitti hiukan. Osa saunomisen taianomaisesta tunnelmasta oli ikuisesti menetetty.

saunamuistoja

saunamuistoja

Olemme haaveilleet ikiomasta kesäparatiisista jo kauan. Emme lähde mökkikaupoille vielä tänä vuonna, emmekä todennäköisesti seuraavanakaan, mutta ennemmin tai myöhemmin on aika tehdä peliliikkeitä. Kriteerit on jo listattu paperille. Ensimmäisen ranskalaisen viivan kohdalla lukee: valoisa rantasauna. Sanaparin sisään on piilotettu paljon muutakin, järven (tai meren) välitön läheisyys, oikea ilmansuunta ja isot järvelle avautuvat ikkunat. Kaikki muu on toisarvoista.

varpaat laiturilla

Eilen 27.7.2019 vietettiin valtakunnallista saunapäivää. Kesällä saunapäivä on joka päivä. Parhaillaan pesässä kohisee tuli, ja mittari näyttää 70 astetta, alkaa olla aika astua lauteille. Lempeitä löylyjä!

ps. Monen vuoden ajan olen pyöritellyt päässäni saunablogia. Löylyttelisin pitkin Suomea, arvioisin tunnelmaa ja antaisin pisteitä maisemalle, löylyn laadulle, saunan sisustukselle ja vilvoittelumahdollisuuksille. Lukisitko?

Naiset joita ajattelen öisin

*Kuvissa vilahtavat viinit tarjosivat Santa Helena ja Juomavinkki

Ei, tämä teksti ei kerro Mia Kankimäen uusimmasta kirjasta Naiset joita ajattelen öisin, vaikka niin saattaisi otsikon perusteella luulla. Opus odottelee vielä vuoroaan kesän lukupinossa, ja sen aika tulee ennemmin tai myöhemmin. Mistä siis on kyse, jos ei kirjasuosituksista? Minäpä kerron.

Yksin mökillä, unettoman yön pikkutunteina mielessäni eivät liitele edellä mainitun kirjailijan tapaan historiaan jälkensä jättäneet voimanaiset. Heidän sijaansa ajattelen niitä poikkeuksellisia naisia, jotka ovat omilla teoillaan olleet tasoittamassa urapolkuani niin, että nyt 43-vuotiaana, voin kutsua itseäni ylpeänä yrittäjäksi. Niitä ihania ja kannustavia ihmisiä, jotka ovat uskoneet minuun ja puhaltaneet ilmaa siipieni alle silloinkin, kun olen räpistellyt epätoivoisesti eteenpäin. Nostaneet itsetuntoani, kun olen kahlannut pohjamudissa, ja osanneet valita sanansa oikein, kun mopo on meinannut keulia tai kun pensseli on sutinut taivaanrantaan shokkiväreillä kirkuvia kuvioita.

ruokabloggaajien piknik naiset joita ajattelen öisin

ruokabloggaajien piknik naiset joita ajattelen öisin

ruokabloggaajien piknik naiset joita ajattelen öisin

Taustavoimissani on vahvoja naisia, joita ilman tuskin olisin tässä. Tärkein heistä on oma äitini. Rohkea ja päättäväinen, sitkeä ja sinnikäs, työtä pelkäämätön ja idearikas, jolle vastoinkäymiset ovat vain ratkaisua vailla olevia haasteita, ja joka vielä yli 70-vuotiaanakin vielä ylittää itsensä lisäksi Atlantin ja astuu siekailematta epämukavuusalueelle. Isäni on samaa maata, ja kaiken muun lisäksi käsistään kätevä ja erinomainen seuramies.

Geeniperimäni on siis sangen hyvä, mutta se ei kuitenkaan yksin riitä. Onnekkaana olen saanut kasvaa kodissa, jossa on kannustettu, tuettu tsempattu ja pidetty positiivista ajattelua yllä. Minun ja sisarusteni valintoja ja päätöksiä on kunnioitettu – jopa alttarille astuminen kaiken kansan edessä sai hetken keskustelun jälkeen hyväksynnän. Jos se kerran oli sitä, mitä oikeasti halusin.

ruokabloggaajien piknik

ruokabloggaajien piknik

ruokabloggaajien piknik

Kun kesäkuun puolen välin tietämillä istahdimme tämän tekstin kuviinkin taltioituneelle grillipiknikille Helsingin kattojen ylle nauttimaan viinistä ja omin käsin grillatusta ruuasta, en voinut olla miettimättä, millaisia kinttupolkuja pitkin olen tuohon bloggaajaporukkaan tieni löytänyt.

Viimeisen kuuden vuoden aikana olen eronnut pitkästä parisuhteesta, suorittanut elämäni kolmannen korkeakoulututkinnon, mennyt naimisiin, päätynyt avioeroon, löytänyt uuden rakkauden, perustanut blogin ja sukeltanut syvemmälle somen syövereihin.

Esinaiseni Aalto-yliopistossa eli vahvasti mukana ja kannusti minua kokeilemaan kaikkea oppimaani myös päivätyössä. Niinpä tein somesuunnitelmia, visioin strategioita ja säädin äänensävyä, jolla työpaikasta puhutaan. Sain tulla ja mennä miten halusin, kunhan hommat hoituivat ja tulokset olivat hyvät. Hän huomasi, että jalkani olivat jo toisien ovien välissä, mutta jousti ja tsemppasi silti. Myös silloin, kun päätin irtisanoutua ja testata siipieni kantavuutta. Siitä olen hänelle ikuisesti kiitollinen.

Nelivuotiaan blogilapseni kehityskaari on vasta alussa, ja se opettelee edelleen, miten tässä maailmassa eletään. Perustamallani yhden naisen sisältötoimistolla on vuosia mittarissa vieläkin vähemmän. Molempien projektien edetessä olen huomannut, että sudenkuoppiin on helppo upota ja omien oksien sahaaminen käy sekin joskus huomaamatta. Pinnalla on kuitenkin pysytty.

ruokabloggaajien piknik

ruokabloggaajien piknik

Blogin aloittaminen oli kytenyt takaraivossa useita vuosia. Lopullisen potkun takalistoon antoivat omalla esimerkillään rikoskumppanini Miia ja Viola. En voinut jäädä pirjoa pahemmaksi, vaan julkaisin toukokuussa 2015, kuukausi tiedätte-kyllä-minkä-ohjelman päättymisen jälkeen, haparoivat ensiaskeleeni kaiken kansan ruodittavaksi. Blogi otti tuulta alleen jo ensimmäisenä kesänä, mutta kasvu oli silti tuskastuttavan hidasta.

Vertaistuki oli tarpeen, ja sitä tarjosivat onnekseni blogikollegat. Toukokuussa 2016 lähetin sähköpostia Nuorgamin Emmille ja ujutin hänen avustuksellaan itseni Ping Helsingin vuosittaisiin kokoontumisajoihin peruutuspaikalta. Kahden päivän aikana uskalsin parin viinilasillisen jälkeen jutella uusien tuttavuuksien kanssa, jakaa edellisenä yönä väsäämiäni tuoksuvia käyntikortteja ja istahtaa idoleideni viereen kysymään kuulumisia. Pääni kuhisi kunnianhimoisia ideoita, enää piti vain päättää, mistä ovesta astelisin sisään ensimmäisenä. Yhtäkkiä aloin ymmärtää, mitä kaikkea voinkaan saada aikaan, jos vain uskallan huutaa unelmani ääneen. Vierivä kivenlohkare oli lähetetty liikkeelle, eikä se hevillä pysähtyisi.

ruokabloggaajien piknik

ruokabloggaajien piknik

Myöhemmin törmäsin Tiiaan, Janicaan ja Lauraan, joista kukin omalla tavallaan tarjosi käsivartensa, johon nojata, kun teki mieli heittää blogihanskat tiskiin. Tärkeitä kollegiaalisia keskusteluja on käyty myös Jennin, Hannelen, Arnan, Elinan ja viimeisimpänä, mutta ei todellakaan vähäisempänä Annin kanssa. Suurin kiitos kuuluu kuitenkin Hannalle, joka otti minut siipiensä suojaan, pyysi illallisseuraksi ja kotiinsa piknikille, ehdotti vieraskynäilyä omaan blogiinsa, vinkkasi tapahtumista ja suhtautui kuten keneen tahansa, eikä todellakaan katsonut nenänvartta pitkin. Hän helpotti oloani yksinkertaisesti olemalla maailman sydämellisin tuntemani ihminen. Ulkopuolisuuden tunne alkoi hellittää ja tuntui, että kuuluin vihdoinkin joukkoon.

Pienen Ideapuodin Tanja tarjosi minulle ensimmäisen blogiyhteistyöni koskaan. Jännityksestä jäykkänä istuin Kappelin pöydässä ja kirosin huonoa muistiani, sillä kamerassa oli kiinni potrettilinssi, joka pakotti ottamaan ruokakuvat muutaman askeleen kauempaa. Tiesin jo, mitä kirjoittaisin, sillä ravintola oli toiminut näyttämönä useammassakin elämäni vaiheessa. Sain valtavasti kehuja sekä asiakkaalta että ravintolalta ja olin hämmästyksestä ymmyrkäisenä. Samana keväänä Clarionin baaritiskillä sittemmin Workday Designers -muotoilutoimiston perustanut Aku Varamäki mainitsi sivulauseessa, kuinka piti postaustani ehkä parhaimpana lukemanaan blogiyhteistyönä koskaan. Punastuin ja kakistelin kiitokset. Olin oikealla tiellä.

Tanjasta on tullut vuosien varrella tärkeä yhteistyökumppani, Aku taas on myöhemminkin auttanut minua työurani muotoilussa ja yrittäjyyden ensi metreillä. Kiitos naiset, olette (todennäköisesti tietämättänne) tärkeitä!

ruokabloggaajien piknik

ruokabloggaajien piknik

Tein freelancerin hommia päivätyön ohessa jo ennen kuin perustin varsinaisen toiminimen. Elokuussa 2017 kirjoitin somepäivityksen, jossa huhuilin kalenterini täytteeksi sisällöntuotantoprojekteja. Se poiki useita yksityisviestejä, joista yksi tuli graduohjaajaltani, Terhiltä. Hänen yritykseltään sain toimeksiannon, joka hymyilyttää vieläkin. Myöhemmin minulle tarjottiin samasta pienestä firmasta toimitusjohtajan paikkaa. Olen edelleen häkeltynyt moisesta luottamuksenosoituksesta, vaikka en silloin voinutkaan pestiä ottaa vastaan. Itseluottamuksen se joka tapauksessa buustasi aivan uudelle levelille.

Kollegoiden ja asiakkaiden tuki ja palaute ovat tuiki tärkeitä, mutta työajan ulkopuolella paras olkapää löytyy kotoa. Koska mies ei kuitenkaan mahdu tämän tekstin otsikon alle, sivuutamme hänet nyt itsestään selvänä öisien ajatusten kohteena ja siirrymme kategoriaan ystävät. Lähipiirini on ollut antelias, sillä työntöapua ja hyvää esimerkkiä on ollut aina anteliaasti tarjolla. Kiitos rakkaat siskoni Miia, Tiina ja Niina, todellinen ihmenainen ja idolini Elisa, energinen ja aina niin säihkyvä Suvi sekä Lotta, joka johdatti minut viisi vuotta sitten ruokaihmisten pariin ja yhdessä syömisen saloihin.

Teitä kaikkia minä ajattelen öisin, tirautan ehkä muutaman suolaisen kyyneleen ja ihmettelen, miten juuri minua on kohdannut näin odottamaton onni. Kiitos.

ps. Jos yllä olevien kesäisten grilli- ja piknikherkkujen reseptit alkoivat kiinnostaa, niitä pääset tutkailemaan täällä:
Grillattuja munakoisoja vuohenjuustolla  / Beach House Kitchen
Kurkku-fetasalaatti / Hannan soppa
Munakoiso-kaurapala-teriyakivartaat / Tiskivuoren emäntä & Juomavinkki
Persikka-mustikkasalaatti / The Queen of Delicious
Porkkanahodarit / Hannan soppa & Juomavinkki
Taleggio-grillipizza / Lumo Lifestyle