Ilmastonmuutosta ei voi estää, mutta sinäkin voit hidastaa sitä!

On vuosi 2040. Olen lähtenyt pienestä asunnostani ulos, vaikka sitä ei suositella. Aurinko paahtaa, varjossakin lämpöasteita on 40. Helleaalto on jo kolmas tänä keväänä ja ollaan vasta toukokuussa. Onneksi olen perusterve, vain keuhkot vinkuvat vähän, mutta se on normaalia. Saastepilvet leijuvat kaupungin kaduilla ja pienhiukkaset tunkeutuvat elimistöön väkisin. Olen pukeutunut kokovartalopukuun, joka heijastaa UV-säteet takaisin taivaalle. Ihosyövästä on tullut kansantauti.

ilmastonmuutos

Kuivuus koettelee koko Eurooppaa. Ruuasta ja puhtaasta vedestä on pulaa ja se aiheuttaa jatkuvasti uusia konflikteja. Jonotan sisään kauppaan, joka kumisee tyhjyyttään. Kuivuus on pakottanut keskittymään proteiinipitoisen kasvis- ja hyönteisravinnon tuottamiseen, tuotantoeläimien rehua ei kasvata enää kukaan. Kahvista ja suklaasta on tullut luksustuotteita, joita riittää vain harvojen ja valittujen juhlapöytiin. Niissäkin pöydissä kadutaan menneisyyden tekoja ja tekemättä jättämisiä. Heräsimme maapallomme hälytystilaan liian myöhään.

Ensin iloitsimme kuumista kesistä ja linnunmaidon lämpöisistä uimavesistä. Sitten tulivat lumettomat talvet. Tuhansien järvien maasta tuli tuhansien levälätäkköjen valtakunta, jossa kalastus on nopeasti katoava elinkeino. Suuret jäätiköt ovat sulaneet, merivedet lämmenneet ja merivirrat niin sekaisin, että hirmumyrskyt ovat alkaneet yleistyä pohjoisillakin leveysasteilla. Suomen väkiluku on kääntynyt jyrkkään laskuun, sillä lisääntymisestä tuli luvanvaraista viisi vuotta sitten. Maapallon keskilämpötila oli noussut neljällä asteella, joten päättäjät turvautuivat epätoivoisiin ratkaisuihin.

Kuvittelimme, ettei yksilön valinnoilla ole merkitystä. Intia ja Kiina, siinä todelliset syypäät. Mehän elimme sivistysvaltiossa, joka kyllä huolehtii kansalaisistaan. Keskityimme tuijottamaan napojamme ja keksimään ontuvia selityksiä sille, miksi juuri minun ei tarvitse luopua kaukomatkoista, lihasta, autosta, shoppailusta ja 200 neliön omakotitalosta. Eihän saavutetuista eduista voi tinkiä. Lähtölaskenta alkoi vuonna 2018, kun IPCC julkaisi hiuksianostattavan raporttinsa, joka nousi ykkösuutiseksi kaikissa maailman medioissa. Sen sanoma oli selvä: me emme voi jatkaa enää näin. Kohu hiipui kuitenkin muutamassa kuukaudessa, ja varoituksista huolimatta me jatkoimme kuten ennenkin. Ja tässä on tulos, maapallo on vuonna 2040 lähes elinkelvoton.

ilmastonmuutos

Toistaiseksi kaikki edellä kirjoitettu on mielikuvitukseni tuotetta ja kärjistettyä kauhuskenaariota. Dystopiaa, joka on kaukana, mutta kuitenkin niin lähellä. Tänään lokakuun 14. päivänä vuonna 2018, on mitattu uusi lämpöennätys. Elohopea nousi Kokkola-Pietarsaaren lentokentällä 20,9 asteeseen. Edellinen ennätys on 33 vuoden takaa, silloin lokakuun ylin lämpötila nousi 19,4 asteeseen. Kuulostaako normaalilta?

Syyllistäminen ei auta, se tiedetään. Valtiot, päättäjät ja valtaapitävät ovat avainasemassa, mutta yksilöilläkin on merkitystä. Yksittäiset ihmiset, heidän tekonsa ja elintapansa ovat osa yhteisöä ja muuttuvaa kulttuuria. Sillä kuka kulttuurin muuttaa, jos ei kansakunta itse. Sinä, minä, jokainen meistä. Nyt on aika toimia.

ilmastonmuutos

Viime keväänä tein Sitran elämäntapatestin. Hiilijalanjälkeni suuruus ei ollut yllätys. Vaikka kierrätän, asun tiiviisti kaupungissa, kulutan harvoin ja harkiten, kuljen jalan, fillarilla ja julkisilla, syön kasvispainotteisesti, säästän energiaa ja olen lapseton, vuoden sisään olen lentänyt ihan liikaa. Jokunen lennoista on ollut työhön liittyviä, mutta suurin osa puhtaasti turistina töllistelyä.

Puolta vuotta myöhemmin olen petrannut huomattavasti. Kesällä en ole lentänyt kertaakaan ja nyt syksyllä edessä on vain yhdet suorat lennot Kanarialle ja takaisin. Tein elämäntapatestin uudestaan ja tulokseni alitti niukasti suomalaisen keskiverron. Testi on tehty yli 350 000 kertaa ja keskimääräinen suomalaisten hiilijalanjälki on 7 300 kg CO₂e. Minulla mittari nousi 6 800 yksikköön. Tavoitteena on pudottaa lukema puoleen viime kevään lukemista vuoden 2019 loppuun mennessä. Uskaltaisinkohan haastaa teidät kaikki mukaan?

ilmastonmuutos

Vähintä mitä ilmastonmuutoksen hidastamisen eteen voi tehdä, on äänestää. Ensi kevään eduskuntavaaleissa aion syynätä ehdokkaat läpi tarkemmin kuin koskaan aiemmin. Tarvitsemme isoja päätöksiä, ja niiden päätöksen tekijöihin, heihin me kaikki voimme vaikuttaa.

Vapaus valita – ajatuksia työstä ja tulevaisuudesta

Välillä mietin onko tässä mitään järkeä. Teen ympäripyöreitä päiviä, palkkatyön jälkeen istun iltaan asti läppärin äärellä, sometan, kirjoitan, käsittelen kuvia ja tuotan sisältöä. Puolipäiväinen vakityö ja sivutoiminen yrittäjyys sekoittuvat sekamelskaksi, joka tuntuu hiekkana silmissä, särkynä hartioissa ja jomotuksena ohimoilla. Nautin joka hetkestä, mutta perjantaisin takki on joka kerta täysin tyhjäksi puserrettu. Tyhjää digipaperia tuijottaessani päässä liikkuu ainoastaan Kummeli-vitsi, se missä päässä liikkuu ei-mitään.

teahouse of wehmais

Olisiko sittenkin helpompaa tehdä töitä kahdeksasta neljään? Unohtaa velvollisuudet työhuoneen oven sulkeuduttua, ripustaa ylikierroksilla käryävä pää narikkaan ja uppoutua sohvan uumeniin sipsipussi kainalossa ja kaukosäädin kummassakin kädessä? Tavallaan kyllä. (Paitsi että inhoan sipsejä, joten tavallaan myös ei.)

teahouse of wehmais

teahouse of wehmais

Vapauden vaakakuppi painaa kuitenkin enemmän. Työviikkoni saattaa olla monimutkainen palapeli, mutta se mahdollistaa pitkät viikonloput, arkivapaat, matkustelun ja mökkeilyn sekä ajasta ja paikasta riippumattoman tekemisen. Ei aina, mutta hyvin usein. Tehokas Skype-palaveri kesämökin lasiverannalla tai keskellä italialaisia viinitarhoja vai turha kokous nuhjuisessa neukkarissa – kumman sinä valitsisit? Niinpä.

 teahouse of wehmais

Työ muuttuu ja meidän on muututtava sen mukana. Tulevaisuudessa palkkapussiin virtaa rahaa todennäköisesti useammista puroista, pienistä ja suuremmista. En haaveile eläkkeestä, sillä todennäköisesti ikäluokkani tekee töitä niin pitkään kuin se vain on mahdollista. Ei siksi, että yhteiskunta pakottaisi, vaan siksi, että työn tekeminen tuntuu merkitykselliseltä ja mielekkäältä. Eläkkeen sijaan haaveilen työelämästä, jonka tahdin voin itse määrätä. Duunipäivistä, jolloin voin sanoa kyllä arvojeni mukaisille toimijoille, yhteistöille ja verkostoille ja ei projekteille ja tehtäville, joiden tavoitteita en voi allekirjoittaa.

teahouse of wehmais

Luon aikataulut itse, teen töitä silloin, kun haluan. Asiakasta kiinnostaa lopputulos ja kalmanlinja, ei se mihin aikaan vuorokaudesta läppärini näppäimistöä naputan. Jos siirrän postauksen kirjoittamisen pikkutunneille, päätän olla päivittämättä instagramia tänään tai luonnostelen tilatun tekstin vasta huomenna, kukaan ei kuole, eikä kenellekään tule taloudellisia tappioita. Vain sisäinen piiskurini pettyy ja pitää meteliä takaraivossa. Onneksi olen jo oppinut muutaman keinon, jolla sen saa hiljaiseksi.

valkosipuli sappion luomutila

sappion luomutila

Loppuviikon to do -lista oli toissapäivänä nälkävuoden pituinen. Asiakastyöt olivat hoidossa, mutta kaikki muu levällään kuin sen kuuluisan Jokisen eväät. Tuijotettuani tyhjällä paperilla vilkkuvaa kursoria puoli tuntia, suljin tietokoneen. Siirsin kalenterimerkintöjä parilla päivällä eteenpäin ja kas! – yhtäkkiä minulla olikin edessäni vapaa viikonloppu, jonka päätin viettää mökkiä talvikuntoon laittaen.

sappion luomutila

Menomatkalla pysähdyn juvalaisen teehuoneen pihaan, täytän vatsani omenapiirakalla ja kangaskassini paikallisten tuottajien juureksilla, luomulihalla, suolakurkuilla, valkosipulilla, kananmunilla ja lehtikaalilla. Myöhemmin saunan lauteilla, takkatulen äärellä ja punaviinilasi kädessä, mieli vaeltaa vapaasti, lepää ja tuottaa taustalla uusia ideoita. Pyytämättä ja piiskaamatta.

teahouse of wehmais

Kotimatkalla, pelkääjän penkillä, kun moottoritien tasainen liikenne turruttaa tajunnan ja takakontissa kilisee pärekorillinen mökkikesästä muistuttavia tonic-pulloja, avaan läppärin. Sormet juoksevat näppäimillä vaivattomasti. On sunnuntai. Saatan tehdä töitä aamukahteen ja herätä maanantaiaamuna kymmeneltä. Tai sitten avaan television ja vedän viltin korviin. Valinta on yksin minun.

Miellyttämisen aika on viimeinkin ohi

Makaan turkulaisen hotellihuoneen sängyllä ja annan ajatuksien vaeltaa taivaan täyttäneiden tummien pilvien tahtiin. On tiistai, päivä, jolloin yritän altistaa itseni määrittämättömille mielenliikkeille, ja kirjoittaa suodattamatta sen, mitä juuri silloin päässäni liikahtelee.

Kynnys antaa ajatuksille aikaa ja samalla sukeltaa tajunnanvirtaan on tälläkin kertaa lähes ylitsepääsemättömän korkea. Törmään siihen kuin seinään, ja keksin siksi sijaistekemistä. Selaan sormenpäilläni kännykkää, plärään kuvavirtaa, avaan jopa jodelin ja tuijotan tubesta turhia videonpätkiä. Kunnes on pakko rauhoittua. Siirtää kone käden ulottumattomiin ja napsauttaa kännykkä äänettömälle.

Tuijotan kattoon ja yritän olla miettimättä mitään. Puolessa minuutissa saan kiinni jostain, joka pyrkii pinnalle. Aihe kelluu edessäni, kuin olisi odottanut siinä koko pitkän päivän. Nyt puhuu entinen miellyttäjä.

metsämansikat

Kuluneina viikkoina olen pohtinut paljon parisuhteitani. Syykin on selvä, sillä kun kelaa edestakaisin tallenteita ja kirjoittaa muistiinpanoja tuoreiden avioparien alkutaipaleesta, alkavat oman elämän epäkohdat ja onnistumiset nostaa päätään.

Jokaisen Ensitreffit-jakson jälkeen päädyn samaan lopputulemaan: minulla on hyvä mies. Mies, jonka seurassa minun ei tarvitse olla mitään muuta kuin oma itseni. Mies, joka ei kasaa odotuksia niskaani, joka ottaa vastaan, jos kaadun, ja joka sitkeästi seisoo vierelläni myös sellaisina päivinä, jolloin en itsekään siedä itseäni. Miellyttäminen – sen aika on vihdoinkin ohi.

Tiukkaan tarttuneena tapanani on ollut kiinnostua vähän liiankin paljon siitä, mitä kukin puolisoni tai ihastukseni harrastaa. Musiikkimakuni saattoi muuttua hetkessä, minusta tuli penkkiurheilija, joka heräsi katsomaan formulaa keskellä yötä, join kuppikaupalla kahvia, jota vatsani ei kestänyt, notkuin baareissa kännikuskina ja törsäsin ison osan rahoistani merkkivaatteisiin. Kopioin sen mikä muita kiinnosti, ja unohdin kaiken sen, mikä minulle oikeasti oli tärkeää.

Eikä tämä poikaystäviin suinkaan rajoittunut. Olin koulussa ujo ja usein vähän ulkopuolinen. Olisin halunnut olla toisenlainen, sillä ei kukaan halua olla se, joka valitaan viimeisenä pesäpallojoukkueeseen, tai se joka inhoaa välitunteja, kun ei oikein tiedä, mitä silloin pitäisi tehdä ja kenen kanssa olla. Ala-asteella pakotin äitini ostamaan minulle pari numeroa liian suuret ja törkeän kalliit Kappa-verkkarit, koska luokan ihanimmalla pojalla oli sellaiset (ja kokoni oli kaupasta loppu). Yläasteella sain päähänpinttymän permanentista, koska sellainen oli suosituimmilla tytöillä. Lukion kotibileissä join omppupomppua, vaikka oikeasti en olisi halunnut olla humalassa. Saatoin jopa matkia puhetyyliä, kertoa keksittyjä juttuja ja kopioida kavereiden olemusta, jotta solahtaisin sujuvammin joukkoon. Perusteinimeininkiä, kai.

Onneksi ikä ja kokemus ovat tuoneet viisautta, sillä nyt osaan kuunnella itseäni ja uskallan olla se mikä olen. En jaksa enää välittää siitä, mitä muut ajattelevat. Mitä minä haluan, mikä minua kiinnostaa ja mistä minä innostun – se on kaikista tärkeintä. Ei ole sattumaa, että nykyinen kumppanini arvostaa samoja asioita, harrastuksia ja elämäntyyliä. Valinnat ovat meille yhteisiä. Molemmat ovat olleet kiinnostuneita kaikesta tuosta jo ennen ensimmäistä tapaamista.

metsämansikat

Uuden ihmisen myötä voi toki löytää uusia, aidosti kiinnostavia asioita, mutta toisen elämään ei kannata kokonaan hukkua. Olen hyväksynyt sen, että melominen pelottaa, joten mies käy merireissuilla yleensä yksin. Laulan kuorossa, mutta en loukkaannu, jos mies ei joka kerta halua tai ehdi tulla konserttiin. Ostan lipun Ultra Bran keikalle, hän kiertää kokeellisen jazzin keikkoja. Mies hiihtää, minä nautin enemmän pulkkamäestä. Yhdessä harrastamme ruokaa, kokkaamista, ulkona syömistä, elokuvia, lukemista, metsäpolkuja ja mökkeilyä. On omaa ja on yhteistä. Eikä kenenkään tarvitse miellyttää ketään.

Nyt on oikein hyvä.