Kolme vuotta yrittäjänä – miten tässä näin kävi? osa 1

Kolme vuotta yrittäjänä ja edelleen kipuilen edelleen ehkä vähän typerienkin päähänpinttymien kanssa. Hävettää, nolottaa ja turhauttaa melkein joka päivä. Aliarvioin osaamistani, väheksyn tietotaitoani, uppoan välillä syvälle huijarisyndrooman syövereihin ja hinnoittelen työni tietysti sen mukaan. Häpeän aalto pyyhkäisee yli yleensä silloin, kun olen toimittanut valmiit sisällöt asiakkaalle. Kainalot hikoavat, syke kiihtyy ja kasvoille nousee puna. Ettäs kehtaatkin, millä meriiteillä sinä muka kutsut itseäsi asiantuntijaksi? Kuka tahansa voi kirjoittaa tarinoita ja suoltaa sisältöjä! Sisäinen kriitikkoni hiljenee vasta, kun palaan yön yli nukuttuani takaisin tekstin äärelle ja huomaan, että artikkeli onkin aivan kelvollinen, joskus jopa erinomainen.

kolme vuotta yrittäjänä

Jutustelin taannoin tunnin verran omasta yrittäjän taipaleestani muutamalle kuulijalle Clubhousen iltapäiväkahveilla. Kerroin siitä, miten kaikki alkoi, mitä sitten tapahtui ja missä juuri nyt mennään. En ollut pohtinut puheenvuoron kulkua etukäteen, päätin luottaa tilanteeseen ja kertoa asioita, jotka sillä hetkellä tuntuvat tärkeältä. Kesken puheen pälpätyksen tajusin, kuinka paljon olen viimeisen viiden vuoden aikana saanut aikaan. Wau, kommentoi haastattelija jo toistamiseen. Miten olet ehtinytkin tuon kaiken? Tunnin tarinoinnin jälkeen olin pikkuisen ylpeä itsestäni. Ehkä tässä ei ollakaan eilisen teeren tyttäriä, vaan vahvasti asiantuntijan tittelissä kiinni.

Olen jakanut tiedonmurusia taipaleeltani silloin tällöin, mutta koskaan en ole tainnut kertoa koko tarinaa tai ainakaan sitä, millaisten mutkien kautta tähän pisteeseen on päästy. Muistan ajatelleeni haastattelun aikana, että jatkossa haluan avata yksinyrittäjän arkea useammin. Ja jotta ajatus ei jää aikomukseksi, aloitan tekemisen nyt.

Insinööriopintoja ja uusmediahypeä

Urapolkuni tuskin on tavallisimmasta päästä, mahtuuhan taipaleelle niin insinööriopintoja, taidehallinnon opintokokonaisuutta kuin paperikonservoinnin koulutustakin. Intohimoisimmin opiskelin kuitenkin suomen kieltä. Hain ja pääsin sisään vuonna 2009 ja valmistuin filosofian maisteriksi viidessä vuodessa. Saavutus oli siihenastisen elämäni suurin, sillä suoritin kaikki 300 opintopistettä kokopäivätyön ohella. Gradu keskeytyi puoleksi vuodeksi pitkän parisuhteen kariuduttua, mutta kerran neljässä vuodessa järjestettävä promootio vauhditti valmistumista viimeiseen saakka. Molemmat opinnäytteeni käsittelivät kaunokirjallisuuden nimiä. Kandissa tutkin Mauri Kunnaksen lastenkirjojen nimeämisstrategioita ja gradussa sukelsin Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan nimimaisemaan.

kolme vuotta yrittäjänä

Palkkaduunia ehdin tehdä yli 20 vuotta. Ensin kesätöitä Barösundin bensiksellä (jep, ihan sen hehkutetun Barö-hotellin tuntumassa), sitten muutaman kuukauden pätkiä Ajaston liukuhihnalla (koska olin laiska ja halusin päästä opintojen työharjoittelusta helpolla). Insinööritutkinnon jälkeen koko vuosikurssi revittiin töihin. Oli nousukausi, wap-hullutus ja uusmediahype, joten osaajista käytiin kovaa kilpailua. Lukuisten työtarjousten joukosta valitsin lopulta silloisten Soneran ja HPY:n välillä. Jälkimmäinen vei pidemmän korren, vaikka ensimmäinenkin oli jo allekirjoitusta vaille lukkoon lyöty. Vaikka uusmediabileiden huippu oli jo takanapäin, juhlia oli melkein joka viikko ja rahaa poltettiin surutta sinne ja tänne. Yritys vaihtoi nimeään useasti. Ensin meistä tuli Kolumbus, jonka internet oli pyöreä ja sitten Elisa, joka oli kaikkien kanssa, kaiken aikaa ja kaikkialla.

Parin vuoden päästä alkoivat YT:t, jotka heittelivät tuoteasiantuntijan pallilta asiakaspalveluun ja lopulta call centeriin. Lopulta tein töitä vain rahan takia, sitten opiskelin lisää, paiskin paperikonservointihommia 2 kk firenzeläisessä autotallissa ja saman verran Kansallisarkiston konservointiosastolla. Vuonna 2005 pelastauduin puhelinoperaattorilta viimein Otavalle ja sieltä kolme vuotta myöhemmin entiseen Taikkiin, nykyiseen Aalto-yliopistoon, jossa vierähtikin kokonaiset 11 vuotta ensin tuotantosihteerin ja sen jälkeen kustannustoimittajan töissä. Sitten olinkin yhtäkkiä yrittäjä.

Miten minusta tuli yrittäjä?

Yrittäjyys vokotteli minut puolelleen vaivihkaa. Elämäni ensimmäiset neljäkymmentä vuotta olin vahvasti koko ideaa vastaan. Lama-ajan lapsi oli todistanut liian monta konkurssia ja arvosti yli kaiken vakituista virkaa, säännöllistä palkkaa ja pitkiä kesälomia. Kyllästyin yliopistomaailmaan. Oli jo jonkin aikaan tuntunut siltä, etten saa enää mitään uutta irti työtehtävistäni. Sen erään tv-ohjelman jälkimainingeissa perustin ruokapainotteisen blogin osaamatta aavistaa, millainen merkitys sillä tulevaisuuteni kannalta olisi. Vuoden 2016 alussa anoin vuorotteluvapaata, mutta hakemus hylättiin. Päätin jäädä palkattomalle vapaalle niin pitkäksi aikaa, kuin se taloudellisesti mahdollista oli. Siihen paloivat säästöt ja osa sijoituksista, mutta kaipasin kipeästi taukoa. Jäin kerrasta koukkuun vapauden tunteeseen.

kolme vuotta yrittäjänä

Syksyllä siirryin palkattomalta vapaalta 50-prosenttiselle opintovapaalle, sillä löysin mielestäni kiinnostavan aikuiskoulutuksen. En kuitenkaan suorittanut sitä loppuun, sillä tajusin alkumetreillä, että kävelen väärään suuntaan. Verkkosivujen suunnittelu tai tekninen toteutus kiinnostivat edelleen, mutta leipäni halusin kantaa pöytään kirjoittamalla. Reilun vuoden osittaisen opintovapaan jälkeen neuvottelin itselleni puolipäiväiseen sopimukseeni jatkoa. Keväällä 2018 olin perustanut sivutoimisen yrityksen ja tein toiminimeni kautta sekä blogiyhteistöitä että satunnaisia sisältöjä muutamalle asiakkaalle. Vuodeksi 2019 osittaista työaikaa ei enää herunut, joten aloin katsella ympärilleni, kysellä tiskien alta ja tehtailla työhakemuksia. Valinta ei kuitenkaan koskaan kohdistunut minuun ja päätin, että aika aikaansa kutakin. Ilmoitin, että aion irtisanoutua vuoden vaihteessa, oli tilanne mikä hyvänsä. Halusin muutosta ja olin valmis ottamaan riskin.

kolme vuotta yrittäjänä

Onni oli myötä, sillä juuri ennen irtisanoutumistani allekirjoitin sopimuksen toisesta kuukausittaisesta asiakkuudesta. Laskeskelin, että yhdessä starttirahan kanssa koossa olisi kuukausitasolla summa, jolla saan pakolliset elämiskulut maksettua. Oli aika sukeltaa yrittäjyyden syvään päähän. Helmikuun alussa vuonna 2019, 41-vuotiaana, minusta tuli päätoiminen yrittäjä. Kamalaa, mutta samaan aikaan niin ihanaa. Mutta mitä sitten tapahtui? Siitä kuulette ensi kerralla!

Kesäkuun kootut selitykset

Olen tuijottanut tyhjää arkkia näytölläni parin tunnin ajan. Kynnys aloittaa on jälleen noussut kohtuuttoman korkealle, enkä oikein tiedä mistä kirjoittaa, joten asettelen aluksi muutaman lauseen perätysten ja katson, mihin se johtaa. Jospa jutun juoni selviäisi ja punainen lankakin löytyisi sateenkaarenvärisestä sekamelskasta, jämälankojen ja langanpätkien joukosta. Neulat, heinäsuovat, herneet, prinsessat ja patjat, ne kaikki tuntuvat liittyvän tähän kevääseen. Tai kesään, tähän vuodenaikaan, joka juuri nyt on meneillään.

kesäkuun kootut selitykset varpaat matolla

Kiirettä on pitänyt koko kevään. Hyvähän se on, että tekemistä riittää, minua muistutellaan. Niin onkin, töitä on ja se on tärkeää. Tekee itsetunnollekin hyvää. Pönkittää sopivasti ja auttaa nostamaan nenän vedenpinnan yläpuolella. Viivan alle jää muutakin kuin leivänkannikoita, eikä taloudellisessa tilanteessa ole valittamisen aihetta. Kaikki on paremmin kuin hyvin, elämä hallinnassa ja perustukset vatupassinkin mukaan viivasuorassa. Pitäisi olla enemmän kuin tyytyväinen.

Ja olenhan minä, mutta sitten taas en. Vaikka pää onkin pinnalla, pinnan alla ailahtelee ahdistus. Se tuntuu rintakehässä herätessä ja lähettää levottomuutta jalkoihin, vie voimat ja tyhjentää takin yhtäkkiä ja arvaamatta. Se on tunne, jota on vaikea kuvailla. Vielä vaikeampaa on vastata kysymykseen, mikä minua ahdistaa. En tiedä. Ehkä palautuminen on jäänyt puolitiehen. Ehkä ahdistus johtuu siitä, että olen täällä, enkä jossain toisaalla. Ehkä yritän olla liian tehokas. Niin tehokas, etten lopulta saa mitään aikaan. Ja sekin ahdistaa.

Edellisestä blogitekstistä on yli kolme kuukautta ja treeniohjelma jämähtänyt viikolle viisi. Kirjaa pitäisi markkinoida, somevideoita kuvata, kesäkeittiön rakentaminen aloittaa, terassi kunnostaa, veranta maalata, verhot ommella ja villapaita saada valmiiksi. Lukupino kasvaa ja tiskivuori on valtava. Luovasta kirjoittamisestakin on kadonnut kosketus. Laituri sentään on valmis, mutta senkin rakensi puolisoni, en minä. Miksi kaikki muut ehtivät enemmän ja minä vain näin vähän?

uusi laituri

Onneksi on mökki ja kalenteriin merkitty neljän viikon loma. Tiedän jo nyt, että pirullisinta on päästää irti. On vaikeaa olla vaatimatta itseltään yhtään mitään, ryhtyä tarpeettomaksi, sukeltaa somettomuuteen, antaa ajatusten vaeltaa, nukkua pitkään ja hengittää syvään. Pitäisiköhän jo alkaa harjoitella?

Rutiinien ravistelua, kekseliästä kasvisruokaa ja muita tammikuun tuumailuja

Yksi tavallinen sähköposti riitti katkaisemaan kamelin selän. Se ei sisältänyt kritiikkiä, ei haukkuja eikä huonoja uutisia, vaan yksinkertaisen kysymyksen ja siihen liittyvän, helposti toteutettavan tehtävän. Sen sijaan, että olisin vastannut viestiin, aloin haukkoa henkeäni. Iholla lainehti kylmä hiki ja kädet tärisivät holtittomasti. Päässä humisi. En ymmärtänyt, mitä minulle tapahtui. Nousin sängystä ja jäin seisomaan keskelle lattiaa. Mies googletti oireita ja totesi, että minulla on paniikkikohtaus. Elämäni ensimmäinen.

tammikuun tuumailuja

Niin alkoi tammikuu. Pötkötellen viltin alla ja hengittämiseen keskittymällä. Oli aika tarkistaa työtaakka ja luoda rutiinit, jotka jäsentäisivät yrittäjän arkea. Kännykkä jätetään yöksi makuuhuoneen ulkopuolelle, ennen kahdeksaa ylös, iso kupillinen teetä ja rauhallinen aamuhetki päivän lehden seurassa. Sitten edellisenä iltana kirjoitetun tehtävälistan kimppuun ja kirjoittamaan. Sähköpostin lukeminen on sallittua vasta klo 12 jälkeen ja työpäivä pannaan pakettiin viimeistään kuudelta. Läppärin sulkeuduttua syön välipalan, vedän lenkkivermeet päälleni ja happihyppelen äänikirja korvissani kohti Mustikkamaata. Paniikkikohtaus herätti ajattelemaan. Että perunakin kuoritaan yksi kerrallaan, eikä kaikkea tarvitse saada valmiiksi silmänräpäyksessä. Hanskat voi pudottaa perjantaina neljän aikaan, sillä viikonloppua vasten ei yksikään asiakas kaipaa minulta yhtikäs mitään. Karusellin vauhti hidastui, ahdistus helpotti ja kiireen tuntu katosi kuun puolenvälin tietämillä.

Jatkoimme tipattomalla, minä ja mieheni. Hetken mielijohteesta pois jäivät alkoholin lisäksi sokerit ja valkoiset hiilihydraatit. En kaivannut viiniä enkä saunajuomia, blini-illallisellakin lasiin kaadettiin kivennäisvettä. Olisin kyllä halunnut alkoholitonta viiniä, mutta ravintolan valikoima oli onnettoman huono. Vain Lehtikuohua, yksi nollaprosenttinen siideri ja kaksi olutta. Suklaata sen sijaan kaipasin kovasti ja pastaa, tuota lounaskoomailijan perusravintoa.

tammikuun tuumailuja

tammikuun tuumailuja

Maahan satoi pysyvä pumpulikerros. Lunta tuli ja kilot karisivat. Pakkanen nipisteli näppejä, kun tarvoimme umpihangessa pitkin talven ihmemaaksi muuttunutta pääkaupunkia. Tilasimme vitamiineja suoraan italilaisilta ja espanjalaisilta farmareilta ja adoptoimme samalla mantelipensaan ja oliivipuun. Crowd Farming oli tuttu vuosien takaa, mutta vasta nyt saimme aikaiseksi ryhtyä toimeen – kiitos vaan Satu Koivisto! Laatikollinen luomuavokadoja saapuu jo ensi viikolla suoraan ovelle, luomuna kasvatettuja appelsiineja odottelemme vielä pari viikkoa. Sitten onkin mantelisadon ja oliiviöljyn vuoro.

Kun valkeat viljat, pasta, riisi ja perunat olivat kiellettyjen listalla, kokkasimme käytännössä pelkkiä kasviksia. Jääkaapin vihanneslaatikot pullistelivat kaalinpäitä, paprikaa, parsakaalia ja punajuuria. Munakoisoista ja kesäkurpitsasta tuli vakioruokaa, tomaatit hupenivat ennätysvauhtia ja vihreät pavut katosivat kaapista ennen kuin ehdin suunnitella niille käyttöä. Maa-artisokkaakin mutusteltiin sen aiheuttamista ilmavaivoista huolimatta. Paahdoimme jumalaisia lanttupihvejä, santsasimme pannulla paistettua paksoita ja kypsensimme kukkakaalia. Kaiken huippuna menin ja rakastuin veriviholliseeni selleriin. Siitä on kiittäminen Yotam Ottolenghiä ja hänen Flavour-opustansa, jonka tilasin välittämästi, kun näin vilauksen siitä Kokkipottilan ja  Hannan sopan somefiideissä.

tammikuun tuumailuja

Pakkasen puhaltamien nietosten lisäksi kahlasimme kirjojen sivuilla. Korona teki meistä kirjaston suurkuluttajia. Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinat koukuttavat, himmeinä hohtavat timantit, kuten Annastiina Stormin Kerro, kerro ilahduttavat ja lukemattomat löydöt paikan päälle varatusta rajatusta valikoimasta yllättävät. Etenkin nyt, kun maailma on pysähtynyt, on mahtavaa uppoutua uusiin maailmoihin, joissa sattuu ja tapahtuu.

Iltaisin minä istuin sohvalla ja neuloin. Tai kudoin, kuten meillä päin sanottiin. Puikot ovat nykyään puuta, eivätkä kilise kuten kolmannen luokan käsityökerhossa, mutta asento pysyy samana. Edelleen rentoudun risti-istunnassa ja hypistelen sormillani pehmeitä lankoja. Kasarilapsen tupsupipo on saanut seuraajakseen islantilaisen villapaidan ja eväinä on meetvurstileipien sijasta keko kasviksia.

tammikuun tuumailuja

Seuraavaksi suunnitellaan kesää. Laituriremonttia, terassilaajennusta, lasiverannan tuunausta ja sen pitkän pöydän nikkarointia. Sen jonka ääreen kutsutaan ystävät, heti kun se on mahdollista. Ja syödään yhdessä. Valoa kohti, päivä kerrallaan!