Kuulumisia kirjoittajan kammiosta – viisi päivää Kansjerfin kulttuuritilalla

Olin aikeissa kertoa teille kaiken Kansjerfin kulttuuritilasta. Kehua keltaisen kartanon maasta taivaaseen ja maalata teidän silmienne eteen maiseman, jonka jokaisen kannattaisi kokea. Muistella maukasta ruokaa, jolla sain täyttää vatsani istuen suuren ruokasalin nurkkapöydässä seuranani vain kaiuttimista kaikuva pianomusiikki sekä kynttilän lempeästi lepattava liekki, joka valaisi marraskuista hämärää. Kuvailla hartiavoimin kummitustalosta kulttuuritilaksi kunnostettua kartanoa, jota ei ole pilattu modernin maailman turhuuksilla. Kertoa pihapiirissä elelevistä eläimistä, joista jokainen on pelastettu parempaan kotiin, ylistää ympäröiväää luontoa ja rauhoittavaa hiljaisuutta, joka auttoi laskemaan sykettä ja sai ymmärtämään, mikä elämässä on tärkeintä.

kansjerfin kulttuuritila

kansjerfin kulttuuritila

kansjerfin kulttuuritila

kansjerfin kulttuuritila

Sen jälkeen olin ajatellut hehkuttaa, kuinka kirjoitin. Lennokkaita ajatuksia, luovia harjoituksia ja lauseita, joista syntyisi jotain suurempaa. Kuinka asetuin upottavan sohvan uumeniin ja annoin mieleni matkustaa sinne, tänne ja takaisin. Kuinka luonnostelin uusia maailmoja, hahmottelin henkilöitä ja kehittelin juonikuvioita. Kuinka pysähtyminen luotsasi luokseni ihmeellisiä ideoita, joihin tarraisin tunteella ja joista kasvaisi kokoaan suurempia. Ja kuinka viimeinkin tietäisin, mitä tulevaisuuden tarjottimelle on katettu.

Mutta eihän se ihan niin mennyt.

kansjerfin kulttuuritila

kansjerfin kulttuuritila

kansjerfin kulttuuritila

Kyllä, Kansjerfin kulttuuritila oli kaikkea, mistä olin kiireen keskellä unelmoinut. Ihanaa vegaanista ruokaa, levollista tunnelmaa, inspiroivia interiöörejä, hermoja hellivää luontoa ja juuri sitä, mitä ihminen elämäänsä tarvitsee. Marraskuun kauneus ylitti odotukseni, ja tiesin, että olin löytänyt etsimäni. Kirjoittamaan en kuitenkaan kyennyt.

Ensin opettelin nukkumaan vieraassa sängyssä. Odottelin sykkeeni tasaantumista. Tutustuin varovasti ympäristöön, jossa viisi päivää vaeltelin. Kurkkasin kymmenien ovien taakse, upotin paljaat varpaani käsin kudotun maton punaiseen pehmeyteen, kuuntelin vanhan talon tarinoita. Sivelin sormillani flyygelin koskettimia, selailin sinne tänne pinottuja puutarhakirjoja ja kun en osannut edelleenkään asettua, tilasin lasin punaviiniä. Ajatukset eivät pysyneet seinien sisäpuolella, vaan kynsivät ovea, kurottivat kiirettä kohti. Kotiinkin oli ikävä.

kansjerfin kulttuuritila

kansjerfin kulttuuritila

kansjerfin kulttuuritila

Neljäntenä päivänä kirjoitin neljäsataaneljäkymmentäneljä sanaa sekä lyhyen listan asioita, joista haaveilen. Siinä se, kirjailijaresidenssini langanlaiha lopputulos. Se ja puolitoista luettua kirjaa, yksi aamujooga sekä kaksikymmentäviisi kerrosta villapaitaa.

Silti tiedän, että ne ovat minussa, sanat, jotka haluan järjestää jonoiksi paperille. Kun kevät koittaa, aion yrittää uudelleen. Kansjerfin kulttuuritila säilyttäköön sydämeni syrjää ja sinne kätkeytyneitä kertomuksia siihen saakka.

kansjerfin kulttuuritila

Matkakertomuksen aika tulkoon joskus myöhemmin.

Kestävän elämän aakkosia etsimässä

Olen ihminen, joka innostuu haasteista. Enkä nyt tarkoita haasteellisia, hankalia tai vaikeita tehtäviä (tai no, ehkä vähän niitäkin), vaan sitä, että minut haastetaan tekemään jotain. Mittaamaan suihkussa käymiseen kuluvaa aikaa, kuvaamaan itseni sellaisena kuin juuri sillä hetkellä olen, ryhtymään kahden kuukauden karkkilakkoon, korjaamaan kuluneita vaatteitani tai kertomaan kuinka minusta tuli minä.

kestävän elämän aakkoset

Välillä haastan itse itseäni. Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen päättänyt mm. kokata kaikista keittokirjoistani vuoronperään, kokeilla jokaista ruokalehden reseptiä, lopettaa sokerin syömisen, joogata aamuisin, lenkkeillä torstaisin, siivota 15 minuuttia päivittäin, jättää kännykän makuuhuoneen ulkopuolelle, kirjoittaa vastuullisista valinnoista säännöllisesti, rakentaa uudet nettisivut, julkaista toisen tietokirjan ja käydä elokuvissa joka viikko. Arvaatte ehkä, että yksikään näistä ei ole toteutunut. Olenko siis epäonnistunut?

Minulla on pieni muistivihko, johon kirjaan kaikki mieleen nousevat ideani. Innostun helposti, mutta jos en saman tien järjestä itselleni aikaa kokeilla päähänpistoani, se unohtuu tai vähintään hautautuu kaiken kiireen alle. Into lopahtaa tai koko asia kaatuu omaan mahdottomuuteensa. Lupaan itselleni ja välillä teillekin asioita, joita en pysty pitämään, ja seuraavana päivänä syöksyn taas päätäpahkaa seuraavaan seikkailuun. Pyörä pyörii eteenpäin ja minä sen mukana. Epäonnistuneeksi en itseäni tuomitse, hiukan kärsimättömäksi vain, sellaiseksi jolla on levoton sielu.

Ja nyt aion taas luvata jotakin.

kestävän elämän aakkoset

kestävän elämän aakkoset

Aloitan instagram-tilini puolella sarjan, joka kantaa nimeä kestävän elämän aakkoset. Kestävän elämän aakkoset alkavat (yllätys, yllätys!) A:sta ja päättyvät Ö:hön. En todellakaan tiedä vielä mitä mikäkin kirjain edustaa tai edes että keksinkö jokaisen kirjaimen kohdalle järkevää sanottavaa. Rakastan kuitenkin sanoja ja sanaleikkejä, eikä insinöörimielenikään ole yhtään vähempää innoissaan ideasta. Yritetään siis, ja katsotaan kuinka käy. Tällä kertaa en aseta itselleni aikarajaa, mutta pyrin esittelemään uuden kirjaimen säännöllisesti, sillä kuten tiedämme, muuten tämäkin haaste haudataan siistiin riviin sinne, missä ne aiemmatkin lepäävät rauhassa.

Teille blogini lukijoille aion esitellä aakkossarjoja aika ajoin. Aasta eehen, äffästä ällään ja sitä rataa. Ja muutaman bonusraidan, kuten tämän tekstin tässä alla. Se olkoon nimeltään A niin kuin aikajana. Aikajana kertoo omasta matkastani kohti kestävämpää tulevaisuutta.

kestävän elämän aakkoset

Kestävän elämän aakkoset – A niin kuin aikajana

1991 lennän ensimmäistä kertaa ulkomaille, olen 15-vuotias. Siitä lähtien matkustamme perheen kanssa purjehtimaan Välimerelle lähes joka vuosi.

1994 Pohjoisen rinteet eivät enää riitä, on päästävä Alppien aurinkoon.

1995 ajan ajokortin ja huristelen lukioon autolla, vaikka koulubussi kulkee kodin ja koulun väliä.

1999 tuhlaan vakituisesta työpaikasta saamani ensimmäisen palkkapussin pikamuotiin. Koska kerrankin on rahaa, ostan sellaisiakin vaatteita, joita en pidä päälläni kertaakaan.

2000 muutamme eksäni kanssa kaksikerroksiseen rivariin, joka on kahdelle tarpeettoman suuri. Kulkuyhteydet ovat huonot, joten kuljemme autolla kaikkialle.

2001 eroan, muutan Kallioon ja pari vuotta myöhemmin keskustaan. Yksiö riittää yllättävän hyvin ja liikkuminenkin hoituu lihasvoimin.

2003 tilaan H&M:n postimyynnistä järkyttäviä määriä pikamuotia vain kokeillakseni niitä päälleni. Lähetän takaisin 95 prosenttia vaatteista.

2005 on pakko ostaa uusi mekko jokaisiin juhliin. Ja niitä riittää, sillä osakunnan kemmakoiden lisäksi kaveripiirissä mennään naimisiin ja juhlitann kolmekymppisiä.

2010 lennän parin päivän työmatkalle New Yorkiin. Kärsin koko reissun ajan jetlagista ja jaksan lähinnä shoppailla ja syödä. Suomalaista muotoilua esittelevässä tapahtumassa ja siihen liittyvillä kokkareilla pöytiin kannetaan kokonaisia vadillisia lihaa.

2013 Eroan jälleen. Alan kiinnittää enemmän huomiota laatuun ja hintaan, motivaationa puhtaasti rahan säästäminen. Vaihdan tuulisähköön. Ravintolapäivänä avaan kotini ovet ruokavieraille ja tuskailen mitä voisin kokata ihmisille, jotka eivät syö lihaa.

2015 perustan ruokablogin ja kirjoitan reseptejä häränhäntäpadasta makkarakastikkeeseen.

2017 Lennän 12 kk aikana 12 edestakaista lentoa, enkä ymmärrä hävetä niitä yhtään.

2018 Kiinnitän huomiota IPCC:n raportin uutisointiin, teen Sitran elämäntapatestin ja tajuan, ettei elämä voi jatkua näin. Liityin vaatelainaamon jäseneksi ja käytännössä lopetan vaatteiden ostamisen. Vähennän lihan syömistä ilmastosyistä.

2020 Ostamme puolisoni kanssa vedettömän ja osittain mökin Pieksämäeltä. Molempien työn luonne mahdollistaa pidempien mökkeilyjaksojen viettämisen luonnon keskellä. Etätyöt sujuvat pirtin pöydän äärellä paremmin kuin kaupungissa. Kuluttaminen vähenee entisestään, sillä mökillä emme tarvitse juuri mitään. Ymmärrän nauttivani yksinkertaisemmasta elämästä hurjan paljon.

2021 lennän toistaiseksi viimeisen kerran. Hävettää niin paljon, että haluaisin painua maan syvimpään rakoseen. Päätän, että jatkossa matkustan ainoastaan maata pitkin.

2022 lopetan lihan syömisen ja vaihdan maitotuotteet kasvipohjaisiin. Haaveilen edelleen hiihtomatkasta Alpeille, mutta nyt tiedän, että voin toteuttaa sen myös lentämättä. Uskallan viimein puhua valinnoistani ääneen muillekin.

Kuten huomaatte en todellakaan aina ole ollut maapallon puolella. Kestävämpi elämäntapa on vaatinut opettelua, ja vaatii sitä edelleen. Motivaatiota onneksi riittää, sillä vihdoinkin olen kohdannut haasteen, jonka edessä en luovuta.

kestävän elämän aakkoset

Mikään muutos ei tapahdu yhdessä yössä, mutta sen eteen kannattaa tehdä parempia valintoja jo tänään. Jos minä, ryhtymisrajoitteinen pystyn siihen, uskon, että sinäkin onnistut!

Kesäloma ilman kännykkää – uhka vai mahdollisuus?

Herään taas rintakehää kalvavaan ahdistukseen. Kesälomaa on takana kaksi viikkoa, edessä vielä kolme. Kuvittelin palautuneeni parissa viikossa, mutta keho taitaa olla toista mieltä.

Käsi hamuaa kännykkää ja muutamaa sekuntia myöhemmin olen sukeltanut somen syviin syövereihin selaamaan sen syötteitä ja ahmimaan ahdistavia uutisia. Kuluu kaksi tuntia, päätä särkee, väsyttää, eikä olo ainakaan parantunut ruudulla välkkyvän ilmastokriisin, luontokadon ja entiseen tapaan jatkuvan lomalentelyn ansiosta.

kesäloma ilman kännykkää

En tiedä johtuuko kaikki maanantaista, mutta sen tiedän että minun on pysähdyttävä ja otettava aikalisä. Loppuloman ajan keskityn hetkeen. Kuuntelen itseäni, mökkipihan äänimaisemaa, järven elämää ja tuulen huminaa honkapuissa. Annan kaiken huomioni parisuhteelle, ympärillä oleville ystäville, luonnon ihmeille ja kesäisille kävelyretkille. Kokkaan, herkuttelen, saunon, uin, luen, neulon, torkun riippumatossa, nukun pitkiä päiväunia ja ratkon japanilaisia ristikoita. Revin to do -listat, unohdan tarkoituksella kaiken sen, mitä pitää ja teen vain sitä, mikä juuri sillä hetkellä huvittaa.

kesäloma ilman kännykkää

Ehdottomuus on harvoin paras ratkaisu, mutta joskus sekin on tarpeen. Jos annan itselleni luvan selailla somea tunnin päivässä, tulen siitä vain vihaiseksi. Kun kännykälle antaa peukalon, se todellakin vie koko käden, mielenrauhan ja lopulta yöunetkin. Kuinka moni tykkää, vai tykkääkö kukaan, montako sydäntä saan ja mikä onkaan päivän seuraajamäärä? Dopamiini on hurja huume, josta moni meistä on riippuvainen, myös minä. Siksi rajoitan kännykkäni käyttöä ja siirryn hetkeksi kokonaan pois somesta.

kesäloma ilman kännykkää

En lukitse kännykkää lipaston ylimpään laatikkoon, mutta yöpöydälläni se ei enää ole tervetullut. Hoidan puhelimella vain pankkiasiat, tarkistan sääennustuksen, googlaan kivoja retkikohteita, etsin yhteystietoja ja viestittelen ystäville. Myös äänikirjat ja kamera ovat sallittuja, mutta some, se saa jäädä kolmeksi viikoksi kokonaan. Siirrän tarvitsemani sovellukset yhdelle välilehdelle, enkä siirry muille välilehdille lainkaan. Onko kyseessä uhka vai mahdollisuus, mahdoton tehtävä vai kenties hämmentävän helppo nakki, se selvinnee seuraavien viikkojen aikana.

Siispä toivotan lempeää laiskottelua, poutapilviä ja sopivasti sateita kesäpäiviisi, nähdään elokuun puolenvälin tietämillä!

kesäloma ilman kännykkää

Ps. Jos mökkimeininkiä tulee ikävä, kurkkaa Instagramin puolelle. Profiilin kohokohdista löytyy mielin määrin laiturilla loikoilua ja mökkimaisemia tältä ja kahdelta viime kesältä. Suuntaa siis sinne, jos mökki-ikävä iskee!

Pps. Olen muuten kirjoittanut someriippuvuudesta ennenkin, kuuden vuoden takainen teksti löytyy täältä – ja se on valitettavasti edelleen ihan yhtä ajankohtainen: Someriippuvaisen tunnustuksia