Kesäkuun kootut selitykset

Olen tuijottanut tyhjää arkkia näytölläni parin tunnin ajan. Kynnys aloittaa on jälleen noussut kohtuuttoman korkealle, enkä oikein tiedä mistä kirjoittaa, joten asettelen aluksi muutaman lauseen perätysten ja katson, mihin se johtaa. Jospa jutun juoni selviäisi ja punainen lankakin löytyisi sateenkaarenvärisestä sekamelskasta, jämälankojen ja langanpätkien joukosta. Neulat, heinäsuovat, herneet, prinsessat ja patjat, ne kaikki tuntuvat liittyvän tähän kevääseen. Tai kesään, tähän vuodenaikaan, joka juuri nyt on meneillään.

kesäkuun kootut selitykset varpaat matolla

Kiirettä on pitänyt koko kevään. Hyvähän se on, että tekemistä riittää, minua muistutellaan. Niin onkin, töitä on ja se on tärkeää. Tekee itsetunnollekin hyvää. Pönkittää sopivasti ja auttaa nostamaan nenän vedenpinnan yläpuolella. Viivan alle jää muutakin kuin leivänkannikoita, eikä taloudellisessa tilanteessa ole valittamisen aihetta. Kaikki on paremmin kuin hyvin, elämä hallinnassa ja perustukset vatupassinkin mukaan viivasuorassa. Pitäisi olla enemmän kuin tyytyväinen.

Ja olenhan minä, mutta sitten taas en. Vaikka pää onkin pinnalla, pinnan alla ailahtelee ahdistus. Se tuntuu rintakehässä herätessä ja lähettää levottomuutta jalkoihin, vie voimat ja tyhjentää takin yhtäkkiä ja arvaamatta. Se on tunne, jota on vaikea kuvailla. Vielä vaikeampaa on vastata kysymykseen, mikä minua ahdistaa. En tiedä. Ehkä palautuminen on jäänyt puolitiehen. Ehkä ahdistus johtuu siitä, että olen täällä, enkä jossain toisaalla. Ehkä yritän olla liian tehokas. Niin tehokas, etten lopulta saa mitään aikaan. Ja sekin ahdistaa.

Edellisestä blogitekstistä on yli kolme kuukautta ja treeniohjelma jämähtänyt viikolle viisi. Kirjaa pitäisi markkinoida, somevideoita kuvata, kesäkeittiön rakentaminen aloittaa, terassi kunnostaa, veranta maalata, verhot ommella ja villapaita saada valmiiksi. Lukupino kasvaa ja tiskivuori on valtava. Luovasta kirjoittamisestakin on kadonnut kosketus. Laituri sentään on valmis, mutta senkin rakensi puolisoni, en minä. Miksi kaikki muut ehtivät enemmän ja minä vain näin vähän?

uusi laituri

Onneksi on mökki ja kalenteriin merkitty neljän viikon loma. Tiedän jo nyt, että pirullisinta on päästää irti. On vaikeaa olla vaatimatta itseltään yhtään mitään, ryhtyä tarpeettomaksi, sukeltaa somettomuuteen, antaa ajatusten vaeltaa, nukkua pitkään ja hengittää syvään. Pitäisiköhän jo alkaa harjoitella?

Rutiinien ravistelua, kekseliästä kasvisruokaa ja muita tammikuun tuumailuja

Yksi tavallinen sähköposti riitti katkaisemaan kamelin selän. Se ei sisältänyt kritiikkiä, ei haukkuja eikä huonoja uutisia, vaan yksinkertaisen kysymyksen ja siihen liittyvän, helposti toteutettavan tehtävän. Sen sijaan, että olisin vastannut viestiin, aloin haukkoa henkeäni. Iholla lainehti kylmä hiki ja kädet tärisivät holtittomasti. Päässä humisi. En ymmärtänyt, mitä minulle tapahtui. Nousin sängystä ja jäin seisomaan keskelle lattiaa. Mies googletti oireita ja totesi, että minulla on paniikkikohtaus. Elämäni ensimmäinen.

tammikuun tuumailuja

Niin alkoi tammikuu. Pötkötellen viltin alla ja hengittämiseen keskittymällä. Oli aika tarkistaa työtaakka ja luoda rutiinit, jotka jäsentäisivät yrittäjän arkea. Kännykkä jätetään yöksi makuuhuoneen ulkopuolelle, ennen kahdeksaa ylös, iso kupillinen teetä ja rauhallinen aamuhetki päivän lehden seurassa. Sitten edellisenä iltana kirjoitetun tehtävälistan kimppuun ja kirjoittamaan. Sähköpostin lukeminen on sallittua vasta klo 12 jälkeen ja työpäivä pannaan pakettiin viimeistään kuudelta. Läppärin sulkeuduttua syön välipalan, vedän lenkkivermeet päälleni ja happihyppelen äänikirja korvissani kohti Mustikkamaata. Paniikkikohtaus herätti ajattelemaan. Että perunakin kuoritaan yksi kerrallaan, eikä kaikkea tarvitse saada valmiiksi silmänräpäyksessä. Hanskat voi pudottaa perjantaina neljän aikaan, sillä viikonloppua vasten ei yksikään asiakas kaipaa minulta yhtikäs mitään. Karusellin vauhti hidastui, ahdistus helpotti ja kiireen tuntu katosi kuun puolenvälin tietämillä.

Jatkoimme tipattomalla, minä ja mieheni. Hetken mielijohteesta pois jäivät alkoholin lisäksi sokerit ja valkoiset hiilihydraatit. En kaivannut viiniä enkä saunajuomia, blini-illallisellakin lasiin kaadettiin kivennäisvettä. Olisin kyllä halunnut alkoholitonta viiniä, mutta ravintolan valikoima oli onnettoman huono. Vain Lehtikuohua, yksi nollaprosenttinen siideri ja kaksi olutta. Suklaata sen sijaan kaipasin kovasti ja pastaa, tuota lounaskoomailijan perusravintoa.

tammikuun tuumailuja

tammikuun tuumailuja

Maahan satoi pysyvä pumpulikerros. Lunta tuli ja kilot karisivat. Pakkanen nipisteli näppejä, kun tarvoimme umpihangessa pitkin talven ihmemaaksi muuttunutta pääkaupunkia. Tilasimme vitamiineja suoraan italilaisilta ja espanjalaisilta farmareilta ja adoptoimme samalla mantelipensaan ja oliivipuun. Crowd Farming oli tuttu vuosien takaa, mutta vasta nyt saimme aikaiseksi ryhtyä toimeen – kiitos vaan Satu Koivisto! Laatikollinen luomuavokadoja saapuu jo ensi viikolla suoraan ovelle, luomuna kasvatettuja appelsiineja odottelemme vielä pari viikkoa. Sitten onkin mantelisadon ja oliiviöljyn vuoro.

Kun valkeat viljat, pasta, riisi ja perunat olivat kiellettyjen listalla, kokkasimme käytännössä pelkkiä kasviksia. Jääkaapin vihanneslaatikot pullistelivat kaalinpäitä, paprikaa, parsakaalia ja punajuuria. Munakoisoista ja kesäkurpitsasta tuli vakioruokaa, tomaatit hupenivat ennätysvauhtia ja vihreät pavut katosivat kaapista ennen kuin ehdin suunnitella niille käyttöä. Maa-artisokkaakin mutusteltiin sen aiheuttamista ilmavaivoista huolimatta. Paahdoimme jumalaisia lanttupihvejä, santsasimme pannulla paistettua paksoita ja kypsensimme kukkakaalia. Kaiken huippuna menin ja rakastuin veriviholliseeni selleriin. Siitä on kiittäminen Yotam Ottolenghiä ja hänen Flavour-opustansa, jonka tilasin välittämästi, kun näin vilauksen siitä Kokkipottilan ja  Hannan sopan somefiideissä.

tammikuun tuumailuja

Pakkasen puhaltamien nietosten lisäksi kahlasimme kirjojen sivuilla. Korona teki meistä kirjaston suurkuluttajia. Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinat koukuttavat, himmeinä hohtavat timantit, kuten Annastiina Stormin Kerro, kerro ilahduttavat ja lukemattomat löydöt paikan päälle varatusta rajatusta valikoimasta yllättävät. Etenkin nyt, kun maailma on pysähtynyt, on mahtavaa uppoutua uusiin maailmoihin, joissa sattuu ja tapahtuu.

Iltaisin minä istuin sohvalla ja neuloin. Tai kudoin, kuten meillä päin sanottiin. Puikot ovat nykyään puuta, eivätkä kilise kuten kolmannen luokan käsityökerhossa, mutta asento pysyy samana. Edelleen rentoudun risti-istunnassa ja hypistelen sormillani pehmeitä lankoja. Kasarilapsen tupsupipo on saanut seuraajakseen islantilaisen villapaidan ja eväinä on meetvurstileipien sijasta keko kasviksia.

tammikuun tuumailuja

Seuraavaksi suunnitellaan kesää. Laituriremonttia, terassilaajennusta, lasiverannan tuunausta ja sen pitkän pöydän nikkarointia. Sen jonka ääreen kutsutaan ystävät, heti kun se on mahdollista. Ja syödään yhdessä. Valoa kohti, päivä kerrallaan!

Haluanko sitä, mitä tarvitsen?

Jokin aika sitten silmiini osui Juliaihmisen kirjoitus, jossa pohdittiin rahankäyttöä sekä siihen liittyviä haluja ja tarpeita. Julia Thurén oli listannut asioita, joihin hänen tekisi mieli upottaa pennosensa ja verrannut niitä hankintoihin, joita oikeasti tarvitsee. Listat olivat kovin erilaisia. Myöhemmin huomasin myös Satu Rämön pohtineen samaa ilmiötä omassa blogissaan. Aihe jäi pyörimään mieleeni päiväkausiksi ja lopulta päätin itsekin osallistua keskusteluun. Pelkkä tavarataivaan haaveiden lista jäi lyhyenlännäksi, joten lisäsin omaani myös muita haikailemiani asioita, joita ei välttämättä rahalla saa.

mitä haluan mitä tarvitsen

Himoitsen ja haluaisin..

..hankkia mökille uusia vanhoja kalusteita. Vaikka pärjäämme nykyisilläkin mööpeleillä, haaveilen pitkästä ruokapöydästä, ajan patinoimasta emännänkaapista ja jykevästä lipastosta tai senkistä, johon saisimme kaikki rytkymme piilotettua. Emännänkaapin ovien taakse olisi ihanaa järjestellä kirpputoreilta haalimani lautaset ja lasit. Sinne mahtuisi myös kuvausrekvisiitta, joille ei ole muuten mökkikeittiössä käyttöä sekä pieni kokoelma keittokirjoja, jotka nyt seilaavat siellä täällä pienen tuvan pienillä pöydillä. Vanhat lattialankut odottavat varastossa parempia aikoja, sellaisia, jolloin ehtisimme poistaa vanhat maalit niiden pinnasta ja nikkaroida niistä kaksi pitkää pöytää. Toisen sisälle ja toisen ulos. Tuolit onkin jo hankittuna.

..kesäauton, jolla huristella lähikauppaan ja naapurikaupunkien kirpputoreille. Kaaralla voisi körötellä katsomaan Pieksämäen seudun nähtävyyksiä ja ihailemaan lukuisia luontokohteita. Ja niitä yllä mainittuja kalusteitakin olisi nelipyöräisellä menopelillä helpompi metsästää. Moottoripyörän selässä kun ei kulje pienempikään huonekalu. Mikä tahansa auto kelpaisi, kunhan se kulkee ja on katsastettu. Vaikka mieluiten toki ajelisin kesäiltoina kuplavolkkarilla, ikkunat auki ja hiukset lempeässä tuulessa hulmuten. Mies vastustaa ajatusta, järkevämpi kun on.

..SUP-laudan, jolla voin lipua pitkin tyynen mökkijärven pintaa ilta-auringon värjätessä maiseman kullankeltaiseksi. En tiedä uskaltaisinko oikeasti rantaa pidemmälle, sillä pelkään syviä vesiä, mutta ajatus on ylitsepääsemättömän houkutteleva. Moni muukin on lähtenyt toteuttamaan suppailuhaaveitaan, sillä vielä vähän aikaa sitten verkkokaupoissa myytiin ei-oota. Ehkä ensi keväänä raaskin raottaa kukkaroni nyörejä ja hankkia itselleni uuden harrastuksen.

..matkustaa Happy Hamletiin. Tätä haluan ehkä kaikkein eniten ja joudun pitämään näppini sotilaallisessa kurissa, etten varaisi lentoja Ranskaan koronatilanteesta huolimatta. Pieni pala taivasta vetää puoleensa suuritehoisen magneetin lailla, enkä tiedä kuinka pitkään voin enää vastustaa kiusausta. Olisipa teleportti jo keksitty!

..uusia asiakkaita ja lisää rahaa. Raha ei tee onnelliseksi, tiedetään, mutta helpottaahan se elämää. Yrittäjänä elän jatkuvassa epävarmuudessa. Ja vaikka tilanne juuri nyt on hyvä, mikään ei takaa taloudellista turvaaa muutaman kuukauden tai puolen vuoden päähän. Sen osoitti katkerasti viime kevät, jonka ennätysmäinen myynti romahti yhdessä yössä, kun asiakkaat alkoivat perua tapahtumiaan ja ravintola-ala pakotettiin panemaan pillit pussiin.

..arvostusta somevaikuttajana. Olen jatkuvasti kateellinen kollegoilleni, heidän seuraajamäärilleen ja unelmaduuneilleen. Tiedän, ettei siinä ole mitään järkeä, mutta vaikka kuinka koetan sitä itselleni tolkuttaa, kateus ja riittämättämyys nostaa päätään. Ehkä sen kanssa pitää vain oppia olemaan, keskittyä omaan tekemiseen ja yrittää hyväksyä, että nämäkin tunteet kuuluvat asiaan. Tuskin nimittäin olen ainoa, joka kipuilee kateuden kanssa.

..laiskotella sohvalla ajattelematta yhtään mitään. Lötkötellä ilman, että takaraivo tekee tiliä tekemättömistä töistä tai että mieli muistuttelee likaisesta lattiasta tai kaaoksesta keittiössä. Yrittäjän arjessa viikonpäivät hämärtyvät ja viikonloppuisinkin tulee liian usein hoidettua hommia. Sekin on ihan ok, jos vain muuten muistaa levätä ilman huonoa omatuntoa.

..tuoretta pullaa. Vaikka muuten en makean perään ole, pullaa tekee mieli joka ikinen päivä. Onneksi lähikaupassa myydään paikallisten mammojen leipomia ihanan tahmaisia kierrepullia. Pussillinen niitä odottaa nytkin mökkikeittiössä. Olisikohan jo aika keittää päiväkahvit?

Oikeasti tarvitsen..

..ajan hammaslääkäriin. En muista, milloin olen viimeksi käynyt hammaslääkärissä. Ehkä kuusi vuotta sitten, ennen kuin valmistuin Helsingin yliopistolta ja hoidatin hampaani kuntoon YTHS:n hellässä huomassa. Hammaslääkärivisiitti on yksi elämän epämiellyttävimpiä asioita ja välttelen sitä viimeiseen asti, vaikka tiedänkin sen olevan tyhmää.

..turvallisuuden tunteen tämän kaiken epävarmuuden keskelle. Sitä kai se on lopulta se uusien asiakkaiden haaliminenkin, turvallisuushakuisuutta. Tiedän, että palkkatöissä olisi ainakin normaalitilanteessa helpompaa olla, mutta silti en vaihtaisi yrittäjän statustani mihinkään. Minulla on onneksi rinnallani peruskallio, insinöörimies, johon epätoivon hetkillä nojata ja turvautua.

..enemmän aikaa itselle ja tilaa luovalle ajattelulle. Ikuisena aikaoptimistina buukkaan kalenteriviikot täyteen tekemistä niin, että vielä iltaseiskaltakin usein istun läppärin edessä kännykkä kädessä. Pitäisi ehkä siirtyä käytäntöön, jossa viikossa on vähintään yksi arkipäivä varattuna vain olemiseen. Siirtää torstaina kesken jääneet hommat maanantaille ja pysyä kovana, kun asiakas yrittää sopia tapaamista perjantaille. Olikos se niin, että tuolla ylempänä kerroin haluavani lisää asiakkaita ja enemmän rahaa? OIkeasti arvostan vapaa-aikaani enemmän kuin seteleitä, joten tässä on taas yksi ryhtiliikkeen paikka.

..ystävieni seuraa silloin tällöin. Kuulostaa ehkä hassulta, mutta vaikka sosiaalisena introverttina nautin ihmisten kohtaamisesta, palautuminen sosiaalisista tapahtumista on hidasta. Siksi en jaksa juosta juhlissa, lounailla, lasillisilla ja dinnereillä joka päivä. Haluan tavata rakkaitani, mutta tarvitsen myös omaa aikaa, jolloin ei tarvitse kommunikoida kenenkään kanssa, eikä reagoida mihinkään.

..uuden moottoripyöräkypärän ja paremman ajohupun kylmille keleille. Nykyisen kypäräni ostin kuukauden kuluttua ensitapaamisestamme. Mies liikkui moottoripyörällä ja minun piti päästä kyytiin. Ostin potan mopoliikkeestä, kriteerinä puhtaasti hinta. Meteli kypärän sisässä on sen mukainen, ja korvatulpat ja vastamelukuulokkeet auttavat vain tiettyyn pisteeseen asti. Seuraava steppi hiljaisempaan kyytiin on kalliimpi kypärä. Myös kypärän sisään puettava paksumpi ajohuppu on halvin mahdollinen. Sen paksut saumat painavat ikävästi ja parin tunnin ajomatkan jälkeen päähän sattuu vielä pitkään. Molempien ostoprosessi vaatii aikaa, ahdistavan sovitusrumban ja jonkinmoisen setelinipun. Täytynee pitää silmät auki alennusmyyntien alkaessa.

..lisää kulttuuria elämään. Koronakevään jäljiltä kulttuurikiintiössäni on valtava vaje. Lähden ulkoiluttamaan museokorttiani heti, kun palaamme kaupunkiin – jos tartuntatilanne sen vain sallii. Kaipaan teatteria, konsertteja ja muita kulttuuririentoja ja haluan käyttää roposeni koronakurjuudessa rypevien taiteentekijöiden hyväksi.

..LIIKUNTAA! Kylmä totuus on, että olen jämähtänyt mökillä paikalleni. Pitkät kävelylenkit, virtuaalijoogat, tanssitunnit ja kotijumpat ovat jääneet täysin unholaan. Piha on niin pieni, että hyötyliikunnastakaan ei oikein voi puhua. Satunnaiset risusavotat, muutamat marjastusretket ja harvat haravointipäivät eivät missään määrin korvaa aktiivista hikoilua. Jyrkkä mökkipolku panee puuskuttamaan ja lyhyt uintipyrähdyskin hengästyttää. Pihakeinu, laituri ja riippumatto houkuttelevat hikoilua enemmän, joten tässä sitä nyt ollaan, suoraan sanottuna rapakuntoisena. Tarttis varmaan tehrä jotain?

mitä haluan mitä tarvitsen

Hämmennyin vähän itsekin siitä, miten erilaiset listani ovat. Näyttää siltä, etten erityisesti haaveile asioista, joita todella tarvitsen. Silmiä avaavaa ja jotenkin pysäyttävää – taidan tietää minkälaisia tavoitteita loppuvuodelle asetan. Miltä sinun listoiltasi löytyy?