Haluanko sitä, mitä tarvitsen?

Jokin aika sitten silmiini osui Juliaihmisen kirjoitus, jossa pohdittiin rahankäyttöä sekä siihen liittyviä haluja ja tarpeita. Julia Thurén oli listannut asioita, joihin hänen tekisi mieli upottaa pennosensa ja verrannut niitä hankintoihin, joita oikeasti tarvitsee. Listat olivat kovin erilaisia. Myöhemmin huomasin myös Satu Rämön pohtineen samaa ilmiötä omassa blogissaan. Aihe jäi pyörimään mieleeni päiväkausiksi ja lopulta päätin itsekin osallistua keskusteluun. Pelkkä tavarataivaan haaveiden lista jäi lyhyenlännäksi, joten lisäsin omaani myös muita haikailemiani asioita, joita ei välttämättä rahalla saa.

mitä haluan mitä tarvitsen

Himoitsen ja haluaisin..

..hankkia mökille uusia vanhoja kalusteita. Vaikka pärjäämme nykyisilläkin mööpeleillä, haaveilen pitkästä ruokapöydästä, ajan patinoimasta emännänkaapista ja jykevästä lipastosta tai senkistä, johon saisimme kaikki rytkymme piilotettua. Emännänkaapin ovien taakse olisi ihanaa järjestellä kirpputoreilta haalimani lautaset ja lasit. Sinne mahtuisi myös kuvausrekvisiitta, joille ei ole muuten mökkikeittiössä käyttöä sekä pieni kokoelma keittokirjoja, jotka nyt seilaavat siellä täällä pienen tuvan pienillä pöydillä. Vanhat lattialankut odottavat varastossa parempia aikoja, sellaisia, jolloin ehtisimme poistaa vanhat maalit niiden pinnasta ja nikkaroida niistä kaksi pitkää pöytää. Toisen sisälle ja toisen ulos. Tuolit onkin jo hankittuna.

..kesäauton, jolla huristella lähikauppaan ja naapurikaupunkien kirpputoreille. Kaaralla voisi körötellä katsomaan Pieksämäen seudun nähtävyyksiä ja ihailemaan lukuisia luontokohteita. Ja niitä yllä mainittuja kalusteitakin olisi nelipyöräisellä menopelillä helpompi metsästää. Moottoripyörän selässä kun ei kulje pienempikään huonekalu. Mikä tahansa auto kelpaisi, kunhan se kulkee ja on katsastettu. Vaikka mieluiten toki ajelisin kesäiltoina kuplavolkkarilla, ikkunat auki ja hiukset lempeässä tuulessa hulmuten. Mies vastustaa ajatusta, järkevämpi kun on.

..SUP-laudan, jolla voin lipua pitkin tyynen mökkijärven pintaa ilta-auringon värjätessä maiseman kullankeltaiseksi. En tiedä uskaltaisinko oikeasti rantaa pidemmälle, sillä pelkään syviä vesiä, mutta ajatus on ylitsepääsemättömän houkutteleva. Moni muukin on lähtenyt toteuttamaan suppailuhaaveitaan, sillä vielä vähän aikaa sitten verkkokaupoissa myytiin ei-oota. Ehkä ensi keväänä raaskin raottaa kukkaroni nyörejä ja hankkia itselleni uuden harrastuksen.

..matkustaa Happy Hamletiin. Tätä haluan ehkä kaikkein eniten ja joudun pitämään näppini sotilaallisessa kurissa, etten varaisi lentoja Ranskaan koronatilanteesta huolimatta. Pieni pala taivasta vetää puoleensa suuritehoisen magneetin lailla, enkä tiedä kuinka pitkään voin enää vastustaa kiusausta. Olisipa teleportti jo keksitty!

..uusia asiakkaita ja lisää rahaa. Raha ei tee onnelliseksi, tiedetään, mutta helpottaahan se elämää. Yrittäjänä elän jatkuvassa epävarmuudessa. Ja vaikka tilanne juuri nyt on hyvä, mikään ei takaa taloudellista turvaaa muutaman kuukauden tai puolen vuoden päähän. Sen osoitti katkerasti viime kevät, jonka ennätysmäinen myynti romahti yhdessä yössä, kun asiakkaat alkoivat perua tapahtumiaan ja ravintola-ala pakotettiin panemaan pillit pussiin.

..arvostusta somevaikuttajana. Olen jatkuvasti kateellinen kollegoilleni, heidän seuraajamäärilleen ja unelmaduuneilleen. Tiedän, ettei siinä ole mitään järkeä, mutta vaikka kuinka koetan sitä itselleni tolkuttaa, kateus ja riittämättämyys nostaa päätään. Ehkä sen kanssa pitää vain oppia olemaan, keskittyä omaan tekemiseen ja yrittää hyväksyä, että nämäkin tunteet kuuluvat asiaan. Tuskin nimittäin olen ainoa, joka kipuilee kateuden kanssa.

..laiskotella sohvalla ajattelematta yhtään mitään. Lötkötellä ilman, että takaraivo tekee tiliä tekemättömistä töistä tai että mieli muistuttelee likaisesta lattiasta tai kaaoksesta keittiössä. Yrittäjän arjessa viikonpäivät hämärtyvät ja viikonloppuisinkin tulee liian usein hoidettua hommia. Sekin on ihan ok, jos vain muuten muistaa levätä ilman huonoa omatuntoa.

..tuoretta pullaa. Vaikka muuten en makean perään ole, pullaa tekee mieli joka ikinen päivä. Onneksi lähikaupassa myydään paikallisten mammojen leipomia ihanan tahmaisia kierrepullia. Pussillinen niitä odottaa nytkin mökkikeittiössä. Olisikohan jo aika keittää päiväkahvit?

Oikeasti tarvitsen..

..ajan hammaslääkäriin. En muista, milloin olen viimeksi käynyt hammaslääkärissä. Ehkä kuusi vuotta sitten, ennen kuin valmistuin Helsingin yliopistolta ja hoidatin hampaani kuntoon YTHS:n hellässä huomassa. Hammaslääkärivisiitti on yksi elämän epämiellyttävimpiä asioita ja välttelen sitä viimeiseen asti, vaikka tiedänkin sen olevan tyhmää.

..turvallisuuden tunteen tämän kaiken epävarmuuden keskelle. Sitä kai se on lopulta se uusien asiakkaiden haaliminenkin, turvallisuushakuisuutta. Tiedän, että palkkatöissä olisi ainakin normaalitilanteessa helpompaa olla, mutta silti en vaihtaisi yrittäjän statustani mihinkään. Minulla on onneksi rinnallani peruskallio, insinöörimies, johon epätoivon hetkillä nojata ja turvautua.

..enemmän aikaa itselle ja tilaa luovalle ajattelulle. Ikuisena aikaoptimistina buukkaan kalenteriviikot täyteen tekemistä niin, että vielä iltaseiskaltakin usein istun läppärin edessä kännykkä kädessä. Pitäisi ehkä siirtyä käytäntöön, jossa viikossa on vähintään yksi arkipäivä varattuna vain olemiseen. Siirtää torstaina kesken jääneet hommat maanantaille ja pysyä kovana, kun asiakas yrittää sopia tapaamista perjantaille. Olikos se niin, että tuolla ylempänä kerroin haluavani lisää asiakkaita ja enemmän rahaa? OIkeasti arvostan vapaa-aikaani enemmän kuin seteleitä, joten tässä on taas yksi ryhtiliikkeen paikka.

..ystävieni seuraa silloin tällöin. Kuulostaa ehkä hassulta, mutta vaikka sosiaalisena introverttina nautin ihmisten kohtaamisesta, palautuminen sosiaalisista tapahtumista on hidasta. Siksi en jaksa juosta juhlissa, lounailla, lasillisilla ja dinnereillä joka päivä. Haluan tavata rakkaitani, mutta tarvitsen myös omaa aikaa, jolloin ei tarvitse kommunikoida kenenkään kanssa, eikä reagoida mihinkään.

..uuden moottoripyöräkypärän ja paremman ajohupun kylmille keleille. Nykyisen kypäräni ostin kuukauden kuluttua ensitapaamisestamme. Mies liikkui moottoripyörällä ja minun piti päästä kyytiin. Ostin potan mopoliikkeestä, kriteerinä puhtaasti hinta. Meteli kypärän sisässä on sen mukainen, ja korvatulpat ja vastamelukuulokkeet auttavat vain tiettyyn pisteeseen asti. Seuraava steppi hiljaisempaan kyytiin on kalliimpi kypärä. Myös kypärän sisään puettava paksumpi ajohuppu on halvin mahdollinen. Sen paksut saumat painavat ikävästi ja parin tunnin ajomatkan jälkeen päähän sattuu vielä pitkään. Molempien ostoprosessi vaatii aikaa, ahdistavan sovitusrumban ja jonkinmoisen setelinipun. Täytynee pitää silmät auki alennusmyyntien alkaessa.

..lisää kulttuuria elämään. Koronakevään jäljiltä kulttuurikiintiössäni on valtava vaje. Lähden ulkoiluttamaan museokorttiani heti, kun palaamme kaupunkiin – jos tartuntatilanne sen vain sallii. Kaipaan teatteria, konsertteja ja muita kulttuuririentoja ja haluan käyttää roposeni koronakurjuudessa rypevien taiteentekijöiden hyväksi.

..LIIKUNTAA! Kylmä totuus on, että olen jämähtänyt mökillä paikalleni. Pitkät kävelylenkit, virtuaalijoogat, tanssitunnit ja kotijumpat ovat jääneet täysin unholaan. Piha on niin pieni, että hyötyliikunnastakaan ei oikein voi puhua. Satunnaiset risusavotat, muutamat marjastusretket ja harvat haravointipäivät eivät missään määrin korvaa aktiivista hikoilua. Jyrkkä mökkipolku panee puuskuttamaan ja lyhyt uintipyrähdyskin hengästyttää. Pihakeinu, laituri ja riippumatto houkuttelevat hikoilua enemmän, joten tässä sitä nyt ollaan, suoraan sanottuna rapakuntoisena. Tarttis varmaan tehrä jotain?

mitä haluan mitä tarvitsen

Hämmennyin vähän itsekin siitä, miten erilaiset listani ovat. Näyttää siltä, etten erityisesti haaveile asioista, joita todella tarvitsen. Silmiä avaavaa ja jotenkin pysäyttävää – taidan tietää minkälaisia tavoitteita loppuvuodelle asetan. Miltä sinun listoiltasi löytyy?

Vuosi naimisissa – miltä nyt tuntuu?

Vuosi sitten karkasimme kaksin naimisiin. Tahtomista todistivat vain kummityttö vanhempineen ja vihkimisen taltioinut valokuvaaja. Vihkitoimitus käräjäoikeuden koruttomassa salissa kesti muutaman minuutin, ja vaikka se ei varsinaisesti muuttanut mitään, silti kaikki on nyt jollain tavalla toisin.

vuosi naimisissa

Kuplivien maljojen ja astetta hienomman iltapäiväteen jälkeen mies kantoi minut kotimme kynnyksen yli. Kotiin, jonka olimme yhdessä omistaneet jo usean vuoden ajan. Makuuhuoneeseen, jossa olemme nukkuneet ensimmäisen kerran yhdessä reilut viisi vuotta aiemmin. Peiton alle, missä mies kesällä 2015 kysyi, tykkäänkö nukkua lusikassa. Tietysti, vastasin, ja käperryin tiukemmin hänen kainaloonsa.

Kolmannen kerroksen postiluukkuun on merkitty edelleen meidän molempien sukunimet. Nimettömiin pujotettujen, panttilainaamosta hankittujen sormusten kimallus on hieman himmentynyt. Verottaja kohtelee meitä nyt eri tavalla, kuten myös perintöoikeus ja epätodennäköisessä erotilanteessa omaisuus menisi tasan, sillä avioehtoa ei vielä ole tehty. Se on tekeillä, yrittäjänä ei muuta vaihtoehtoa ole. Arki kulkee tuttua rataansa – tai kulkisi, jos kevät olisi ollut tavallinen.

Jokapäiväisessä elämässä juuri mikään ei ole muuttunut, mutta tunnetasolla koko maailma pyörähti hurjaa vauhtia ympäri. Minulla on viimeinkin turvallinen olo. Puolisoni ja peruskallioni haluaa seisoa rinnallani myötä- ja vastoinkäymisissä, eikä ole lähdössä mihinkään. Minä saatan pelätä edelleen karhuja, korkeita paikkoja ja syvää vettä, mutta avioliittooni voin luottaa loputtomiin.

vuosi naimisissa

Olemme oppineet avoimemmiksi, ja puhumaan ääneen piirteistä, jotka ihmetyttävät tai ärsyttävät. Aamiaispöydässä mieheni kysyi, miksi hörpin teetä niin kovaäänisesti. Hölmistyin. Sitten huomasin, että todella teen niin. Todennäköisesti olen tehnyt koko ikäni, sillä kun koetin siemaista kuumaa juomaa ilman hörppimistä, se tuntui oudolta ja epänormaalilta. Siinä hän on istunut viisi vuotta vastapäätä ja vihdoin tänä kesänä ihmetteli asiaa ääneen. Sen jälkeen olemme hihitelleet tavalleni joka aamu.

Minä olen meistä se puheliaampi ja koetan kannustaa keskusteluun myös miestäni. Tasaisin väliajoin yritän muistaa kysyä, miten menee, mitä hän minulta toivoo ja mitä voisin tehdä parisuhteessamme paremmin. Saan vastauksia ja vastalahjaksi saman kysymyksen. Olemme alkaneet hitsautua yhteen, mutta vielä on opittavaa, sillä kasvamme koko ajan.

Emme me pumpulipilvillä todellakaan joka päivä tanssi, sillä vaaleanpunaiset lasit on riisuttu jo vuosia sitten. Otamme yhteen, mutta yritämme oppia siitäkin. Miksi minä käyttäydyin niin, miksi sinä ärsyynnyit tuosta, miten riita ratkaistaan ja kuinka kauan mykkäkoulu kestää? Seuraavalla kerralla osaamme toivottavasti väistää pahimmat karikot.

vuosi naimisissa

Hesari kirjoitti pari päivää sitten siitä, kuinka alkuhuuma muuttuu ajan myötä parisuhdelaiskuudeksi ja umpirakastuneistakin pariskunnista tulee helposti sohvalla nyhjääjiä. Molemmat makaavat omassa nurkassaan seuranaan älylaitteen sininen taikapiiri. Myönnetään, että niin mekin usein vietämme arki-iltojamme kaupungissa. Yhtä usein pötkötämme sikin sokin ja päällekäin, kun katselemme sarjoja tai leffoja televisiosta tai tietokoneelta. Laiskottelu kuuluu asiaan, jos molemmat kaipaavat sitä siitä.

Toisaalta nautimme myös yhteisestä tekemisestä. Luonnossa patikoimisesta, uusien makuelämysten metsästämisestä, keittiössä hääräämisestä ja samojen kirjojen lukemisesta. Kaksi vuotta käytössä ollut treffiboksi on pölyttyy nyt kaapin perukoilla, sillä yhteisistä menoista on tullut jo tapa. Mies on aktiivisempi mitä ulkoiluun ja musiikkihommiin tulee, minä vien häntä käsikynkässäni muihin kulttuuririentoihin ja ravintoloihin.

Kumpikaan meistä ei muistanut hankkia lahjaa paperihääpäiväksi. Pakettien vaihtamisen sijaan pakkasimme reppuihin eväät, häälahjaksi saadut kuksat sekä pienen pullollisen kuplajuomaa ja painuimme päiväksi Pieksämäen metsiin. Yhteinen kokemus oli parempi lahja kuin sata timanttia tai kymmenen kallista kultakorua.

vuosi naimisissa

Tuntuu hyvältä. Polku tallautuu koko ajan tasaisemmaksi, vaikka mutkan takaa saattaakin ilmaantua yllätyksiä ja taivaalta ropsahtaa niskaan raekuuro. Me tahdomme edelleen ja jatkamme matkaa.

Viisi vuotta yhdessä – parisuhdepuhetta ja tärkeitä oivalluksia

Aitan maalausprojekti on alkamassa. Mies teippaa katonrajaa ja lattialistoja maalarinteipillä piiloon. Minä irrottelen seiniin ruuvattuja hyllyjä ja naulakoita. Maalataanko myös ikkunanpokat, mies kysyy. En tiedä, mitä mieltä sinä olet? Hetken keskusteltuamme päätämme jättää ne maalamatta ainakin toistaiseksi.

Uppoudun kännykästä kaikuvan äänikirjan maisemaan ja alan irrottaa verhojen pidikkeitä. Mies karaisee kurkkuaan ja toteaa sitten, että hänestä olisi kiva, että tekisin välillä päätöksiä itsenäisestikin, enkä aina varmistelisi hänen mielipidettään. Jään tuijottamaan häntä hölmistyneenä.

Olen aiemmissa suhteissani ollut se joka päsmäröi ja puskee tahtonsa läpi. Suostuttelee ja kärttääkin, jos toinen osapuoli on toista mieltä. Päättää molempien puolesta, koska muuten päätöstä ei ikinä tule tai se kestää liian kauan. Saatuani siitä liian monta kertaa palautetta olen tietoisesti koettanut kääntää kelkkaani vastakkaiseen suuntaan. Kuuntelen enemmän ja olen avoin toisillekin toimintatavoille. Tiedän, ettei minun mielipiteeni tai tapani tehdä asioita ole se ainoa oikea.

Siksi pyyntö hämmästyttää ja vähän naurattaakin. Olen nimenomaan yrittänyt ottaa puolisoani paremmin huomioon, kysyä miten hän tämän ja tuon tekisi ja antaa mahdollisuuden päättää yhdessä. Koko sen ajan hän onkin käsittänyt kysymykseni niin, että en osaa tehdä itsenäisiä päätöksiä.

Ensitreffeistämme tuli torstaina kuluneeksi viisi vuotta. Suhteemme kompastuskivi on koko sen ajan ollut kommunikointi. Minä puhun paljon ja hän huomattavasti vähemmän. Olisi tietysti ollut kiva kuulla hänen ajatuksenjuoksustaan tämän asian tiimoilta jo aiemmin, mutta mahtavaa kuitenkin, että asia tuli esille nyt eikä esimerkiksi 15 vuoden jälkeen, kun kivi on hangannut kengät rikki ja alkanut kunnolla ketuttaa.

Olen hyvä olettamaan. Olen tähän asti olettanut, että mies haluaa, että kysyn hänen mielipidettään. Oletan hyvinkin konservatiivisesti, että hän tykkää siitä, että kysyn neuvoa teknisissä asioissa tai pyydän häntä huoltamaan pyöräni. Oletan, että hän tuntee itsensä silloin tarpeelliseksi ja pääsee hyvällä tavalla pätemään. Jokainen oletukseni osoittautuu vääräksi, tottakai.

Aitan maalaamisen ja puutarhassa puuhastelun jälkeen istumme kylki kyljessä hämärän saunan lauteilla. Saanko sanoa toisenkin asian, joka kummastuttaa, mies kysyy. Anna tulla vaan, kehotan ja jään kuuntelemaan. Sä olet tosi fiksu ja koulutettu nainen, mutta välillä tuntuu, että esität tyhmempää kuin oletkaan. Kysyt asioita, jotka varmasti tiedät ja pyydät auttamaan, vaikka osaisit itsekin. Tässä sitä siis taas tarvotaan, väärien olettamusten suossa.

onnellinen

Olemme olleet naimisissa vasta vuoden, mutta yhteisiä vuosia on takana viisi. Kysymykset osuvat hyvään saumaan. Ne panevat ajattelemaan, keskustelemaan ja kehittämään suhdetta. Ihanaa, että kerroit, miltä sinusta tuntuu, sanon ja silitän hänen niskaansa saunan lauteilla. On tärkeää kuulla, mitä päässäsi liikkuu, ettei tarvitse arvata tai olettaa. Mies nyökkää ja jatkaa ajatuksiensa avaamista. Olemme harpanneet pitkän askeleen. Kuudes yhteinen vuosi alkaa paremmin kuin uskalsin koskaan odottaakaan.