Jännittämisen piirimestari

Lauantaina seisoin peilin edessä sakset kädessä. Edellisestä kampaajakäynnistä oli kaksi kuukautta ja otsatukka oli jo ehtinyt kasvaa silmille. Vilkaisin kelloa, aikaa lähtöön oli puolisen tuntia. Kainalot alkoivat hiota, onneksi en ollut vielä vaihtanut parempaa päälle. Jännitti.

Vatsaa kivisti ja olo oli levoton. Bussi mateli ja seisahtui punaisiin valoihin, neljättä kertaa viiden minuutin sisään. Miten seitsemän kilometrin matka voi kestää 45 minuuttia? Puristin mieheni kättä, jännitys ei hellittänyt otettaan.

Ovi oli auki rappukäytävään. Illan isäntä tuli halaamaan ja toivotti tervetulleeksi tupaantuliaisiin. Minä, tuttujen silmissä reipas ja sosiaalinen, otin käteeni skumppalasin ja istuin nurkkaan turvallisen välimatkan päähän muista vieraista. En tuntenut oikeastaan ketään. Istuin hiljaa ja pyörittelin sormissani jo aikaa sitten tyhjentynyttä lasia. Tuntui siltä, että kaikki muut tunsivat toisensa ennalta, enkä uskaltanut avata keskustelua kenenkään kanssa.

Kahta tuntia myöhemmin olin kuin kala vedessä. Pelasin lautapelejä, join viiniä, poseerasin kotistudion kameran edessä, kuuntelin ja kerroin juttuja, joille jopa naurettiin. En edes huomannut, kun mies katosi kattosaunan lauteille. Mietin, miksi ihmeessä jännitin, näiden ihmisten seurassa on helppo olla.

Olen avautunut aiheesta aiemminkin – jännitys on sitkeä seuralainen. Etenkin nyt, kun pikku hiljaa puhkun ja puhallan tuulta freelancer-paatin purjeisiin, toivoisin, että matkaseura ymmärtäisi vihdoin väistyä toisenlaisten tunteiden tieltä. Tarvitsen tilaa itsevarmuudelle, rohkeudelle ja luovalle ajattelulle.

Onneksi en ole yksin seuralaiseni kanssa. Meitä on ainakin yksi lisää. Blogikollega, josta on kovaa vauhtia tulossa oikea ystävä, tunnusti tänään jännittävänsä yhteistyökumppanin lähettämän sähköpostiviestin avaamista. Samaistuin lujaa. Saatan pitkittää saapuneen viestin avaamista tunteja, sillä vaikka tiedän tehneeni hyvää työtä, jännitän niin, että kylmä hiki nousee otsalle. Mitä jos tekstini ei sittenkään ole täyttänyt asetettuja vaatimuksia? Mitä jos postilaatikkoni uumenista löytyykin tiukkaa palautetta? Mitä jos vaan avaisin sen sähköpostin ja lopettaisin spekuloinnin?

Juuri äsken sain lisää jännitettävää. Mies löysi uutisvirrastaan työpaikkailmoituksen, jossa haetaan osa-aikaista somesisältöjen tekijää aidosti kiinnostavalle brändille. Vatsaani kipristelee siihen malliin, että mahdollisuuteen on tartuttava välittömästi. Oli se kuinka jännittävää tahansa.

Ps. Parin päivän kuluttua vaellan taas jännittyneenä messukeskuksen käytävillä. Kuljen kolme kertaa matkanjärjestäjän ständin ohi, kunnes uskallan seisahtua ja avata punastellen suuni. Kuuntelen ihmeissäni omia sanojani, ne huokuvat kokemusta, osaamista, ammattitaitoa ja argumentteja. Minäkö tässä todella puhun. Syke alkaa laskea, keskustelukumppani surffaa samalla aaltopituudella. Tiedän, että seuraavan yhteistyökumppanin kohtaaminen sujuu huomattavasti helpommin.

Jos halajat Matka 2018 -messuille, käy kurkkaamassa Facebookin puolella ja kahden hengen lippupaketti voi olla sinun!

Kuva: Panu Hällfors

Kristillinen kasvattaja, luottoaikuinen vai lahja-automaatti?

Sunnuntaina minulla oli kunnia kummiutua jo kolmannen kerran. Kastekynttilä kädessäni seisoin kahden kollegani rinnalla, kun pieni ihminen sai nimensä. Virttä veisatessa pala nousi kurkkuun. Tuo pikkuinen tyttö, joka silmät suurina ihmettelee ympäröivää maailmaa, on nyt virallisesti osa elämääni.

Helsingin seurakunnan kauniisti kuvitetun kummitodistuksen takakanteen on painettu seuraavat lauseet: ”Tuleekohan meistä ystävät, sinusta ja minusta? Tutustummeko niin, ettemme ujostele toisiamme? Osaanko olla, niin kuin toivot minun olevan? Huomaanko, milloin tarvitset minua erityisen paljon?” Isot kysymykset kieppuivat päässäni hallitsemattomina istuessani Temppeliaukion kirkossa, kastemaljan äärellä. Ääneni särkyi jo virren toisessa säkeistössä. Harteilleni oli laskettu pienen ihmisen suuri paino.

kummitodistus

Kaikilla kolmella kerralla, kun minua on pyydetty kummin tehtävään, olen ensiliikutuksen laannuttua kysynyt suoraan, mitä minulta odotetaan. Vaikka kummius kunniatehtävä onkin, haluan ensin varmistua, että olemme samalla sivulla, ettei myöhemmin tule pettymyksiä.

Kuulun kirkkoon, koska arvostan kirkon tekemää työtä. Olen tapakristitty, astun herran huoneeseen yleensä vain muina turisteina, joskus juhlapyhinä ja tietysti sunnuntain kaltaisten kirkollisten toimitusten aikaan. Minusta ei siis ole opettamaan raamatun sanaa, jakamaan kirkon oppeja tai antamaan kristillistä kasvatusta. Hyvää tahtoa, inhimillisyyttä, armollisuutta ja yhdenvertaisuutta kuitenkin harjoitan, vaikka en uskossa olekaan.

En suostu myöskään lahja-automaatiksi, jonka ainoa tarkoitus on sijoittaa pennosensa Elsan kimaltelevaan jäälinnaan tai viimeisimmän mallin mukaiseen älylaitteeseen. Kirjat ovat tavarataivaan poikkeus, sillä ne levittävät sivistystä ympärilleen. Tässä materiaa pursuavassa maailmassa haluan kuitenkin ensisijaisesti antaa aikaani ja olla läsnä. Luottoaikuisena, jonka olkapäähän voi nojata silloinkin, kun vanhemmat eivät ymmärrä.

Onneksi ystävänikin jakoivat käsitykseni kummiudesta. Silti heidän vastauksensa mykisti minut: emme me lahjoja tarvitse, emmekä kristillistä kasvattajaa. Tahdomme sinut kummiksi, esikuvaksi ja aikuiseksi ystäväksi, sillä sinä olet vahva nainen, juuri sellainen, jollaiseksi haluamme tyttäremme kasvavan. Olen edelleen sanaton perusteluiden edessä.

Kuule siis, sinä pikkuinen Lotta! Olen yksi turvaverkkosi sitkeistä säikeistä. Opetan sinut hyväksymään itsesi sellaisena kuin olet, olemaan rohkea ja tavoittelemaan sinnikkäästi unelmiasi. Opetan sinut rakastamaan luontoa, kirjoja ja hyvää ruokaa. Istutan keittiönpöydän ääreen ja annan käteesi palan taikinaa sekä kaulimen. Ja kun olet hiukkasen isompi, otan kädestäsi kiinni ja vien sinut suureen maailmaan. Lupaan pitää oveni avoinna, kotiini olet aina tervetullut. Elämänpituinen ystävyys on alkanut, olkoon se täynnä iloa ja valoa!

Lainaan vielä kerran kummitodistusta: ”Ja sinä, Pieni, eteenpäin vain rohkeasti! Kasvetaan toistemme mittaisiksi yhdessä koettu hetki kerrallaan.”

Matkasuunnitelmia ja -haaveita vuodelle 2018

Uuden vuoden ensimmäisinä päivinä olo on toiveikas. Tunnetta on vaikea sanoittaa – kuin jotain todella hyvää olisi tulossa, mutta milloin, missä ja miten? Yksityiskohtia ei vielä hahmota, vastaukset ovat pimeän peitossa. Epävarmuus kalvaa levotonta mieltä, samaan aikaan jännitys kutkuttelee kuitenkin vatsanpohjaa. Epäonnistuminen pelottaa vietävästi, mutta onnistumisen mahdollisuus kiehtoo sitäkin enemmän.

horisontti

Intuitio ohjaa oikeaan suuntaan. Ehkä jo seuraavassa kadunkulmassa vastaan kävelee uusi mahdollisuus tai tilaisuus, jota en osannut etukäteen aavistaa.  Lenkki pikkupakkasessa pullauttaa päästä idean, joka on hautunut odottaen oikeaa hetkeä. Ajatuksen, joka johtaa sanoista tekoihin ja tipauttaa tilille euron tai kaksi. Tai mieluiten muutaman tonnin, joilla rahoitan kaikki tälle vuodelle suunnitteilla olevat matkat. Niitä nimittäin on monta.

Ruka, Salla ja Saariselkä

Päiviä valkoisilla hangilla ei ole koskaan liikaa. Vuoden ensimmäiselle reissulle lähdetään kolmen viikon kuluttua. Pyyhkäisemme viiden päivän lumilomalle Rukalle, suihkimme suksilla ja liidämme laduilla tai sitten vain istumme takan edessä ja tuijotamme tuleen. Kaikki käy.

sallatunturissa

Saatan hilpaista myös vanhempieni seuraksi Sallatunturiin, sekä viikoksi Saariselälle, mikäli toimistolla suunniteltu etätyöviikko käy toteen. Pieni mahdollisuus on päästä testaamaan myös itä-Euroopan alamäkiä sukset jalassa.

Amsterdam ja Utrecht

Sattui niin sopivasti, että ystäväpariskunta muutti vuodenvaihteessa Utrechtiin ja esitti saman tien kutsun tulla vieraisille. Olen kuullut kaupungista pelkkää hyvää, joten otan kutsun ilolla vastaan. Välimatkaa Amsterdamiin on vain puolisen tuntia, näen siis kätevästi kaksi kaupunkia yhden hinnalla!

Italia – Piemonte ja Aostan laakso

Muistanette, että Piemonten viininviljelyalue teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, pääsen piipahtamaan vehreissä maisemissa tänä vuonna toistamiseen. Kesäkuussa suuntaamme joka tapauksessa Ensitreffit-siskon kanssa Mont Blancin juurelle ja vaellamme majalta majalle Dolomiittien lumihuippujen keskellä.

sukulan viinitilalle

Aion yhdistää aktiivilomaan yökyläilyn ystävän luona, hänen perheensä asustaa nykyään Aostan laakson mielettömissä maisemissa. Viiniä ja ihanaa italialaista ruokaa on luvassa, tietenkin.

Tarinoiden Viipuri

Olen ollut Venäjällä vain kerran – tai jos tarkkoja ollaan, en kertaakaan. 1980-luvun lopulla Viro oli vielä osa Neuvostoliittoa. Asiaan on tulossa muutos, sillä tämän kevään kalenteriin on kirjoitettu TYKY-matka Viipuriin. Saamme oppaaksi oman talon väkeä, mukaan lähtee väitöskirjaansa viimeistelevä tutkija, joka tuntee Viipurin kuin omat taskunsa. Hänen tutkimuksensa aiheena on Alvar Aallon suunnittelema, muutama vuosi sitten restauroitu Viipurin kirjasto. Superkiinnostavia tarinoita taatusti tulossa!

Vappu Skotlannissa?

Skotlannin vihreät ja sumuiset ylämaan nummet, viskitislaamot, ikiaikaiset linnat, kiltit, säkkipillit ja Loch Ness – kaikki nämä kliseet ovat listalla, jos vapun tienoille sijoittuva matka toteutuu. Brittein saaret ovat niin paljon muutakin kuin Lontoo ja silti en ole käynyt kuin kerran kaupungin ulkopuolella.

Kreikan meri, meri Kreikan

Siitä lähtien kun luin Anna palaa Annan tarinan kreikkalaisesta vuokrahuvilasta, olen haaveillut viikosta tai kahdesta hedelmäpuiden katveessa, retsinasta varjoisalla patiolla, turkoosista vedestä pikkukivirannalla, lämmöstä, auringosta, kaskaiden sirityksestä, kreikkalaisesta salaatista ja välimerellisestä ruuasta, joka tihkuu terveellistä oliiviöljyä. Mitään ei ole matkan eteen vielä tehty, mutta se ei estä unelmoimasta. Jos emme ehdi Kreikkaan tänä vuonna, odottaa unelma ensi vuotta.

Kanarian saaret ja Atlantin ylitys

Älkää pelätkö, en ole ylittämässä Atlanttia, en ainakaan purjeveneellä. Toisin aikoo tehdä äitini. Kipparoida naisiston yli Atlantin, osallistua ARC-purjehduskilpailuun ensimmäisenä naisten operoimalla veneellä koskaan. Katson ihaillen, sillä itse en ikinä uskaltaisi. Kolme viikkoa rajatussa tilassa, alla satoja metrejä syvää vettä, ympärillä rannaton meri, joka voi riehaantua millä hetkellä hyvänsä. Ihailen ja nostan suurinta mahdollista hattua. Ja matkustan marraskuussa vilkuttamaan lähtölaiturille Las Palmasiin.

Herceg Novi Montenegro

Marraskuisen matkan jälkeen alkaakin senttien venyttäminen seuraavan kevään kaukomatkaa varten. Mies on jo pitkään haaveillut matkasta Japaniin tai Etelä-Koreaan. Unelma odottaa toteuttamistaan. Siispä säästämään.

Kuten huomaatte, tonnit tulisivat tarpeeseen. Jos teillä siis on takataskussa projekti, joka vaatii vetäjää, instagram-tili, joka pitäisi saada lentämään, sisältöjä, jotka vielä etsivät suunnittelijaa, tarinoita, jotka odottavat kirjoittajaa, pelastakaa minut vararikolta. Lompakko ja sen omistaja keksivät varmasti keinon kiittää.