Seesamilohileivät – eli (pitkä) tarina lähtemisen vaikeudesta

Edessä on kauan odotettu ja kesän ainoa kokonainen mökkiviikko. Tarkoitus oli saapua vuokralukaaliin hyvissä ajoin, heti aamupäivästä, ja maksimoida mökkiaika. Aikomus oli myös selata hyvissä ajoin reseptiarkistoja ja ruokablogeja, jotta kauppareissu hoituisi ripeästi ja sutjakkaasti. Sitten sattuma puuttui peliin.

Ennen mökkiviikkoa oli ohjelmassa arkiviikko Helsingissä. Mies palasi hetkeksi sorvin ääreen, minun kalenterissani luki: blogiviikko. Tiedossa oli artikkeleiden luonnostelua, yhteistyöprojektien edistämistä, sähköpostien perkaamista, mediakortin päivitystä, vanhojen tekstien hakukoneoptimointia, tulevan suunnittelua ja sen semmoista, peruskauraa.

järven pinta

Sunnuntaina päätin kuitenkin olla palaamatta Helsinkiin. Jäin siskon perheen kanssa mökille muutamaksi ekstrapäiväksi, kun mies jo päristeli moottoripyörällään takaisin pääkaupunkiin. Ehtisin kyllä hoitaa tärkeimmät blogihommat loppuviikollakin, järkeilin. Sitä paitsi, kun antaa aivojen levätä, luovuuskin kukoistaa herkemmin. Tai niin minä kuvittelin.

Tiistaina köröttelin bussilla kuusi tuntia kotiin ja päätin samalla vaivalla kantaa keskustasta mukanani viisi kiloa mansikkaa. Tosi hyvä idea. Ilma oli painostava ja hikikarpalot valuivat pitkin selkää, kun kävelin metrolta kohti kotia mansikkalaatikkoa kantaen. Selässä painava reppu, olalla kangaskassi ja jalassa numeroa liian pienet farkut. Paksu ajonahkarotsi hiost, kompastelin tämän tästä omiin väsyneisiin jalkoihini ja pelkäsin punaisten marjojen vyöryvän maahan seuraavalla sekunnilla. Kynnyksen yli astuttuani en saanut takkia pois päältäni, se oli liimaantunut käsivarsieni hikiseen ihoon.

Ennen blogihommia edessä oli mansikkasouvin lisäksi asunnon siivoaminen siihen kuntoon, että siitä kehtaa ottaa muutaman edustuskuvan. Tavoitteena oli vihdoinkin vuokrata koti oman loman ajaksi sitä tarvitseville. Tuumasta toimeen, jota kestikin sitten pitkälle seuraavaan iltapäivään. Klikkasin hiirellä julkaisunappulaa keskiviikkona viideltä. Sitten pääsin käsiksi viikon varsinaiseen agendaan.

Torstai livahti käsistä liukkaammin kuin koskaan. Räknäsin syksyn tuloja ja menoja, rustasin uutta esitelytekstiä, listasin elokuun kirjoitusaiheita ja uppouduin ajatuksiini niin, että unohdin syödä lounasta. Nopean viime vuoden kanttarelleista väännetyn pastan jälkeen kiirehdin afterworkeille Sörnäisten rantatien kupeeseen reinkarnaation kokeneelle mbarin terassille, jota Merikerhoksikin kutsutaan.

tyyni järven pinta

Tuli perjantai. Olin sopinut yökyläileväni ystäväni luona Nurmijärvellä. Pakkasin mökkikamppeet valmiiksi ja ravasin ympäri huushollia yrittäen eläytyä tulevien vuokralaisten tuntemuksiin heidän tutkaillessaan kotiamme kriittisin silmin. Tämä kaappi täytyy vielä järjestellä ja tuo tyhjentää, lipaston sisältö on pakattava ikeakasseihin, läppärit ja muu arvotavara on piilotettava lukittavaan vaatehuoneeseen, joulukoristeet(!) roudattava varastoon ja vessan lattiakin kuurattava. Roskakaappiin kirjoitettava lajitteluohjeet ja jääkaappia raivattava, jotta sinne mahtuu myös vieraiden ruuat. Lista oli loputon ja reseptien googlauksesta karsittiin ensimmäisenä. Kuten arvata saattaa puoliakaan en ehtinyt suorittamaan, ennen kuin oli ahtauduttava taas ajotakkiin ja suoriuduttava puolijuoksua kohti Kampin bussilaitureita. Mies lupasi hoitaa loput.

Illalla ystäväni luona naputtelin vielä muistilistan miehelle, joka alkoi kuulostaa puhelimessa epätoivoiselta. Näin jälkiviisaana voisin todeta, että lista (ja ensimmäisen vuokrausjakson ajankohta) oli jokseenkin kohtuuton. Siinä vaiheessa, kun kilistelin kaverini kanssa vaaleanpunaisella kuohuvalla, mies hinkkasi kylppärin lattialaattojen pinttyneitä saumoja. Eri reilua, eikö? Asetelma johti lauantai-aamuna kipakkaan sananvaihtoon, josta olen kaikkea muuta kuin ylpeä.

Yhden aikaan mies kaartaa nurmijärveläisen kerrostaloalueen parkkipaikalle ja matka kohteeseen voi viimeinkin alkaa. Molemmat ovat ärsyyntyneitä toisiinsa ja kinastelu jatkuu vielä taukopaikallakin. Kauppareissu typistyy pienen kylän K-marketiin, ostoskärryyn kerätään pikaisesti muutaman päivän ruokatarpeet. Isommalle kirkolle on ajettava myöhemmin, nyt ei pysty. Taivas täyttyy tummista pilvistä ja kastelee meidät sekä venerantaan piilottamamme matkatavarat. Soudamme saareen sateen maalatessa tyynen järven pintaan pieniä renkaita. Mieli rauhoittuu jokaisella airon vedolla veden kohistessa veneen kokassa.

Keskellä järveä soi puhelin. Vuokralaiset ovat eksyksissä, eivätkä ole löytäneet kioskia, jossa avaimet odottavat heitä. Englantini takeltelee ja tanskalainen aksentti värittää keskustelua linjan toisessa päässä. Koko järvi taatusti kuulee keskustelun. Selviää, että he eivät ole saaneet aiempia viestejäni. Onneksi vanhempi pariskunta ottaa asian rauhallisesti ja lähtee uudelle etsintäkierrokselle. Ristin kaikki sormeni ja varpaani ja toivon parasta.

näkymä laiturilta

Rantauduttuamme saareen nostamme pakaasit laiturille ja riisumme ajokamppeet siihen paikkaan. Kello on melkein kuusi. Istumme märillä portailla avojaloin ja nojaamme toisiimme voipuneina. Huh, mikä päivä.

Kuten satuhäissäkin sanotaan: viimein kaikki oli hyvin. Vaikka seesamilohileipien ainekset ovat edelleen kaupassa, toinen tyynyliina ja pyyhe unohtuivat matkatavaroista ja puolet mökille varatuista kuiva-aineksista jäi kotiin, mökkifiilikseen voi aina luottaa. Grillikatoksessa kypsyy loimulohi, saunan piipusta tupruttaa savu ja roseviini lasissa on ihanan kylmää. Mökin kirjahyllystä löytyi Alistair MacLeanin Pako yli Jaavan meren vuodelta 1958 sekä vitsikirja varttuneille. Meidän Helsingin-kotiin asettuneilta vuokralaisilta tulee viesti: ”olemme majoittuneet, kaikki on hyvin ja meillä on viiniä lasissa.” Olen niin helpottunut, että melkein itken. Sunnuntain aamupalapöydässä olen jo laskeutunut mökkirauhaan.

mökkiaamiainen

Tällaista meillä, mitenkäs teidän mökkikesä sujuu? Kirjattakoon alle vielä se otsikossa luvattu resepti, jonka alkuperäinen versio on painettu Hesariin helmikuussa 2015. Seesamilohileivät pääsevät pöytään huomenna, heti isolla kirkolla käynnin jälkeen.

Seesamilohileivät neljälle

300 g lohifileetä
1/2 tl suolaa
2 rkl seesaminsiemeniä
sopivasti (seesaminsiemen)öljyä
1 kypsä avokado
4 siivua maalaisleipää
1 limen tai puolikkaan sitruunan mehu
100 g fetajuustoa
reilusti hienonnettua korianteria
muutama kevätsipulin varsi
mustapippuria myllystä

Irrota kalasta nahka ja ripottele sille suolaa. Leikkaa noin sentin siivuiksi, pyörittele seesaminsiemenissä ja paista pannulla öljyssä pari minuuttia per puoli. Voit myös käyttää valmiiksi paistettua (tai loimutettua) lohta ja maustaa sen seesaminsiemenöljyllä ja -siemenillä jälkeenpäin. Paahda leivät. Kaavi avokadon liha lusikalla ja muhenna se leiville. Purista päälle sitrusmehu ja rouhaise muutama kierros mustapippuria. Lisää kypsät lohiviipaleet ja murustele pinnalle feta. Silppua lopuksi kevätsipulin varret sekä korianteri ja viimeistele leivät. Haukkaa reilu pala ja siemaise kyytipojaksi lasillinen hyvää valkoviiniä.

Ensimmäinen lomapäivä – suorituspaineita ja sielunmaisemia Uunisaaressa

Päätä särkee ja silmiä kirvelee. Olen nukkunut huonosti tämänkin yön. Aamuyöstä havahduin useamman kerran miehen kuorsaukseen, enkä saanut unta sen jälkeen. Ensimmäisen loma-aamun auvo on jonkun muun makuuhuoneessa, täällä makaa vain kiukkuinen ja työputken väsyttämä nainen.

Suunnitelma ensimmäiselle lomapäivälle oli selvä. Heti herättyämme fillarit alle ja hitaalle aamiaiselle Kankurinkadun Levainiin – jumalaisesta hapanjuurileivästään tunnettuun, uuteen kahvila-ravintola-baariin. Sitten piknik-eväät kainaloon ja täksi kesäksi avattuun Isosaareen koko päiväksi. Täydellinen kesäpäivä! Kuten arvata saattaa, väärällä jalalla alkanut aamu ei todellakaan jatkunut suunnitelmien mukaan.

kalliot sielunmaisema

Joku toinen olisi ehkä ottanut selvää käytännön asioista aiemmin, mutta ei, en minä. Tarkistan Isosaaren lautan aikataulut vasta samana aamuna. Äimistyn, sillä saaren maanantaipäivät on varattu golfille, eikä lauttaan pääse ilman 65 euron pelimaksua. Siis varattu golfille? Lajille, joka tinderkuvissa sai minut painamaan punaista rastia välittömästi. Kuka sitä edes enää harrastaa? Ilmeisesti aika moni, vaikka kukaan kaveripiirissäni ei golfariksi tunnustaudukaan.

Okei, ei siis Isosaareen. Pihlajasaaren väentungos ei houkuttele ja Suomenlinnakin tuntuu valjulta varasuunnitelmalta. Arvomme eri saarten välillä niin kauan, että nälkä kasvaa sietämättömäksi. Päätämme jättää Levainin väliin ja syödä aamupalaa kotona. Se siitä luksusaamiaisesta sitten.

Verensokerin kivuttua normaalilukemiin alkavat aivotkin raksuttaa. Hyppäämme pyörien selkään ja hurautamme sittenkin Levainin ovelle. Ostamme retkieväiksi täytetyt leivät ja pari pasteis de nata -leivosta. Enää puuttuvat mansikat ja kylmä piknikjuoma. Vuorimiehenkadun Alkon kylmäkaapeissa on jopa kolmee eri roseeta, kerrankin on mistä valita!

retkieväät

Mansikat suunnittelen ostavani Caruselin edustalla olevasta irtomyynnistä. Paitsi että kun kurvaamme fillareilla paikalle, myyntipiste loistaa poissaolollaan. Koska määränpääksi on valikoitunut Uunisaari, päätän käydä hakemassa mansikat entisestä lähikaupastani Pietarinkadulta. Mies jää odottamaan Kompassiaukiolle, josta lautta Uunisaareen lähtee.

Jo kaukaa näen, että kaupan ovessa on iso lappu. Manailen mielessäni, mutta ei auta, putiikki on remontissa ja kiinni koko kesän. Suustani pääsee pari kirosanaa. Ei siis mansikoita ensimmäisenä lomapäivänä. Olkoon sitten niin.

lomapäivä uunisaari

Laiva kuljettaa meidät Uunisaareen. Mielessäni olen kuvitellut piknikviltin viereisen HSS:n saaren laakeille kallioille, mutta silta onkin suljettu. Tai ainakin sen molemmissa päissä on esteet, joiden yli pääsee kyllä kävelemään, kuten myöhemmin näen rohkeampien tekevän. Emme uskalla uhmata kieltoja, mutta onneksi löydämme lopulta vesirajasta riittävän suuren kolon, johon ei juurikaan tuule.

Tumma kivi on ihanan lämmin paljaiden säärien alla. Aallot lyövät rantakiville kohisten ja välillä muutama pisara lennähtää varpaille. Purjeveneet lipuvat ääneti selällä ja lokit pitävät konserttia yläilmoissa. Aurinko on korkealla ja niin kirkas, että silmiin sattuu. Mutta sielu lepää, viimeinkin.

ulappa sielunmaisema

Tämä on minun sielunmaisemani, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Aamupäivän ensimmäisen maailman ongelmat pyyhkiytyvät vaahtopäiden mukana kauas merelle ja hymy pyrkii suupieliin. Unohdan kameran olemassaolon ja sen, että tarkoitus oli ottaa kuvituskuvia blogiin. Jään tähän, vaikka loppuelämäksi. Kuuden viikon kesäloma saa alkaa.

Keikkaraportti Göteborgista – Coldplay räjäytti tajunnan

Kun elää jo viidettä vuosikymmentä, on ehtinyt nähdä ja kokea kaikenlaista. Aika usein muiden hehkuttamia kokemuksia kuunnellessa tulee itsekseen todettua: been there, done that. Uusissa tilanteissa ja suurissakin tapahtumissa saatan ajatella, että tämänkö nyt piti pysäyttää, viihdyttää, liikuttaa ja ravistella? Ei tunnu niin sanotusti missään. Haukotuttaa korkeintaan.

coldplay Ullevi

coldplay Ullevi

Erityisesti yllä mainittu koskee isoilla areenoilla esiintyvien artistien keikkoja. Yleensä viimeistään ensimmäisen tunnin jälkeen särkee jalkoja, on nälkä, jano ja väsyttää. Vessaankin pitäisi päästä, mutta yleisön seasta on liian vaivalloista lähteä tunkemaan yhtään mihinkään. Edessä heiluu arvaamattomasti rivi 190-senttisiä nuoria miehiä, jotka ovat etkoilla nauttineet liian monta väkevän viinan ja energiajuoman sekoitusta. Päätä ja niskaa särkee, jalkapohjasta vetää suonta, kun artistin nähdäkseen pakko kurkottaa kaulaansa ja varvistella. Biisitkin ovat sulautuneet yhdeksi suureksi kakofoniseksi soundimatoksi.

coldplay Ullevi

coldplay Ullevi

Ehkäistäkseni keikkaketutusta olen vuosia sitten omaksunut toimivan strategian. Yleisömeren keskelle tai eturiviin tunkeminen ei kannata. Laitoja pitkin pääsee usein aivan etuosaan, myös 65 000 katsojaa vetävällä stadionilla. Laitamilla on väljempää ja hyvällä tuurilla saattaa päästä istumaan kaiteiden päälle. Soundit ovat ehkä toispuoleisemmat kuin miksauskopin rockpoliisien korvissa, mutta stressifaktori taas merkittävästi pienempi.

coldplay Ullevi

coldplay Ullevi balloons

Näillä ennakkoasenteilla ja eväillä lähdin maanantaina Göteborgiin. Coldplay, yksi maailman kovimmista stadionbändeistä saapui Ulleville. A Head Full of Dreams -kiertuespektaakkelin hehkutettiin olevan vertaansa vailla. Onhan näitä nähty, ajattelen ja liityn loputtomaan ihmisvirtaan, joka valuu kohti areenaa. Olen henkisesti valmistautunut jonottamaan pitkään portille, turvatarkastukseen, juomapisteelle ja wc-tiloihin. Kaikki sujuu kuitenkin nopeasti ja ilman ylimääräiä mutkia. Ruotsalaiset osaavat tämänkin paremmin.

coldplay Ullevi balloons

coldplay Ullevi

Kaljakarsinoita ei ole, sillä koko stadion on anniskelualuetta. Kenttäkatsomossa on useita baareja, joista saa myös naposteltavaa. Järjestysmiehillä ei ole tarvetta päteä kenellekään ja yleisökin osaa käyttäytyä. Ollaan joustavia kaikin puolin, avataan ekstrabaari ja käynti sisävessoihin kesken keikan, kun ymmärretään, että eturivistä on mahdotonta ehtiä stadionin ulkopuolella oleviin bajamajoihin missaamatta neljäsosaa keikasta. Sattumalta ekstrabaari on korkealla lavan viereisessä sivukatsomossa, jonne voi kivuta vapaasti ottamaan kuvia ja videota tai vain fiilistelemään ilman, että yksikään turvamies tulee rähisemään ja hätistämään pois.

coldplay Ullevi

Lämppärien esiintyessä teen huomioita. Ruotsalaiset ovat tennarikansaa. Ruotsalaiset huolehtivat, että kaikki näkevät, useammin kuin kerran minutkin huomioidaan (tuossa on tosi lyhyt tyttö, ei me sen eteen voida mennä). Ruotsalaiset miehet ovat kauniskasvoisia, usealla on kiharainen pörrötukka, kuin SKAMIN Jonaksella. Katseltuani viiden tunnin ajan kansankodin miestarjontaa, tajuan, että tässä maaottelussa Suomi voittaa. Suomalainen mies on rouheampi, kirveellä siististi veistetty, sopivan juro ja jollain tapaa miehekkäämpi ja siksi ihanampi.

coldplay Ullevi

coldplay Ullevi

Hymyilen koko keikan alusta loppuun. En muista koska viimeksi olen toivonut, ettei keikka loppuisi koskaan. En vilkuile kelloa kertaakaan. Ympärilläni näkyy onnellisia ruotsalaisia ihmisiä, olen todistamassa rakkauden juhlaa. Sateenkaaren värit ovat kaikkialla – lintujen ja tähtien muotoisissa konfeteissa, lavarakennelmissa, yleisön sekaan heitetyissä jätti-ilmapalloissa, valosuunnittelussa, ilotulituksissa, soittimien ympärille käärityissä kukkakoristeissa ja siinä rannekkeessa, joka vilkkuu jokaisen konserttivieraan ranteessa. En osaa sanoja, enkä tunnista läheskään kaikkia biisejä, mutta se ei haittaa. Koko stadion laulaa, taputtaa, itkee, hyppii, huutaa ja nauraa. Uskonnollisen hurmoksen sijaan ilmassa on aitoa iloa. Tuuli pyöräyttää ilmaan kentälle jo kertaalleen laskeutuneen konfettisateen ja mieli tanssii maailman mukana.

coldplay Ullevi

Sanotaan, että Coldplay bändinä on liian tavallinen, liian turvallinen ja jopa anonyymi. Aftonbladetin toimittaja väittää, että kukaan ei tunnistaisi, vaikka koko yhtye seisoisi mäkkärin jonossa. En voi allekirjoittaa. Chris Martin on läsnä. Lavalla on sellaista energiaa, joka ei jätä ketään kylmäksi tai huomiotta. Vaikka Coldplay tekee puolentoista vuoden kiertueellaan 120 keikkaa, ainakaan Ullevilla ei näy kyllästymisen merkkejä. Tämä ei ole pakollinen rutiinisuoritus, jonka vuorosanat koostuvat pelkästä yleisön kosiskelusta, vaan esiintymisen riemua, rakkautta ja lahjakkuutta. Sanokoot kriitikot mitä tahtovat.

On järjetöntä edes yrittää kirjoittaa keikasta, joka veti jalat alta. Oikeita sanoja, sellaisia uskottavia, on vaikea löytää. Siksi sanon enää tämän: mene vielä kun ehdit, koskaan ei tiedä mikä kiertue tai keikka on viimeinen. Coldplayn euroopankiertueen viimeinen keikka on Pariisissa 18.8. Saisikohan sinne vielä lippuja?