Mojova mustikkasmoothie eli mutinaa siitä, mitä minulle kuuluu

Moi, kiva nähdä pitkästä aikaa, mitä kuuluu, miten menee?

Jos kysymyksen esittää hyvä ystävä, tiedän, että hän kuuntelee vastaustani kiinnostuneena. Jos taas kysymyksen heittää heti kättelyssä kaveri, jota nään kerran vuodessa tai viidessä, hämmennyn. Mitä minun odotetaan vastaavan? Haluaako ihminen, jonka olen tavannut edellisen kerran vuonna 2013 yhteisen ystävän juhlissa todella tietää, kuinka neljä vuotta sitten menin naimisiin, erosin, kävin treffeillä, löysin rakkauden, tein liikaa töitä, irtisanouduin ja perustin yrityksen?

Olisiko hän kiinnostunut, miten minulla juuri nyt menee? Tahtoisiko hän kuulla, miten en saa nukuttua, millaista on yrittäjän arki ja miksi en vieläkään tiedä, mikä minusta tulee isona? Todennäköisesti ei. Siksi peitän todelliset kuulumiseni hymyn taakse ja vastaan, että eipä kummempaa. Same old, same old. Ja samalla olen varma, ettei tuo tyyppi edes muista, mitä se sama vanha tarkoittaa. Sitten vaihdetaan kasa muita kliseitä ja jatketaan matkaa.

mustikkasmoothie

Mihin meillä on niin kiire? Vai onko kyse kohteliaasta small talkista tai hätäpäissään suusta putkahtaneista sanoista? Ilmiö toistuu viikoittain erilaisissa pr-tapahtumissa ja pressitilaisuuksissa. Vastaan kävelee kollegoita, joita en kertaakaan ole livenä tavannut, mutta joiden kanssa olemme kohdanneet blogien kommenttikentissä ja somemaailman syövereissä. Moikkaan, esittäydyn ja pysähdyn vaihtamaan muutaman sanan.

Vaikka he eivät selvästikään muista minua, kysyvät he silti maireasti hymyillen, mitä minulle kuuluu? Kun ryhdyn vastaamaan ja kertomaan kuulumisiani ajatellen, että onpa tosi kiva kun kysyit, toinen alkaa näprätä kännykkäänsä ja häviää omiin ajatuksiinsa. Havahduttuaan tilanteeseen hän saattaa toivottaa mukavaa päivää, kääntää selkänsä ja jatkaa matkaansa eteenpäin. Jään seisomaan niille sijoilleni ja ihmettelen, mitä taas kerran tapahtui.

mustikkasmoothie

Kuulumisten kysymisestä on nähtävästi tullut jenkkityylinen heitto, johon ei edes odoteta vastausta. Fraasi, jota toistellaan tervehdyksen tapaan, lause täynnä tyhjää sisältöä. On turha alkaa selittämään, kuinka seuraavan päivän esiintyminen hirvittää tai että flunssa ei ota toetakseen, reissuakin pukkaa ja työkuviot ovat punaista lankaa vailla. Että mitäs sulle?

Tuppisuu, ujonpuoleinen ja varautunut suomalainen ei puhu, jos ei ole asiaa. Ehkä siksi on vaikea tottua teennäiseltä tuntuvaan tuttavallisuuteen. Introvertti on verkostoitumistilanteissa muutenkin mukavuusalueensa ulkopuolella. Kun yhtälöön lisätään vielä pakollisten fraasien koreografia, ei se tilannetta ainakaan helpota.

Siispä hyvä kollegani ja/tai lukijani, esitän sinulle pienen toiveen. Jos törmäämme joskus jossakin tapahtumassa tai tilaisuudessa, kysythän kuulumisia vain, jos olet kiinnostunut kuulemaan niistä? Kun saan katsekontaktin ja huomiosi hetkeksi, kerron luultavasti sinulle, että nyt juuri nyt hieman hermostuttaa. Saatan myös höpöttää häkeltyneenä pitkät pätkät siitä, kuinka en tunne täältä ketään, mutta siksipä onkin mukava tutustua. Sitten todennäköisesti hymyilen ja kysyn, miten sinulla menee.

mustikkasmoothie

Miten otsikossa mainittu mustikkasmoothie sitten liittyy kaikkeen tähän? Ei mitenkään. Tarkoitus oli kirjoittaa yksinkertainen reseptipostaus, mutta teksti jokseenkin karkasi käsistä ja lauseet lähtivät lennokkaasti lapasesta. Niin saattaa käydä, kun laskee sormet näppäimistölle ja antaa ajatuksen lentää. En hangoittele vastaan, mutta aion silti näyttää kaapin paikan. Tässä se tulee, mustikkasmoothien resepti.

Kevät saapuu kohisten, ja pakastin pursuilee edelleen edelliskesän marjasatoa. Surauta siis muikea mustikkasmoothie pitkän aamiaisen piristykseksi, ja näytä sinistä kieltä menneelle työviikolle.

Mustikkasmoothie

1 banaani
1 vihreä omena
(1 kypsä avokado)
2,5 dl jäisiä mustikoita
2 dl kauramaitoa
0,5 dl leseitä tai kaurahiutaleita
Pala inkivääriä
1/2 sitruunan mehu

Mittaa kaikki ainekset blenderiin ja sekoita suunmyötäiseksi smoothieksi. Sauvasekoitin ja syvä kulho toimivat yhtä lailla. Lisää nestettä, jos koostumus tuntuu liian paksulta ja hunajaa, jos kaipaat lisämakeutta. Mustikkasmoothiesta ovat kuluneet kliseet ja makeileva jenkkimeininki kaukana. Kaada siis lasiin suomalaista superruokaa ja nauti yksin tai mukavassa seurassa.

mustikkasmoothie

Aurinkoista viikonloppua armaat, palataan taas parin päivän kuluttua. Silloin huristellaan sähköpyörille pitkin lumisia tunturipolkuja!

Sosiaalisen introvertin tunnustuksia

Osallistuin eilen ensimmäistä kertaa WomenSuiten, viestintä- ja markkinointialan työskentelevien naisten verkoston tapaamiseen. Ennen sitä hikoilin tanssitunnilla. Tunti päättyi tasalta ja tilaisuus alkoi puolelta. Onneksi minulla oli kiire. En ehtinyt panikoida sitä, että kohtaan ihan pian 50 tuntematonta ihmistä, joiden kanssa olisi hyödyllistä verkostoitua. Oli pakko vain suoriutua suihkusta ja juosta tukka kosteana hulmuten paikasta A paikkaan B.

Kun astuin ovesta Kotipizzan pääkonttoriin, huomasin heti yhdet tutut kasvot. Se riitti. Hartiat laskeutuivat korvista ja sydän hellitti tahtiaan. Olin tavannut tyypin vain kerran aikaisemmin, mutta silti se kohtaaminen toi introvertin elämään helpotusta. Olimme viime vuonna vaihtaneet muutaman viestin ja juttu jatkui luontevasti siitä mihin viimeksi jäätiin.

Saatuani juoman käteeni, jumitin keskelle tilaa. Kaikki istumapaikat tuntuivat olevan etummaisia lukuunottamatta täynnä, enkä oikein tiennyt minne mennä. Epävarma introvertti ehti kehittää päässään pienen kriisinpoikasen. Onneksi tuttavani oli määrätietoisempi ja marssi suoraan eturiviin. Minä seurasin perässä. Puolen tunnin, yhden punaviinilasillisen ja kolmen pizzapalan kuluttua olin jo tutustunut kahteen uuteen ihmiseen.

tulppaanit

Tämä ei todellakaan ollut ensimmäinen kerta, jolloin jännitän vieraiden ihmisten kohtaamista tai hengaamista heidän joukossaan. Kavereiden keskellä olen kalana vedessä, mutta vieraiden ympäröimänä olen se, joka mielummin pysyttelee seinän vieressä tarkkaillen, mitä muut tekevät. Se, joka saattaa viettää koko illan pukahtamatta sanaakaan ajatellen, että muut ovat paljon pätevämpiä, eikä ketään kiinnosta mitä minulla on sanottavana.

Olen monet kerrat jättänyt menemättä tapahtumaan siksi, että en tunne sieltä ketään. Vaikka tiedän, että verkostoituminen tekisi hyvää, sydän muljuu ja vatsa oireilee niin, että on helpompaa jäädä kotiin ja katsella kateellisena jälkikäteen kuvia sieltä, minne muut ovat uskaltaneet.

Tilaisuuden kuluessa saatan tunnistaa ihmisjoukon keskeltä tutut kasvot, mutta olen melkein satavarma, ettei hän kuitenkaan muista minua. Olisi äärimmäisen noloa mennä moikkaamaan ja joutua tilanteeseen, jossa toinen tuijottaa ilmeettömin kasvoin ja kysyy, että kukas sä nyt olitkaan. Siksi en liiku sijoiltani, vaan hiplaan välinpitämättömän näköisenä kännykkääni. Tahtoisin, että joku tulisi viereeni, tervehtisi ja haluaisi kenties tutustua minuun. Vaikeaa se tietysti on, jos elekieleni kertoo toista tarinaa.

Messuilla kuljen käyntikortit taskussani, kädessäni lista yrityksistä, joille olen päättänyt käydä esittelemässä itseni ja kertomassa osaamisestani. Norkoilen messuosastojen lähistöllä, haahuilen edestakaisin ja käännyn kannoillani viime hetkellä. Ennen kuin uskallan ottaa ratkaisevan askeleen, saatan kerätä rohkeutta tunnin tai kaksi, kävellä muina naisina osaston ohi kymmeniä kertoja ja vasta sitten heittää itseni suden suuhun.

Kun kainalot hikoavat, posket hehkuvat punaisina ja hikikarpalot alkavat nousta nenän alle, ei kukaan ole parhaimmillaan. Sydän hakkaa niin, että ääni tärisee, sekoilen sanoissani, enkä muista hissipuheestani puoliakaan. Jos vastapuolen katse vaeltelee minne sattuu, eikä hän osoita ensimmäisen minuutin aikana aitoa kiinnostusta minua kohtaan, keksin jonkun tekosyyn perääntyä takavasemmalle. Eikä aikaakaan, kun tilalleni astuu toinen, itsevarmempi ja huolettoman helposti asiansa hoitava henkilö. Päätän, että seuraavalla kerralla se olen minä, vaikka tiedänkin, että moinen määrätietoisuus vaatii minulta valtavia ponnistuksia.

Kuitenkin, kaiken tämän sanotun jälkeen on pakko myöntää, että rohkeus ja mukavuusalueen ulkopuolelle astuminen kannattaa. Siitä sain todisteen viimeksi eilen.

Pari päivää sitten pyörin pari tuntia ravintola-alan messuilla. Käyntikortit kuumottivat jälleen kerran käsilaukussani, ja olin valovuosien päässä siitä määrätietoisesta myyntitykistä, joka olin luvannut itselleni olla. Sain potkia itseni väkisin liikkeelle, sillä niin paljon mielummin olisin jäänyt pesemään pyykkiä, tiskaamaan tai selaamaan keittiönpöydälle korkeaksi pinoksi kertyneitä hesareita. Se sanonta vanhasta koirasta pitää osapuilleen paikkansa.

Hissipuhe oli hakusessa, mutta uskaltauduin silti juttelemaan niitä näitä muutaman yrityksen kanssa. Jätin yhteystietoni muutamalle osastolle, maistelin tuotenäytteitä ja kiertelin ympäri massiivista messuhallia, kunnes totesin, että ehkä on vain paras taapertaa takaisin kotikonttorille.

Toissapäivänä puhelin soi. Harvinaista jo sinänsä, nykyään viestintä hoidetaan enimmäkseen sähköisesti, puhelinta käyttävät vain lehtimyyjät ja verottaka (joka viimeksi pari viikkoa sitten pirautti). Linjan toisessa päässä oli erään maahantuojan edustaja, joka soitti onnitellakseen. Olin voittanut viime viikon messuilta herkkukorin. Nähtävästi olin osallistunut tietämättäni arvontaan, mikäs siinä sitten, kyllä herkkukori minulle aina kelpaa.

Sovimme, että kori tuodaan ovelle asti, vietinhän päivät pitkät kotikonttorilla. Palkinnon lupasi toimittaa yrityksen markkinoinnista vastaava henkilö. Siinä vaiheessa päätin, että kun hän pimpottaa ovikelloa, minä pyydän hänet teelle. Eihän sitä koskaan tiedä, josko firmalla olisi tarvetta markkinoinnin apukäsille tai sielukkaalle sisällöntuottajalle.

Ja niin kävi, että tunnin rupateltuamme minulle luvattiin lähettää tarjouspyyntö. Uudet nettisivut kaipasivat uusia sisältöjä. Se iltapäivä menikin sitten ihmetellessä, miten ihmeessä tämä nyt näin meni. Vielä ei mikään ole varmaa, mutta menipä syteen tai saveen, olen ylpeä itsestäni, että uskalsin.

tulppaanit

Jos suutaan ei uskalla avata, ei sattumalla ole mitään mahdollisuuksia pudottaa taivaasta timantteja. Tuosta vain, tumpsis. Eteeni tömähtänyt järkäle ei ehkä vielä täytä timantin mittoja ja määritelmää, mutta jotain sen sisällä se on, siitä olen aivan varma. Otan taltan käteen, ja aloitan työstämisen. Tästä se lähtee, sanokaa minun sanoneen.

Yrittäjän päiväkirja: Miltä yrittäjyys tuntuu?

Astuin täyspäiväisen yrittäjän saappaisiin nelisen viikkoa sitten. Irtisanoin itseni vakituisesta ja ihan kohtuupalkkaisesta päivätyöstä. Vaikka olin pohtinut päätöstä reilun vuoden ajan, tapahtui lopullinen peliliike nopeammin kuin osasin itsekään odottaa. Yllätin paitsi itseni, myös puolisoni, joka ei kaikesta puheesta ja spekuloinnista huolimatta ollut uskonut, että hyppään ison organisaation oravanpyörästä omilleni.

yrittäjän päiväkirja

Olen tunneihminen ja teen isotkin päätökset intuitiotani kuunnellen. Huomaan, kuinka rationalistien rintama kohahtaa, sillä eihän työn ja tulevaisuuden mittakaavassa pidä kuunnella sydäntä, vaan järkeä. Insinöörimiehenikin ihmetteli, eikö kuitenkin olisi ollut järkevämpää etsiä uusia töitä hyväksi havaitusta pestistä käsin. Myös oma järkeni rimpuili rajusti vastaan, sillä yrittäjien tyttärestä ei todellakaan pitänyt tulla yrittäjää. Tässä sitä kuitenkin ollaan.

En hypännyt tyhjän päälle, sillä puolentoista vuoden ajan olin ansainnut pienen siivun kuukausipalkastani sivutoimisena yrittäjänä. Minulla oli valmiiksi muutama hyvä asiakas, sellainen, jonka kanssa oli tehty jo pidempään töitä. Tiesin olevani hyvä, siinä mitä teen. Tiesin, että markkinarako on leveä ja oikein hyödynnettynä varsin tuottoisa. Kaikesta tästä huolimatta jalat tutisivat ja kädet tärisivät, kun täytin irtisanomislomaketta.

Miltä yrittäjyys maistuu?

Haluaisin sanoa, että uusi elämä maistuu makealta, mutta totuus ainakin toistaiseksi on toisenlainen. Sokeria saisi olla enemmän ja hapokkuutta vähemmän. Karvas ja kitkerä, ne hallitsevat tällä hetkellä makumaailmaa. Molemmat maut ovat minulle mieleisiä, mutta sekaan mahtuisi myös koko joukko siirappisempia sekunteja.

Rutiinit hakevat vielä muotoaan, sillä muutos tuntuu tapahtuvan äärimmäisen hitaasti. Sen sijaan, että pitäisin tauon ja lähtisin lenkille, nauttisin pitkän lounaan tai kaivaisin kaapin perältä joogamaton, teen töitä tauotta ja havahdun vasta myöhään iltapäivällä, kun nälkä ilmoittelee itsestään vatsan tietämillä. Sitten kyhään nopeasti kevyen lounaan ja jatkan puurtamista. Jatkan samassa rytmissä, johon olen yli 20 vuoden työurallani tottunut. Kahdeksasta neljään ja välillä iltakahdeksaan. Ilman taukoja, ilman sitä kuuluisaa yrittäjän vapautta.

Miltä yrittäjän elämä tuntuu?

Jos suoraan sanotaan, juuri nyt yrittäjyys tuntuu kovin yksinäiseltä. Eihän se tietenkään yllätyksenä tullut. Tiedostin kyllä, että läppärityöläinen tekee töitä yksin, mutta silti totuus onnistui vetäisemään maton tuoreen yrittäjän epävarmojen jalkojen alta. Ennen pitkää on varmasti pakko etsiytyä kaltaisiensa seuraan ja löytää sopiva yhteisöllinen ympäristö, jossa tämä someduunari saa sparrailla tekemisiään samanhenkisten kollegoiden kanssa.

Olen käynyt tutustumassa useampaankin yhteisöllisiin työtilaan, mutta niissä kaikissa kohtaan saman ongelma: luonnonvalo puuttuu. Kunnes eteeni osuu oikeanlainen työtila, on tyytyminen lounastreffeihin ja kahviloiden ikkunapöytiin. Olohuoneen sohvalla tulen tätä menoa mökkihöperöksi.

veriappelsiinit

Yrittäjyys väsyttää. Pää on kierroksilla ja sitä särkee. Värikoodattu kalenteri hengästyttää. Takki on iltaisin puserrettu tyhjiin, eivätkä kahdeksan tunnin yöunet riitä mihinkään. Nukahdan sadasosasekunnissa, mutta aamuisin herään jyrän alle jääneenä, vaikka edellisenä päivänä olisin vain istunut sohvan nurkassa, nenä kiinni läppärissä. Hartioita särkee, pitäisi varmaan kiinnittää ergonomiaan enemmän huomiota. Jännitys myllyttää mahanpohjaa ja istuu rintakehän päällä kuin tuhatkiloinen elefantti. Huijarisyndrooma tekee tuloaan, ja joka päivä pelkään, että joku huomaa, etten oikeasti osaa yhtään mitään.

Onneksi vaa’an toisessa kupissa kuplii ilo. Ilo kolmessa päivässä myönnetystä starttirahasta, ilo maksavista, kuukausilaskutettavista asiakkaista, ilo tilille ropisevista euroista ja siitä, että voin itse päättää mitä teen, milloin teen ja missä putiikkiani pystyssä pidän. Määräysvalta on minulla, eikä kellään ole siihen nokan koputtamista. Vaakakupissa painaa myös ylpeys osaamisesta ja ammattitaidosta. Olen ylpeä itsestäni, ja päätöksestä, jonka uskalsin tehdä. Se kantaa jo nyt hedelmää, sillä ansaitsen enemmän kuin koskaan päivätöissä. Koputan sohvapöydän maalaamatonta puuta ja toivon, että ilmiö ei ole hetkellinen.

Niin että mitä? Uskot osaamiseesi, mutta samaan aikaan pelkäät jääväsi kiinni siitä, ettet osaa mitään. Tismalleen, ymmärsit oikein. Ristiriitaista, tiedän. Ei ihme, että energiaa kuluu ja väsyttää vietävästi.

Mies vihjaisi viime viikolla, että hengitykseni haisee. Aamurutiinini ovat heittäneet häränpyllyä. Päivätöihin herätessäni pesin hampaat juuri ennen ovesta ulos astumista. Nyt kun aamiainen syödään samalla sinapinkeltaisella sohvalla, jolla työtkin tehdään, hampaiden harjaaminen on unohtunut ja jäänyt tekemättä. Yrittäjyys siis haisee, kirjaimellisesti. Palautteeseen on toki jo vastattu, korjausliike oli tässä tapauksessa helppo toteuttaa.

Miltä tulevaisuus näyttää?

Jokapäiväisestä jännityksestä, repivästä ristiriitaisuudesta ja viheliäisestä väsymyksestä huolimatta tunnelin päässä näkyy kirkasta valoa. Starttirahan turvin selviän pakollisista menoista ja kaikki viivan alle jäävä on plussaa, jonka saa törsätä miten huvittaa. Juuri nyt sullon sukanvarteen rahaa kesää varten, sillä mökkilomaa en väliin jätä, en vaikka vararikko uhkaisi. Nähtäväksi jää, miten onnistun, ja onko laiturilla kainalossani läppäri vai kasa kiinnostavia kirjoja?

veriappelsiinit

Ensimmäiset haparoivat askeleet on nyt otettu. Tulevaisuus on hernerokkasumun peitossa, mutta se ei haittaa. En pelkää epäonnistumista, sillä voin aina palata päivätöihin ja juoksennella hetken kiihtyvässä oravanpyörässä. En usko yhdenkään työnantajan pitävän miinuksena sitä, että on yrittänyt, erehtynyt ja oppinut. Minulla ei ole viisivuotissuunnitelmaa, mutta luotan siihen, että siivet kantavat. Onhan niitä kasvatettu neljänkymmenen vuoden ajan.

Olkoon tämä yrittäjän päiväkirjan alku. Seuraavilla sivuilla puhutaan tarkemmin siitä, miten leipäni ansaitsen, ruoditaan raha-asioita ja haaveillaan tulevasta. Mitä sinä haluaisit tietää? Ehdota aihetta tai kerro mikä mietityttää, toiveita vastaanotetaan kommentilootan puolella!