Ajatuksia aloittamisen pirullisesta vaikeudesta

Kirjoitan listoja. Ideoin, merkkaan muistiin ja ladon allekkain tekemistä odottavia tehtäviä. Tee tarjous, ehdota yhteistyötä, kysy lisätietoja artikkelia varten, laskuta edellinen kuukausi, soita puhelinoperaattorille, toimita tilitoimistoon tiliote, hahmottele blogiteksti, muistuta yhteistyökumppaneita olemassaolostasi, jatka kirjaidean kehittelyä – ja muista instata tänäänkin. Saan mielihyvää siitä, kun tekemiset järjestyvät paperille, ja pääni sisäinen sekamelska rauhoittuu hieman. Hyrisen tyytyväisenä, ja hetkellisesti on tehokas olo, vaikka tuloksena onkin vain yksi lista lisää. Muistikirjojen pino muistuttaa jo Pisan kohtalokkaasti kallistunutta tornia.

Vilkaisen nopeasti, mitä somessa tapahtuu. Selaan Facebookin ryhmiä, tsekkaan linkkarin ja katson instagram-stooreja. Osallistun tosi tärkeään keskusteluun, klikkailen kiinnostavia linkkejä, luen laajoja artikkeleita, ja kirjaan muistiin niiden synnyttämiä ideoita. Olen jo laskemassa puhelimen kädestäni, kun muutama notifikaatio pongahtaa näytölle. Kurkkaan vielä nämä, ajattelen, vaikka to do -lista kummitteleekin tarmokkaana takaraivossa.

Ja kas, pian onkin jo lounasaika. Lämmitän edellisenä päivänä kokattua pastaa, ehkä katson samalla yhden jakson YLEn uutta sarjaa Aikuisia. Seuraava jakso alkaa automaattisesti edellisen perään – ei kai tässä nyt niin kiire ole, ettenkö ehtisi, kestäähän yksi jakso vain parikymmentä minuuttia? Kun toinen jakso päättyy, suljen päättäväisesti selaimen ja avaan kalenterin. Katson kelloa ja tajuan, etten enää ehdi puoliakaan siitä, mitä ajattelin ja siirrän iltapäivälle merkitsemäni duunit seuraaville päiville. Sitten ryhdyn viimein töihin.

Neljässä tunnissa saan aikaan yllättävän paljon, koska on pakko. Kalmanlinja on tehokas motiivi. Huijaan itseäni, sillä oikeasti läppäri hilluu sylissäni iltayhdeksään saakka. Temppareiden ja Bachelorin lomassa teen homman sieltä, toisen täältä. Viimeisen sähköpostin lähetän kymmeneltä. Suljen vihdoinkin koneen ja keitän ison kupillisen teetä.

Saatan lykätä yksinkertaisen sähköpostin kirjoittamista ja lähettämistä tuntien ajan, vaikka lopulta kun työhön ryhdyn, on se taputeltu valmiiksi viidessä minuutissa. Haluaisin olla tehokkaampi ja saada aikaan enemmän. Jos todella aloittaisin työn tekemisen puoli kahdeksalta, jolloin joka tapauksessa olen jo hereillä, olisi pääosa hommista tehty ennen puolta päivää, eikä minun tarvitsisi käyttää yhteistä ilta-aikaa koneella kökkimiseen.

Tiedostan kaiken tämän, mutta silti en saa itseäni niskasta kiinni. Kuinka vaikeaa ensimmäinen askelen ottaminen voi oikein olla? Miten suuri on kynnys tarttua tekemiseen, kirjoittaa ensimmäinen lause tai ottaa puhelin käteen ja soittaa asiakkaalle? Sijaistekeminen on tuttua opiskeluajoilta, mutta totuinko tenttikirjojen välttelyyn niin, että sama tapa siirtyi työelämään?

Jopa siivoaminen kiinnostaa enemmän kuin kotikonttorihommat, ja se on minulta paljon sanottu. Tällä viikolla työnteko on sujunut kohtuullisen hyvin, eikä ole ollut tarvetta turvautua siivoamiseen. Ette usko, miten silti hävetti, kun ovikello tänään soi ja sen takana seisoi tuotenäytteitä toimittava tyyppi. Tiesin hänen piipahtavan iltapäivällä, mutta en ollut ajatellut, että hän astuisi kynnyksen yli, ottaisi kengät jalastaan ja kävelisi keskelle keittiön kaaosta, joka saumattomasti jatkui olohuoneen puolelle. Makuuhuoneen ovikin oli auki, sänky petaamatta, käytettyjen vaatteiden kasoja lattialla ja keskellä huonetta purkamaton matkalaukku, jonka uumenista lasketteluvaatteet ruokottomasti rönsyilivät. Viikonloppuna on pakko siivota.

Viimeksi eilen keskustelin kampaajan kanssa aloittamisen vaikeudesta. Hänen jälkikasvunsa oli saanut tarkkaavaisuushäiriö-diagnoosin ja kuulemma tämä meikäläisen meno kuulosti samanmoiselta. En kiellä, enkä myönnä, mutta pärjään ilman lääkärin paperiakin, ainakin toistaiseksi. Ei sinänsä ole ihme, että työpäivien rakenne hakee vielä muotoaan, sillä elän yrittäjän elämää vasta kolmatta kuukautta. Työaikaa, tehtäviä ja muita raameja ei enää määrittele organisaatio tai esimies, vaan kaikki on yksin minun vastuullani. Etsin aktiivisesti ratkaisuja itseni johtamiseen, mutta sopivien tapojen löytyminen vie aikaa ja se minun on pitkin hampain hyväksyttävä. Kärsivällisyys ei ole koskaan ollut hyveistäni suurin.

Myös tämän tekstin kirjoittamista lykkäsin kaksi päivää. Nyt se kuitenkin on vihdoin tässä, elävänä edessänne. Ajatukset siirtyivät mustaa valkoiselle hieman kömpelöin kirjaimin ja laahaavin lausein, mutta parempaan en juuri tänään pysty. Tästä on suunta vain ylöspäin. Niin ainakin toivon, ja suljen tietokoneen tältä päivältä. Kello on 22:52 ja teekattila on viimeinkin tulilla.

Mojova mustikkasmoothie eli mutinaa siitä, mitä minulle kuuluu

Moi, kiva nähdä pitkästä aikaa, mitä kuuluu, miten menee?

Jos kysymyksen esittää hyvä ystävä, tiedän, että hän kuuntelee vastaustani kiinnostuneena. Jos taas kysymyksen heittää heti kättelyssä kaveri, jota nään kerran vuodessa tai viidessä, hämmennyn. Mitä minun odotetaan vastaavan? Haluaako ihminen, jonka olen tavannut edellisen kerran vuonna 2013 yhteisen ystävän juhlissa todella tietää, kuinka neljä vuotta sitten menin naimisiin, erosin, kävin treffeillä, löysin rakkauden, tein liikaa töitä, irtisanouduin ja perustin yrityksen?

Olisiko hän kiinnostunut, miten minulla juuri nyt menee? Tahtoisiko hän kuulla, miten en saa nukuttua, millaista on yrittäjän arki ja miksi en vieläkään tiedä, mikä minusta tulee isona? Todennäköisesti ei. Siksi peitän todelliset kuulumiseni hymyn taakse ja vastaan, että eipä kummempaa. Same old, same old. Ja samalla olen varma, ettei tuo tyyppi edes muista, mitä se sama vanha tarkoittaa. Sitten vaihdetaan kasa muita kliseitä ja jatketaan matkaa.

mustikkasmoothie

Mihin meillä on niin kiire? Vai onko kyse kohteliaasta small talkista tai hätäpäissään suusta putkahtaneista sanoista? Ilmiö toistuu viikoittain erilaisissa pr-tapahtumissa ja pressitilaisuuksissa. Vastaan kävelee kollegoita, joita en kertaakaan ole livenä tavannut, mutta joiden kanssa olemme kohdanneet blogien kommenttikentissä ja somemaailman syövereissä. Moikkaan, esittäydyn ja pysähdyn vaihtamaan muutaman sanan.

Vaikka he eivät selvästikään muista minua, kysyvät he silti maireasti hymyillen, mitä minulle kuuluu? Kun ryhdyn vastaamaan ja kertomaan kuulumisiani ajatellen, että onpa tosi kiva kun kysyit, toinen alkaa näprätä kännykkäänsä ja häviää omiin ajatuksiinsa. Havahduttuaan tilanteeseen hän saattaa toivottaa mukavaa päivää, kääntää selkänsä ja jatkaa matkaansa eteenpäin. Jään seisomaan niille sijoilleni ja ihmettelen, mitä taas kerran tapahtui.

mustikkasmoothie

Kuulumisten kysymisestä on nähtävästi tullut jenkkityylinen heitto, johon ei edes odoteta vastausta. Fraasi, jota toistellaan tervehdyksen tapaan, lause täynnä tyhjää sisältöä. On turha alkaa selittämään, kuinka seuraavan päivän esiintyminen hirvittää tai että flunssa ei ota toetakseen, reissuakin pukkaa ja työkuviot ovat punaista lankaa vailla. Että mitäs sulle?

Tuppisuu, ujonpuoleinen ja varautunut suomalainen ei puhu, jos ei ole asiaa. Ehkä siksi on vaikea tottua teennäiseltä tuntuvaan tuttavallisuuteen. Introvertti on verkostoitumistilanteissa muutenkin mukavuusalueensa ulkopuolella. Kun yhtälöön lisätään vielä pakollisten fraasien koreografia, ei se tilannetta ainakaan helpota.

Siispä hyvä kollegani ja/tai lukijani, esitän sinulle pienen toiveen. Jos törmäämme joskus jossakin tapahtumassa tai tilaisuudessa, kysythän kuulumisia vain, jos olet kiinnostunut kuulemaan niistä? Kun saan katsekontaktin ja huomiosi hetkeksi, kerron luultavasti sinulle, että nyt juuri nyt hieman hermostuttaa. Saatan myös höpöttää häkeltyneenä pitkät pätkät siitä, kuinka en tunne täältä ketään, mutta siksipä onkin mukava tutustua. Sitten todennäköisesti hymyilen ja kysyn, miten sinulla menee.

mustikkasmoothie

Miten otsikossa mainittu mustikkasmoothie sitten liittyy kaikkeen tähän? Ei mitenkään. Tarkoitus oli kirjoittaa yksinkertainen reseptipostaus, mutta teksti jokseenkin karkasi käsistä ja lauseet lähtivät lennokkaasti lapasesta. Niin saattaa käydä, kun laskee sormet näppäimistölle ja antaa ajatuksen lentää. En hangoittele vastaan, mutta aion silti näyttää kaapin paikan. Tässä se tulee, mustikkasmoothien resepti.

Kevät saapuu kohisten, ja pakastin pursuilee edelleen edelliskesän marjasatoa. Surauta siis muikea mustikkasmoothie pitkän aamiaisen piristykseksi, ja näytä sinistä kieltä menneelle työviikolle.

Mustikkasmoothie

1 banaani
1 vihreä omena
(1 kypsä avokado)
2,5 dl jäisiä mustikoita
2 dl kauramaitoa
0,5 dl leseitä tai kaurahiutaleita
Pala inkivääriä
1/2 sitruunan mehu

Mittaa kaikki ainekset blenderiin ja sekoita suunmyötäiseksi smoothieksi. Sauvasekoitin ja syvä kulho toimivat yhtä lailla. Lisää nestettä, jos koostumus tuntuu liian paksulta ja hunajaa, jos kaipaat lisämakeutta. Mustikkasmoothiesta ovat kuluneet kliseet ja makeileva jenkkimeininki kaukana. Kaada siis lasiin suomalaista superruokaa ja nauti yksin tai mukavassa seurassa.

mustikkasmoothie

Aurinkoista viikonloppua armaat, palataan taas parin päivän kuluttua. Silloin huristellaan sähköpyörille pitkin lumisia tunturipolkuja!

Sosiaalisen introvertin tunnustuksia

Osallistuin eilen ensimmäistä kertaa WomenSuiten, viestintä- ja markkinointialan työskentelevien naisten verkoston tapaamiseen. Ennen sitä hikoilin tanssitunnilla. Tunti päättyi tasalta ja tilaisuus alkoi puolelta. Onneksi minulla oli kiire. En ehtinyt panikoida sitä, että kohtaan ihan pian 50 tuntematonta ihmistä, joiden kanssa olisi hyödyllistä verkostoitua. Oli pakko vain suoriutua suihkusta ja juosta tukka kosteana hulmuten paikasta A paikkaan B.

Kun astuin ovesta Kotipizzan pääkonttoriin, huomasin heti yhdet tutut kasvot. Se riitti. Hartiat laskeutuivat korvista ja sydän hellitti tahtiaan. Olin tavannut tyypin vain kerran aikaisemmin, mutta silti se kohtaaminen toi introvertin elämään helpotusta. Olimme viime vuonna vaihtaneet muutaman viestin ja juttu jatkui luontevasti siitä mihin viimeksi jäätiin.

Saatuani juoman käteeni, jumitin keskelle tilaa. Kaikki istumapaikat tuntuivat olevan etummaisia lukuunottamatta täynnä, enkä oikein tiennyt minne mennä. Epävarma introvertti ehti kehittää päässään pienen kriisinpoikasen. Onneksi tuttavani oli määrätietoisempi ja marssi suoraan eturiviin. Minä seurasin perässä. Puolen tunnin, yhden punaviinilasillisen ja kolmen pizzapalan kuluttua olin jo tutustunut kahteen uuteen ihmiseen.

tulppaanit

Tämä ei todellakaan ollut ensimmäinen kerta, jolloin jännitän vieraiden ihmisten kohtaamista tai hengaamista heidän joukossaan. Kavereiden keskellä olen kalana vedessä, mutta vieraiden ympäröimänä olen se, joka mielummin pysyttelee seinän vieressä tarkkaillen, mitä muut tekevät. Se, joka saattaa viettää koko illan pukahtamatta sanaakaan ajatellen, että muut ovat paljon pätevämpiä, eikä ketään kiinnosta mitä minulla on sanottavana.

Olen monet kerrat jättänyt menemättä tapahtumaan siksi, että en tunne sieltä ketään. Vaikka tiedän, että verkostoituminen tekisi hyvää, sydän muljuu ja vatsa oireilee niin, että on helpompaa jäädä kotiin ja katsella kateellisena jälkikäteen kuvia sieltä, minne muut ovat uskaltaneet.

Tilaisuuden kuluessa saatan tunnistaa ihmisjoukon keskeltä tutut kasvot, mutta olen melkein satavarma, ettei hän kuitenkaan muista minua. Olisi äärimmäisen noloa mennä moikkaamaan ja joutua tilanteeseen, jossa toinen tuijottaa ilmeettömin kasvoin ja kysyy, että kukas sä nyt olitkaan. Siksi en liiku sijoiltani, vaan hiplaan välinpitämättömän näköisenä kännykkääni. Tahtoisin, että joku tulisi viereeni, tervehtisi ja haluaisi kenties tutustua minuun. Vaikeaa se tietysti on, jos elekieleni kertoo toista tarinaa.

Messuilla kuljen käyntikortit taskussani, kädessäni lista yrityksistä, joille olen päättänyt käydä esittelemässä itseni ja kertomassa osaamisestani. Norkoilen messuosastojen lähistöllä, haahuilen edestakaisin ja käännyn kannoillani viime hetkellä. Ennen kuin uskallan ottaa ratkaisevan askeleen, saatan kerätä rohkeutta tunnin tai kaksi, kävellä muina naisina osaston ohi kymmeniä kertoja ja vasta sitten heittää itseni suden suuhun.

Kun kainalot hikoavat, posket hehkuvat punaisina ja hikikarpalot alkavat nousta nenän alle, ei kukaan ole parhaimmillaan. Sydän hakkaa niin, että ääni tärisee, sekoilen sanoissani, enkä muista hissipuheestani puoliakaan. Jos vastapuolen katse vaeltelee minne sattuu, eikä hän osoita ensimmäisen minuutin aikana aitoa kiinnostusta minua kohtaan, keksin jonkun tekosyyn perääntyä takavasemmalle. Eikä aikaakaan, kun tilalleni astuu toinen, itsevarmempi ja huolettoman helposti asiansa hoitava henkilö. Päätän, että seuraavalla kerralla se olen minä, vaikka tiedänkin, että moinen määrätietoisuus vaatii minulta valtavia ponnistuksia.

Kuitenkin, kaiken tämän sanotun jälkeen on pakko myöntää, että rohkeus ja mukavuusalueen ulkopuolelle astuminen kannattaa. Siitä sain todisteen viimeksi eilen.

Pari päivää sitten pyörin pari tuntia ravintola-alan messuilla. Käyntikortit kuumottivat jälleen kerran käsilaukussani, ja olin valovuosien päässä siitä määrätietoisesta myyntitykistä, joka olin luvannut itselleni olla. Sain potkia itseni väkisin liikkeelle, sillä niin paljon mielummin olisin jäänyt pesemään pyykkiä, tiskaamaan tai selaamaan keittiönpöydälle korkeaksi pinoksi kertyneitä hesareita. Se sanonta vanhasta koirasta pitää osapuilleen paikkansa.

Hissipuhe oli hakusessa, mutta uskaltauduin silti juttelemaan niitä näitä muutaman yrityksen kanssa. Jätin yhteystietoni muutamalle osastolle, maistelin tuotenäytteitä ja kiertelin ympäri massiivista messuhallia, kunnes totesin, että ehkä on vain paras taapertaa takaisin kotikonttorille.

Toissapäivänä puhelin soi. Harvinaista jo sinänsä, nykyään viestintä hoidetaan enimmäkseen sähköisesti, puhelinta käyttävät vain lehtimyyjät ja verottaka (joka viimeksi pari viikkoa sitten pirautti). Linjan toisessa päässä oli erään maahantuojan edustaja, joka soitti onnitellakseen. Olin voittanut viime viikon messuilta herkkukorin. Nähtävästi olin osallistunut tietämättäni arvontaan, mikäs siinä sitten, kyllä herkkukori minulle aina kelpaa.

Sovimme, että kori tuodaan ovelle asti, vietinhän päivät pitkät kotikonttorilla. Palkinnon lupasi toimittaa yrityksen markkinoinnista vastaava henkilö. Siinä vaiheessa päätin, että kun hän pimpottaa ovikelloa, minä pyydän hänet teelle. Eihän sitä koskaan tiedä, josko firmalla olisi tarvetta markkinoinnin apukäsille tai sielukkaalle sisällöntuottajalle.

Ja niin kävi, että tunnin rupateltuamme minulle luvattiin lähettää tarjouspyyntö. Uudet nettisivut kaipasivat uusia sisältöjä. Se iltapäivä menikin sitten ihmetellessä, miten ihmeessä tämä nyt näin meni. Vielä ei mikään ole varmaa, mutta menipä syteen tai saveen, olen ylpeä itsestäni, että uskalsin.

tulppaanit

Jos suutaan ei uskalla avata, ei sattumalla ole mitään mahdollisuuksia pudottaa taivaasta timantteja. Tuosta vain, tumpsis. Eteeni tömähtänyt järkäle ei ehkä vielä täytä timantin mittoja ja määritelmää, mutta jotain sen sisällä se on, siitä olen aivan varma. Otan taltan käteen, ja aloitan työstämisen. Tästä se lähtee, sanokaa minun sanoneen.