Seesamilohileivät – eli (pitkä) tarina lähtemisen vaikeudesta

Edessä on kauan odotettu ja kesän ainoa kokonainen mökkiviikko. Tarkoitus oli saapua vuokralukaaliin hyvissä ajoin, heti aamupäivästä, ja maksimoida mökkiaika. Aikomus oli myös selata hyvissä ajoin reseptiarkistoja ja ruokablogeja, jotta kauppareissu hoituisi ripeästi ja sutjakkaasti. Sitten sattuma puuttui peliin.

Ennen mökkiviikkoa oli ohjelmassa arkiviikko Helsingissä. Mies palasi hetkeksi sorvin ääreen, minun kalenterissani luki: blogiviikko. Tiedossa oli artikkeleiden luonnostelua, yhteistyöprojektien edistämistä, sähköpostien perkaamista, mediakortin päivitystä, vanhojen tekstien hakukoneoptimointia, tulevan suunnittelua ja sen semmoista, peruskauraa.

järven pinta

Sunnuntaina päätin kuitenkin olla palaamatta Helsinkiin. Jäin siskon perheen kanssa mökille muutamaksi ekstrapäiväksi, kun mies jo päristeli moottoripyörällään takaisin pääkaupunkiin. Ehtisin kyllä hoitaa tärkeimmät blogihommat loppuviikollakin, järkeilin. Sitä paitsi, kun antaa aivojen levätä, luovuuskin kukoistaa herkemmin. Tai niin minä kuvittelin.

Tiistaina köröttelin bussilla kuusi tuntia kotiin ja päätin samalla vaivalla kantaa keskustasta mukanani viisi kiloa mansikkaa. Tosi hyvä idea. Ilma oli painostava ja hikikarpalot valuivat pitkin selkää, kun kävelin metrolta kohti kotia mansikkalaatikkoa kantaen. Selässä painava reppu, olalla kangaskassi ja jalassa numeroa liian pienet farkut. Paksu ajonahkarotsi hiost, kompastelin tämän tästä omiin väsyneisiin jalkoihini ja pelkäsin punaisten marjojen vyöryvän maahan seuraavalla sekunnilla. Kynnyksen yli astuttuani en saanut takkia pois päältäni, se oli liimaantunut käsivarsieni hikiseen ihoon.

Ennen blogihommia edessä oli mansikkasouvin lisäksi asunnon siivoaminen siihen kuntoon, että siitä kehtaa ottaa muutaman edustuskuvan. Tavoitteena oli vihdoinkin vuokrata koti oman loman ajaksi sitä tarvitseville. Tuumasta toimeen, jota kestikin sitten pitkälle seuraavaan iltapäivään. Klikkasin hiirellä julkaisunappulaa keskiviikkona viideltä. Sitten pääsin käsiksi viikon varsinaiseen agendaan.

Torstai livahti käsistä liukkaammin kuin koskaan. Räknäsin syksyn tuloja ja menoja, rustasin uutta esitelytekstiä, listasin elokuun kirjoitusaiheita ja uppouduin ajatuksiini niin, että unohdin syödä lounasta. Nopean viime vuoden kanttarelleista väännetyn pastan jälkeen kiirehdin afterworkeille Sörnäisten rantatien kupeeseen reinkarnaation kokeneelle mbarin terassille, jota Merikerhoksikin kutsutaan.

tyyni järven pinta

Tuli perjantai. Olin sopinut yökyläileväni ystäväni luona Nurmijärvellä. Pakkasin mökkikamppeet valmiiksi ja ravasin ympäri huushollia yrittäen eläytyä tulevien vuokralaisten tuntemuksiin heidän tutkaillessaan kotiamme kriittisin silmin. Tämä kaappi täytyy vielä järjestellä ja tuo tyhjentää, lipaston sisältö on pakattava ikeakasseihin, läppärit ja muu arvotavara on piilotettava lukittavaan vaatehuoneeseen, joulukoristeet(!) roudattava varastoon ja vessan lattiakin kuurattava. Roskakaappiin kirjoitettava lajitteluohjeet ja jääkaappia raivattava, jotta sinne mahtuu myös vieraiden ruuat. Lista oli loputon ja reseptien googlauksesta karsittiin ensimmäisenä. Kuten arvata saattaa puoliakaan en ehtinyt suorittamaan, ennen kuin oli ahtauduttava taas ajotakkiin ja suoriuduttava puolijuoksua kohti Kampin bussilaitureita. Mies lupasi hoitaa loput.

Illalla ystäväni luona naputtelin vielä muistilistan miehelle, joka alkoi kuulostaa puhelimessa epätoivoiselta. Näin jälkiviisaana voisin todeta, että lista (ja ensimmäisen vuokrausjakson ajankohta) oli jokseenkin kohtuuton. Siinä vaiheessa, kun kilistelin kaverini kanssa vaaleanpunaisella kuohuvalla, mies hinkkasi kylppärin lattialaattojen pinttyneitä saumoja. Eri reilua, eikö? Asetelma johti lauantai-aamuna kipakkaan sananvaihtoon, josta olen kaikkea muuta kuin ylpeä.

Yhden aikaan mies kaartaa nurmijärveläisen kerrostaloalueen parkkipaikalle ja matka kohteeseen voi viimeinkin alkaa. Molemmat ovat ärsyyntyneitä toisiinsa ja kinastelu jatkuu vielä taukopaikallakin. Kauppareissu typistyy pienen kylän K-marketiin, ostoskärryyn kerätään pikaisesti muutaman päivän ruokatarpeet. Isommalle kirkolle on ajettava myöhemmin, nyt ei pysty. Taivas täyttyy tummista pilvistä ja kastelee meidät sekä venerantaan piilottamamme matkatavarat. Soudamme saareen sateen maalatessa tyynen järven pintaan pieniä renkaita. Mieli rauhoittuu jokaisella airon vedolla veden kohistessa veneen kokassa.

Keskellä järveä soi puhelin. Vuokralaiset ovat eksyksissä, eivätkä ole löytäneet kioskia, jossa avaimet odottavat heitä. Englantini takeltelee ja tanskalainen aksentti värittää keskustelua linjan toisessa päässä. Koko järvi taatusti kuulee keskustelun. Selviää, että he eivät ole saaneet aiempia viestejäni. Onneksi vanhempi pariskunta ottaa asian rauhallisesti ja lähtee uudelle etsintäkierrokselle. Ristin kaikki sormeni ja varpaani ja toivon parasta.

näkymä laiturilta

Rantauduttuamme saareen nostamme pakaasit laiturille ja riisumme ajokamppeet siihen paikkaan. Kello on melkein kuusi. Istumme märillä portailla avojaloin ja nojaamme toisiimme voipuneina. Huh, mikä päivä.

Kuten satuhäissäkin sanotaan: viimein kaikki oli hyvin. Vaikka seesamilohileipien ainekset ovat edelleen kaupassa, toinen tyynyliina ja pyyhe unohtuivat matkatavaroista ja puolet mökille varatuista kuiva-aineksista jäi kotiin, mökkifiilikseen voi aina luottaa. Grillikatoksessa kypsyy loimulohi, saunan piipusta tupruttaa savu ja roseviini lasissa on ihanan kylmää. Mökin kirjahyllystä löytyi Alistair MacLeanin Pako yli Jaavan meren vuodelta 1958 sekä vitsikirja varttuneille. Meidän Helsingin-kotiin asettuneilta vuokralaisilta tulee viesti: ”olemme majoittuneet, kaikki on hyvin ja meillä on viiniä lasissa.” Olen niin helpottunut, että melkein itken. Sunnuntain aamupalapöydässä olen jo laskeutunut mökkirauhaan.

mökkiaamiainen

Tällaista meillä, mitenkäs teidän mökkikesä sujuu? Kirjattakoon alle vielä se otsikossa luvattu resepti, jonka alkuperäinen versio on painettu Hesariin helmikuussa 2015. Seesamilohileivät pääsevät pöytään huomenna, heti isolla kirkolla käynnin jälkeen.

Seesamilohileivät neljälle

300 g lohifileetä
1/2 tl suolaa
2 rkl seesaminsiemeniä
sopivasti (seesaminsiemen)öljyä
1 kypsä avokado
4 siivua maalaisleipää
1 limen tai puolikkaan sitruunan mehu
100 g fetajuustoa
reilusti hienonnettua korianteria
muutama kevätsipulin varsi
mustapippuria myllystä

Irrota kalasta nahka ja ripottele sille suolaa. Leikkaa noin sentin siivuiksi, pyörittele seesaminsiemenissä ja paista pannulla öljyssä pari minuuttia per puoli. Voit myös käyttää valmiiksi paistettua (tai loimutettua) lohta ja maustaa sen seesaminsiemenöljyllä ja -siemenillä jälkeenpäin. Paahda leivät. Kaavi avokadon liha lusikalla ja muhenna se leiville. Purista päälle sitrusmehu ja rouhaise muutama kierros mustapippuria. Lisää kypsät lohiviipaleet ja murustele pinnalle feta. Silppua lopuksi kevätsipulin varret sekä korianteri ja viimeistele leivät. Haukkaa reilu pala ja siemaise kyytipojaksi lasillinen hyvää valkoviiniä.

Kippis kaksivuotiaalle!

Miten tässä taas kävi näin? Blogilapseni täytti kaksi vuotta ja minä unohdin juhlapäivän tyystin. Onneksi se ei ole moksiskaan, ei taida raasu vielä edes tajuta vaatia juhlallisuuksia – konfetteja, jäätelökakkua ja ilmapalloja. Ottaisi varmaan ilomielin vastaan tuon katonrajassa vielä sitkeästi leijuvan PING-pallonkin. Pinkkiin foliopintaan on painettu sanoma pitää paikkaansa, taaperoni on kasvanut upeaksi yksilöksi, jonka kanssa kulkiessa tunnen salaa ylpeyttä. Välillä on oikein toppuuteltava itseäni, etten ihan jokaiselle vastaantulijalle lähde esittelemään ylpeyden aihettani tai tunkemaan käyntikorttia käteen. Että käy nyt hyvä ihminen tutustumassa, vilkaise edes.

ping helsinki clarion

Vaikka askel edelleen hieman haparoi, on siihen tullut uutta, erilaista varmuutta. Kahteen ikävuoteensa nähden identiteettikriisejä on silti mahtunut mukaan ehkä liiankin monta. Toivottavasti traumat eivät ole pysyviä. Kaikki menee hyvin, kunhan vain muistaaa, ettei tiukasti rajattuun muottiin tarvitse ahtautua. Ettei haittaa, vaikka liihottaakin outolintuna blogikollegoiden joukossa. On rohkeasti se mikä on, eikä yhtään lähde miellyttämislinjalle.

Valokuvaustakin tuo on yrittänyt opetella, taitaa olla aika lahjakas ikäisekseen. Osti uuden kameran ja objektiivinkin sitä varten. Ihan hyvin pärjäilee silläkin saralla. Ei ehkä ole superstailisti mitä ruokakuviin tulee, mutta olen ymmärtänyt, ettei haluakaan olla. On mielummin aito ja sellainen samaistuttava ja tavallinen. Ottaa kuvia, jotka tukevat tekstin kuljettamaa tarinaa ja kiihdyttävät lukijoiden mieltä.

tyrni mustikka superfood

Ehkä merkittävin muutos on tapahtunut viimeisten kuukausien aikana. Blogilapseni on alkanut kantaa kortta yhteiseen tienestikekoon! Ei vielä suuria summia, mutta kohtalaisesti kuitenkin. Tyytyväisenä hykerrellen seuraan sivusta, kun kirjoitukset keräävät kehuja (ja euroja). Ehkä pitäisi alkaa kehystämään niitä (kehuja, ei euroja). Ripustaa virtuaaliseinälle muidenkin nähtäväksi. Vai olisiko se liikaa, nousisiko maltillinen menestys hattuun?

Olen myös huomannut, että se uskaltaa jo kulkea pää pystyssä kaltaistensa joukossa. Ei luimistele enää nurkissa eikä pakene helmoihin, kun joku vieras lähestyy. Osaa keskustella oikeista asioista eikä kavahda vaikeitakaan aiheita. Rönsyilee huolettomasti, mutta punoo silti ruuan, reissujen ja rakkauden punaisia lankoja tekstien lomaan.

ruusukimppu

Ja oi, millaisia kavereita se onkaan saanut! Jostain syystä moni niistä on Tampereelta, onkohan taaperoni syntynyt väärään kaupunkiin? Olen luvannut järjestää kesän aikana leikkitreffit ainakin Savusuolaa– ja Missä olet Laura -blogien kanssa, vaikka taisi niitä olla Mansessa muitakin. Saas nähdä mitä siitä seuraa, sillä jotainhan tuollaisten tyyppien kanssa hengailusta on pakko seurata. Ehkäpä edes muutama hiukkanen tähtipölyä tarttuu minunkin blogiini.

Tarkistelin juhlan kunniaksi myös hieman tilastoja. Meinasin lentää pyllylleni, kun laskin yhteen rakkaan lapsen lukukerrat. Kahden vuoden aikana sivuja on ladattu melkein 500 000 kertaa. Hyvät hyssykät, lähes puoli miljoonaa! Viikottainen lukijamäärä on kasvanut tasaisesti ja ilokseni olen saanut huomata, että te lukijat olette uskomattoman sitoutuneita. Analytiikka nimittäin kertoo, että 70 prosenttia teistä on lukenut tekstejäni ennenkin. KIITOS. On kai pakko uskoa, että jotain on tehty oikein.

Ylivoimaisesti suurinta suosiota ovat viimeisen vuoden aikana nauttineet tekstit, joissa on astuttu mukavuusalueen ulkopuolelle ja jaettu henkilökohtaisia tuntemuksia. Eikä ihme, sillä samoihin tarinoihin palaan itsekin tasaisin väliajoin. Muistutellakseni kuinka ihana mies minulla on ja kuinka riitän tällaisena kuin olen. Kaikkein luetuin ja jaetuin on silti vasta viime viikolla julkaistu avautuminen vapaaehtoisesta lapsettomuudesta. Ennustan postaukselle pitkää ikää, sillä aihe on ajaton ja ilmiö yleistyvä.

skumppaa teurastamolla

Tänään nostan maljan paitsi blogille myös teille kaikille siellä ruudun toisella puolen, ilman teitä kirjoittamisessa ei olisi mitään mieltä. Olkoon tuulet jatkossakin myötäisiä ja tulevaisuus valoisa. Kupliva kippis kaksivuotiaalle ja monia vuosia!

Ps. Jos kaksivuotias Lyhyenä hetkenä on valloittanut valtavirrasta sopivasti poikkeavalla ja omalaatuisella olemuksellaan sinutkin, voit halutessasi käydä klikkaamassa blogille äänen valitsemassasi kategoriassa. Samalla saatat voittaa lipun syksyllä järjestettävään palkintogaalaan. Kiitän mitä nöyrimmin.

Pikapyrähdys Lontooseen

Terveisiä Lontoosta! Olo on tällä hetkellä kuin katujyrän alle jääneellä. Huhti-toukokuu ei ole antanut armoa. Sen lisäksi, että pää on täynnä, se on myös jäässä. Ajatukset liikkuvat jähmeästi kuin hyttynen hyllyvässä hyytelössä. Kolmen viikon ylityöt, aamusta iltamyöhään tukkoon täytetty kalenteri ja huonosti nukutut yöunet muodostavat mahdottoman yhtälön.

Ei ole ihme, että Lontoon työmatkasta tuli läpijuoksu. Suoritin ne tehtävät, joita varten Lontooseen lähdettiin, mutta en piiruakaan enempää. Aidan korkeimmat kohdat jätin suosiolla kollegoille kiivettäviksi.

Finnair A350

Tutustuin museoiden kirjakauppoihin, kuten suunnitelmissa oli, mutta en nähnyt yhtäkään näyttelyä. Kuuntelin kohteliaasti hymyillen oppaan tarinoita University of the Arts Londonin esittelykierroksella, istuin koulutusohjelmaesittelyssä kätkien haukotukset käsieni taakse ja poltin kieleni tulikuumaan teehen opiskelijakuppilassa.

Junailin Oxfordiin, tutustuin kahteen kirjakauppaan, väistelin turisteja ja värjöttelin farkkutakissa englantilaisen pikkukaupungin tuulisilla mukulakivikaduilla. Tankkasin pubiruokaa ja sain vatsani sekaisin. Oikeastaan olisin mielummin ollut kotona.

työmatkalla lontoossa

Työmatkalle lähden liian usein takki auki. Matkaohjelmasta on vastuussa joku muu, minun tarvitsee vain olla sovitussa paikassa sovittuun aikaan. Metrokarttaa ja lentokenttäyhteyksiä saatan vilkaista etukäteen, mutta muuten matkustan muina lampaina.

Saatan huomata vasta Helsinki-Vantaalla, ettei taskussani ole punnan puntaa saati muuta eurooppalaista valuuttaa. Pistorasiaan tökättävä adapteri on unohtunut kotiin ja kohteen opaskirja karttoineen hyllyyn. Passin uusiminenkin jäi tänä vuonna sille hilkulle.

jack townen illustration

Olen oppinut luottamaan asioiden lutviutumiseen, sillä hätä kyllä keksii keinot. Se tuli huomattua myös elämäni ainokaisella New Yorkin matkalla, kun pakaaseihin pakattu adapteri ei sopinutkaan uudenkarhean läppärin maadoitusulokkeella varustettuun virtajohtoon. Tarvittavaa teräasetta ei ollut, joten luovaa ongelmanratkaisutaidot joutuivat koetukselle (sillä jetlagista hämmentyneenä en tietenkään osannut lähteä etsimään lähikaupasta oikeanlaista vekotinta). Lykkäsin silitysraudan seinään ja sulattelin sen kärjellä adapteriin sopivan loven. Johan alkoi lyyti ja omppukone kirjoittaa!

hotellihuoneessa

Kun vapaa-aikaa ei ole, eikä energia riitä työvelvoitteiden jälkeen muuhun kuin hotellihuoneessa hengailuun, yritän keskittyä pieniin positiivisiin yksityiskohtiin ja lyhyisiin hetkiin. Sillä jokaisessa pilvessä on hopeareuna, vaikkakin ohut ja huomaamaton, jos ei malta pysähtyä ja katsoa tarkkaan.

ual:

Viinilasillinen paikallisen kauppahallin pitkässä pöydässä, vaikka jäätävä kylmyys hiipiikin aaltopeltiseinien takaa tennareihin ja villakangastakin alle. Tehokas hiustenkuivaaja hotellihuoneessa. Sininen taivas ja aurinko, joka ensimmäisenä matkapäivänä lämmittää kuin kesäpäivänä. Tuore leipä ja raikkaat hedelmät hotelliaamupalalla. Brittiläinen kotiruoka, joka muuttaa käsitykseni saarivaltakunnan keittiöstä. Paikallispubin suodattamaton hanasiideri, joka vauhdittaa rasvaa tihkuvan fish&chips-annoksen matkaa kohti mahalaukkua.

pinssi the blown mind

Professorin innostus ja intohimo omaa alaansa kohtaan, vaikka en ymmärrä koulutusohjelman sisällöstä sanaakaan. Yliopistokustantamon 1700-lukulainen miljöö ja taideyliopiston komea kampus, joka on rakennettu vanhaan viljavarastoon. Keltaisina hehkuvat rypsipellot, sadat lampaat ja kymmenet hevoset, jotka laiduntavat vain puolen tunnin matkan päässä kaupungista. Oxfordin läpi virtaavien kanavien vehreys, Euroopan ensimmäisen ostoskeskuksen ränsistynyt ulkokuori ja ketjuravintolat, jotka ovat erikoistuneet terveelliseen pikaruokaan. Hotellihuoneen puhtaat valkeat lakanat ja patja, joka sopii selälleni. Finnairin A350, jonka kyytiin pääsin ensimmäistä kertaa.

lontoon metro

Kaikkein kurjinta kiireessä on se, että joudun karsimaan siitä, mistä eniten pidän – kirjoittamisesta. Sanottavaa olisi paljonkin, mutta lauseet eivät keskellä kiirettä löydä tietä ulos. Mielen mittarit ovat punaisella, mutta laskemaan päin, luojan kiitos.

Tämän tekstin luonnos syntyi lentokoneessa matkalla kotiin. Tarkoitus oli julkaista postaus heti lennon laskeuduttua, mutta kesken prosessin väsymys voitti. Editoinnin sijaan keskityin loppumatkan liikuttavaan elokuvaan ja annoin väsymyksen kirvoittamien kyynelten valua poskia pitkin.

Oxford

Siksi julkaisen tekstin vasta nyt, kolmen päivän viiveellä. Takana on työmatkan lisäksi 48 tuntia rakkaiden ystävien juhlia, laulua, soittoa ja lämpimiä halauksia. Siitä ja Lontoon ruokaelämyksistä lisää myöhemmin, nyt suljen koneen ja kömmin pehkuihin. Hyvää yötä.