Suurennuslasin alla: Vuosi 2017

Vuoden vaihtuessa sosiaalinen media ja blogit täyttyvät saavutuksista, toteutuneista unelmista ja konkretisoituneista haaveista, joiden takana on tuhottomasti raakaa työtä. Somepäivitykset ovat pullollaan uusia uria, mielenkiintoisia mahdollisuuksia, täydellisiä työprojekteja, mullistavia elämänmuutoksia, kihloja, vauvoja ja maailmanympärimatkoja.

Tiedän, että kaikki ei ole sitä, miltä se näyttää. Että hehkutuksen takana saattaa olla suuriakin suruja, murheita tai muita kulisseihin piilotettuja salaisuuksia. Tästä tietoisuudesta huolimatta mieli painui maata pitkin. Mitä enemmän ystävieni ja blogikollegoiden päivityksiä luin, sitä syvemmälle vajosin. Olenko saavuttanut mitään lähellekään vastaavaa?

ravintola NOA auringonlasku

Kun mieli on alamaissa, kirjoittaminen auttaa. Ensimmäiseksi digitaaliselle paperiarkille piirtyivät alla olevat, lainausmerkkien sisään sullotut sanat. Saatoinpa siinä näppäimistöä naputellessani tirauttaa myös muutaman suolaisen kyyneleen.

”Mies huomautti, etten näe metsää puilta. Viisaita sanoja, joissa piilee totuuden siemen. Mutta mitä jos se metsä on niin tiheä ja synkkä, ettei sinne pääse valo. Tiedän, että puut ovat siellä, mutta en näe niitä. Pitäisi päästä koskettamaan, tuntea konkreettisesti sormenpäissä, mitä on tullut tehtyä. Painaa poski puuta vasten ja todeta, että kelpoinen tästäkin kasvoi, ei ehkä lajinsa valio, mutta riittävän kaunis kuitenkin. Onko saavutuksista iloa, jos kukaan ei niitä tunnusta? Sillä kukapa pimeään metsään astuisi, kun vieressä on auringossa paistattelevia yksilöitä, joita ei voi olla huomaamatta. Pitäisi jaksaa olla se kaikkivoipa kissa, joka nostaa häntänsä itse ja astelee itsevarmana valokeilojen valaisemalle näyttämölle.

Maailman mittakaavassa murheeni ovat pieniä, mutta ne ovat silti minun murheitani. Urakehitys, joka junnaa paikallaan. Työprojekti, joka ei tunnu valmistuvan koskaan. Ulkopuolisuuden tunne, jota muiden on vaikea ymmärtää. Taloustilanne, joka pakottaa pihistelemään.”

Tässä vaiheessa mies asteli selkäni taakse ja kysyi saako lukea, mitä kirjoitin. Annoin luvan. Hän tavasi rivejä ja pyöritteli päätään. Kysyi, enkö todellakaan osaa katsoa elämääni muiden silmin?

ulappa sielunmaisema

rusty auringolasku

Niinpä vaihdoin näkökulmaa ja tarkkailin sieltä käsin, mitä viime vuonna tulikaan tehtyä. Ja kuulkaahan, se kannatti. Lyötyäni faktat pöytään alkoi mielikin piristyä. Ehkä tässä ei kuitenkaan ole heitetty hyvää vuotta hukkaan.

Matkustusrintamalla oli varsin vilkasta. Ehdin kaksi kertaa sekä Pyhätunturille että Sallaan. Hiihdin Kolin kansallispuistossa, korkkasin Ilosaarirock-neitsyyden ja seilasin Saimaan aalloilla savolaisessa seurassa. Mökkeilin Luopioisissa, Juvalla, Soinissa ja Multialla. Pakahduin Piemonten viiniköynnösten katveessa ja vaikutuin Cinque Terren jylhistä maisemista. Purjehdin Montenegron uskomattomilla vesillä, paahduin Madridin armottomassa auringossa ja kahlasin Fuengirolan rantavedessä. Lontoossa pyörähdin työmatkalla ja Göteborgissa elämäni vaikuttavimmalla stadionkeikalla. Ehdinpä tutkailemaan myös etelänaapurin ravintolamaailmaa, kun yhteistyö Taste of Helsingin kanssa vei minut Tallinnaan.

fuengirola beach

Minulla oli etuoikeus tehdä blogitöitä useampien yhteistyökumppanien kanssa, ja suurin osa diileistä syntyi omasta aloitteestani. Tästä nostan itselleni hattua, sillä myyntireiskan hommat eivät varsinaisesti ole koskaan houkutelleet. Motivaatio oli ilmeisesti kohdallaan, sillä koko vuoden pakersin kustannustoimittajan pallilla vain 50-prosenttisesti – toinen puolikas tai edes osa siitä oli raavittava kokoon vaikka väkisin. Etenkin, kun opiskelua varten myönnetyn aikuisopintotuen määrä notkahtikin kolmasosaan siitä, mihin olin etukäteen varautunut.

Verojen ja muiden pakollisten maksujen jälkeen tilille kilahti noin 4 500 euroa, josta reilu kuudennes tuli blogiyhteistöistä ja loput suoraan asiakkaalle tehdyistä sisällöntuotantoprojekteista, jotka eivät suoraan liity blogiin, mutta joita tuskin olisin saanut ilman työnäytteenä toimivaa sivustoa. Oravannahkojakin vaihdettiin, mutta vain silloin, kun vaihtokaupan ehdot olivat reilut molempien osapuolien mielestä. Vuoden saldo jäi tukevasti miinukselle, jos vertaa vuosiin kokoaikaisessa päivätyössä, mutta pärjää sitä näköjään vähemmälläkin. Tarkalla tilinpidolla, kotona kokkaamisella, lounaseväillä ja turhan shoppaamisen välttelemisellä saattaa olla osuutta asiaan.

vuosi 2017

Olen tutustunut vuoden aikana erityisiin ihmisiin, joiden seurassa ei tarvitse esittää ollakseen hyväksytty. Olen astunut mukavuusalueeni ulkopuolelle kymmeniä kertoja, heitellyt verkkoja tuntemattomille vesille ja onkinut esiin isojakin vonkaleita.

Ensimmäisiä kertoja mahtui vuoteen monta. Yksi niistä liittyy syksyllä 2016 aloittamiini opintoihin. Pari kuukautta sitten päätin, että en tarvitse neljättä tutkintoa mihinkään. Kesken jäänyttä koulutusta on kuitenkin kiittäminen siitä, että ymmärsin osaamiseni ytimen. Se ei ole verkkosivujen rakentaminen, ketterä koodaaminen tai tekninen tietämys, vaan sielukas sisältö. Kirjoittamisen kauneus, sanojen sielunelämä, kirjaimien kesyttäminen, tunnelmien tuottaminen ja lauseilla leikkiminen. Kun keimailevaan kieleen liitetään vielä ruoka, ravintolat, reissut ja rakkaus, on yhdistelmä vertaansa vailla. Siinä se on, minun juttuni.

sooloile sallassa

Jos viime vuonna nostin aikuisopintorahaa muutaman satasen kuukaudessa, vuonna 2018 turvana ei ole enää sitäkään vähää. Saavutetuista vapaa-ajan eduista on vaikea tinkiä, siksi päätin jatkaa kuluvankin vuoden osa-aikaisena kustannustoimittajana. Kaksi ja puoli päivää vietän siis edelleen kirjojen parissa, toisen puolikkaan käytän matkustamiseen, ystävien tapaamiseen, luovaan laiskotteluun ja ruokarakkauteen. Ja siinä sivussa yritän tienata sen verran, että tulen toimeen.

Haaveilen edelleen päiväleffoista, pitkistä lounaista, hitaista aamuista ja riittävistä yöunista. Toivotan tervetulleiksi myös vapaat työajat ja paremman ajankäytön hallinnan, sekä älypuhelimesta vieroittumisen. Etätyöviikoistakin Lapin hohtavilla hangilla on jo alustavasti toimistolla sovittu. Ehkäpä vihdoin aloitan perjantailounasperinteen, josta jo pari vuotta sitten päätin tehdä itselleni projektin. Saattaa olla, että juuri sinut on kutsuttu.

Muistikirja ja bullet journal ovat täynnä toinen toistaan parempia ideoita, jotka odottavat toteuttajansa ryhtiliikettä. Ryhdistäytymisestä en tiedä, mutta parhaani lupaan yrittää. Ja olla itselleni armollinen. Yksi pienistä suurista askelista on liiketoimintasuunnitelma, joka on täyttämistä vaille valmis. Parin kuukauden kuluttua saatte toivottavasti onnitella uutta yrittäjää.

Tivat Montenegro sunset

Mies oli oikeassa (kuten yleensä on), vuosi 2017 oli sittenkin ihan ok. Antoi enemmän kuin otti ja kartutti kokemuskassaa, vaikka jättikin jälkeensä hämmennystä ja epävarmaa olotilaa. Vuodesta 2018 tulee silti parempi. Sellainen, jonka päättyessä ei tarvitse itkeä tihrustaa tai arpoa miten meni noin niinkuin omasta mielestä. Jonka viime metreillä voi todeta, että siivet kantoivat sittenkin. Jos eivät pidemmälle, niin ainakin seuraavaan päivään.

Millaisia haaveita ja unelmia sinä kannat sisälläsi? Toivotan sinulle menestystä kaikessa, mihin ryhdyt, ja aurinkoa ja iloa päiviisi, myös niihin synkimpiin. Pohjalta on matka vain ylöspäin. Siispä hyvää uutta vuotta ja voimia tuleviin koitoksiin!

ps. Näitä pikapalavereja on pidetty aiemminkin. Lopputulema on aina sama: suomalainen sisu nostaa päätään ja toivo alkaa kipinöidä. Tällä kertaa kipinät saavat luvan yltyä rohkeaksi roihuksi, lupaan heittää pökköä pesään ja puhaltaa happea hiillokselle, jos intohimo uhkaa sammua!

Mitä ajattelin tänään?

Liian harvoin kirjoitan paperille sen, mitä mielessä juuri kullakin hetkellä liikkuu. Sen sijaan yritän keksiä huippukiinnostavan näkökulman, etsiä ajankohtaisen aiheen, arvostella trendikkään ravintolan, tarttua päivänpolttavaan ilmiöön, kehittää kekseliään reseptin tai rustata tyhjentävän artikkelin, joka edellyttää päivätolkulla taustatyötä.

Jos unohtaisin julkaisukalenterini ja siirtäisin suunnitelmallisuuden syrjään, saattaisin yllättää itsenikin.

mitä ajattelin tänään

Voisin kirjoittaa siitä, kuinka rakastan yöjunan makuuvaunussa matkustamista. Kuinka kiskojen kolke tuudittaa uneen ja kuinka mieleeni nousevat muistot jostain kaukaa. Rapisevaan paperiin pakatut karjalanpiirakat ja juustoviipaleet. Yläsänky, johon uskalsin kiivetä vain minä, siskoista rohkein. Oranssi pesuallas ja musta poljin, joka taikoi vettä oranssin altaaseen.

Voisin kirjoittaa siitä, kuinka nilkkapituiset talvikengät nielaisevat vastasataneen pakkaslumen sisäänsä. Kuinka itsepintaisesti vedän jalkaan nuo viime talvena ostetut ja huonoksi havaitut kotimaiset kengät, jotka raapivat akillesjänteeni verille ja joissa varpaani jäätyvät tunnottomiksi lihakimpaleiksi vain siksi, että en halua myöntää tehneeni virhehankintaa.

Voisin kirjoittaa siitä, miksi vähättelen jatkuvasti itseäni. Kuinka hiihtokeskuksen vuokraamossa katsotaan pitkään, kun ehdotan vaativampaan laskuun tarkoitettuja, itseäni pidempiä suksia. Että oletko nyt ihan varma, että juuri nämä menopelit haluat. En kehtaa kertoa, kuinka olen laskenut koko ikäni, vaan punastun, hikoilen ja nolostelen, mutta pidän sentään pääni ja lopulta uskallan vaihtaa myös monot parempiin yksilöihin. Heppu tiskin takana hämmentyy ja veloittaa minulta yli kympin vähemmän kuin hänen kuuluisi.

Voisin kirjoittaa siitä, kuinka minua jännittää tilanteissa, jotka ovat minulle uusia ja paikoissa, joita en vielä tunne. Ihmisiä en pelkää, mutta vieraita käyttäytymiskoodeja ja hiljaisia sääntöjä kammoksun. Joskus pelkään nolaavani itseni niin, että jätän mielummin menemättä, vaikka samalla tiedän, että jään todennäköisesti paljosta paitsi.

Voisin kirjoittaa siitä, miten vaadin itseltäni liikaa. Kuinka en osaa rentoutua edes takkatulen ääressä, vaan mieleni juoksee kohti seuraavia tekstejä, ajatuksia ja ideoita. Olen nostanut riman turhan korkealle ja siellä se nytkin keikkuu, hiuskarvan varassa. Välillä riittäisi vähempikin.

Voisin kirjoittaa siitä, kuinka olen salaa tyytyväinen, kun mies häviää hetkeksi hiihtolenkille, jotta voin paremmalla omallatunnolla avata koneen ja asettaa sormet näppäimille. Lausua lauseen tai pari, metsästää ajatuksia mielen sopukoista ja lyödä luun kurkkuun ilkikurisesti ilkkuvalle tyhjälle paperille.

Mitä ajattelin tänään

Voisin kirjoittaa siitäkin, miksi akkuni latautuvat parhaiten Lapissa. Kuinka haaveilen lentäväni lämpimään, mutta kuinka valitsen kuitenkin pakkasen. Kuinka lumi pehmentää ympäristön äänet ja kuinka on valoisaa, vaikka on pimeää. Kuinka tunnen olevani pohjoisessa kotona, omieni seurassa, käpertyneenä hiljaa viltin alle. Tänne minä kuulun, mutta tiistaina palaan silti etelään. Rimpuilen ja rämmin loskassa, sulaudun taas mustaan marraskuuhun. Kunnes kohtaamme jälleen – lapin tyttö, hohtavat hanget ja kotoisa kaamos. Lentoliput tammikuulle ovat jo taskussa.

Voisin kirjoittaa siitä, mitä ajattelin tänään. Lukisitko?

Kuvatervehdys Italiasta ja Montenegrosta!

Olin suunnitellut kirjoittavani tien päältä ja meren aalloilta, tuovani Italian ja Montenegron silmienne eteen niin tuoreena, että kuvittelette olevanne matkalla mukana. Ajattelin käsitteleväni kuvat suit sait sukkelaan, hyödyntäväni hiljaiset alkuillan tunnit ja lojuvani läppäri sylissä sängyllä suihkunraikkaana patikointiosuuden tai pötkötteleväni punkassa purjehduspäivän jälkeen. Äskettäin koetut maisemat vielä verkkokalvoilla, kenkien alle tallautunut polku pohkeita pakottaen ja delfiinien selkäevät silmissä vilistäen.

nebbiolo-rypäleet

viinitilojen keskellä

Kuvittelin kuvaavani pieniä tarinoita ja lisääväni ne muutaman minuutin viiveellä Instagramiin ja Facebookiin. Sellainenhan sujuu vasemmalla kädellä, ohimennen, nappia painamalla ja missä tahansa maailman kolkassa, miksi ei myös viiniköynnösten välissä, Cinque Terren porrastetuilla poluilla ja purjeveneen kannella.

vernazza

Montenegro kotor

Jälkiviisaana voin todeta suunnitelman sudeksi jo syntyessään. Jo ensimmäisenä päivänä tajusin, etten halua ihailla ympäristöä kännykän ruudun läpi. Puhelin oli pidettävä taskun pohjalla turvallisuussyistäkin. Kun liikkuu suolaveden kastelemalla kannella, köysien ja vanttien valtakunnassa tai kun vaellusreitti kulkee jyrkän rinteen reunalla, irtokivien ja lohkareiden lomassa, kannattaa katsoa jalkoihinsa, ei tuijottaa älypuhelinta tai näpelöidä kameraa. En halunnut itselleni kallioon kiinnitettävää muistolaattaa, johon kaiverrettaisiin: tässä hän horjahti, sommitellessaan täydellistä selfietä.

kotor Montenegro

Tahdoin piirtää horisontin verkkokalvoilleni, haistaa kostean maan ja meren suolaisen tuoksun, kuulla lintujen elämöinnin ja kaskaiden sirityksen, bongata kaukana yläpuolellani kaartavan haukan ja vedessä välkehtivän nokkakalan, huomata hiekassa vipeltävän koppakuoriaisen, ohitse kelluvan meduusan ja viiniviljelmillä lepattelevan perhosen. Halusin olla hetkessä läsnä. Järkeilin, että seuraajani jaksavat ehkä odottaa, vaikka instagram-tilini ei olekaan täynnä livepäivityksiä ja liikkuvaa kuvaa. Toivottavasti olin oikeassa.

piknik hotellilla

tryffelisalami

Italiassa päiväretket olivat pitkiä ja kun hotellille päästiin, ei tullut mieleenikään kaivaa konetta esiin. Naputtelin nopeasti kännykän näytölle huomioita, ilon aiheita, yksityiskohtia, tuntemuksia ja ranskalaisia viivoja. Pesin hikisen vaelluksen jäljet ihostani ja nostin jalat kattoon. Pohkeet huusivat armoa ja polvet olivat rasituksesta turvoksissa, mutta mieli lepäsi. Minibaarin jääkaapissa odotti kylmä juoma ja paperipussissa lähimmän panetterian tomaatti-oliivifocaccia. Ensinälän taltuttua olikin taas lähdettävä liikkeelle. Auringonlasku ei odota.

auringonlasku sestri levante

Italiasta palattuamme nukuimme kotona viisi tuntia ja hyppäsimme jälleen lentokenttätaksin takapenkille. Seuraavat seitsemän päivää keinuimme Adrianmeren aalloilla, ahmimme mereneläviä, ihmettelimme mustien vuorten jylhyyttä ja ihailimme pastellinoransseja auringonlaskuja. Punkka oli nukkumista varten, läppäri sai laiskotella laukussaan. Datan käyttö olisi maksanut 5 euroa megatavulta, eikä langatonta verkkoa ollut satamissa saatavilla tai se toimi pätkittäin etenkin veneen sisätiloissa. Sitäpaitsi veneen huviakut olivat jääkaappia varten, eivät läppärin lataamista. Oli laskeuduttava somepaastoon.

kesävarpaat

Nyt olemme viimein kotona. Kunhan viimeisen yön ukkosmyrskyn mukanaan tuomat univelat on kuitattu, alkaa kirjoittaminen. Vihdoinkin.