Matkablogistako mökkiblogi?

Olen tässä miettinyt. Omituisena keväänä, jolloin maailma yhdistyi tavalla, jota kukaan ei odottanut, on sisäinen maailmanikin heittänyt häränpyllyä. Neljän seinän sisällä hissutellessa, huolesta sykkyrällä ja ajoittaisen ahdistuksen lamaannuttamana olen miettinyt, mikä minulle on oikeasti tärkeää.

Kaipaan matkustamista, mutta matkabloggaajien valtavirrasta poiketen en välttämättä ikävöi uusien kaupunkien koluamista tai vielä vieraiden vuorien valloittamista. Kaipaan tuttuja maisemia, joiden auringonlaskuun piirtyviin siluetit tunnistaisin unissanikin. Sellaisia, joihin liittyy syviä muistoja. Ranskalaista maaseutua, Piemonten vihreinä kukkuloina kumpuilevia viiniviljelmiä, Kanarian ihmeellistä luontoa, Välimeren turkoosia vettä, Kainuun korpia, tunturien karua luontoa, Saimaan aaltoja ja suomalaisen saariston väljiä vesiä.

mökkiblogi

Kun tarkemmin ajattelen, en oikeastaan tiedä, onko matkakuume koskaan kuulunut sanavarastoni käytetyimpiin fraaseihin. Olen ajautunut ulkomaanmatkoilleni eri syistä. Moni matka on liittynyt työhön, harrastuksiin, kilpailuihin tai tapahtumiin, jotka järjestetään satunnaisessa kaupungissa. Usein olen matkustanut myös tapaamaan ulkomaille muuttaneita ystäviä. Matkustaminen muuten vain, koska kyseinen kohde kiinnostaa tai koska siellä on lämpimämpää kuin kotimaassa, ei ole minulle tyypillistä.

Vaikka keväälle varattujen Ranskan- ja Kööpenhaminan-matkojen peruuntuminen harmittaakin, en ole sormet syyhyten odottanut, milloin rajat aukeavat ja omaehtoisen karanteenit poistuvat. Ei minulla oikeastaan juuri nyt ole mitään syytä lähteä yhtään mihinkään.

Mitä pitempään asiaa mietin, sitä varmempi olen. En oikeastaan kaipaa varsinaista matkantekoa, vaan ikävöin mielenrauhaa tarjoavien maisemien lisäksi ihmisiä, jotka ovat jättäneet jäljen ja paikkoja, jotka soittavat sieluani. Kohtaamisia, jotka koskettavat. Niiden vuoksi ei tarvitse ulkomaille asti välttämättä lähteä.

Sitten on vielä mökki. Vuosien haave, joka tänä keväänä toteutui. Punainen tupa, jonka pihapiirissä puuhastelu pitää stressin loitolla ja laskee reilusti sykettä. Järvimaisema, jonka edessä Koronan aiheuttama ahdistus, työtilanteesta johtunut lamaantuminen ja kummallisesta keväästä kummunnut riittämättömyyden tunne kaikkosivat muutamissa minuuteissa.

Muuttuisiko matkablogi mökkiblogiksi? Kaikki on mahdollista, mutta ainakin toistaiseksi epätodennäköistä. Vaikka rakastankin mökkipuutarhassa möyrimistä, kirppareilla kiertämistä, pienen pintaremontin tekemistä, kesäkeittiössä kokkaamista, punaisen tuvan sisustamista ja laiturin päästä avautuvia maisemia, en halua rajata tarinoitani valkoisen lauta-aidan sisäpuolelle. Tahdon edelleenkin etsiä ja löytää, kirjoittaa kohtaamisista ja kertoa mistä saa parhaan burgerin, mikä on paras paikka yöpymiseen, mitä ehdottomasti kannattaa nähdä ja mihin luontokohteeseen tutustua.

mökkiblogi

Löytöretkeily jatkukoon lähellä. Mökkikunnan pihoilla ja poluilla, naapurikylien raiteilla ja kotimaan kunnailla. Keski-Suomi on kokonaan koluamatta, Savon sydämessä riittää tekemistä ja Pohjois-Karjalassakin on paljon nähtävää. Ja jos kaipuu kauemmaksi iskee, tutustun paremmin Baltiaan. Kaivan muistini syövereistä sinne säilöttyjä sukukielen sanoja ja tutkailen tarkemmin mitä Suomenlahden toiselta puolelta löytyy.

Ja mikä parasta – matkablogi voi olla myös mökkiblogi (puhumattakaan ruokablogista). Sitä paitsi matkablogi se on kotimaanmatkablogikin!

Saattaa olla, että maailmantilanteen muuttuessa löydän itseni vielä siemailemasta roseeta Ranskan maaseudulla tai ihailemasta lumisia huippuja idyllisessä alppikylässä, mutta toistaiseksi mennään tällä. Ja se riittää vallan mainiosti.

Lyhyenä hetkenä – vahvasti viisivuotias!

Kakussa pitäisi olla viisi kynttilää, mutta keittiön laatikoiden uumenista löytyi vain yksi. Ja synttärinkakun virkaakin toimittaa kermalla kuorrutetun kaunottaren sijaan pakastimesta sulatettu korvapuusti. Sankaritar saa tällä kertaa tyytyä koronakevään köyhempään juhlapöytään.

vahvasti viisivuotias

Viittä vuotta piti juhlia kunnolla. Juhlapaikka sovittiin jo viime vuoden puolella, ja ohjelmaakin oli mietitty monta kuukautta. Kuplivaa tunnelmaa, pieniä yllätyksiä, suuria tunteita ja uusia tuttavuuksia. Viisivuotias ei tahtonut pysyä housuissaan, kun kuuli, että tapaisi vihdoinkin ihka elävänä lukijoitaan. Nyt se kiukuttelee pettyneenä ja huutelee harmiaan kaikille, jotka jaksavat kuunnella.

Viisi vuotta sitten en osannut todellakaan aavistaa, mitä tuleman pitää. Sain kuningasidean keskellä yötä ja heti seuraavana aamuna ryhdyin miettimään nimeä. Raapustin ruutuvihkon sivuille satakunta ehdotusta ja kyselin kautta rantain kavereitteni mielipeitä vai päätyäkseni siihen, joka ensimmäisenä mieleeni pulpahti. Lyhyenä hetkenä syntyi tallentamaan tarinoita ja lyhyitä hetkiä, jotka muuten saattaisivat jäädä huomaamatta.

Lyhyenä hetkenä on tutustuttanut minut ihaniin ihmisiin. Olen ystävystynyt kollegoiden kanssa. Olen päässyt paikkoihin, joihin muuten ei olisi menemistä. Kohtaamiset ja kokemukset ovat tallentuneet muistilokeroihini loppuelämän ajaksi. Viisivuotiaalle on kertynyt kokemusta ja sydämen sivistystä enemmän kuin ikinä uskalsin toivoa. Kaikesta tästä olen syvästi kiitollinen.

vahvasti viisivuotias

Reseptit ja muut ruokaan liittyvät tarinat ovat pitäneet pintansa. Vuosien kuluessa mukaan on kuitenkin hiipinyt reissuromantiikkaa, mökkielämää ja parisuhdepohdintoja eli kahden aikuisen arkea keittiössä ja sen ulkopuolella. Silloin tällöin hyppään yrittäjän saappaisiin, sen jälkeen kirjoitan käsitöistä ja seuraavalla viikolla annan kirjavinkkejä.

Aina välillä, kun painin sisäisen kriitikkoni kanssa ja kyseenalaistan kirjoittamieni tekstieni aihepiirejä, muistelen yhden lukijani sanoja. Sattumalta tavatessamme hän kertoi, kuinka blogini lukeminen on kuin selailisi naistenlehteä. Koskaan ei tiedä, mitä seuraava aukeama pitää sisällään. En edelleenkään halua puristaa blogiani mihinkään muottiin. Rönsyilköön miten tahtoo, tarpokoon välillä syvässä suossa ja leijailkoon hetkittäin hattarapilvissä. Minä koetan pysyä pitkospuilla mukana ja painaa jalat turvallisesti takaisin maahan, jos lauseet lähtevät lapasesta.

vahvasti viisivuotias

Viisivuotias haluaa kiittää teitä jokaista. Tekstejä on kertynyt yhteensä reilusti yli viisisataa. Olette lukeneet tarinoitani viiden vuoden aikan reilusti yli MILJOONA kertaa. Se on aikamoinen lukema se.

Olen erityisen iloinen siitä, että luetuimpien lauseiden listalla paistattelevat perinteet, kotimaanmatkailu ja rakkaus ruokaan. Ruokatarinoista ja resepteistä kolmen kärkeen kirivät gluteeniton pizzapohja, sähköuunissa leivottu ruisleipä sekä täydellisen gin & tonicin sekoitusohjeet. Myös pastakastikkeiden kunkku pollo limonello kiinnostaa, kuten myös punajuuren ja vuohenjuuston kirkossa kuulutettu liitto.

Matkailuaiheiden kärkikastia ovat laskureissun pakkauslista, ravintolavinkki Porvooseen, kulttuurikaupunki Kajaani ja se, kuinka halvalla Lappiin on mahdollista matkustaa. Top kympistä löytyy myös tarinoita luomen poistamisesta, vapaaehtoisen lapsettomuuden valitsemisesta ja sähköpyöräilystä. Naistenlehtimateriaalia nämäkin, eikö totta?

vahvasti viisivuotias

Kun korona peruutti syntymäpäiväjuhlat, päätin kysyä Instagramissa teiltä, mitä sellaista haluaisitte sankarista ja sen kirjoittajasta tietää, josta ei vielä ole ääneen puhuttu. Kysymyksien joukosta poimin muutaman mielenkiintoisimman, olkaapa hyvät!

Milloin rakastuit ruokaan ja viineihin?

Mietin vastausta pitkään. Vaikka muistan jo lapsena intoilleeni leipomisesta, en heti omaan kotiin muutettuani ollut mikään kummoinen kokki. Keittelin soluasuntoni keittiössä jauhelihakastiketta ja leivoin valkosipulipatonkia. Paistoin lettuja ja käärin niiden sisään banaani-suklaajäätelöä. Arkena söin vain yhden lämpimän ruuan ja maksoin siitä opiskelijaruokalassa naurettavat pari euroa.

Ensimmäisen poikaystäväni kanssa leikimme kotia vuodesta 1997 vuoteen 2001 saakka. Siihen asti olimme herkutelleet äitiemme patojen äärellä. Yritin olla ehtoisa emäntä ja opetella kokkaamista keittokirjoista. Sain traumoja banaanista kanakastikeessa ja kyllästyin kylmään makaronisalaattiin, jonka sekoittelin kymmeniä kertoja illanistujaisten evääksi. Leivoin ohrarieskaa, joka on edelleen lohturuokani. Reseptin osaan ulkoa vaikka unissani.

vahvasti viisivuotias

Kun yhdeksän yhteisen vuoden jälkeen erosimme, muutin Espoosta Helsingin Kallioon. Täytin tuona kesänä 25 vuotta ja otin takaisin nuoruuteni. Kohelsin menemään, enkä usko, että kokkaaminen kiinnosti yhtään sen enempää. Join varmasti viiniä, mutta minikokoinen keittokomero ei kannustanut ruuanlaittoon. Yksi tarkka muisto tuolta ajalta kuitenkin on. Peukalossani on edelleen kaalilaatikon ja tylsän veitsen aiheuttama arpi, joka ei enää näy, mutta tuntuu siitä huolimatta.

Ruoka ja viinit taisivat tulla kunnolla kuvioihin vasta, kun tapasin seuraavan poikaystäväni ja hänen kulinaristikaverinsa vuonna 2002. Vaikka avomieheni joskus vitsaili, että hänelle riittäisi pilleri, jos se täyttäisi tarpeeksi, sinkkuannokset vaihtuivat vähitellen pitkiin ravintolaillallisiin ja viikonloppuriennot koti-iltoihin ja ruoanlaittoon ystävien kanssa. Kävimme Marttojen ruokakursseilla, kokkasimme keittokirjoista ja kokeilimme uusia raaka-aineita. Löysin osakunnan kuorosta ruoasta innostuneita uusia ystäviä ja perustimme ruokapiirin. Hyvin nopeasti hyvästä ruoasta tuli todella tärkeä osa elämääni. Tajusin, että elän syödäkseni, enkä suinkaan syö elääkseni.

vahvasti viisivuotias

Mopo lähti käsistä viimeistään 2015, kun kahden sinkkuvuoden (ja yhden tv-avioliiton) jälkeen törmäsin Tinderissä nykyiseen mieheeni, jota leipäjumalaksikin kutsun. Blogin olin ehtinyt perustaa jo ennen hänen tapaamistaan, mutta kun taloudessa yhtäkkiä olikin kaksi ruoasta innostunutta insinööriä, ei meitä pysäyttänyt enää mikään. Ja tässä sitä nyt ollaan – rakastuneina toisiimme, ruokaan ja viiniin.

(Huh, miten pitkä vastaus, pidetäänpä seuraavat sanat vähän paremmin aisoissa!)

Koetko bloggaajana ulkonäköpaineita, vaikka et kirjoitakaan kauneusaiheista?

Haluaisin vastata lyhyesti ja ytimekkäästi: en. Jos olen rehellinen, joudun vastaamaan valitettavasti kyllä.

En välitä siitä, mitä muut ulkonäöstäni yksityisenä ihmisenä ajattelevat. Pukeudun juuri niin kuin lystään, meikkaan harvoin, ostan uusia vaatteita vielä harvemmin. Hiukset harjaan aamulla, jos muistan. Hiihdin villasukissani työpaikallakin, silloin kun minulla vielä sellainen oli.

Mutta. Kun asetun kameran eteen, yritän löytää kuvakulman, jossa poskeni eivät roikkuisi. Nostan kulmakarvojani, jotta silmäluomet eivät näyttäisi niin raskailta. Käännän vasemman poskeni kameraan päin, sillä se on parempi puoleni. Vedän vatsamakkaroita sisäänpäin, ja kiinnitän huomiota ryhtiin. Käytän filtteriä, etten näyttäisi niin väsyneeltä. Ehkä viides kuva onnistuu, joskus vasta kahdeskymmenes.

vahvasti viisivuotias

Joten kyllä, bloggaajana koen ulkonäköpaineita. Instagram on täynnä siloiteltuja kasvoja, muunneltuja totuuksia ja tiukasti rajattuja asetelmia. En haluaisi olla osa sitä maailmaa, mutta silti sorrun itse samaan. Olen yrittänyt luopua filttereistä vähitellen ja avata enemmän sitä oikeaa maailmaa, jossa me elämme. Se on vaikeaa. Liian usein kännykällä videon kuvatessani mietin, mitä muut tästä ajattelevat. Pienin askelin yritän pyristellä irti tuosta kaikesta, sillä somen kiiltokuvakavalkadi ei tee hyvää, kenellekään meistä.

Millainen olisi unelmien kaupallinen yhteistyö?

Haaveilen pitkäaikaisesta kumppanuudesta sellaisen brändin kanssa, joka tuntuu omalta. Yrityksen, jonka arvot pohjautuvat kestävään elämäntapaan, ilmastonmuutoksen hidastamiseen ja laajempaan vaikuttamiseen. Haluan tehdä yhteistyötä yritysten kanssa, joiden ensimmäinen ja ainoa tavoite ei ole takoa rahaa. Joiden missiona on tehdä merkityksellisiä tekoja ja maailmasta parempi paikka.

Juuri nyt haluaisin pönkittää kotimaanmatkailun asemaa ainutlaatuisen luonnon, omintakeisten nähtävyyksien ja ruokakulttuurin kautta. Olisi mahtavaa päästä vaikuttamaan mökkikuntamme matkailuun ja tehdä tunnetuksi sen mahdollisuuksia. Pieni siemen on sillä saralla jo kylvetty, innolla odotan, millaista hedelmää se tulevina kesinä tuottaa!

vahvasti viisivuotias

Lukuisiin mökkikysymyksiin vastaan tuonnempana. Niiden lisäksi minulle esitettiin myös seuraava, äärimmäisen tärkeä kysymys. Mikä on tärkein keskipitkän tai pitkän aikavälin tavoitteesi tällä hetkellä?

Kysymys tuntuu jotenkin yksityiseltä, ja siksi haluan pohtia rauhassa, miten vastata. Sillä juuri nyt, tällä sekunnilla, en itsekään tiedä. Lataan aromipesän ja hauduttelen huolella ainesosia, joista tulevaisuuteni koostuu. Kun lopputulos alkaa muotoutua ja tiedän, mitä on tarjolla, kutsun teidät syömään. Sillä välin jatketaan kirjoittamista, kuvaamista ja luomista. Mahtavaa, että olette mukana!

Uumoilua uuden vuoden yhdeksäntenä päivänä

Joululoma oli pidempi kuin koskaan – tai siltä se ainakin tuntuu. Nyt, kun vihdoin on arkirutiinien aika, ei kynäkään pysy kunnolla kädessä. Muistelen salasanoja, listaan tekemättömiä töitä, perkaan sähköpostia ja selailen päämäärättömästi somea. Mieli vaeltelee, eikä osaa pysähtyä yhdenkään ranskalaisen viivan eteen.

uusi vuosi 2020

Kuljetan sormiani näppäimistöllä ja yritän kaikin voimin vastustaa kiusausta tarttua kesken olevaan pokkariin. Kädet hamuavat huomaamatta puikkoja, joilla lepäävät villapaidan silmukat ja katse hakeutuu keskeneräisen palapelin paloihin, jotka lojuvat keittiön pöydällä. Itsekuri on koetuksella. Miten oikeisiin asioihin tarttuminen voikin olla näin nihkeää?

Ehkä siksi, että kuluneessa kolmessa viikossa on vielä sulattelemista. Ehkä siksi, että pääkoppani käsittelee kaikkia niitä kohtaamisia, jotka onnistuin mahduttamaan viimeisen viiden vuorokauden sisään. Ehkä siksi, että aivot pinnistelevät loikatakseen lomamoodista arkirytmiin. Tai ehkä siksi, että unirytmi on heittänyt häränpyllyä, ja vällyjen väliin kömmitään vasta kahden aikaan yöllä.

uusi vuosi 2020

Hitaat heräämiset ja myöhäiset aamiaiset ovat suorittajaluonteelleni harvinaista herkkua, sillä havahdun seitsemän jälkeen vapaapäivinäkin. Pää alkaa suorittaa ja pitää hereillä, vaikka väsyttäisi. Onneksi vanhempien vintillä kaikki on toisin. Kun tassuttelen alas puisia portaita, on vastassa lämpöä hehkuva puuhella, omin käsin leivotut karjalanpiirakat ja samana aamuna puristettu porkkana-omenamehu.

Kynttilöiden lepattavaa valoa, metsästä haetun kuusen tuoksua ja enkelikellon hiljaista helinää. Sinistä hämärää, joka laskeutuu peltomaisemaan jo kahden aikaan. Pitkiä kävelylenkkejä pikkupakkasessa, tulistelua metsän laidassa, höyryävän kuumaa glögiä, uppoutumista lahjakirjan sivuille ja tuhannen palan palapelejä, joiden viimeinen pala asettuu paikalleen aamukahden aikaan. Hidasta elämää, juuri sitä mitä mieleni pitkän syksyn jälkeen tarvitsee.

uusi vuosi 2020

Sitten tulee tammikuu. Viisi päivää ja viidet eri kemmakat. Ensin pienellä porukalla pauketta kaukaa ihmetellen, ja sitten seuraavana päivänä suuremmalla seurueella leivosennustuksia lukien. Kolmannen aamun valjetessa muutama tunti töitä ja sitten keskustaan kemmakoihin. Hollannissa majaa pitävät ystävät ovat saapuneet Suomeen ja vaikka tarkoitus on vain piipahtaa, palaan viimeisellä metrolla kotiin. Unihiekkaa silmistä pyyhkien hyppään seuraavana aamuna Hannan kyytiin, sillä suuntana on Juupajoki, koko maailman kuukuppikeskus!

Yhteen vuorokauteen mahtuu kaikki. Seuraaviin 24 tuntiin sisältyy kotikeittiön bravuureita, painokelvottomia juttuja, hervotonta hekottamista, itkua, naurua ja aamuneljään venyvä ilta, jonka aikana kumotaan muutama rommikola ja ainakin kolme pulloa kuohuvaa. Lunta tupruttavassa iltapäivässä kävelemme ympäri kyliä, emmekä olisi mielummin missään muualla. Rankka reissu, voisi joku sanoa, mutta vaikka väsyttää vähän edelleen, oli jokainen minuutti univelan väärti.

Kun lisätään edellisiin vielä lauantai-illan pippalot, jonne riennän suoraan Juupajoen-junalta, vuoden ensimmäinen viikko on vihdoin taputeltu. Eipä ihme, että sunnuntaina suoriudun aamiaiselle vasta yhden aikaan iltapäivällä, rojahdan sohvalle, ja liikahdan siitä seuraavan kerran vasta, kun kello osoittaa keskiyötä ja nukkumatti viskoo silmiini viimeisetkin rippeet hiekkasäkkinsä pohjalta.

Vuodesta tulee vauhdikas, jos se tätä tahtia jatkuu. Siksi odotan jo hetkeä, jolloin tajuan tarttuneeni arkirytmiin. Aikaisiin aamuihin ja jumppatunteihin. Kalenteriin, joka kertoo, missä milloinkin pitää olla ja listoihin, jotka pitävät minut järjissäni.

Uusi vuosi, uudet tavoitteet

Lupauksia en yleensä uuden vuoden kynnyksellä harrasta, mutta tällä kertaa listasin muutaman tavoitteen työhön ja blogiin liittyen. Mitä enemmän vuosia mittariin kertyy, sitä enemmän kiinnostun kestävästä, ympäristöä kunnioittavasta elämäntavasta, luonnossa liikkumisesta ja vastuullisista valinnoista. Siksi tavoitteenani on ujuttaa edellä mainittuja näkökulmia tavalla tai toisella jokaiseen postaukseeni. Tahdon profiloitua vastuullisena vaikuttajana ja yrittäjänä, ja tehdä töitä vain sellaisten yritysten kanssa, jotka kantavat kortensa konkreettisesti kekoon yhteisen maapallomme hyväksi.

uusi vuosi 2020

Lupaan myös olla vaatimatta itseltäni liikaa, sillä välillä voi ihan hyvin ryömiä sieltä aidan raosta tai kiivetä kaatuneen lauta-aidan yli. Lopetan ruoskimisen, sillä porkkana taitaa toimia sittenkin paremmin kuin keppi. Siksi blogi päivittyy tästä lähtien kaksi kertaa viikossa entisen kolmen sijaan. Perjantait pyhitän omille projekteilleni – keväällä kirjalleni ja syksyllä sille, mikä juuri silloin kiinnostaa. Kolme päivää laskutettavia töitä, neljä päivää omaa aikaa, siinäpä tavoitetta.

Tämän vuoden konkreettisiin tavoitteisiin kirjattakoon myös uudet nettisivut ja blogipohja. Jotakin yksinkertaista, mutta samalla tyylikästä ja helppokäyttöistä. Sellaista sopusuhtaisen sievää ja simppeliä, josta sielu pitää ja jossa silmä lepää. Visio on valmiina, vielä pitäisi löytää tekijä, joka toteuttaisi.

uusi vuosi 2020

Hyödynnän enemmän yrittäjän vapautta, enkä istu takapuolellani kellon ympäri. Viljelen vahvuuksiani, kuuntelen intuitiota ja keskityn töihin, joista aidosti nautin ja vähennän niitä, jotka tuovat tullessaan vain stressiä ja ylimääräistä säätämistä. Teen useammin yhteistyötä yrittäjäkollegoideni kanssa ja tungen rohkeammin jalkaani niidenkin ovien väliin, joista olen tähän mennessä vain haaveillut. Tärkein tavoite tulee kuitenkin tässä: lopetan itseni vähättelyn. Osaan, pystyn ja riitän. Sellaisena kuin olen, pystypäin ja uteliain mielin.

Pelkkää työtä tämäkään vuosi ei onneksi ole, joten paketoin itselleni uuden vuoden kimaltelevaan kääreeseen riittävästi unta, satamäärin silmukoita, lukuisia luettuja sivuja, rutkasti reippaita retkikilometrejä sekä kiireettömiä kohtaamisia uusien ja vanhojen ystävien kanssa.

Näillä mennään – katsotaan, mihin se riittää.