Lyhyenä hetkenä – komeasti kolmevuotias!

Ei mene tasan nallekarkit tämän blogilapsen syntymäpäivillä. Ensimmäistä ja toista vuosipäivää juhlittiin myöhässä ja kolmannella maataan punkan pohjalla kesäflunssassa. Hengitys rohisee, pää on tukossa ja kuumemittarin lukema pysyttelee sitkeästi 37 asteen yläpuolella. Voi lapsiraukkaa. Täten pyhästi lupaan, että neljättä vuotta juhlitaan menneidenkin merkkipäivien edestä. Kakkukekkereillä, kaikenkirjavilla ilmapalloilla ja kuplajuomalla, joka ei lopu kesken. Päivämäärä on jo merkitty kalenteriin ja ympyröity punaisella sydämellä.

Tukkoinen pää on hidas ja sormet helteestä hikiset, joten onnitteluvärssy saattaa jäädä minimittaiseksi, eikä sen sisällöstäkään ole takeita, mutta yritetään nyt kuitenkin. Tärkeintä on ajatus, vai miten se meni?

appelsiinipuu

Miten luonnehtisin silmäterääni? Ikäisekseen se on fiksu ja vähän filmaattinenkin. Omapäinen, erilainen, iloinen ja joskus jopa hauska. Loputon uteliaisuus on sen vallitsevin luonteenpiirre. Välillä tiedonjano yltyy niin valtavaksi, että kirjoittajaa hengästyttää. Se on tietoinen maailmasta ja osaa jo puhua ilmastonmuutoksesta, ympäristöstä ja kestävistä valinnoista. Kaikkein mieluiten se puhua pälpättää kuitenkin ruuasta ja reissaamisesta. Olen kyllä yrittänyt kertoa, että ilmastonmuutos ja lentäminen kulkevat käsi kädessä, mutta tieto ei ole vielä tavoittanut kolmevuotiaan korvia. Tänä vuonna on valloitettu Englanti, Viro, Espanja, Ruotsi, Montenegro, Hollanti, Portugali, Skotlanti ja kahteen kertaan Italia. Tulevana vuotena piilotan matkalaukun vaatehuoneen perimmäiseen nurkkaan ja siirrän rinkan saataville. On aika mennä mökille ja metsään.

Myös rakkautta on ruodittu. Vaaleanpunaisena mohairlankana se kulkee meteliä pitämättä muiden teemojen lomassa. Tulipunaisen kankaan kuteet odottavat jo syksyä, jolloin kangaspuihin viritellään vähän valkoista, aavistus sinistä, jotain uutta, häivähdys lainattua ja pikkuisen vanhaa. Ei, en tietääkseni ole menossa naimisiin, mutta blogilapseni saa sisaruksen, joka näkee päivänvalon Maikkarin netissä sillä hetkellä, kun uudet rohkeat ja ennakkoluulottomat parit astuvat televisiossa avioon ensimmäisillä treffeillään.

Vauhtia ei puutu, eikä vaaratilanteiltakaan ole vältytty, sillä sellaisia ne kolmevuotiaat ovat. Haparoivat askeleet ovat historiaa – nyt juostaan ja kovaa! Oma tyyli  ja osaaminen on vahvistunut ja vihdoinkin olen saanut taottua kaaliin myös sen, ettei haittaa, vaikka on erilainen tai genren outolintu. Umpihangessa uppuroidessa näkee, kokee ja tuntee tuhannesti enemmän kuin seuratessa valmiiksi aurattua polkua. Siellä me taaperramme käsi kädessä, jalat reittä myöten lumessa, blogilapseni ja minä.

puutarhassa

Yhdessä olemme yltäneet umpihankihiihtojen palkintosijoille. Enkä tarkoita nyt bling-bling-blogigaaloja ja niissä jaettavia pönöttäviä pystejä, vaan rutikuivaa rahaa, jolla voi maksaa lainaa ja täyttää jääkaappia. Seteleiden eteen on tehty oikeita töitä: suunniteltu somesisältöjä, kirjoitettu konsepteja, lähetetty kymmeniä tarjouksia, kuvattu ja käsitelty tuhansia ruutuja, konsultoitu, neuvoteltu, hiottu lauseita, höylätty sanoja ja viilattu pilkkujen paikkaa. Sekä blogissa että sen ulkopuolella. Lopulta tultiin siihen pisteeseen, että ainoa järkevä ratkaisu oli perustaa yritys. Näin yrittäjien tyttärestä, joka koko elämänsä on vannonut palkkatyön nimeen, tulikin sivutoiminen yksinyrittäjä. Tilipussiin kolahtaa toistaiseksi myös puolikkaan päivätyön palkka, mutta ensi vuonna tähän aikaan tilanne saattaa olla aivan toinen.

Kiitos kuuluu paitsi kolmevuotiaalle, myös teille kaikille lojaaleille lukijoille – olette korvaamattomia! Viimeisen vuoden aikana olette käyneet kolistelemassa blogikotini ovia reilut 250 000 kertaa. Se on hurja luku itsenäiselle, itsepäiselle ja itseoppineelle, joka tarpoo tuntemattomassa maastossa ilman portaalien tukea. On mielettömän mukava huomata sekin, että mielenkiintonne kohteet ovat yhtä monipuolisia kuin bloginkin. Eniten suosiota on niittänyt täydellisen ruisleivän resepti, hopeamitali ripustetaan vapaaehtoisesti lapsettoman kaulaan ja pronssia jaetaan laskureissun pakkausvinkeille. Mitalisateen tuntumassa keikkuvat myös Vanhan Porvoon Glassikon suloinen brunssi, kestosuosikkini sitruunarisotto sekä teksti siitä, kuinka rakkaus ei ole vain ruusuja ja romantiikkaa.

Pia Alapeteri kuva: Teemu Kurko

Onnea ihana ja itsepäinen Lyhyenä hetkenä, olet saavuttanut kolme vuodessa paljon enemmän kuin koskaan osasin kuvitellakaan! On ilo seurata kasvupyrähdyksiäsi, rämäpäisen rohkeuden ryöpsähtelyä ja kärrynpyöriä, jotka heittävät maailmani välillä ylösalaisin. Yritän pysyä vauhdissasi jatkossakin!

Viisi vuotta sitten

Kuulin pari viikkoa sitten viisivuotisteorian: ”tämän päivän tapahtumien juuret voi löytää jostain viisi vuotta sitten tekemästään ratkaisusta”. Huomasin, miten rattaat liikahtivat pääni sisällä. Jos minulta vuonna 2013 gradustressin keskellä olisi kysytty tuo työhaastatteluissakin paljon käytetty klassinen kysymys, olisi valistuneinkin vastaus todennäköisesti mennyt lahjakkaasti metsään.

Maaliskuussa 2013 jätin taakseni 11 vuotta ja 2 kuukautta pitkän parisuhteen. En omasta valinnastani, vaan toisen, joka sanoi olevansa onneton. Taistelin vastaan ja yritin kaikkeni tehdäkseni hänestä onnellisen, kunnes lopulta tajusin, ettei syy ole minun. Jokainen on vastuussa omasta onnellisuudestaan.

narsissit

Juhannustansseissa minut pokkasi valssin pyörteisiin vasta eronnut mies, joka piti minut pinnalla seuraavan puolen vuoden ajan. Laastari repäistiin irti joulukuussa, kun hän löysi elämänsä naisen. Dominoefekti oli kuitenkin käynnistetty.

Myöhemmin juhannusmies vinkkasi minulle netissä näkemästään mainoksesta, jossa haettiin osallistuja uuteen ohjelmaformaattiin. Kun olin saanut neljännen kerran viestin samasta asiasta, päätin tutkailla asiaa. Ystävien kannustamana ja muutaman banana splitin voimin naputtelin hakemuksen ja unohdin sen jälkeen koko asian. Yllätyin, kun tuotantoyhtiöstä otettiin yhteyttä. Askeleet seurasivat toisiaan ja pian istuin taksissa valkoinen mekko ylläni. Edessä oli elämäni erikoisin kesä.

Pettymyksen kyyneleiden kuivuttua tarvitsin jotain muuta ajateltavaa. Niinpä perustin blogin, josta olin pitkään haaveillut. Motivaattorina mennyt kesä ja vetoapuna bloggaamisen saralla jo ansioituneet tuoreet vaimokollegat – he, jotka vetivät alttarilla pidemmän korren. Olin innoissani, ja niin taisivat olla lukijanikin, jos luvuista voi jotain päätellä.

Kahden kuukauden ja kymmenen postauksen jälkeen tapasin miehen, joka sai minut poistamaan Tinderin puhelimestani. Syksyllä heitimme hynttyyt samaan pyykkikoriin ja aloimme suunnitella tulevia mökkikesiä. Kirjoitin edelleen, välillä harvemmin, mutta yleensä useammin. Ostin käytetyn kameran, harjoittelin ruokakuvaamista, asetin tavoitteita ja saavutin niitä. Nostin riman korkealle, sillä vertasin itseäni blogimaailman menestyneimpiin. Seurasin kateellisena heidän kanaviaan ja haaveilin kutsuista kekkereihin.

Keväällä 2016 ujutin itseni sisään takaovesta vaikuttajamarkkinoinnin kokoontumisajoihin, PING Festivaleille. Askartelin kanelitangoista ja paperilippusista kotikutoisia käyntikortteja, tapasin kymmeniä uusia tyyppejä, verkostoiduin ja katselin kaukaa ihailemiania vaikuttajia. Viinin voimalla uskalsin istua samaan pöytään ja jopa puhua heille. Kotiin palasin pöllämystyneenä, mutta äärimmäisen varmana siitä, että valitsemani suunta on oikea. Vatsanpohjaa kipristi, sillä sisäinen ääneni vakuutteli, että minusta olisi tähän. Jonain päivänä saattaisin elättää itseni kirjoittamalla.

Kirjoitin lisää, omiin ja muiden kanaviin. Ahmin koukuttavaa kirjallisuutta, laajensin näkökulmiani ja annoin sanavaraston kasvaa. Tein ensimmäistä kertaa julkaisukalenterin. Kutsuja kekkereihin, julkkareihin ja pressitilaisuuksiin alkoi tipahdella sähköpostiin silloin tällöin. Onnistuin jotenkin saamaan PING Helsinki Ambassadorin arvonimen. Sain mahdollisuuden tutustua oikeisiin ihmisiin ja seurata alan kehitystä lähempää kuin aiemmin.

Reilu vuosi sitten jättäydyin 50-prosenttiselle opintovapaalle, sillä halusin keskittyä itseeni, sisällön tuottamiseen ja blogin kehittämiseen. Samaan aikaan tein ensimmäiset yhteistyöpostaukseni. Valitsin kumppanit huolella, jotta tekstit solahtaisivat sulavasti sisältöjeni joukkoon, eikä kukaan vetäisisi vahingossa hernekasveja vääriin paikkoihin. Yhteistyössä tuotettuja tekstejä luettiin huomattavasti normaalia enemmän. Satojen kommenttien joukossa oli vain yksi negatiivinen ja sekin kävijältä, joka ei selvästikään ollut lukenut kirjoitusta kokonaan.

Syksyllä 2017 julkaisin henkilökohtaisella fb-tililläni tekstin, jossa kerroin avoimesti, että haluan jatkossakin tehdä töitä tekstien kanssa, ja että olen käytettävissä, jos ystävieni työpaikoilla, yrityksissä tai muissa verkostoissa tarvitaan apua (ja olen muuten vieläkin, vink vink!). Päivityksen seurauksena minua pyydettiin mukaan kahteen eri projektiin, josta toisesta tarjottiin myöhemmin jopa toimitusjohtajan pestiä. Kiitos luottamuksesta Terhi, tällä kertaa kunniasta oli kuitenkin pakko kieltäytyä.

Opintovapaan päätyttyä en halunnut palata enää kokoaikaiseen työhön. Olin ja olen edelleen onnekas, sillä joustava esinaiseni suostui jatkamaan osa-aikaisuuttani vielä tämän vuoden loppuun saakka. Siipeni ovat alkaneet vähitellen kantaa. Uunituore Y-tunnus saapuu hetkenä minä hyvänsä ja laskutettavaakin on kertynyt jo useamman tuhatlappusen verran. Pidän itseäni oppityttönä vielä pitkään, mutta tulevaisuus on valoisa, siitä alan olla varma. Ylpeydellä uskallan sanoa: olen sujuvasanainen sisällöntuottaja, luova kirjoittaja ja taitava tarinankertoja, jonka kameraan tallentuu ainakin välillä ihan kelvollisiakin kuvia.

narsissit

Kaikella on tarkoituksensa. Jos viisi vuotta sitten olisin tehnyt toisenlaisia valintoja, tuskin olisin tässä. Elämässä unelmaani, tekemässä joka ikinen päivä sitä, mitä rakastan. Kiitos matkaani myötätuulta puhaltaneille, olette korvaamattomia kaikki.

Huhtikuun puolessa välissä palaan Sallaan. Sinne pakenin myös viisi vuotta sitten, kun minut oli jätetty. Nukuin, itkin ja kuljin tunturissa ihmetellen, miten tässä näin kävi. Tällä kertaa aion vuodattaa korkeintaan vain onnen kyyneleitä ja olla kiitollinen kaikesta, mitä ympärilläni näen.

Suurennuslasin alla: Vuosi 2017

Vuoden vaihtuessa sosiaalinen media ja blogit täyttyvät saavutuksista, toteutuneista unelmista ja konkretisoituneista haaveista, joiden takana on tuhottomasti raakaa työtä. Somepäivitykset ovat pullollaan uusia uria, mielenkiintoisia mahdollisuuksia, täydellisiä työprojekteja, mullistavia elämänmuutoksia, kihloja, vauvoja ja maailmanympärimatkoja.

Tiedän, että kaikki ei ole sitä, miltä se näyttää. Että hehkutuksen takana saattaa olla suuriakin suruja, murheita tai muita kulisseihin piilotettuja salaisuuksia. Tästä tietoisuudesta huolimatta mieli painui maata pitkin. Mitä enemmän ystävieni ja blogikollegoiden päivityksiä luin, sitä syvemmälle vajosin. Olenko saavuttanut mitään lähellekään vastaavaa?

ravintola NOA auringonlasku

Kun mieli on alamaissa, kirjoittaminen auttaa. Ensimmäiseksi digitaaliselle paperiarkille piirtyivät alla olevat, lainausmerkkien sisään sullotut sanat. Saatoinpa siinä näppäimistöä naputellessani tirauttaa myös muutaman suolaisen kyyneleen.

”Mies huomautti, etten näe metsää puilta. Viisaita sanoja, joissa piilee totuuden siemen. Mutta mitä jos se metsä on niin tiheä ja synkkä, ettei sinne pääse valo. Tiedän, että puut ovat siellä, mutta en näe niitä. Pitäisi päästä koskettamaan, tuntea konkreettisesti sormenpäissä, mitä on tullut tehtyä. Painaa poski puuta vasten ja todeta, että kelpoinen tästäkin kasvoi, ei ehkä lajinsa valio, mutta riittävän kaunis kuitenkin. Onko saavutuksista iloa, jos kukaan ei niitä tunnusta? Sillä kukapa pimeään metsään astuisi, kun vieressä on auringossa paistattelevia yksilöitä, joita ei voi olla huomaamatta. Pitäisi jaksaa olla se kaikkivoipa kissa, joka nostaa häntänsä itse ja astelee itsevarmana valokeilojen valaisemalle näyttämölle.

Maailman mittakaavassa murheeni ovat pieniä, mutta ne ovat silti minun murheitani. Urakehitys, joka junnaa paikallaan. Työprojekti, joka ei tunnu valmistuvan koskaan. Ulkopuolisuuden tunne, jota muiden on vaikea ymmärtää. Taloustilanne, joka pakottaa pihistelemään.”

Tässä vaiheessa mies asteli selkäni taakse ja kysyi saako lukea, mitä kirjoitin. Annoin luvan. Hän tavasi rivejä ja pyöritteli päätään. Kysyi, enkö todellakaan osaa katsoa elämääni muiden silmin?

ulappa sielunmaisema

rusty auringolasku

Niinpä vaihdoin näkökulmaa ja tarkkailin sieltä käsin, mitä viime vuonna tulikaan tehtyä. Ja kuulkaahan, se kannatti. Lyötyäni faktat pöytään alkoi mielikin piristyä. Ehkä tässä ei kuitenkaan ole heitetty hyvää vuotta hukkaan.

Matkustusrintamalla oli varsin vilkasta. Ehdin kaksi kertaa sekä Pyhätunturille että Sallaan. Hiihdin Kolin kansallispuistossa, korkkasin Ilosaarirock-neitsyyden ja seilasin Saimaan aalloilla savolaisessa seurassa. Mökkeilin Luopioisissa, Juvalla, Soinissa ja Multialla. Pakahduin Piemonten viiniköynnösten katveessa ja vaikutuin Cinque Terren jylhistä maisemista. Purjehdin Montenegron uskomattomilla vesillä, paahduin Madridin armottomassa auringossa ja kahlasin Fuengirolan rantavedessä. Lontoossa pyörähdin työmatkalla ja Göteborgissa elämäni vaikuttavimmalla stadionkeikalla. Ehdinpä tutkailemaan myös etelänaapurin ravintolamaailmaa, kun yhteistyö Taste of Helsingin kanssa vei minut Tallinnaan.

fuengirola beach

Minulla oli etuoikeus tehdä blogitöitä useampien yhteistyökumppanien kanssa, ja suurin osa diileistä syntyi omasta aloitteestani. Tästä nostan itselleni hattua, sillä myyntireiskan hommat eivät varsinaisesti ole koskaan houkutelleet. Motivaatio oli ilmeisesti kohdallaan, sillä koko vuoden pakersin kustannustoimittajan pallilla vain 50-prosenttisesti – toinen puolikas tai edes osa siitä oli raavittava kokoon vaikka väkisin. Etenkin, kun opiskelua varten myönnetyn aikuisopintotuen määrä notkahtikin kolmasosaan siitä, mihin olin etukäteen varautunut.

Verojen ja muiden pakollisten maksujen jälkeen tilille kilahti noin 4 500 euroa, josta reilu kuudennes tuli blogiyhteistöistä ja loput suoraan asiakkaalle tehdyistä sisällöntuotantoprojekteista, jotka eivät suoraan liity blogiin, mutta joita tuskin olisin saanut ilman työnäytteenä toimivaa sivustoa. Oravannahkojakin vaihdettiin, mutta vain silloin, kun vaihtokaupan ehdot olivat reilut molempien osapuolien mielestä. Vuoden saldo jäi tukevasti miinukselle, jos vertaa vuosiin kokoaikaisessa päivätyössä, mutta pärjää sitä näköjään vähemmälläkin. Tarkalla tilinpidolla, kotona kokkaamisella, lounaseväillä ja turhan shoppaamisen välttelemisellä saattaa olla osuutta asiaan.

vuosi 2017

Olen tutustunut vuoden aikana erityisiin ihmisiin, joiden seurassa ei tarvitse esittää ollakseen hyväksytty. Olen astunut mukavuusalueeni ulkopuolelle kymmeniä kertoja, heitellyt verkkoja tuntemattomille vesille ja onkinut esiin isojakin vonkaleita.

Ensimmäisiä kertoja mahtui vuoteen monta. Yksi niistä liittyy syksyllä 2016 aloittamiini opintoihin. Pari kuukautta sitten päätin, että en tarvitse neljättä tutkintoa mihinkään. Kesken jäänyttä koulutusta on kuitenkin kiittäminen siitä, että ymmärsin osaamiseni ytimen. Se ei ole verkkosivujen rakentaminen, ketterä koodaaminen tai tekninen tietämys, vaan sielukas sisältö. Kirjoittamisen kauneus, sanojen sielunelämä, kirjaimien kesyttäminen, tunnelmien tuottaminen ja lauseilla leikkiminen. Kun keimailevaan kieleen liitetään vielä ruoka, ravintolat, reissut ja rakkaus, on yhdistelmä vertaansa vailla. Siinä se on, minun juttuni.

sooloile sallassa

Jos viime vuonna nostin aikuisopintorahaa muutaman satasen kuukaudessa, vuonna 2018 turvana ei ole enää sitäkään vähää. Saavutetuista vapaa-ajan eduista on vaikea tinkiä, siksi päätin jatkaa kuluvankin vuoden osa-aikaisena kustannustoimittajana. Kaksi ja puoli päivää vietän siis edelleen kirjojen parissa, toisen puolikkaan käytän matkustamiseen, ystävien tapaamiseen, luovaan laiskotteluun ja ruokarakkauteen. Ja siinä sivussa yritän tienata sen verran, että tulen toimeen.

Haaveilen edelleen päiväleffoista, pitkistä lounaista, hitaista aamuista ja riittävistä yöunista. Toivotan tervetulleiksi myös vapaat työajat ja paremman ajankäytön hallinnan, sekä älypuhelimesta vieroittumisen. Etätyöviikoistakin Lapin hohtavilla hangilla on jo alustavasti toimistolla sovittu. Ehkäpä vihdoin aloitan perjantailounasperinteen, josta jo pari vuotta sitten päätin tehdä itselleni projektin. Saattaa olla, että juuri sinut on kutsuttu.

Muistikirja ja bullet journal ovat täynnä toinen toistaan parempia ideoita, jotka odottavat toteuttajansa ryhtiliikettä. Ryhdistäytymisestä en tiedä, mutta parhaani lupaan yrittää. Ja olla itselleni armollinen. Yksi pienistä suurista askelista on liiketoimintasuunnitelma, joka on täyttämistä vaille valmis. Parin kuukauden kuluttua saatte toivottavasti onnitella uutta yrittäjää.

Tivat Montenegro sunset

Mies oli oikeassa (kuten yleensä on), vuosi 2017 oli sittenkin ihan ok. Antoi enemmän kuin otti ja kartutti kokemuskassaa, vaikka jättikin jälkeensä hämmennystä ja epävarmaa olotilaa. Vuodesta 2018 tulee silti parempi. Sellainen, jonka päättyessä ei tarvitse itkeä tihrustaa tai arpoa miten meni noin niinkuin omasta mielestä. Jonka viime metreillä voi todeta, että siivet kantoivat sittenkin. Jos eivät pidemmälle, niin ainakin seuraavaan päivään.

Millaisia haaveita ja unelmia sinä kannat sisälläsi? Toivotan sinulle menestystä kaikessa, mihin ryhdyt, ja aurinkoa ja iloa päiviisi, myös niihin synkimpiin. Pohjalta on matka vain ylöspäin. Siispä hyvää uutta vuotta ja voimia tuleviin koitoksiin!

ps. Näitä pikapalavereja on pidetty aiemminkin. Lopputulema on aina sama: suomalainen sisu nostaa päätään ja toivo alkaa kipinöidä. Tällä kertaa kipinät saavat luvan yltyä rohkeaksi roihuksi, lupaan heittää pökköä pesään ja puhaltaa happea hiillokselle, jos intohimo uhkaa sammua!