Tämäkin päivä on ystävänpäivä!

Minua on helppo ilahduttaa. En tarvitse kymmenien ruusujen kukkakimppuja, en säihkyviä timanttisormuksia, siirappisia rakkaudentunnustuksia, salassa suunniteltuja yllätysmatkoja tai romanttisia kynttiläillallisia. Tietysti minä niistäkin ilahtuisin, heti kun ensihämmennykseltä ehtisin. Ensin ihmettelisin ääneen, että minulleko, minuako varten? Sitten punastuisin, enkä oikein tietäisi miten päin olla.

Suureellisiin huomionosoituksiin en ole tottunut, enkä niitä osaa edes kaivata. Tavaraa minulla on riittämiin, edellisistäkin olisi parempi päästä eroon. Mutta voi pojat ja tytöt, kuinka ilahdunkaan siitä, että joku jossain on kiireisen päivänsä keskellä ajatellut minua. Lähettänyt lyhyen viestin, tai vaikka vain pelkän hymiön. Ele on pieni, mutta sen merkitys on suuren suuri. Muutama merkki kännykän tai tietokoneen ruudulla kertoo, että olen jättänyt jäljen, että olen jollekin tärkeä.

ystävänpäivä

Vielä enemmän sydänalassa läikähtää, jos joku kutsuu kylään kotiinsa tai kysyy lähdenkö seuraksi ravintolaan, kahville, lasilliselle, museoon, elokuviin tai vaikka oopperaan. Minä nimittäin lähden. Ja iloitsen siitä, että kerrankin minun ei tarvitse olla se, joka ideoi, suunnittelee, järjestää ja kutsuu.

Digitalisaation ja someaddiktioiden aikakaudella postiluukusta kolahtava kortti tai kirje on jättipotti. Mielen täyttää ihmetys siitä, että jollakulla on ollut aikaa istua alas, kaivaa lipaston laatikosta kynä ja paperia, ja kirjoittaa käsin ihan oikea kirje tai kortti. Kuori pitää avata hitaasti ja harkiten, niin, että paperi ei repeydy miten sattuu. Kirjepaperi tuntuu käsissä karhealta, käsin piirretyt kuulakärkikynän kaaret synnyttävät sanoja, joista kasvaa lauseita. Sydän sulaa pelkästä ajatuksesta.

Serotoniini syöksyy selkäpiihini myös silloin, kun huomaan, että blogin kommenttilaatikkoon on kolahtanut rivi tai kaksi. Kommentin sisällöllä ei ole niin suurta merkitystä kuin sillä, että tekstini on herättänyt halun osallistua keskusteluun. Sama juttu on muidenkin kanavien kanssa, joten pankaahan kommentoiden, ette aavistakaan kuinka paljon viestinne minulle iloa tuovat!

ystävänpäivä

Uskon, etten ole ainoa. Siksi aion nyt petrata kaikessa tässä itsekin. Muistaa ystäviäni ja rakkaitani kirjallisin terveisin, kutsua kylään, kahville, lasilliselle ja elokuviin tuohon naapuriin. Lähettää viestin, kun ajattelen heitä – runoilla kirjeen, raapustaa kortin, ja ilahduttaa kuten itseäni toivoisin ilahduttavan. Sillä sen he ovat todellakin ansainneet.

Lupaan aloittaa jo tänä iltana. Sillä tämäkin päivä on ystävänpäivä.

************

Tärkein tässä jo tulikin, mutta tekstiä oikolukiessani ja asiaa tarkemmin ajateltuani, haluan poistaa alussa luettelemistani asioista romanttisen kynttiläillallisen, sillä olisihan sellainen oikeastaan erittäin mieluinen yllätys. Puunattu pöytä kauniisti katettuna, höyryävät padat, pari lasia viiniä ja vastapäätä maailman parasta seuraa. Kukkiakin saa pöydässä olla, mutta floristiksi ei tarvitse ruveta. Lähikaupasta ostettu tulppaanikimppu riittää vallan mainiosti. Ehkä sekin kaunis päivä vielä koittaa, toivossa on hyvä elää. Kun toive on nyt maailmankaikkeudelle tiedoksi saatettu (ja miehelle, joka tätä blogia kuulemma lukee, tiettäväksi tehty), voinkin varmaan jo alkaa valmistautua ihanaan iltaan kynttilöiden valossa!

Tapahtui tavallisena tammikuisena tiistaina

Vilkaisen lämpömittaria, se näyttää 14 astetta pakkasta. Tuulen kanssa se tuntuu melkein 20 miinusasteelta. Puen alimmaiseksi merinovillaisen kerraston ja viisitoista vuotta vanhat fleecehousut. Villapaitaa en tarvitse, sillä untuvatakki lämmittää senkin edestä. Vielä raidalliset villasukat, ajan saatossa kulahtaneet kuorihousut, punaiset huopatossut, nahkarukkaset, itse kudottu kaulahuivi ja pipo, ja olen valmis paukkuvaan pakkaseen.

kalasatama helsinki

kalasatama helsinki

Lumi narskuu ja natisee huopikkaiden alla. Hanki häikäisee ja pienet timantit lumen pinnalla kimaltelevat auringossa. Siristelen silmiäni, sillä aurinkolasit unohtuivat lipaston laatikkoon. Ei niitä ennenkään ole tammikuussa tarvittu, sillä tähän aikaan vuodesta on yleensä pimeää ja harmaata. Pohjoinen puhaltaa posket punaisiksi, ja hiussuortuviin kertyy kuuraa kymmenessä minuutissa. Käsi kaivaa jo taskusta kännykkää, mutta mukavuudenhalu voittaa. Tässä viimassa näpit jäätyisivät ennen kuin ehtisin löytää oikean kuvakulman. Kuvaaminen saa jäädä seuraavaan kertaan.

kalasatama helsinki

kalasatama helsinki

kalasatama helsinki

Joku hiihtää jäällä. Sukset sahaavat umpihankea, koskematon lumivaippa suhisee ja sauvojen narina kaikuu saaren rannassa kohoavista kallioista. Pilkkivermeisiin pukeutuneiden miesten neuvonpito katkeaa, kun toinen heistä nostaa jäälle villisti sätkivän vonkaleen. Ohitseni harppoo nuori mies olallaan jääkiekkomaila ja hokkarit. Jää elää – se paukkuu, ritisee ja pitää meteliä itsestään.

Oli tarkoitus piipahtaa ulkona pikaisesti. Vilkaisen kännykän kelloa, aikaa on kulunut toista tuntia. Rintalastaa painava huoli on paennut pohjoisen puhurin matkaan. Keuhkoihin virtaa puhdasta ilmaa ja olo kevenee jokaisella askeleella. Oikeastaan ei ole kiire mihinkään, työt odottavat kyllä.

kalasatama helsinki

kalasatama helsinki

kalasatama helsinki

Olen keskellä metsää, mutta kolmen kilometrin päässä pääkaupungin keskustasta. Itäväylä humisee hiljaa jossain lumivaippaan kietoutuneiden koivujen takana. Huopatossu uppoaa puolimetriseen pakkaslumeen, enkä voi vastustaa kiusausta, vaan jätän jälkeeni lumienkelin. Näkökentän äärirajoilla liikkuu joku, ja ehdin nähdä vilauksen myyrästä, joka säntää kolosta toiseen. Lumessa on muitakin jälkiä, jäniksen ja jonkun toisen nelijalkaisen. Korkeasaaressa kiljahtaa riikinkukko.

kalasatama helsinki

kalasatama helsinki

kalasatama helsinki

Aurinko alkaa vaipua kohti horisonttia. Kaupungin siluetissa erottuvat Uspenskin kultainen sipuli, Johanneksen kirkon kaksi torina ja Senaatintorin kiiltävät kupolit. Sulassa sovussa pyhien rakennuksien kanssa nyökkäilevät lukuisat nosturit. Kaupunki kasvaa, mutta luonto pitää pintansa. On ihmeellistä asua niin lähellä, mutta kuitenkin riittävän kaukana.

kalasatama helsinki

kalasatama helsinki

Jäälle on tallattu suuri sydän. Jos uskaltaisin laskeutua jääkannen päälle, lisäisin sen sisään kahdeksan kirjainta. Sana alkaisi hoolla ja loppuisi iihin. Minun Helsinkini, tammikuinen talviparatiisini, käsittämättömän kaunis ja ainutlaatuinen.

Mitä toivon tulevalta?

Lunastamattomista lupauksista seuraa vain pettymyksiä. Vanhasta viisastuneena kirjaan mieluummin ylös aikomuksia, toiveita ja tavoitteita. Lupaus on mustavalkoinen, mutta aikomukset ovat täynnä harmaan sävyjä ja sateenkaaren värejä. Vaikka tavoitteet ja toiveet muokkautuisivat matkan varrella, kukaan ei kieriskele itsesäälissä itseään soimaten. Siksipä aion ja toivon.

mökkeilyä

Aion vähentää lentämistä. Maata pitkin matkustaminen on muutenkin mukavampaa, ja junavaunu on kuin liikkuva etätoimisto raiteilla. Yhden poikkeuksen teen, sillä elokuun lopulla minua odottaa ranskalainen retriitti – ruokaa, viiniä ja valokuvausta Ranskan maaseudulla. Hiilijalanjälkeäni himmennän yhdistämällä matkaan Pariisin ja mahdollisesti myös Bordeaux’n, jos vain löydän sopivan junayhteyden, jolla pääsen perille saakka. Lappia en unohda, enkä kotimaanmatkailua muutenkaan. Moottoripyörästä emme ole luopumassa, mutta junailemme aina, kun se aikataulullisesti on mitenkään mahdollista.

Minimoin sekajätteen määrän. Jätehuoneeseen ilmestyi vuoden viimeisinä päivinä muovinkeräysputki, joten kierrätyksen voi vihdoinkin hioa huippuunsa. Vielä pitää järjestellä tiskipöydän alle piilotettu jätevaunu uuteen uskoon. Jo nyt huomaan, että sekajätepussi ammottaa tyhjyyttään ties monetta päivää ja muovinkeräysastia pursuilee yli äyräidensä.

Vaihdan kuluttamieni tuotteet avainlipun alle, jos tarvittavaa tavaraa valmistetaan Suomessa. Vaatteisiin kulutan nykyään muutenkin vähemmän, sillä olen kotimaisia tuottajia suosivan vaatelainaamon jäsen. 150 euron sijoitus takaa minulle uuden lainavaatteen vaikka joka viikko puolen vuoden ajan. Keittiöön kannan sesonkiruokaa ja lähellä tuotettuja raaka-aineita, silloin kun niitä tarjolla on. Juuri nyt jääkaapin vihanneslokero on täynnä kaalia ja maa-artisokkaa, ja hedelmäkori loistaa kirkkaan oranssina, onhan veriappelsiinikausi kukkeimmillaan.

tulevaisuus

Aion järjestää enemmän yhteisiä ruokahetkiä, sillä yhdessä syöminen (ja juominen) on parasta mitä tiedän. Tammikuun kalenterissa komeilee jo muutama uutena vuotena ideoitu kasvisruokakokoontuminen, illalliskutsu ystävien luo ja kuun vaihteeseen sovitut läksiäissyömingit. Myös blini-illasta on puhuttu. Haasteena on pitää tavoitteesta kiinni myös vuoden kiivetessä kohti kesää.

Vihdoinkin aion toteuttaa myös tämän: vähemmän kännykän tuijottamista, enemmän kirjojen lukemista. Se olkoon mantrani kuluvan vuoden ajan. Parhaillaan kesken on kaksi niin koukuttavaa kirjaa, että sormet liitävät näppäimistöllä päästäkseen tarttumaan jo hiirenkorville kuluneisiin järkäleisiin.

Juuri nyt, tällä kellonlyömällä istumme miehen kanssa television edessä. Minun sylissäni lepää tietokone, hänen käsissään tabletti. Välissämme metrin verran pehmeää sohvaa. Voisi olla toisinkin. Tauotta ei tarvitse kyljessä kyhnyttää, mutta silti aikomuksena on vähentää koneen kanssa seurustelua ja lisätä yhteistä aikaa. Ensimmäinen askel on jo otettu, sillä kuusen alle sujautettiin yhdessä ideoitu treffiboksi, joka sisältää 12 kirjekuorta. Tammikuun kuori on jo avattu, sen sisältö saattaa liittyä lentämiseen – omin siivin.

tulevaisuus

Siipiäni koettelen myös yrittäjän roolissa. Tänään oli viimeinen työpäiväni Aalto-yliopistossa. Päivän päätteeksi pakkasin laukkuuni kollegoiden lahjoittaman skumppapullon ja paketin, jota kiertää keltainen nauha. Samaa keltaisen sävyä on myös pääni yläpuolella killuvassa jättimäisessä ilmapallossa. Se esittää suunnattoman suurta peukkua. Pallo saa kellua katonrajassa ainakin tämän kuun loppuun saakka muistuttamassa siitä, mihin olen ryhtymässä. Otan kiitollisuudella vastaan jokaisen kannustavan eleen.

Pinon päällimmäiseksi asettelen toiveikkaan tavoitteen, jonka toteutumisesta haaveilen eniten. Sisältäköön vuosi 2019 monin verroin vähemmän silmitöntä suorittamista ja rutkasti enemmän ehtaa elämää. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta toivo elää – aina.