Sillä suurin niistä on rakkaus

Ei meidän pitänyt ensin kertoa tästä kenellekään. Meinasimme myhäillä ja vaihtaa katseita vain keskenämme. Tietäjät tietää ja sitä rataa. Mutta tilanne oli mikä oli, vaikka aittamme oli kaukana kavalasta maailmasta, emme olleet mökillä kaksin. Aamiaispöydässä odotti siskoni seuralaisensa kanssa. Enkä minä tietenkään pystyisi pitämään kaikkea onnea vain itselläni.

Pystyin piilottelemaan käsiäni selän takana muutaman minuutin, sitten katsoin merkitsevästi miestäni ja nyökkäsin aamupalalla istuviin juhannusvieraisiin päin. Mies hymyili ja nyökkäsi takaisin. Tartuin hänen käteensä ja kakistelin kurkkuani. Tuota noin, tässä aamulla pääsi käymään näin, sanoin, ja nostin vasemman nimettömäni näkyville.

Sitä koristi nuoren koivun notkeasta oksasta solmittu rengas, jota hyvällä mielikuvituksella saattoi sormukseksikin sanoa. Mies oli askarrellut sen edellisenä yönä, ja piilottanut yöpöydän laatikkoon kosiakseen heti herättyämme. Vaikka yhteisestä tulevaisuudesta oli puhuttu jo kauan, yllätyin unenpöpperössä korvaan kuiskatusta kysymyksestä niin, että onnenkyyneleiden vuodattamisen sijaan kikatin hänen kyljessään minuuttitolkulla käsittämättä sitä, mitä hän juuri oli kysynyt. Sillä välin mies pujotti sormuksen sormeeni, ennen kuin edes ymmärsin vastata kyllä.

kihlasormus

Sisko hyppi tasajalkaa ja kapsahti kaulaani. Korkkasimme kylmään jemmatun kuohuviinipullon ja skoolasimme. Kihersimme toistemme kainaloissa kuin vastarakastuneet. Nauratti, sillä tuulen tuivertamat hiukseni olivat takussa ja peiliinkin olin vilkaissut viimeksi kaksi päivää sitten. Yllätyskihloja juhlitiin puhki hiutuneissa mökkiverkkareissa ja virttyneissä villapaidoissa.

Vilkuilin kättäni vähän väliä. Joka kerta vatsani kierähti kerälle ja perhoset lehahtivat lepattaen lentoon. Olivat kai laillamme lemmestä sekaisin. Minä olin onnesta sykkyrällä, sillä kaikkien deittailuyritysten ja epäonnistuneiden parisuhteiden jälkeen tuntui uskomattomalta kuulla jonkun rakastavan minua niin paljon, että halusi jakaa loppuelämänsä kanssani.

Hääkuvat (c) Teemu Kurko

Aamiainen kääntyi brunssiksi, skumppapullo tyhjeni ja puhe kääntyi käytännön asioihin. Joko olette päättäneet hääpäivän, kysyi siskoni. Pidätkö oman sukunimen? Katsahdimme toisiimme hihitellen, emme me mitään olleet miettineet valmiiksi. Eihän meillä ollut edes oikeita kihlasormuksia. Onhan näitä aikaa miettiä, vaikka loppuelämä.

Sinä päivänä yksi asia johti kuitenkin toiseen ja lopulta päädyimme varaamaan vihkimisajan Helsingistä heti heinäkuulle. Jos kerran olimme päättäneet mennä naimisiin, niin miksi turhaan siirtää sitoumusta hamaan tulevaisuuteen. Emme halunneet suuria juhlia, emme hääjärjestelyistä aiheutuvaa stressiä, emmekä muutakaan ylimääräistä härdelliä. Sitä paitsi mies ei kuulu kirkkoon, joten hääkellojen kumua ei muutenkaan olisi luvassa.

Hääkuvat (c) Teemu Kurko

Astelimme vihille käräjäoikeuden istuntosalissa 512. Toimitus kesti kaksi minuuttia ja taustamusiikkina toimi 1,5-vuotiaan kummityttöni lauleskelu. Todistajan virkaa toimittivat hänen vanhempansa, ja tilanteen tallensi muistikortille luottoihminen kaveripiiristämme – kiitos Teemu. Heidän lisäkseen olimme kertoneet vain niille läheisimmille ystäville, joita olimme sopineet muutenkin tapaavamme hoohetkeä edeltävinä viikkoina.

Valkoisen kotelomekon hankin viime tingassa vintageliikkeestä, pörröisen jakun lainasin edellisenä päivänä vaatelainaamo Vaatepuusta ja kengät valitsin omasta kaapistani. Täydelliset vihkisormukset ostettiin panttilainaamosta – miehen valkokultainen versio löysi omistajansa vain pari tuntia ennen vihkimistä. Hiuksiin kukan sitoi lähikukkakauppa, mutta kimppua en huolinut, sillä se ei tuntunut tärkeältä. Hiukset ja meikki olivat ystäväni Miian käsialaa. Kiitos vielä, etukäteen annettu häälahja oli toivottu ja tarpeellinen.

Tahtomisen jälkeen kumosimme lasilliset samppanjaa yhdessä todistajien kanssa. Sitten karkasimme Kämpiin iltapäiväteelle kahdestaan. Hääyön vietimme kotoisesti natisevassa parisängyssämme, ja aamulla hyppäsimme suorilta moottoripyörän selkään. Hääkakku syötiin matkan varrella miehen sukulaisten seurassa. Sen jälkeen katosimmekin sormuksinemme mökin rauhaan. Täällä olemme vieläkin.

hääkuvat @ Teemu Kurko

Hääkuvat (c) Teemu Kurko

On ihmeellistä, miten yksi juridinen sopimus voi muuttaa kaiken. Elämä on ennallaan, muttei kuitenkaan ole. Pyörähtelen pumpulipilvissä ja olen niin onnellinen, että hymyilen typerästi pihalla hyppiville räkättirastaille ja lepertelen kivelle lämmittelemään sujahtaneelle sisiliskolle. Haluaisin huutaa onneni koko maailmalle, ja heilutella vasenta kättäni jokaiselle vastaantulijalle.

Tahtoisin liittää tämän tekstin kylkeen kymmeniä kuvia komeasta sulhasestani ja hänen katseestaan, joka on täynnä rakkautta. Meitä on kuitenkin tässä liitossa kaksi. Kunnioitan aviomieheni toivetta, enkä julkaise hänestä tunnistettavia kuvia tai kerro hänen nimeään julkisesti. Te jäätte siis sanojeni varaan: hän on komea, myös sisäisesti. Hänellä on viisas sydän ja avara mieli. Hän on minun peruskallioni ja turvasatamani.

Hääkuvat (c) Teemu Kurko

Kasvoiltamme hehkuu onni. Sillä suurin niistä on rakkaus.

ps. Nimeni pidin ennallaan, mitäpä hyvää vaihtamaan. Se on omani, eikä kenenkään muun.

Lempeitä löylyjä ja saunamuistoja

Isäni on syntynyt saunassa. Pienessä punaisessa puilla lämmitettävässä löylyhuoneessa on suuri luonnonkivistä muurattu pata, jossa lämpiää pesuvesi. Saunakamarin lattia on pakkasella kylmä, kirjavassa räsymatossa on jäähileitä, jotka sulavat, kun takkaan sytytetään tuli. Muistan hyvin saunan hämärän, voin kuulla korvissani puiden paukkeen ja tulen rätinän, ja tuntea jalkapohjissani koppuraksi jäätyneen räsymaton. Iho muistaa, vaikka viimeisistä löylyistä mummolan pihasaunassa on aikaa lähes 30 vuotta.

laiturilla

saunanraikkaana

Viikko pari sitten, kun ystäväni oli mökkivieraanamme, puhuimme saunomisesta. Oli jo myöhä, emmekä enää jaksaneet alkaa lämmityspuuhiin. Ei sauna sinänsä ole minulle mikään välttämättömyys muutenkaan, kertoi ystäväni. Edellisessä asunnossani, jossa asuin useita vuosia, lämmitin saunan ehkä viisi kertaa, jos sitäkään, hän lisää. Pyörittelin silmiäni, sillä jos minulla olisi oma sauna, se lämpiäisi vähintään pari kertaa viikossa.

Suomalaiset ovat saunakansaa. Sauna on osa kulttuuriamme ja elämämme tapoja. Suomen Saunaseuran mukaan kiukaita on valtakunnan rajojen sisällä yli 3 miljoonaa. Saunan hämärässä rentoudutaan, rauhoitutaan, uskoudutaan ja ollaan hiljaa. Lauteilla, kostean löylyn luomassa turvallisessa tilassa, puhutaan kipeistäkin aiheista. Veden sihahtaessa kiukaalle kaveria ei tarvitse katsoa silmiin, rinta rinnan on helpompi antaa ajatusten tulla. Lauteilla ollaan läsnä, ilman meikkiä, trendivaatteita, titteleitä tai muita ulkoisia arvomerkkejä. Löylyjen lämpöön ovat tervetulleita kaikki. Saunan hiljaisuus ei ole vaivaannuttavaa, se on armollista ja kaikella tapaa hyvin suomalaista.

näkymä saunan ovesta

saunan pukuhuone

En ihmettelisi, vaikka saunarakkaus siirtyisi sukupolvelta toiselle verenperintönä, sen verran vahvana se elää myös minussa. Saunon aina, kun siihen on mahdollisuus. Lempeä puusauna, ärhäkkäämpi sähkösauna, turkkilainen höyrysauna ja tunnelmallinen savusauna – kaikki kelpaa. Jos järvi, meri, joki tai muu luonnonvesien pulahduspaikka on lähellä, vielä parempi. Hätätapauksessa palju tai uima-allaskin käy.

Kotimaan matkat, kymmenet osakunnan tervahöyryristeilyt, mökkilomat ja hiihtoreissut, niiden tapahtumat ja sattumukset sekoittuvat ajan saatossa muodottomiksi muistojen möhkäleiksi, joista on mahdotonta erotella vuosia tai kuukausia. Mutta saunamuistot, ne eivät unohdu koskaan. Ne koskettavat sisintä syvältä ja istuvat tiukasti aivojeni sopukoissa ydinkokemusten ympäröimänä.

sauna

saunamuistoja

Muistan joulusaunan jännityksen, kun pukin tuloa vielä odotettiin. Muistan lukuisat löylyt höyrylaiva M/S Jässin takatuhdolle rakennetussa minisaunassa, jolle mahtui tiukasti vieri viereen viisi pyllyä. Muistan kaikki kotisaunat ja etenkin sen, joka sijaitsi vanhan koulun kellarissa, jossa isäni sai ukkosen aikaan sähköiskun. Muistan ystävän mökkisaaren savusaunan, josta juostiin peseytymään saaren toiseen päähän, jossa pöhisi tavallinen puusauna.

Muistan juhannuksen järven rannalla, kun saunoimme koko yön ja lähdimme auringon noustessa hakemaan lisää juomavettä soutuveneellä, eväinämme mummon marjamehuun sekoitettuja korpikuusen kyyneliä. Muistan hääjatkopaikan pitkät lauteet ja vihdan, josta oli yön pikkutunneilla jäljellä enää oksien rangat. Muistan mökkisaunan, jonka kertalämmitteisen kiukaan löylyaukossa kypsyi uunipuuro, ja sen kuorokaverin vanhempien saunan, jonka eteisessä liukastuin ja löin pääni, koska jalkapohjiini oli jäänyt lunta hankeen heittäytymisen saunan. Muistan myös taloyhtiön saunan, jossa saunoi viereisessä rapussa asunut Antti Tuisku. Ja nykyisen kotini kattosaunan, jossa istuin neljä vuotta sitten juhannustreffeillä jännityksestä jäykkänä.

saunamuistoja

saunamuistoja

Rakastan saunan lämmittämistä, vaikka en olekaan siinä erityisen hyvä. Rakastan liekkien kohinaa ja koivuklapien kovaa lämpöä, veden kantamista ja laudeliinojen levittämistä ennen ensimmäisiä kosteita löylyjä ja kiukaan sähäkkää sihinää. Pötköttelyä pitkällään, kun lauteilla ei ole ketään muita. Veren kohinaa suonissa viileään veteen pulahtamisen jälkeen. Pukuhuoneiden puusohvia ja vanhoja pitsiverhoja. Järvimaisemaa, tyyntä veden pintaa, kuikkien kaihoisia kutsuhuutoja ja pastellinpunaista iltataivasta.

Vuosia sitten, kun saunoin ensimmäistä kertaa piilolinssit päässäni, tajusin, että hämyinen tunnelma ja kostean ilman pehmentämät piirteet olivatkin osittain huonon näköni tuottamaa illuusiota. Näinkö tarkasti kaikki muut näkevät vartaloiden viivat? Nauratti, mutta myös harmitti hiukan. Osa saunomisen taianomaisesta tunnelmasta oli ikuisesti menetetty.

saunamuistoja

saunamuistoja

Olemme haaveilleet ikiomasta kesäparatiisista jo kauan. Emme lähde mökkikaupoille vielä tänä vuonna, emmekä todennäköisesti seuraavanakaan, mutta ennemmin tai myöhemmin on aika tehdä peliliikkeitä. Kriteerit on jo listattu paperille. Ensimmäisen ranskalaisen viivan kohdalla lukee: valoisa rantasauna. Sanaparin sisään on piilotettu paljon muutakin, järven (tai meren) välitön läheisyys, oikea ilmansuunta ja isot järvelle avautuvat ikkunat. Kaikki muu on toisarvoista.

varpaat laiturilla

Eilen 27.7.2019 vietettiin valtakunnallista saunapäivää. Kesällä saunapäivä on joka päivä. Parhaillaan pesässä kohisee tuli, ja mittari näyttää 70 astetta, alkaa olla aika astua lauteille. Lempeitä löylyjä!

ps. Monen vuoden ajan olen pyöritellyt päässäni saunablogia. Löylyttelisin pitkin Suomea, arvioisin tunnelmaa ja antaisin pisteitä maisemalle, löylyn laadulle, saunan sisustukselle ja vilvoittelumahdollisuuksille. Lukisitko?

Yksin mökillä, osa II – levottomia öitä, kutsumattomia vieraita ja pieniä pelkotiloja

Mies lähtee moottoripyörällään takaisin kaupunkiin. Minä lasken yksinäisiä öitä, omillaan olisi pärjättävä neljä kokonaista vuorokautta. Ajatuskin saa vatsan kipristelemään. Yritän keksiä mahdollisimman paljon tekemistä, jotta en jäisi kahden päätäni kiertävien kauhuskenaarioden kanssa. Kaikki on hyvin niin kauan, kun on valoisaa.

Edeltävänä yönä olemme molemmat havahtuneet aamukolmen jälkeen siihen, että patiolta kuuluu ihan selviä askelia. Vain kaksi, mutta kuitenkin. Ei kenkien alla rahisevaa hiekkaa, vain kaksi kevyttä askelta puisilla ralleilla. Sen jälkeen hiljaisuus. Kumpikaan ei halua nousta katsomaan, näkyykö pihalla ketään. Nukahdamme onneksi uudestaan, mutta aamulla pyydän miestä kävelemään välikössä ensin kengillä ja sitten paljain jaloin. Kuuntelen hänen liikkumistaan peiton alla, ja olen varma, että yövieras liikkui paljain tassuin tai sukkasillaan. Päädymme järkeilemään, että ehkä välikön läpi juoksi jänis, joka ennen nukkumaanmenoa kävi kuikuilemassa meitä metsän laidassa.

yksin mökillä

Ja nyt olen yksin mökillä, seuralaisena vain ylivilkas mielikuvitus. Illat venyvät pitkiksi, kun en uskalla mennä nukkumaan. Pinnistelen lasiverannalla viimeisessä valonkajossa, ja vedän jalkaani toiset villasukat. Välttelen alkoholia, sillä lasillinenkin tarkoittaa levotonta yötä. Aitassa on niin ohuet seinät, että haavan havinakin kuuluu sisään. Mökin perimmäisessä nurkassa on niin hiljaista, että pieninkin lautamökin rasahdus tuo epämiellyttävän tunteen. En tiedä, kumpi on pienempi paha.

Tikka tömähtää suoraan verannan ikkunaan ja saa minut haukkomaan henkeäni. Hämärissä huussipolulla säikähdän jokaista sammalikon rasahdusta. Sydän jättää väliin pari lyöntiä, kun lähipuussa kahahtaa ja lintu lehahtaa lentoon. Miksi linnut ovat hiljaa? Uhkaako lokkipesuetta jokin, kun ne kirkuvat kuin mielipuolet? Mielikuvitus muotoilee metsässä häämöttävästä risukasasta eläimen ääriviivat.

yksin mökillä

yksin mökillä

Pelko on irrationaalinen seuralainen. Vaikka alueella todistetusti on ainakin joskus liikkunut karhuja, tiedän, että metsien kuningas väistää ihmistä. Järki sanoo, että on todennäköisempää kompastua polulla juurakkoon ja murtaa käsi, kuin kohdata samalla polulla kontio. Silti pidän meteliä, kun poljen pyörällä pientä metsätietä kohti kyläkauppaa, patistan siskoani ottamaan karhukellon mukaan pitkälle lenkille, enkä uskalla yksin marjametsään.

Olen kuullut, että tällä mökillä vietti kaikki kesänsä myös nuorena leskeksi jäänyt sukulaistäti, aina 90-vuotiaaksi saakka. Kun olen yksin mökillä, pelko valtaa mielen ja mielikuvitus alkaa laukkaamaan, ajattelen tuota vanhaa rouvaa, sanoi vuokraemäntäni. Jos hän pärjäsi, pärjään minäkin. Minäkin tiedän pärjääväni, mutta helpompaa tietysti olisi, jos pystyisin selättämään pelkoni kokonaan.

Ystävä ilmoittaa, ettei pääsekään kyläilemään. Huokaan, sillä vaikka syy suunnitelmien muutokselle on ylitsepääsemätön, minulle se tarkoittaa kahta yksinäistä yötä lisää. Onneksi äänikirjat pitävät minulle seuraa. Kun kyllästyn kuuntelemaan kaunokirjallisuutta, avaan radion. Yle Radio Suomen äänimaisema rauhoittaa ja tasaa sykettä.

yksin mökillä

yksin mökillä

Kolmantena päivänä, juuri kun tuntuu siltä, että ehkä tämä tästä, saan kutsumattoman vieraan. Tumma jyrsijä vilistää halki verannan lattian. Ulko-ovi on kiinni, joten minulla ei ole aavistustakaan, mistä otus on tulossa tai minne menossa. Soitan miehelle ja kysyn mitä hän tekisi. Pengon kaappeja ja laatikoita, koetan etsiä hiirenloukkuja. Tömistelen ja yritän saada elikkoa esille. Mistään ei kuulu rapinaa, eikä kaappien alle tähystely taskulampullakaan tuota tulosta. Tyyppi voi olla ihan missä vaan.

Lopulta luovutan ja järkeilen, että todennäköisesti olemme eläneet tähänkin asti rauhallisesti rinta rinnan. Eläin on varmasti etsinyt tiensä talon rakenteisiin ja pysyttelee siellä, kunnes meno mökissä rauhoittuu. Iltapuuhien yhteydessä tiskaan ja siivoan keittiön tarkemmin, en halua ehdoin tahdoin houkutella hiirtä hyppimään pöydille. Makuuhuoneessa varmistan, että sängystä ei roiku mitään, mitä pitkin pystyisi kiipeämään saman peiton alle. Nukun makeasti aamuun asti, eikä otuksesta näy aiemman havainnon jälkeen viiksikarvaakaan.

yksin mökillä

Alan päällä sinuiksi järjenjuoksuni ja mökkimaiseman äänien kanssa. Yhtäkkiä huomaan, että onkin jo tiistai ja siskoni saapuu viiden tunnin kuluttua. Huomenna saapuu moottoripyörällään myös mies. Loppukesän vietän hänen turvallisessa kainalossaan, enkä pelkää enää mitään.