Puuroa, glögiä ja puolukkapusuja – pirteän puolukkaiset suklaasuukot

Tykkään juhlien järjestämisestä. Jos vuorokaudessa olisi muutama ylimääräinen tunti, meillä vietettäisiin illalliskutsuja harva se päivä. Suunnittelen syötäviä ja juotavia, laadin vieraslistoja, mietin musiikkivalintoja ja lopulta lyön päivän lukkoon. Mutta kutsujen lähettämistä, sitä siirrän aina vähän tuonnemaksi. Jännittää, kiinnostaako ketään ja tuleeko kukaan. Onko kalenterissa tilaa, tai vetääkö joku toinen tilaisuus pidemmän korren?

Siinä vaiheessa, kun kutsuun on vastattu myöntävästi, alan pelätä, että juhlissa on tylsää. Että vaivaantunut hiljaisuus laskeutuu sohvatyynyjen seuraksi ja latistaa tunnelman. Että vieraat vain odottavat hetkeä, jolloin kehtaavat lähteä. Että ruoka on pahaa ja juoma loppuu kesken. Että olen huono emäntä. Että ihmiset ilmaantuvat paikalle vain velvollisuudesta.

puolukkaiset suklaasuukot

Samoja tunteita kävin läpi myös tällä viikolla. Olimme kutsuneet kavereita kylään itsenäisyyspäivänä. Ovet olivat avoinna aina kello kahdestatoista iltayhdeksään. Jokainen sai tulla ja mennä, miten lystäsi. Pyörähtää pikaisesti tai pysähtyä pöydän ääreen koko pitkäksi päiväksi. Riisipuuro hautui hellalla jo tuntia ennen hoohetkeä, mutta emäntä ryntäsi suihkuun vasta varttia yli puolen päivän. Kun ovikello lopulta ensimmäisen kerran soi, glögikattila höyrysi kilpaa puuron kanssa, puolukkaiset suklaasuukot oli ladottu hopeatarjottimille ja emäntäkin ehtinyt sujahtaa juhlamekkoonsa. Itsenäisyyspäivän vastaanotto sai alkaa.

Kahta tuntia myöhemmin siskojen lapset juoksivat ympyrää eteisen ja keittiön välillä, isän tuoma kuusi oli koristeltu, ensimmäinen kattilallinen kaavittu viimeistä riisinjyvää myöten puhtaaksi, muutama mukillinen glögiä maisteltu ja emäntä tyytyväinen. Kukkia aseteltiin maljakoihin, sytettiin lisää kynttilöitä ja välillä vilkaistiin mikä on ampumahiihdon tilanne. Ystävien lapset kehuivat, kuinka puuro on parempaa kuin päiväkodissa. Skumppapullojen korkit poksuivat ja kaiuttimista kaikasi Finlandia. Toisilleen tuntemattomat esittäytyivät ja solahtivat sulavasti osaksi yhteistä ystäväpiiriä.

puolukkaiset suklaasuukot

Tätä kirjoittaessa en voi kuin ihmetellä mieleni liikkeitä. Nuo kaikki rakkaat ihmiset halusivat juhlistaa 101-vuotiasta Suomea juuri meidän kanssamme. Tuskin yksikään heistä aavisti, millaisia mietteitä olin ehtinyt päässäni pyöritellä. Jos en ehtinyt heille kaikille tätä kasvokkain kertoa, teen sen tiettäväksi tässä ja nyt: olette tärkeitä joka ikinen. Minun elämäni valopilkkuja ja syvälle sydämeeni juurtuneita, halusitte tai ette.

Taas tässä kävi näin. Kevyistä lauseista ja juhlavasta tunnelmasta kasvoi ja kirposi pateettisia pohdintoja, mutta kerrankos sitä. Antaa sanojen tulla, sillä sisällänikään en voi niitä pitää. Siirrytään nyt kuitenkin aiheeseen, jonka oli tarkoitus olla postauksen päätähti. Siispä ylpeänä esitän: puolukkaiset suklaasuukot –jotka katosivat hopeatarjottimilta niin nopeasti, etten itse ehtinyt niitä edes maistaa, saatikka ottaa edustuskelpoisia kuvia. Mutta hyviä ne kuulemma olivat ja riittävän makeita.

puolukkaiset suklaasuukot

Reseptiä varten tarvitset lämpömittarin, sillä sokerisiirappi vaatii 120 asteen lämpötilan. Ei yhtään enempää, eikä yhtään vähempää. Pieni mittari on edullinen, ja jatkossa voit hyödyntää sitä esimerkiksi lakritsitoffeen valmistamisessa tai vaikka friteerausöljyn lämmittämisessä. Ei siis turhake ollenkaan!

Niin ja glukoosisiirappia löytyy isompien kauppojen valikoimista, minä hankin purnukkani Redin K-Supermarketista. Reseptistä riittää 15–30 pusuun riippuen keksien koosta ja vaahtohuippujen korkeudesta.

Puolukkaiset suklaasuukot

1/2 dl glukoosisiirappia
1 dl sokeria
1 tl vaniljasokeria
2 rkl puolukkamehutiivistettä
2 valkuaista
ripaus suolaa
300 g tummahkoa suklaata
3 rkl rypsiöljyä
n. 20 kpl ohuita pieniä keksejä

Mittaa siirappi, sokerit ja mehutiiviste pieneen kattilaan ja lämmitä seos 120 asteeseen. Pyydä apukokkia vatkaamaan sillä aikaa kaksi valkuaista kovaksi vaahdoksi. Jos toista käsiparia ei ole lähettyvillä, vähennä lieden lämpöä ja vatkaa valkuaiset itse. Pääasia, että sokeriseos pysyy notkeana. Kaada kuuma seos ohuena nauhana valkuaisten joukkoon vatkaten samalla niin vimmatusti. (Joku keemikko saisi muuten selittää tämänkin, miksi vatkattu valkuainen ei kypsy kuuman sokerisiirapin valuessa joukkoon?)

Jatka vatkaamista vielä hetki, jotta vaahto vähän jäähtyy. Ropsauta sitten sekaan aavistus suolaa. Lusikoi valmis vaahto pursotinpussiin. Lado tässä vaiheessa keksit tarjottimelle tai parille ja tsekkaa, että pakastimessa on niille tilaa.

Ennen kuin leikkaat pursotinpussin kulman auki, pyöräytä täytettyä pussia ilmassa muutaman kerran, jotta kaikki vaahto pakkautuu pussin perälle. Leikkaa sitten pussin kulma auki, niin että reiästä tulee n. puoli senttiä halkaisijaltaan. Jos käytät kankaista pursotinpussia, valitse tyllaksi sellainen, missä ei ole mitään kuviota. Pursota sopivaksi katsomasi määrä vaahtoa kekseille, ja laita ne sitten pakkaseen siksi aikaa kun sulatat suklaan.

puolukkaiset suklaasuukot

Sulata suklaa vesihauteessa. Ota siis kattila, johon laitat vettä ja aseta sen päälle metallikulho, johon suklaa pilkotaan. Kuumenna vesi kiehuvaksi ja sörki suklaapaloja välillä, jotta ne sulavat tasaisesti. Lisää sulaneen suklaan sekaan 3 rkl rypsiöljyä. Ota sitten ritilä (uunin ritilä käy hyvin) ja laakeahko lautanen. Aseta lautanen tai vati ritilän alle ja nostele sellainen määrä vaahtohuippuisia keksejä ritilälle, että ne mahtuvat kaikki alla olevan astian kohdalle. Sitten alkaa jännittävin vaihe!

Valuta sulanutta suklaata ohuena norona vaahtohuippujen päälle niin, että suklaa peittää vaahdon kokonaan. Ylijäämä suklaa valuu astiaan ja vaahtohuiput peittyvät ihanasti kiiltävään suklaaseen. Mahtava MasterChef-moment! Nosta valmiit pusut takaisin tarjottimelle ja nosta viileään jähmettymään. Nuolaise suklaiset sormet ja nosta puolukkaiset suklaasuukot pöytään parahiksi, kun vieraat saapuvat. Muista kattaa servietit, muuten vieraatkin joutuvat nuolemaan näppejään. Muuta makeaa et kahvipöytään tarvitsekaan, yksi suukko vastaa taatusti noin neljää sokeripalaa. Vähintään.

puolukkaiset suklaasuukot

Ensi kerralla, kun suunnittelen juhlien järjestämistä, yritän muistaa kaivaa esille tämän tekstin. Ehkä en olekaan niin ulkopuolinen, kuin välillä kuvittelen.

Atlantin pauhua ja auringonlaskuja – ensikertalaisen Gran Canaria

Tuhansien turistien laumoja, punaisena hehkuvia ihoja, aurinkotuolien kansoittamia loputtomia hiekkarantoja, aurinkorannikolle asettuneita harmaita panttereita, lukemattomia lapsiperheitä, rymyäviä ryyppyporukoita, päättymättömiä bileitä ja saksalaista humppaa, joka raikaa lähikuppiloista aivan liian kovalla volyymillä. Siinä muutamia mielikuviani Kanariansaarista. Edellämainitut ennakkoluulot ovat vahvoja. Niiden vuoksi Teneriffa, Lanzarote ja Gran Canaria ovat heiluneet aina ämpärilistani äärimmäisessä häntäpäässä.

gran canaria

gran canaria

gran canaria

gran canaria

Vasta viime vuosina olen herännyt huomaamaan, että saarilla on muutakin. On ihmeellinen ja ainutlaatuinen luonto, on vastakohtia, idyllisiä kalastajakyliä, rikkaita ruokaperinteitä ja mielettömiä maisemia. Ekomatkaaja minussa on löytänyt myös vaeltamisen ja luonnossa liikkumisen. Kaiken tämän myötä kiinnostus Kanariansaaria kohtaan on kasvanut vähitellen.

gran canaria

gran canaria

gran canaria

gran canaria

Voi hyvin olla, että lähivuosina olisin investoinut lentolippuihin myös ilman äitini rohkeutta ja hulluja päähänpistoja. Äidin, joka huomenna sunnuntaina starttaa yli Atlannin yhdessä seitsemän muun suomalaisen nohevan naisen kanssa. Ainoana Atlantic Rally for Cruisers -kilpailun vain naisista koostuvana kokoonpanona eli naisistona. Minä varaan paikan aallonmurtajalta hyvissä ajoin etukäteen, toivotan hyvää matkaa ja heilutan, kunnes vene katoaa horisonttiin. Syitä matkustaa on monia, perhesyyt ovat niistä vahvimpia.

gran canaria

gran canaria

gran canaria

gran canaria

Täällä siis ollaan, Gran Canarialla. Ja kuten arvata saattaa, ennakkoluulot ovat murentuneet pieniksi palasiksi ja pyyhkiytyneet rantahiekasta Atlantin syvänsinisiin aaltoihin. Saari on uskomattoman kaunis ja moniulotteinen. Länsirannikon suoraan merestä kilometreihin nousevat huiput, rannattomalta mereltä vulkaanisiin kallioihin miljooniksi pisaroiksi särkyvät tyrskyt, sisämaan vehreät laaksot, mineraalien värjäämät kalliot, valkoisina laaksojen pohjalla hohtavat pikkuruiset eksoottiset kaktuskasvustot, marraskuun kukkaloisto, vuorilta virtaavat vesiputoukset, tuulen tuiverruksessa rapistuneet majakat ja dyynit, jotka jatkuvat silmänkantamattomiin.

gran canaria

gran canaria

gran canaria

gran canaria

Yritän sanoittaa tunteeni tarkemmin, mutta se vaatii aikaa. Kun maisema on vaihtunut marraskuun harmauteen ja räntäsateeseen istun alas, kirjoitan kaiken muistiin – itselleni ja teille. Kello on kaksi iltapäivällä, on siis aika sulkea läppäri, kaataa lasiin sangriaa ja astua ulos aurinkoon. Palataan asiaan ensi viikolla!

Valitettavasti valintamme ei tällä kertaa kohdistunut sinuun

Odotan puhelua. Soittoa, joka saattaa heittää haaveet kokopäiväisestä yrittäjänurasta ryminällä ikkunasta ulos. Tietoa siitä, olenko riittävän pätevä ja potentiaalinen, ja tuntuuko siltä, että olen se hyvä tyyppi, jonka kanssa koko tiimin kemiat kohtaavat. Minuutissa on sekunteja tuplamäärä, tunteja vuorokaudessa vähintään viisikymmentä.

Törmäsin työpaikkailmoitukseen somevirrassani. Pienen salapoliisityön jälkeen löysin verkostoistani entisen kollegan, joka työskentelee tällä hetkellä kyseisessä yrityksessä. Kyselin työkulttuurista ja ilmapiiristä, utelin palkkapolitiikkaa ja etuja. Pidin kuulemastani, vakuutuin ja täytin hakemuslomakkeen vielä samana iltana. Ilmoituksen lukemisesta oli kulunut ehkä kaksi tuntia.

Tiedän, että vasta muutama viikko sitten vannoin yrittäjän vapauden nimiin. Mutta sitten sattuma puuttui peliin. Kun vastaan tulee työtehtävä, jossa voin hyödyntää kaikkia vahvuuksiani, haastaa itseni ja oppia valtavasti uutta, intuitio karjuu nupit kaakossa suoraan korvaan, että tee nyt hyvä ihminen jotain!

Yllätän itsenikin ja rustaan hakemuksen alle puolessa tunnissa. Kun kirjoittaa ammatikseen, on hakemustekstin oltava virheetön ja sopivasti erilainen erottuakseen joukosta. Paineita siis on, eikä todellakaan ole varmaa, että lauseet lentävät paperille itsestään. Oman osaamisen sanoittaminen on vaatimattomille ja oma kehu haisee -hokemiin tottuneille suomalaisille muutenkin vaikeaa. Nyt oikeat sanat soljuvat paikalleen helpommin kuin koskaan. Sen täytyy olla hyvä merkki.

Tulen huomatuksi melkein sadan huippuhakemuksen pinosta, ja saan kutsun videohaastatteluun heti seuraavana päivänä. Pohdiskelen kysymyksiä pari päivää, sitten istun sohvalle ja asettelen läppärin sopivalle korkeudelle. Nauhoitan vastaukseni yksi kerrallaan.Uusi video tuhoaa aina edellisen, eikä editointimahdollisuutta ole, joten vastaus on saatava purkkiin yhdellä otolla. On yllättävän vaikeaa olla sekoilematta sanoissaan useamman minuutin ajan. Kahden tunnin jälkeen posket hehkuvat ja kainalot ovat kosteat. Katson videot vielä kerran läpi ja painan lähetä-nappulaa.

Viikkoa myöhemmin saan kutsun konttorille. Haastattelu menee hyvin, ajatusmaailmat tuntuvat kohtaavan, tässä tiimissä voisin varmasti viihtyä. Vielä on edessä kotitehtävä, jota varten kahlaan yli 300 sivua tekstiä ja tiivistän ne muutamaan lauseeseen. Olen ylpeä itsestäni ja tyytyväinen lopputulokseen. Sitten alkaa odotus. Sillä asiaan luvataan palata pian, kävi miten kävi.

Olen aamusta iltaan kuin tulisilla hiilillä. Vilkuilen vähän väliä puhelinta ja tarkistan kymmeneen kertaan, että olen varmasti lähettänyt sähköpostin ajallaan ja liitteen kera. Leposyke on jatkuvasti hieman koholla, ja keksin koko ajan lisää syitä, miksi puhelin ei vieläkään soi.

Tilanne muistuttaa erehdyttävästi deittailua. Jos puhelin ei soi, eikä viestiä kuulu, miten se pitäisi tulkita? Onko kiinnostuksen kohde kiireinen vai eikö hän vain ole riittävän kiinnostunut minusta? Olenko hänelle varavaihtoehto, johon otetaan yhteyttä vasta, jos ykkönen ei ole saatavilla? Sanoinko jotain väärää, vai jätinkö sanomatta jotain tärkeää? Eivätkö kemiat kohdanneet riittävällä tasolla, oliko joku toinen vielä minuakin parempi tyyppi?

Iltaisin olen uupunut. Soittoa ei tänään(kään) tullut – ehkä se tulee huomenna. Hengitän syvään, sisään ja ulos. Mieleni tekee kaivautua talviunille ja nukkua seuraavaan kevääseen. Yritän harhauttaa pääkopassani kiertävän loputtoman luupin pois radaltaan. Suljen tietokoneen, kokkaan, tanssin itseni hikeen, paistan pellillisen joulutorttuja, kahlaan läpi koko viikon hesarit, keskityn kuoroharjoituksiin ja uppoudun syvällisiin keskusteluihin. Piilotan kännykän sohvatyynyn alle, sillä en halua sen muistuttavan puhelusta, jota edelleen odotan.

Ehdin jännittää, tuskailla ja maalailla piruja seinille neljän vuorokauden ajan, kunnes puhelin viimein soi. Soittajan äänensävy on ystävällinen ja empaattinen, ja siitä on helppo päätellä, mitä tuleman pitää. Viesti on kääritty oikeaoppisesti hampurilaispaperiin, ja negatiivisen uutinen on kuorrutettu molemmin puolin positiivisella palautteella. On mieluisaa ja mielettömän mukavaa kuulla, että persoonani on ihastuttanut, ja että osaamiseni on juuri sitä, mitä haettiin, mutta tällä hetkellä kehuista ei olkapääksi ole. Hopeamitalia ei tässä kilpailussa jaeta.

Pystyn pitämään ääneni vakaana ja mieleni rauhallisen reippaana. Kiitän mahdollisuudesta ja pyydän olemaan yhteydessä, jos vastaavia paikkoja avautuu jatkossa. Pääasia, että asiaan on nyt on saatu ratkaisu, eikä välitilassa tarvitse enää rimpuilla. Vasta puhelun jälkeen annan tunteiden tulla ja valua pitkin poskia.

Muistelen, kuinka monelle olen kertonut aikeistani. Lopetan laskemisen kymmenen kohdalla ja kiroan naiivin avoimuuteni. Heille jokaiselle joudun nyt raportoimaan, että tässä kävikin näin. Nolottaa.

auringonlasku

Pettymyksen aalto velloo vatsassani vieläkin, mutta tiedän, että muutaman päivän kuluttua osaan arvostaa positiivista palautetta ja valinnan perusteita eri tavalla. Voi hyvinkin olla, että pääni päällä mustana möllöttävällä myrskypilvellä on hehkuva hopeareunus. Juuri nyt tilanne kuitenkin vaatii viiniä, onhan sentään perjantai.

Meri on täynnä kaloja, ja uusi mato kiemurtelee jo koukussa. Otetaanpa siis sille, cin cin!