ajattelin tänään

Matkalla kirjailijaksi – pitkä päivä ruokakuvauksissa

/ piapas / 1 kommentti

Mitä sanoisit, jos kuitenkin lisättäisiin reseptien viereen ruokakuvat? Tuijotan typertyneenä läppärin näyttöä ja luen sähköpostiviestin kolmannen kerran. Kustantaja ehdottaa, että kuvauspäivä varattaisiin syyskuulle, että minä kokkaisin ja stailaisin, he hoitaisivat kirjaan valikoituneiden kolmentoista reseptin kuvaamisen. Ensimmäinen ajatukseni on ei. En halua, enkä osaa.

ruokaystävät kirjan kuvaukset

En ole tekemässä keittokirjaa stailattuine ruokakuvineen vaan matalan kynnyksen opusta, joka kannustaa yhdessä syömiseen. Kirjaa, joka on tyylitelty, joka istuu käteen ja joka on yksinkertaisen kaunis. Reseptit eivät ole pääosassa, yhdessä syöminen on. Siksi maalaan mieleeni yhden iltapäivän ajan uhkakuvia kirjasta, jota en halua tehdä ja vastaan kustantajalle kipakkaan sävyyn. En pidä ajatuksesta, sillä se on ristiriidassa alkuperäisen idean kanssa ja antaa liikaa painoarvoa reseptiikalle. Jos haluaisin tehdä keittokirjan, tekisin keittokirjan, puhisen ja lähetän vastauksen.

Saan paluupostissa empatiaa sekä  hyvät perustelut ruokakuvien puolesta, mutta päätän nukkua yön yli ennen kuin jatkan keskustelua.

Seuraavana päivänä otan etäisyyttä ja katson tilannetta ulkopuolisen silmin. Minua alkaa naurattaa. Olen istunut pöydän toisella puolella 11 vuoden ajan, ehdottanut kirjailijalle kautta rantain muutoksia kirjan ulkonäköön, yrittänyt varovasti ohjata sopivampaan suuntaan ja tarvittaessa suostutellut päättäväisin äänenpainoin toisenlaisia kuvia, uudenlaista kantta, parempaa paperivaihtoehtoa ja yksinkertaisempaa taittoa. Jotkut ovat ottaneet ehdotukset avosylin vastaan, mutta toiset ovat asettuneet poikkiteloin ja hyväksyneet muutokset vain pitkin hampain. Omasta esikoisesta ja siihen liittyvistä mielikuvista on vaikea päästää irti. Lopussa kaikki ovat olleet poikkeuksetta tyytyväisiä, myös ne, jotka aluksi puhisivat tai saattoivat marssia paikalta ovet paukkuen. Ja nyt minä olen hypännyt pöydän toiselle puolelle puhisemaan. Päätän suostua, kävi miten kävi.

ruokaystävät kirjan kuvaukset

Kolmentoista reseptin kokkaaminen kuvausta varten ahdistaa kuitenkin sen verran, että päädymme lopulta kompromissiin. Minun ei tarvitse huolehtia kuin siitä, että ruoka on ajallaan valmista. Valokuvaaja tuo mukanaan rekvisiitan, astiat ja kuvaustaustat. Ja mikä tärkeintä, hoitaa myös simppelin stailauksen. Sovimme kuvaukset syyskuun puolivälin tienoille. Varaan työhuoneelta perjantai-illan valmisteluille ja koko lauantaipäivän kokkaamiselle ja kamerahommille.

Pari päivää ennen kuvauksia alkaa jännittää. Vatsa pyörähtää sekaisin tämän tästä ja pää humisee täynnä ostoslistojaja minuuttiaikatauluja. Olen kuvannut kokkauksiani vuosien ajan, mutta vain omiin tarkoituksiini. Nyt kuvat painettaisiin paperille kirjaan, joka saattaa päätyä tuhansien ihmisten käsiin Suomessa ja ulkomailla. Vähemmästäkin hirvittää. Onneksi olen valinnut kirjaan vain tukun rakkaimpia luottoreseptejäni, jotka osaan kokata vaikka silmät suljettuina.

ruokaystävät kirjan kuvaukset

ruokaystävät kirjan kuvaukset

ruokaystävät kirjan kuvaukset

Keskiviikkona juna tuo minut Helsinkiin. Käyn tekemässä työhuoneella inventaarion ja listaan paperille kaiken, mitä kaupasta pitää viikonloppua varten hankkia. Torstaina kannan keittiöön kokkausviinit ja kassillisen kuiva-aineita sekä pullollisen samppanjaa. Se avataan, kun viimeinen kuva on saatu purkkiin. Perjantaina vaeltelen varsinaisen työpäivän jälkeen ruokakaupassa reilun tunnin ajan, vaikka yritän olla tehokas. Sitten kannan painavat kauppakassit työhuoneelle, kuuntelen äänikirjaa ja kokkaan sen minkä etukäteen voin.

Kiehautan linssikeiton, paloittelen lohen ja valmistan pastramin, pilkon kasvikset valmiiksi, irrottelen granaattiomenan siemenet, paistan suolaisen piirakan, teen sämpylätaikinan ja jätän puolukkapossetit jääkaappiin jähmettymään. Suklaapopcornit joudun tekemään kahteen kertaan, sillä ensimmäisen erän mikropoppareita onnistun käräyttämään. Olen unohtanut ostaa oliiviöljyn, joten joudun siirtämään artisokkatahnan sekoittamisen lauantaille. Puoli kahdeltatoista siivoan ja lähden kotiin nukkumaan. Uni tulee puoli yhdeltä yöllä.

Lauantaiaamuna kierrän vielä kaupan kautta ja kerään koriini jäätelöä, kokonaisina säilöttyjä tomaatteja, lisää tuoreita yrttejä sekä leipää. Työhuoneella pujotan essun päälleni, solmin nauhat vyötärölle, vedän villasukat jalkaan, nostan läppärin ikkunalaudalle ja järjestelen raaka-aineet eteeni. Kun valokuvaaja kurvaa taksilla oven eteen hieman yhdeksän jälkeen, minä hikoilen jo hellan ääressä. Tästä se alkaa, ensimmäinen kuvauspäiväni koskaan!

ruokaystävät kirjan kuvaukset

ruokaystävät kirjan kuvaukset

ruokaystävät kirjan kuvaukset

Kahteentoista mennessä on kuvattu melkein puolet resepteistä. Jalkoja särkee, sillä kivilattialla on kova seistä. Olisi pitänyt valita villasukkien sijaan lenkkarit tai terveyssandaalit. Avaamme punaviinin ja syömme lounaaksi tuntia aiemmin kuvatun pastan jämät. Katson kaaosta ympärilläni ja naureskelen itsekseni; minua tuskin kelpuutettaisiin ammattilaiskeittiöön. Jälkiruuaksi lusikoimme annokset puolukkapossettia ja sitten jatkamme töitä.

Kuvat valmistuvat yksi kerrallaan. Kun ruusukaalit kypsyvät uunissa tai tomaattisoosi porisee pannulla, käyn vilkaisemassa, millaisia astioita kameran eteen on aseteltu, mutta muuten annan kuvaajalle työrauhan. Luotan hänen ammattitaitoonsa täysin. Sini näyttää läppäriltä ensimmäisiä nopeasti käsiteltyjä versioita, ne ovat yksinkertaisen kauniita. Kolmen jälkeen juoksen esiliina päälläni läheiseen kalakauppaan hakemaan jättikatkaravunpyrstöjä. Kuvauspäivä on viimeistä reseptiä vaille valmis.

Viittä vaille neljä korkkaamme samppanjan, nostamme jalat ylös ja huokaisemme. Urakka on takana. Siivoamme vasta, kun lasit on juotu tyhjiksi.

ruokaystävät kirjan kuvaukset

ruokaystävät kirjan kuvaukset

Illalla saapuvat ystävät. Olen kutsunut heidät yhteiseen pöytään, jotta kuvattuja ruokia ei tarvitsisi heittää menemään. Yksin tai edes kaksin määrästä olisi ollut mahdoton selviytyä, eikä kaikkea olisi voinut pakastaakaan. Kaadan laseihin viiniä, kuuntelen kuinka mikro hurisee taustalla ja hellalla kiehuu siskon tuoma gluteeniton pasta. Istumme ison pöydän ympärille ja skoolaamme. Olkoon tulevaisuus täynnä samankaltaisia kohtaamisia, yhdessä syömistä, yhteisiä illallisia ja ystävien halauksia!

Sini Kramer Ruokaystävät

Olen kotona yhdeltätoista. Rättiväsyneenä, mutta tyytyväisenä. Ruokaystävät on taas askeleen lähempänä julkaisemista. Se saattaa olla käsissänne jo kahden kuukauden kuluttua. Kääk. Perhoset lehahtavat lentoon vatsan pohjalta ja adrenaliini pitää minut hereillä  vielä pari tuntia. Elämä on ihmeellistä.

Viimeinen kuva: Sini Kramer

Haluanko sitä, mitä tarvitsen?

/ piapas / Jätä kommentti

Jokin aika sitten silmiini osui Juliaihmisen kirjoitus, jossa pohdittiin rahankäyttöä sekä siihen liittyviä haluja ja tarpeita. Julia Thurén oli listannut asioita, joihin hänen tekisi mieli upottaa pennosensa ja verrannut niitä hankintoihin, joita oikeasti tarvitsee. Listat olivat kovin erilaisia. Myöhemmin huomasin myös Satu Rämön pohtineen samaa ilmiötä omassa blogissaan. Aihe jäi pyörimään mieleeni päiväkausiksi ja lopulta päätin itsekin osallistua keskusteluun. Pelkkä tavarataivaan haaveiden lista jäi lyhyenlännäksi, joten lisäsin omaani myös muita haikailemiani asioita, joita ei välttämättä rahalla saa.

mitä haluan mitä tarvitsen

Himoitsen ja haluaisin..

..hankkia mökille uusia vanhoja kalusteita. Vaikka pärjäämme nykyisilläkin mööpeleillä, haaveilen pitkästä ruokapöydästä, ajan patinoimasta emännänkaapista ja jykevästä lipastosta tai senkistä, johon saisimme kaikki rytkymme piilotettua. Emännänkaapin ovien taakse olisi ihanaa järjestellä kirpputoreilta haalimani lautaset ja lasit. Sinne mahtuisi myös kuvausrekvisiitta, joille ei ole muuten mökkikeittiössä käyttöä sekä pieni kokoelma keittokirjoja, jotka nyt seilaavat siellä täällä pienen tuvan pienillä pöydillä. Vanhat lattialankut odottavat varastossa parempia aikoja, sellaisia, jolloin ehtisimme poistaa vanhat maalit niiden pinnasta ja nikkaroida niistä kaksi pitkää pöytää. Toisen sisälle ja toisen ulos. Tuolit onkin jo hankittuna.

..kesäauton, jolla huristella lähikauppaan ja naapurikaupunkien kirpputoreille. Kaaralla voisi körötellä katsomaan Pieksämäen seudun nähtävyyksiä ja ihailemaan lukuisia luontokohteita. Ja niitä yllä mainittuja kalusteitakin olisi nelipyöräisellä menopelillä helpompi metsästää. Moottoripyörän selässä kun ei kulje pienempikään huonekalu. Mikä tahansa auto kelpaisi, kunhan se kulkee ja on katsastettu. Vaikka mieluiten toki ajelisin kesäiltoina kuplavolkkarilla, ikkunat auki ja hiukset lempeässä tuulessa hulmuten. Mies vastustaa ajatusta, järkevämpi kun on.

..SUP-laudan, jolla voin lipua pitkin tyynen mökkijärven pintaa ilta-auringon värjätessä maiseman kullankeltaiseksi. En tiedä uskaltaisinko oikeasti rantaa pidemmälle, sillä pelkään syviä vesiä, mutta ajatus on ylitsepääsemättömän houkutteleva. Moni muukin on lähtenyt toteuttamaan suppailuhaaveitaan, sillä vielä vähän aikaa sitten verkkokaupoissa myytiin ei-oota. Ehkä ensi keväänä raaskin raottaa kukkaroni nyörejä ja hankkia itselleni uuden harrastuksen.

..matkustaa Happy Hamletiin. Tätä haluan ehkä kaikkein eniten ja joudun pitämään näppini sotilaallisessa kurissa, etten varaisi lentoja Ranskaan koronatilanteesta huolimatta. Pieni pala taivasta vetää puoleensa suuritehoisen magneetin lailla, enkä tiedä kuinka pitkään voin enää vastustaa kiusausta. Olisipa teleportti jo keksitty!

..uusia asiakkaita ja lisää rahaa. Raha ei tee onnelliseksi, tiedetään, mutta helpottaahan se elämää. Yrittäjänä elän jatkuvassa epävarmuudessa. Ja vaikka tilanne juuri nyt on hyvä, mikään ei takaa taloudellista turvaaa muutaman kuukauden tai puolen vuoden päähän. Sen osoitti katkerasti viime kevät, jonka ennätysmäinen myynti romahti yhdessä yössä, kun asiakkaat alkoivat perua tapahtumiaan ja ravintola-ala pakotettiin panemaan pillit pussiin.

..arvostusta somevaikuttajana. Olen jatkuvasti kateellinen kollegoilleni, heidän seuraajamäärilleen ja unelmaduuneilleen. Tiedän, ettei siinä ole mitään järkeä, mutta vaikka kuinka koetan sitä itselleni tolkuttaa, kateus ja riittämättämyys nostaa päätään. Ehkä sen kanssa pitää vain oppia olemaan, keskittyä omaan tekemiseen ja yrittää hyväksyä, että nämäkin tunteet kuuluvat asiaan. Tuskin nimittäin olen ainoa, joka kipuilee kateuden kanssa.

..laiskotella sohvalla ajattelematta yhtään mitään. Lötkötellä ilman, että takaraivo tekee tiliä tekemättömistä töistä tai että mieli muistuttelee likaisesta lattiasta tai kaaoksesta keittiössä. Yrittäjän arjessa viikonpäivät hämärtyvät ja viikonloppuisinkin tulee liian usein hoidettua hommia. Sekin on ihan ok, jos vain muuten muistaa levätä ilman huonoa omatuntoa.

..tuoretta pullaa. Vaikka muuten en makean perään ole, pullaa tekee mieli joka ikinen päivä. Onneksi lähikaupassa myydään paikallisten mammojen leipomia ihanan tahmaisia kierrepullia. Pussillinen niitä odottaa nytkin mökkikeittiössä. Olisikohan jo aika keittää päiväkahvit?

Oikeasti tarvitsen..

..ajan hammaslääkäriin. En muista, milloin olen viimeksi käynyt hammaslääkärissä. Ehkä kuusi vuotta sitten, ennen kuin valmistuin Helsingin yliopistolta ja hoidatin hampaani kuntoon YTHS:n hellässä huomassa. Hammaslääkärivisiitti on yksi elämän epämiellyttävimpiä asioita ja välttelen sitä viimeiseen asti, vaikka tiedänkin sen olevan tyhmää.

..turvallisuuden tunteen tämän kaiken epävarmuuden keskelle. Sitä kai se on lopulta se uusien asiakkaiden haaliminenkin, turvallisuushakuisuutta. Tiedän, että palkkatöissä olisi ainakin normaalitilanteessa helpompaa olla, mutta silti en vaihtaisi yrittäjän statustani mihinkään. Minulla on onneksi rinnallani peruskallio, insinöörimies, johon epätoivon hetkillä nojata ja turvautua.

..enemmän aikaa itselle ja tilaa luovalle ajattelulle. Ikuisena aikaoptimistina buukkaan kalenteriviikot täyteen tekemistä niin, että vielä iltaseiskaltakin usein istun läppärin edessä kännykkä kädessä. Pitäisi ehkä siirtyä käytäntöön, jossa viikossa on vähintään yksi arkipäivä varattuna vain olemiseen. Siirtää torstaina kesken jääneet hommat maanantaille ja pysyä kovana, kun asiakas yrittää sopia tapaamista perjantaille. Olikos se niin, että tuolla ylempänä kerroin haluavani lisää asiakkaita ja enemmän rahaa? OIkeasti arvostan vapaa-aikaani enemmän kuin seteleitä, joten tässä on taas yksi ryhtiliikkeen paikka.

..ystävieni seuraa silloin tällöin. Kuulostaa ehkä hassulta, mutta vaikka sosiaalisena introverttina nautin ihmisten kohtaamisesta, palautuminen sosiaalisista tapahtumista on hidasta. Siksi en jaksa juosta juhlissa, lounailla, lasillisilla ja dinnereillä joka päivä. Haluan tavata rakkaitani, mutta tarvitsen myös omaa aikaa, jolloin ei tarvitse kommunikoida kenenkään kanssa, eikä reagoida mihinkään.

..uuden moottoripyöräkypärän ja paremman ajohupun kylmille keleille. Nykyisen kypäräni ostin kuukauden kuluttua ensitapaamisestamme. Mies liikkui moottoripyörällä ja minun piti päästä kyytiin. Ostin potan mopoliikkeestä, kriteerinä puhtaasti hinta. Meteli kypärän sisässä on sen mukainen, ja korvatulpat ja vastamelukuulokkeet auttavat vain tiettyyn pisteeseen asti. Seuraava steppi hiljaisempaan kyytiin on kalliimpi kypärä. Myös kypärän sisään puettava paksumpi ajohuppu on halvin mahdollinen. Sen paksut saumat painavat ikävästi ja parin tunnin ajomatkan jälkeen päähän sattuu vielä pitkään. Molempien ostoprosessi vaatii aikaa, ahdistavan sovitusrumban ja jonkinmoisen setelinipun. Täytynee pitää silmät auki alennusmyyntien alkaessa.

..lisää kulttuuria elämään. Koronakevään jäljiltä kulttuurikiintiössäni on valtava vaje. Lähden ulkoiluttamaan museokorttiani heti, kun palaamme kaupunkiin – jos tartuntatilanne sen vain sallii. Kaipaan teatteria, konsertteja ja muita kulttuuririentoja ja haluan käyttää roposeni koronakurjuudessa rypevien taiteentekijöiden hyväksi.

..LIIKUNTAA! Kylmä totuus on, että olen jämähtänyt mökillä paikalleni. Pitkät kävelylenkit, virtuaalijoogat, tanssitunnit ja kotijumpat ovat jääneet täysin unholaan. Piha on niin pieni, että hyötyliikunnastakaan ei oikein voi puhua. Satunnaiset risusavotat, muutamat marjastusretket ja harvat haravointipäivät eivät missään määrin korvaa aktiivista hikoilua. Jyrkkä mökkipolku panee puuskuttamaan ja lyhyt uintipyrähdyskin hengästyttää. Pihakeinu, laituri ja riippumatto houkuttelevat hikoilua enemmän, joten tässä sitä nyt ollaan, suoraan sanottuna rapakuntoisena. Tarttis varmaan tehrä jotain?

mitä haluan mitä tarvitsen

Hämmennyin vähän itsekin siitä, miten erilaiset listani ovat. Näyttää siltä, etten erityisesti haaveile asioista, joita todella tarvitsen. Silmiä avaavaa ja jotenkin pysäyttävää – taidan tietää minkälaisia tavoitteita loppuvuodelle asetan. Miltä sinun listoiltasi löytyy?

Loma loppuu, mutta mökkikesä jatkuu!

/ piapas / 4 kommenttia

Elokuun yhdeksästoista. Koulut alkoivat viime viikolla ja kalenterin mukaan kesälomastakin on enää rippeet jäljellä. Ajatukset ovat ristiriitaiset. Mökillä on ihanaa, enkä juuri nyt olisi missään muualla mielummin. Kävin pari viikkoa sitten Helsingissä ja vaikka tuttujen kasvojen näkeminen livenä oli sekin ihanaa, tuntui kaupunki ankealta. Kaikkialla oli meteliä, kylmä merituuli ujelsi korvissa ja väentungos ahdisti. Toisaalta, kuten joka vuosi, odotan syksyä innostuneena. Ikuisena optimistina kävelen kohti uusia alkuja ja maailmaani kenties mullistavia käänteitä, sillä koskaan ei voi tietää mitä yllätyksiä elämällä on puun takaa tarjota.

loma loppuu

Työmielessä elokuu on käynnistynyt huomattavasti koronakevättä paremmin. Vielä heinäkuun alkupuolella ahdisti ja itketti melkein joka päivä. Olin varma, että en oikeasti osaa mitään, eikä kukaan koskaan enää palkkaa minua mihinkään. Ihailen mieheni kärsivällisyyttä, läsnäoloa ja sanavalintoja, joilla hän kerta toisensa jälkeen nosti minut epätoivon upottavista suonsilmäkkeistä. Nyt olo on kaiken itkun ja hammastenkiristelyn jälkeen toiveikas ja usko omiin kykyihin on vähitellen alkanut palata.

Varsinaiset lomat on tältä kesältä lötkötelty. Mökkikesä kuitenkin jatkuu niin pitkään kuin säidenhaltijat suovat ja moottoripyörällä liikkuminen on mahdollista. Varaava takka huolehtii lämmityksestä ja etätyöt hoituvat myös mökkimaisemista, kunhan koordinoimme videopalaverimme niin, etteivät ne osu päällekäin. Verkko on nimittäin edelleen huono, pitäisi varmaan vaihtaa operaattoria viimeistään ensi kesänä. Helsingissä piipahdamme silloin tällöin, mutta majaa pidämme toistaiseksi Pieksämäellä. Siirrämme työpisteemme pysyvästi kaupunkiin todennäköisesti vasta syyskuun loppupuolella, sillä toinen aalto ja kasvavat tartuntaluvut eivät varsinaisesti houkuttele palaamaan etelään.

loma loppuu

Kun päivän työt on tehty, kastelemme kasvimaan ja lämmitämme saunan. Illallisen aperitiivit nautitaan laiturilla, samassa paikassa pötköttelen kuuntelemassa äänikirjaa tai vain tuijottelen mykistävää maisemaa. Jos sataa, käperryn sohvannurkkaan neulomaan tai täyttelen japanilaisia ristikoita. Ikkunat voin pestä huomennakin.

Ensimmäinen kesä mökkiläisenä on ollut mahtava. Kahden vuokramökkikesän jälkeen tiesimme tavallaan mitä odottaa, mutta yllätyksiäkin on matkan varrelle mahtunut. Olemme tehneet havaintoja ja todenneet erinäisiä turhauttavia tosiseikkoja. Sen, että suunnittelu ja ideointi hoituu meiltä paremmin kuin toteuttaminen. Sekin on opittu, että listaamme mielellämme tekemättömiä asioita ja piirtelemme luonnoksia terassilaajennuksesta ja kesäkeittiöstä, ja saatamme puhua tuntikausia siitä, millainen laituri meille sopisi tai minkä väriseksi lattia maalattaisiin. Materiaalien valitseminen ja niiden ostaminenkin on helppoa, mutta se varsinaisen tekemisen aloittaminen, se on himputin hankalaa.

loma loppuu

loma loppuu

Tällä hetkellä nurkissa makoilevat maalipurkkien lisäksi keittiösaarekkeen liimapuulevyt ja pitkän pöydän rakentamista varten hankitut vanhat lattialankut. Maalinpoistoaine ja poistamiseen tarvittavat härpäkkeet on ostettu, mutta jotenkin ne maalit eivät siltikään ole irronneet lankuista itsestään. Terassi sentään on saanut laajennusosan, vaikka sitä ei täysin valmiiksi saatukaan puutavaran loppuessa kesken.

Olemme me jotain muutakin saaneet aikaiseksi. Heti ensimmäisellä mökkiviikolla väsätyistä viljelylaatikoista putkahtelee kesäkurpitsaa, porkkanaa ja kurkkua harva se päivä. Miehen rakentamasta kasvihuoneesta tuli niin hieno, että aion omistaa sille kokonaisen blogipostauksen, kunhan sato vielä vähän saa kuvauksellista väriä. Tonttia on raivattu omin, siskojen ja ystävien voimin niin, että komea sammaleiden peittämä kallioseinämä ei enää jää epämääräisen kuusikon varjoon. Rannan siistiminen on näkynyt viiveellä myös hyttysten määrässä. Mitä vähemmän pimeää pusikkoa, sitä vähemmän inisijöitä. Bonuksena ilta-aurinko pääsee nyt paistamaan saunan patiolle ja lämmittää paremmin kasvihuonettakin.

loma loppuu

Muutamaan mökkinaapuriinkin on ehditty tutustua, sillä kahden vuoden välein järjestettävä tieosuuskunnan kokous sattui sopivasti heinäkuulle. Ikuisena jännittäjänä vatsanpohja oli perhosia täynnä, kun kolkuttelimme naapurimökin ovella. Kaikki muut tuntisivat todennäköisesti toisensa ennalta, ja oli mahdotonta sanoa, miten uudet tulokkaat otettaisiin vastaan. Tunnelma oli kuitenkin välitön ja tarjoilu kääretorttuineen, tuoreine pullineen, louhisaarenjuomineen ja mansikkamehuineen runsas. Tutustumiskierroksella selvisi, että suurin osa oli asuttanut mökkiään jo vuosikymmeniä, jotkut jopa 60-luvun lopulta saakka. Meidät toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi näille rannoille. Tuli heti turvallisempi olo, jos tulee hätä, tiedämme, että apu on lähellä.

Myös postilaatikkoon viikonloppuisin itsestään ilmestyvän hesarin mysteeri ratkesi tiekokouksessa. Yksi mökkinaapureista pyöräilee aamuisin hakemaan kaikkien lehdet reilun kolmen kilometrin päässä olevata heittolaatikosta ja tipauttaa ne matkan varrella postilaatikoihin. Aamuntorkkuina kiittelimme kovasti ja lupasimme nikkaroida postilaatikoille yhtenäisen telineen, josta kuulemma oli jo pitkään ollut puhetta.

loma loppuu

Maanantaina, kun keräsin mustikoita tontin laitamilta, tuntui siltä, että pakahdun niille sijoilleni. Että tämä onni on tosiaan meidän ikioma. Että meillä on koko loppuelämä aikaa puunata, maalata, rakentaa ja nikkaroida, jos niin haluamme. Ja minusta tuntuu, että se on juuri sitä mitä nyt tahdomme ja tarvitsemme.