Joitakin viikkoja sitten toistaiseksi suurin asiakkaani soitti ja aloitti puhelun kertomalla, että nyt on vähän huonoja uutisia. Vatsaani valahti kuuma kivi, sillä osasin arvata, mitä tuo pahaenteinen lause piti sisällään. Yrityksen organisaatiota uudistettiin, eikä ulkopuolista tekijää enää tarvittu. Työtäni kehuttiin ja luvattiin suurin sanoin suositella – tummissa pilvissä oli sentään hopeaisena hohtava reuna. Puhelun päätyttyä lamaannuin täysin. Paisuttelin piruja ja maalailin mieltäni mustin siveltimenvedoin. Ensimmäinen ajatus, jonka aivoni pystyivät puhelun jälkeen muodostamaan kyseenalaisti kaikki aiemmat ratkaisuni. Tätäkö tämä yrittäjyys onkin?
Kahta viikkoa aiemmin olin ehtinyt hurrata sille, että toiminimeni tili ylitti ensimmäistä kertaa kymppitonnin haamurajan. Poksautin auki 40-vuotislahjaksi saamani samppanjapullon, jota olin säästellyt suurta juhlapäivää tai tärkeää tapahtumaa varten. Kymppitonnin kilahtaminen kassaan oli todellakin sellainen.
Ilo kupli lasissani ja lähti lapasesta sisälläni – se kutkutteli jalkapohjiani, lähetti lepattavia perhosia vatsaani ja onnellisuushormoneja hataraan päähäni. Dopamiini ryöpsähteli ja roiskui yli äyräiden. Itselleni varovaisesti asettamani ensimmäisen puolen vuoden tavoitteet olivat toteutuneet kolmen ensimmäisen kuukauden aikana. Jotain olin todennäköisesti tehnyt oikein.
Samaan syssyyn kilistelin myös blogin kasvaneille lukijamäärille. Vielä syksyllä 2018 huippulukemat kohosivat korkeintaan 7000 kuukausittaisen kävijän tuntumaan. Vuoden alussa muutoksen tuulet alkoivat puhaltaa toden teolla. Irtisanouduttuani päivätöistä minulla oli vihdoinkin aikaa keskittyä kirjoittamiseen, syventyä aiheiden ideointiin ja panostaa myös valokuvaamiseen ja kuvien viilaamiseen.
Mitä enemmän kuuntelen sydäntäni, mitä enemmän kirjoitan siitä, mitä mieleni päällä liikkuu, sitä enemmän teitä kertyy lukijakuntaan. Muutos näkyy, kuuluu ja tuottaa hedelmää, silä maaliskuussa tarinoitani tutkaili jo yli 12 000 silmäparia. Kiitos joka ikiselle, olette minulle suunnattoman tärkeitä!
Taputin itseäni olkapäille ja olin ylpeä siitä, mitä olin saanut aikaan. Ilon pirskahtelevat pisarat ja minun mittakaavassani isot onnistumiset hautautuivat kuitenkin mutaisimpaan maakuoppaan samassa sekunnissa, kun ensimmäinen isompi vastoinkäyminen taklasi minut tantereeseen takavasemmalta. Hetken tuntui siltä, että minusta ei ole mihinkään, en osaa mitään, eikä tekemiseni kiinnosta ketään.
Vuoristorata on vertauskuvana puhki kulutettu, mutta silti paras sana kuvamaan yrittäjän arkea. Jarrumiehiä ei näy ja vauhti huimaa välillä järkevintäkin päätä. Vastoinkäymiset kaatavat kanveesiin, niiltä tuskin voi kukaan välttyä. En ainakaan minä. Jyrkähkön pari tuntia kestäneen syöksyn jälkeen sisuunnuin, viskoin epävarmuuden rattaisiin asentamat kapulat kohti vesilintuja ja keräsin itsetuntoni rippeet kiroillen kasaan.
Hetken hengiteltyäni otin esiin Excelin ja pyörittelin lukuja edestakaisin. Vuoristoradan vaunu nousi nytkähdellen mäkeä ylöspäin. Lahjomattomat luvut puhuivat puolestaan ja salpaantunut hengitys alkoi hissukseen kulkea. Huomasin hyvin pian, että hätä ei ole tämän näköinen, ei, vaikka pudotus kuukausitasolla olikin yllättävän kova. Vaunun kivutessa kohti huippua tuntui siltä, että näin tämän piti mennäkin, sillä kaikella mitä tapahtuu, on tarkoitus. Kun yksi ovi sulkeutuu, on toisella mahdollisuus avautua. Kalenteriin vapautuu tilaa jollekin paremmalle, jollekin, joka auttaa minua urallani eteenpäin, jollekin, joka tuo elämääni vielä enemmän iloa. Minä pärjään, jos niin päätän. Suustani syöksyi perisuomalainen voimasana. Perkele.
Pari päivää myöhemmin istun opiskelukavereideni kanssa samassa pöydässä. Valmistumisestamme on kulunut 20 vuotta. Kuulumisten vaihtamisen yhteydessä käy ilmi, että meidän pienessä piirissämmekinm on kova tarve sisällöntuottajille. Yksi ja toinen lupaa palata arkena asiaan. Kotiin kävellessäni törmään hississä naapuriini, jonka sivulauseeseen tartun ja tarjoudun auttamaan myös hänen yrityksensä sisältöjen kanssa. Seuraavana päivänä sähköpostilaatikkooni tipahtaa muutama tarjouspyyntö. Untuvikon siivet kantavat sittenkin.
ps. Juttua kuvittavat potretit olen ottanut itse. Kamera säksätti jalustallaan muutaman sekunnin välein ja minä yritin poseerata. Kikatin kaksinkerroin kuvia selatessani, sillä kuudestakymmenestä ruudusta ehkä kaksi oli käyttökelpoisia. Kumpikaan niistä ei ole yllä olevien kuvien joukossa. Viitoittakoon kuvakavalkadi tulevia polkujani – ei tämä elämä niin vakavaa ole, yrittäjänäkään.
