Kymppitonnien kuukausi – terveiset yrittäjyyden vuoristoradalta

Joitakin viikkoja sitten toistaiseksi suurin asiakkaani soitti ja aloitti puhelun kertomalla, että nyt on vähän huonoja uutisia. Vatsaani valahti kuuma kivi, sillä osasin arvata, mitä tuo pahaenteinen lause piti sisällään. Yrityksen organisaatiota uudistettiin, eikä ulkopuolista tekijää enää tarvittu. Työtäni kehuttiin ja luvattiin suurin sanoin suositella – tummissa pilvissä oli sentään hopeaisena hohtava reuna. Puhelun päätyttyä lamaannuin täysin. Paisuttelin piruja ja maalailin mieltäni mustin siveltimenvedoin. Ensimmäinen ajatus, jonka aivoni pystyivät puhelun jälkeen muodostamaan kyseenalaisti kaikki aiemmat ratkaisuni. Tätäkö tämä yrittäjyys onkin?

Kahta viikkoa aiemmin olin ehtinyt hurrata sille, että toiminimeni tili ylitti ensimmäistä kertaa kymppitonnin haamurajan. Poksautin auki 40-vuotislahjaksi saamani samppanjapullon, jota olin säästellyt suurta juhlapäivää tai tärkeää tapahtumaa varten. Kymppitonnin kilahtaminen kassaan oli todellakin sellainen.

Ilo kupli lasissani ja lähti lapasesta sisälläni – se kutkutteli jalkapohjiani, lähetti lepattavia perhosia vatsaani ja onnellisuushormoneja hataraan päähäni. Dopamiini ryöpsähteli ja roiskui yli äyräiden. Itselleni varovaisesti asettamani ensimmäisen puolen vuoden tavoitteet olivat toteutuneet kolmen ensimmäisen kuukauden aikana. Jotain olin todennäköisesti tehnyt oikein.

Samaan syssyyn kilistelin myös blogin kasvaneille lukijamäärille. Vielä syksyllä 2018 huippulukemat kohosivat korkeintaan 7000 kuukausittaisen kävijän tuntumaan. Vuoden alussa muutoksen tuulet alkoivat puhaltaa toden teolla. Irtisanouduttuani päivätöistä minulla oli vihdoinkin aikaa keskittyä kirjoittamiseen, syventyä aiheiden ideointiin ja panostaa myös valokuvaamiseen ja kuvien viilaamiseen.

Mitä enemmän kuuntelen sydäntäni, mitä enemmän kirjoitan siitä, mitä mieleni päällä liikkuu, sitä enemmän teitä kertyy lukijakuntaan. Muutos näkyy, kuuluu ja tuottaa hedelmää, silä maaliskuussa tarinoitani tutkaili jo yli 12 000 silmäparia. Kiitos joka ikiselle, olette minulle suunnattoman tärkeitä!

Taputin itseäni olkapäille ja olin ylpeä siitä, mitä olin saanut aikaan. Ilon pirskahtelevat pisarat ja minun mittakaavassani isot onnistumiset hautautuivat kuitenkin mutaisimpaan maakuoppaan samassa sekunnissa, kun ensimmäinen isompi vastoinkäyminen taklasi minut tantereeseen takavasemmalta. Hetken tuntui siltä, että minusta ei ole mihinkään, en osaa mitään, eikä tekemiseni kiinnosta ketään.

Vuoristorata on vertauskuvana puhki kulutettu, mutta silti paras sana kuvamaan yrittäjän arkea. Jarrumiehiä ei näy ja vauhti huimaa välillä järkevintäkin päätä. Vastoinkäymiset kaatavat kanveesiin, niiltä tuskin voi kukaan välttyä. En ainakaan minä. Jyrkähkön pari tuntia kestäneen syöksyn jälkeen sisuunnuin, viskoin epävarmuuden rattaisiin asentamat kapulat kohti vesilintuja ja keräsin itsetuntoni rippeet kiroillen kasaan.

Hetken hengiteltyäni otin esiin Excelin ja pyörittelin lukuja edestakaisin. Vuoristoradan vaunu nousi nytkähdellen mäkeä ylöspäin. Lahjomattomat luvut puhuivat puolestaan ja salpaantunut hengitys alkoi hissukseen kulkea. Huomasin hyvin pian, että hätä ei ole tämän näköinen, ei, vaikka pudotus kuukausitasolla olikin yllättävän kova. Vaunun kivutessa kohti huippua tuntui siltä, että näin tämän piti mennäkin, sillä kaikella mitä tapahtuu, on tarkoitus. Kun yksi ovi sulkeutuu, on toisella mahdollisuus avautua. Kalenteriin vapautuu tilaa jollekin paremmalle, jollekin, joka auttaa minua urallani eteenpäin, jollekin, joka tuo elämääni vielä enemmän iloa. Minä pärjään, jos niin päätän. Suustani syöksyi perisuomalainen voimasana. Perkele.

Pari päivää myöhemmin istun opiskelukavereideni kanssa samassa pöydässä. Valmistumisestamme on kulunut 20 vuotta. Kuulumisten vaihtamisen yhteydessä käy ilmi, että meidän pienessä piirissämmekinm on kova tarve sisällöntuottajille. Yksi ja toinen lupaa palata arkena asiaan. Kotiin kävellessäni törmään hississä naapuriini, jonka sivulauseeseen tartun ja tarjoudun auttamaan myös hänen yrityksensä sisältöjen kanssa. Seuraavana päivänä sähköpostilaatikkooni tipahtaa muutama tarjouspyyntö. Untuvikon siivet kantavat sittenkin.

ps. Juttua kuvittavat potretit olen ottanut itse. Kamera säksätti jalustallaan muutaman sekunnin välein ja minä yritin poseerata. Kikatin kaksinkerroin kuvia selatessani, sillä kuudestakymmenestä ruudusta ehkä kaksi oli käyttökelpoisia. Kumpikaan niistä ei ole yllä olevien kuvien joukossa. Viitoittakoon kuvakavalkadi tulevia polkujani – ei tämä elämä niin vakavaa ole, yrittäjänäkään.

Ajatuksia aloittamisen pirullisesta vaikeudesta

Kirjoitan listoja. Ideoin, merkkaan muistiin ja ladon allekkain tekemistä odottavia tehtäviä. Tee tarjous, ehdota yhteistyötä, kysy lisätietoja artikkelia varten, laskuta edellinen kuukausi, soita puhelinoperaattorille, toimita tilitoimistoon tiliote, hahmottele blogiteksti, muistuta yhteistyökumppaneita olemassaolostasi, jatka kirjaidean kehittelyä – ja muista instata tänäänkin. Saan mielihyvää siitä, kun tekemiset järjestyvät paperille, ja pääni sisäinen sekamelska rauhoittuu hieman. Hyrisen tyytyväisenä, ja hetkellisesti on tehokas olo, vaikka tuloksena onkin vain yksi lista lisää. Muistikirjojen pino muistuttaa jo Pisan kohtalokkaasti kallistunutta tornia.

Vilkaisen nopeasti, mitä somessa tapahtuu. Selaan Facebookin ryhmiä, tsekkaan linkkarin ja katson instagram-stooreja. Osallistun tosi tärkeään keskusteluun, klikkailen kiinnostavia linkkejä, luen laajoja artikkeleita, ja kirjaan muistiin niiden synnyttämiä ideoita. Olen jo laskemassa puhelimen kädestäni, kun muutama notifikaatio pongahtaa näytölle. Kurkkaan vielä nämä, ajattelen, vaikka to do -lista kummitteleekin tarmokkaana takaraivossa.

Ja kas, pian onkin jo lounasaika. Lämmitän edellisenä päivänä kokattua pastaa, ehkä katson samalla yhden jakson YLEn uutta sarjaa Aikuisia. Seuraava jakso alkaa automaattisesti edellisen perään – ei kai tässä nyt niin kiire ole, ettenkö ehtisi, kestäähän yksi jakso vain parikymmentä minuuttia? Kun toinen jakso päättyy, suljen päättäväisesti selaimen ja avaan kalenterin. Katson kelloa ja tajuan, etten enää ehdi puoliakaan siitä, mitä ajattelin ja siirrän iltapäivälle merkitsemäni duunit seuraaville päiville. Sitten ryhdyn viimein töihin.

Neljässä tunnissa saan aikaan yllättävän paljon, koska on pakko. Kalmanlinja on tehokas motiivi. Huijaan itseäni, sillä oikeasti läppäri hilluu sylissäni iltayhdeksään saakka. Temppareiden ja Bachelorin lomassa teen homman sieltä, toisen täältä. Viimeisen sähköpostin lähetän kymmeneltä. Suljen vihdoinkin koneen ja keitän ison kupillisen teetä.

Saatan lykätä yksinkertaisen sähköpostin kirjoittamista ja lähettämistä tuntien ajan, vaikka lopulta kun työhön ryhdyn, on se taputeltu valmiiksi viidessä minuutissa. Haluaisin olla tehokkaampi ja saada aikaan enemmän. Jos todella aloittaisin työn tekemisen puoli kahdeksalta, jolloin joka tapauksessa olen jo hereillä, olisi pääosa hommista tehty ennen puolta päivää, eikä minun tarvitsisi käyttää yhteistä ilta-aikaa koneella kökkimiseen.

Tiedostan kaiken tämän, mutta silti en saa itseäni niskasta kiinni. Kuinka vaikeaa ensimmäinen askelen ottaminen voi oikein olla? Miten suuri on kynnys tarttua tekemiseen, kirjoittaa ensimmäinen lause tai ottaa puhelin käteen ja soittaa asiakkaalle? Sijaistekeminen on tuttua opiskeluajoilta, mutta totuinko tenttikirjojen välttelyyn niin, että sama tapa siirtyi työelämään?

Jopa siivoaminen kiinnostaa enemmän kuin kotikonttorihommat, ja se on minulta paljon sanottu. Tällä viikolla työnteko on sujunut kohtuullisen hyvin, eikä ole ollut tarvetta turvautua siivoamiseen. Ette usko, miten silti hävetti, kun ovikello tänään soi ja sen takana seisoi tuotenäytteitä toimittava tyyppi. Tiesin hänen piipahtavan iltapäivällä, mutta en ollut ajatellut, että hän astuisi kynnyksen yli, ottaisi kengät jalastaan ja kävelisi keskelle keittiön kaaosta, joka saumattomasti jatkui olohuoneen puolelle. Makuuhuoneen ovikin oli auki, sänky petaamatta, käytettyjen vaatteiden kasoja lattialla ja keskellä huonetta purkamaton matkalaukku, jonka uumenista lasketteluvaatteet ruokottomasti rönsyilivät. Viikonloppuna on pakko siivota.

Viimeksi eilen keskustelin kampaajan kanssa aloittamisen vaikeudesta. Hänen jälkikasvunsa oli saanut tarkkaavaisuushäiriö-diagnoosin ja kuulemma tämä meikäläisen meno kuulosti samanmoiselta. En kiellä, enkä myönnä, mutta pärjään ilman lääkärin paperiakin, ainakin toistaiseksi. Ei sinänsä ole ihme, että työpäivien rakenne hakee vielä muotoaan, sillä elän yrittäjän elämää vasta kolmatta kuukautta. Työaikaa, tehtäviä ja muita raameja ei enää määrittele organisaatio tai esimies, vaan kaikki on yksin minun vastuullani. Etsin aktiivisesti ratkaisuja itseni johtamiseen, mutta sopivien tapojen löytyminen vie aikaa ja se minun on pitkin hampain hyväksyttävä. Kärsivällisyys ei ole koskaan ollut hyveistäni suurin.

Myös tämän tekstin kirjoittamista lykkäsin kaksi päivää. Nyt se kuitenkin on vihdoin tässä, elävänä edessänne. Ajatukset siirtyivät mustaa valkoiselle hieman kömpelöin kirjaimin ja laahaavin lausein, mutta parempaan en juuri tänään pysty. Tästä on suunta vain ylöspäin. Niin ainakin toivon, ja suljen tietokoneen tältä päivältä. Kello on 22:52 ja teekattila on viimeinkin tulilla.

Mojova mustikkasmoothie eli mutinaa siitä, mitä minulle kuuluu

Moi, kiva nähdä pitkästä aikaa, mitä kuuluu, miten menee?

Jos kysymyksen esittää hyvä ystävä, tiedän, että hän kuuntelee vastaustani kiinnostuneena. Jos taas kysymyksen heittää heti kättelyssä kaveri, jota nään kerran vuodessa tai viidessä, hämmennyn. Mitä minun odotetaan vastaavan? Haluaako ihminen, jonka olen tavannut edellisen kerran vuonna 2013 yhteisen ystävän juhlissa todella tietää, kuinka neljä vuotta sitten menin naimisiin, erosin, kävin treffeillä, löysin rakkauden, tein liikaa töitä, irtisanouduin ja perustin yrityksen?

Olisiko hän kiinnostunut, miten minulla juuri nyt menee? Tahtoisiko hän kuulla, miten en saa nukuttua, millaista on yrittäjän arki ja miksi en vieläkään tiedä, mikä minusta tulee isona? Todennäköisesti ei. Siksi peitän todelliset kuulumiseni hymyn taakse ja vastaan, että eipä kummempaa. Same old, same old. Ja samalla olen varma, ettei tuo tyyppi edes muista, mitä se sama vanha tarkoittaa. Sitten vaihdetaan kasa muita kliseitä ja jatketaan matkaa.

mustikkasmoothie

Mihin meillä on niin kiire? Vai onko kyse kohteliaasta small talkista tai hätäpäissään suusta putkahtaneista sanoista? Ilmiö toistuu viikoittain erilaisissa pr-tapahtumissa ja pressitilaisuuksissa. Vastaan kävelee kollegoita, joita en kertaakaan ole livenä tavannut, mutta joiden kanssa olemme kohdanneet blogien kommenttikentissä ja somemaailman syövereissä. Moikkaan, esittäydyn ja pysähdyn vaihtamaan muutaman sanan.

Vaikka he eivät selvästikään muista minua, kysyvät he silti maireasti hymyillen, mitä minulle kuuluu? Kun ryhdyn vastaamaan ja kertomaan kuulumisiani ajatellen, että onpa tosi kiva kun kysyit, toinen alkaa näprätä kännykkäänsä ja häviää omiin ajatuksiinsa. Havahduttuaan tilanteeseen hän saattaa toivottaa mukavaa päivää, kääntää selkänsä ja jatkaa matkaansa eteenpäin. Jään seisomaan niille sijoilleni ja ihmettelen, mitä taas kerran tapahtui.

mustikkasmoothie

Kuulumisten kysymisestä on nähtävästi tullut jenkkityylinen heitto, johon ei edes odoteta vastausta. Fraasi, jota toistellaan tervehdyksen tapaan, lause täynnä tyhjää sisältöä. On turha alkaa selittämään, kuinka seuraavan päivän esiintyminen hirvittää tai että flunssa ei ota toetakseen, reissuakin pukkaa ja työkuviot ovat punaista lankaa vailla. Että mitäs sulle?

Tuppisuu, ujonpuoleinen ja varautunut suomalainen ei puhu, jos ei ole asiaa. Ehkä siksi on vaikea tottua teennäiseltä tuntuvaan tuttavallisuuteen. Introvertti on verkostoitumistilanteissa muutenkin mukavuusalueensa ulkopuolella. Kun yhtälöön lisätään vielä pakollisten fraasien koreografia, ei se tilannetta ainakaan helpota.

Siispä hyvä kollegani ja/tai lukijani, esitän sinulle pienen toiveen. Jos törmäämme joskus jossakin tapahtumassa tai tilaisuudessa, kysythän kuulumisia vain, jos olet kiinnostunut kuulemaan niistä? Kun saan katsekontaktin ja huomiosi hetkeksi, kerron luultavasti sinulle, että nyt juuri nyt hieman hermostuttaa. Saatan myös höpöttää häkeltyneenä pitkät pätkät siitä, kuinka en tunne täältä ketään, mutta siksipä onkin mukava tutustua. Sitten todennäköisesti hymyilen ja kysyn, miten sinulla menee.

mustikkasmoothie

Miten otsikossa mainittu mustikkasmoothie sitten liittyy kaikkeen tähän? Ei mitenkään. Tarkoitus oli kirjoittaa yksinkertainen reseptipostaus, mutta teksti jokseenkin karkasi käsistä ja lauseet lähtivät lennokkaasti lapasesta. Niin saattaa käydä, kun laskee sormet näppäimistölle ja antaa ajatuksen lentää. En hangoittele vastaan, mutta aion silti näyttää kaapin paikan. Tässä se tulee, mustikkasmoothien resepti.

Kevät saapuu kohisten, ja pakastin pursuilee edelleen edelliskesän marjasatoa. Surauta siis muikea mustikkasmoothie pitkän aamiaisen piristykseksi, ja näytä sinistä kieltä menneelle työviikolle.

Mustikkasmoothie

1 banaani
1 vihreä omena
(1 kypsä avokado)
2,5 dl jäisiä mustikoita
2 dl kauramaitoa
0,5 dl leseitä tai kaurahiutaleita
Pala inkivääriä
1/2 sitruunan mehu

Mittaa kaikki ainekset blenderiin ja sekoita suunmyötäiseksi smoothieksi. Sauvasekoitin ja syvä kulho toimivat yhtä lailla. Lisää nestettä, jos koostumus tuntuu liian paksulta ja hunajaa, jos kaipaat lisämakeutta. Mustikkasmoothiesta ovat kuluneet kliseet ja makeileva jenkkimeininki kaukana. Kaada siis lasiin suomalaista superruokaa ja nauti yksin tai mukavassa seurassa.

mustikkasmoothie

Aurinkoista viikonloppua armaat, palataan taas parin päivän kuluttua. Silloin huristellaan sähköpyörille pitkin lumisia tunturipolkuja!