Minua on helppo ilahduttaa. En tarvitse kymmenien ruusujen kukkakimppuja, en säihkyviä timanttisormuksia, siirappisia rakkaudentunnustuksia, salassa suunniteltuja yllätysmatkoja tai romanttisia kynttiläillallisia. Tietysti minä niistäkin ilahtuisin, heti kun ensihämmennykseltä ehtisin. Ensin ihmettelisin ääneen, että minulleko, minuako varten? Sitten punastuisin, enkä oikein tietäisi miten päin olla.
Suureellisiin huomionosoituksiin en ole tottunut, enkä niitä osaa edes kaivata. Tavaraa minulla on riittämiin, edellisistäkin olisi parempi päästä eroon. Mutta voi pojat ja tytöt, kuinka ilahdunkaan siitä, että joku jossain on kiireisen päivänsä keskellä ajatellut minua. Lähettänyt lyhyen viestin, tai vaikka vain pelkän hymiön. Ele on pieni, mutta sen merkitys on suuren suuri. Muutama merkki kännykän tai tietokoneen ruudulla kertoo, että olen jättänyt jäljen, että olen jollekin tärkeä.
Vielä enemmän sydänalassa läikähtää, jos joku kutsuu kylään kotiinsa tai kysyy lähdenkö seuraksi ravintolaan, kahville, lasilliselle, museoon, elokuviin tai vaikka oopperaan. Minä nimittäin lähden. Ja iloitsen siitä, että kerrankin minun ei tarvitse olla se, joka ideoi, suunnittelee, järjestää ja kutsuu.
Digitalisaation ja someaddiktioiden aikakaudella postiluukusta kolahtava kortti tai kirje on jättipotti. Mielen täyttää ihmetys siitä, että jollakulla on ollut aikaa istua alas, kaivaa lipaston laatikosta kynä ja paperia, ja kirjoittaa käsin ihan oikea kirje tai kortti. Kuori pitää avata hitaasti ja harkiten, niin, että paperi ei repeydy miten sattuu. Kirjepaperi tuntuu käsissä karhealta, käsin piirretyt kuulakärkikynän kaaret synnyttävät sanoja, joista kasvaa lauseita. Sydän sulaa pelkästä ajatuksesta.
Serotoniini syöksyy selkäpiihini myös silloin, kun huomaan, että blogin kommenttilaatikkoon on kolahtanut rivi tai kaksi. Kommentin sisällöllä ei ole niin suurta merkitystä kuin sillä, että tekstini on herättänyt halun osallistua keskusteluun. Sama juttu on muidenkin kanavien kanssa, joten pankaahan kommentoiden, ette aavistakaan kuinka paljon viestinne minulle iloa tuovat!
Uskon, etten ole ainoa. Siksi aion nyt petrata kaikessa tässä itsekin. Muistaa ystäviäni ja rakkaitani kirjallisin terveisin, kutsua kylään, kahville, lasilliselle ja elokuviin tuohon naapuriin. Lähettää viestin, kun ajattelen heitä – runoilla kirjeen, raapustaa kortin, ja ilahduttaa kuten itseäni toivoisin ilahduttavan. Sillä sen he ovat todellakin ansainneet.
Lupaan aloittaa jo tänä iltana. Sillä tämäkin päivä on ystävänpäivä.
************
Tärkein tässä jo tulikin, mutta tekstiä oikolukiessani ja asiaa tarkemmin ajateltuani, haluan poistaa alussa luettelemistani asioista romanttisen kynttiläillallisen, sillä olisihan sellainen oikeastaan erittäin mieluinen yllätys. Puunattu pöytä kauniisti katettuna, höyryävät padat, pari lasia viiniä ja vastapäätä maailman parasta seuraa. Kukkiakin saa pöydässä olla, mutta floristiksi ei tarvitse ruveta. Lähikaupasta ostettu tulppaanikimppu riittää vallan mainiosti. Ehkä sekin kaunis päivä vielä koittaa, toivossa on hyvä elää. Kun toive on nyt maailmankaikkeudelle tiedoksi saatettu (ja miehelle, joka tätä blogia kuulemma lukee, tiettäväksi tehty), voinkin varmaan jo alkaa valmistautua ihanaan iltaan kynttilöiden valossa!
