Valitettavasti valintamme ei tällä kertaa kohdistunut sinuun

Odotan puhelua. Soittoa, joka saattaa heittää haaveet kokopäiväisestä yrittäjänurasta ryminällä ikkunasta ulos. Tietoa siitä, olenko riittävän pätevä ja potentiaalinen, ja tuntuuko siltä, että olen se hyvä tyyppi, jonka kanssa koko tiimin kemiat kohtaavat. Minuutissa on sekunteja tuplamäärä, tunteja vuorokaudessa vähintään viisikymmentä.

Törmäsin työpaikkailmoitukseen somevirrassani. Pienen salapoliisityön jälkeen löysin verkostoistani entisen kollegan, joka työskentelee tällä hetkellä kyseisessä yrityksessä. Kyselin työkulttuurista ja ilmapiiristä, utelin palkkapolitiikkaa ja etuja. Pidin kuulemastani, vakuutuin ja täytin hakemuslomakkeen vielä samana iltana. Ilmoituksen lukemisesta oli kulunut ehkä kaksi tuntia.

Tiedän, että vasta muutama viikko sitten vannoin yrittäjän vapauden nimiin. Mutta sitten sattuma puuttui peliin. Kun vastaan tulee työtehtävä, jossa voin hyödyntää kaikkia vahvuuksiani, haastaa itseni ja oppia valtavasti uutta, intuitio karjuu nupit kaakossa suoraan korvaan, että tee nyt hyvä ihminen jotain!

Yllätän itsenikin ja rustaan hakemuksen alle puolessa tunnissa. Kun kirjoittaa ammatikseen, on hakemustekstin oltava virheetön ja sopivasti erilainen erottuakseen joukosta. Paineita siis on, eikä todellakaan ole varmaa, että lauseet lentävät paperille itsestään. Oman osaamisen sanoittaminen on vaatimattomille ja oma kehu haisee -hokemiin tottuneille suomalaisille muutenkin vaikeaa. Nyt oikeat sanat soljuvat paikalleen helpommin kuin koskaan. Sen täytyy olla hyvä merkki.

Tulen huomatuksi melkein sadan huippuhakemuksen pinosta, ja saan kutsun videohaastatteluun heti seuraavana päivänä. Pohdiskelen kysymyksiä pari päivää, sitten istun sohvalle ja asettelen läppärin sopivalle korkeudelle. Nauhoitan vastaukseni yksi kerrallaan.Uusi video tuhoaa aina edellisen, eikä editointimahdollisuutta ole, joten vastaus on saatava purkkiin yhdellä otolla. On yllättävän vaikeaa olla sekoilematta sanoissaan useamman minuutin ajan. Kahden tunnin jälkeen posket hehkuvat ja kainalot ovat kosteat. Katson videot vielä kerran läpi ja painan lähetä-nappulaa.

Viikkoa myöhemmin saan kutsun konttorille. Haastattelu menee hyvin, ajatusmaailmat tuntuvat kohtaavan, tässä tiimissä voisin varmasti viihtyä. Vielä on edessä kotitehtävä, jota varten kahlaan yli 300 sivua tekstiä ja tiivistän ne muutamaan lauseeseen. Olen ylpeä itsestäni ja tyytyväinen lopputulokseen. Sitten alkaa odotus. Sillä asiaan luvataan palata pian, kävi miten kävi.

Olen aamusta iltaan kuin tulisilla hiilillä. Vilkuilen vähän väliä puhelinta ja tarkistan kymmeneen kertaan, että olen varmasti lähettänyt sähköpostin ajallaan ja liitteen kera. Leposyke on jatkuvasti hieman koholla, ja keksin koko ajan lisää syitä, miksi puhelin ei vieläkään soi.

Tilanne muistuttaa erehdyttävästi deittailua. Jos puhelin ei soi, eikä viestiä kuulu, miten se pitäisi tulkita? Onko kiinnostuksen kohde kiireinen vai eikö hän vain ole riittävän kiinnostunut minusta? Olenko hänelle varavaihtoehto, johon otetaan yhteyttä vasta, jos ykkönen ei ole saatavilla? Sanoinko jotain väärää, vai jätinkö sanomatta jotain tärkeää? Eivätkö kemiat kohdanneet riittävällä tasolla, oliko joku toinen vielä minuakin parempi tyyppi?

Iltaisin olen uupunut. Soittoa ei tänään(kään) tullut – ehkä se tulee huomenna. Hengitän syvään, sisään ja ulos. Mieleni tekee kaivautua talviunille ja nukkua seuraavaan kevääseen. Yritän harhauttaa pääkopassani kiertävän loputtoman luupin pois radaltaan. Suljen tietokoneen, kokkaan, tanssin itseni hikeen, paistan pellillisen joulutorttuja, kahlaan läpi koko viikon hesarit, keskityn kuoroharjoituksiin ja uppoudun syvällisiin keskusteluihin. Piilotan kännykän sohvatyynyn alle, sillä en halua sen muistuttavan puhelusta, jota edelleen odotan.

Ehdin jännittää, tuskailla ja maalailla piruja seinille neljän vuorokauden ajan, kunnes puhelin viimein soi. Soittajan äänensävy on ystävällinen ja empaattinen, ja siitä on helppo päätellä, mitä tuleman pitää. Viesti on kääritty oikeaoppisesti hampurilaispaperiin, ja negatiivisen uutinen on kuorrutettu molemmin puolin positiivisella palautteella. On mieluisaa ja mielettömän mukavaa kuulla, että persoonani on ihastuttanut, ja että osaamiseni on juuri sitä, mitä haettiin, mutta tällä hetkellä kehuista ei olkapääksi ole. Hopeamitalia ei tässä kilpailussa jaeta.

Pystyn pitämään ääneni vakaana ja mieleni rauhallisen reippaana. Kiitän mahdollisuudesta ja pyydän olemaan yhteydessä, jos vastaavia paikkoja avautuu jatkossa. Pääasia, että asiaan on nyt on saatu ratkaisu, eikä välitilassa tarvitse enää rimpuilla. Vasta puhelun jälkeen annan tunteiden tulla ja valua pitkin poskia.

Muistelen, kuinka monelle olen kertonut aikeistani. Lopetan laskemisen kymmenen kohdalla ja kiroan naiivin avoimuuteni. Heille jokaiselle joudun nyt raportoimaan, että tässä kävikin näin. Nolottaa.

auringonlasku

Pettymyksen aalto velloo vatsassani vieläkin, mutta tiedän, että muutaman päivän kuluttua osaan arvostaa positiivista palautetta ja valinnan perusteita eri tavalla. Voi hyvinkin olla, että pääni päällä mustana möllöttävällä myrskypilvellä on hehkuva hopeareunus. Juuri nyt tilanne kuitenkin vaatii viiniä, onhan sentään perjantai.

Meri on täynnä kaloja, ja uusi mato kiemurtelee jo koukussa. Otetaanpa siis sille, cin cin!

5 kommenttia artikkeliin ”Valitettavasti valintamme ei tällä kertaa kohdistunut sinuun

  1. Häntä pystyyn! Tässä – kuin niin monessa muussakin asiassa ihmislapsen elämässä – asiat lopulta loksahtavat paikoilleen. Vaikka tämä juna meni, uusia tulee.

    Olen satunnainen lukijasi, mutta tyylisi hakee vertaistaan. Valintani osuu aika usein sinuun.

    Cin cin – ja kippis!

    • Kyllä se häntä tästä nousee, siitä jos jostain olen varma! Junan pilli viheltää jo jossain kaukaisuudessa, ja sen pääteasema on edelleen hämärän peitossa, mutta eiköhän se viimeistään alkuvuodesta selviä. Kiitos ihanasta viestistä, se tuli tarpeeseen. Kippis ja kivaa viikonloppua!

  2. Heippa; Tästä ei ehkä ole mitään hyötyä, mutta minä olen valinnut Sinut. Ymmärtääkseni blogeja on valtavasti. Muttä kuka jaksaa blogia, jossa kommenteissa vain kehutaan blogin pitäjää, ei koskaan ole eriävää mielipidettä tai ajatusten vaihtoa, vaan kaikki hehkuttaa, miten ”kaunis, ihana, lämmin jne” blogin pitäjä on. Minusta se on hömppää, enkä saa siitä itselleni mitään. Miksi siis sellaista lukisin?
    Sinun blogisi käsittelee monenlaisia asioita. Lukijana pohdin mielipiteitäni, innostun jostain resepteistä, välillä kirjasuosituksista, mietin omaa elämääni ja elämän asennettani ( ja pahus soikoon kirjoitustaitoani 😂). Kirjoituksesi siis antaa minulle paljon. Hyvää mieltä, mustaa huumoria ( näin olen kokenut ☺), ajatuksia elämästä, erilaisia mielipiteitä. Niin paljon saan kirjoituksistasi. Valitsen siis sinun bogisi.
    Ja joskus, joku antaa sinulle sen kultamitalin työelämässä. Ja jos, jostain omituisesta ja kummallisesta syystä näin ei tapahtuisi, niin olet ollut ainakin yhdelle lukijalle tärkeä. Tuskinpa olen ainoa.
    Toivon, että se kultareuna löytyy sinulle ainakin yksityiselämässä. Minä en osaa työelämän kiemuroita sisäistää, oma elämä kun on erilaista. Mutta sitä mieltä olen, että tuollainen elämänasenne yhdistettynä loistavaan kirjoitustaitoon…ei huono!
    Joten otetaan sille 🍾

  3. Voi, että miten tuttu tunne. Itse olen opettaja ja aika usein tuossa samassa tilanteessa. Tosin kieltävä vastaus tulee meidän rekryissä vaan sähköpostina tai kirjeenä. Eli jos ei pariin lähipäivään haastattelusta tule soittoa, tietää jo miten on käynyt.

    Itselläni on tosin jo pari kertaa ollut enempi se ajatus, että älkää nyt vaan soittako. Kun asuu nimittäin opettajakoulutuskaupungissa, on tarjonta pätevistä opettajista ihan valtaisa, niin pakko hakea kaikkea vakityötä. Mutta sitten kun on kuullut kouluista huonoa, niin ei oikeasti ees halua tulla valituksi, mutta pakko yrittää. Nyt tosin tiedän jo, että ensi keväänä jätän hakematta ne tietyt paikat, koska en ihan oikeasti sinne halua. Ja jos samassa paikassa on käynyt jo kolme eri kertaa haastattelussa, niin eiköhän tuo jo ole selvää, ettei minun persoonani vain heidän kouluunsa istu. Mutta sitten on toinen paikka, joka kiinnostaa ja ei kiinnosta. Joka olisi paikka kehittyä ja kehittää, mutta joka työllistäisi älyttömästi ja siksi pelottaa… Sille sanoin ei, vaikka vakkarihomma olisi ollutkin. Että kyllä tässä jokin kumma luotto on siihen, että asiat järjestyy ja miun reitti vakivirkaan on nyt vaan hieman mutkaisempi ja erilaisempi kuin odotin.

  4. Tuo on jo loistojuttu että erottuu tuollaisesta joukosta! Ja itsekin rekrytoivana esimiehenä totean, että välillä se ero kahden viimeisen kandin välillä on ihan olematon, eli molemmat voisi valita mutta toisen vaan voi. Eli vaikka tuntuisi hetken ettei kelpaa tai riitä, niin todellisuudessa monesti riittäisi ihan yhtä lailla kun paikan saavakin. 🙂 Sinulle on ehkä joku toinen tie nyt parempi ja tämä edesauttaa sitä..?

Kommentoi, kysy tai kerro tarina!

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.