Pakarat puutuneina nousemme moottoripyörän päältä. Mökki on jätetty muutamaksi viikoksi vesilintujen, muurahaisten ja ampiaisten armoille. Kotiovi naksahtaa auki, minä valtaan sohvan, mies istuu työpöydän ääreen punaiselle Ikean traktorijakkaralle. Alkaa tasainen näppäimistön takominen. Lounas korvataan jääkaapista löytyvillä tuotenäytteillä. Pakotan itseni unohtamaan auringon, avaan läppärin, painan kuulokkeet korviini ja keskityn uuden oppimiseen.
Puoli seitsemältä havahdumme vatsan vaatimuksiin. Pitkän päivän uuvuttamina haaveilemme valmiista pöydästä, valkoisista liinoista ja muutamasta lasillisesta italilaista viiniä. On vain yksi ongelma – maanantai-iltaisin Helsinki lyö lapun lähes jokaiselle luukulle. Kolkuttelemme kymmenien ravintoloiden virtuaaliovia, mutta turhaan, ne on vedetty tiukasti säppiin. Jotain kuitenkin löytyy: Treffipubiin voi aina luottaa. Myös kolmantena vuosipäivänä.
En tarvitse kiiltävää kultaa, en seitsemää ruokalajia, en edes rehevää ruusupuskaa. Paikallakaan ei ole niin väliä, sillä oikea seura, se riittää. Siinä me istumme, lähiöravintolan hämyisessä nurkkapöydässä, rasvakeittimen katkussa, välissämme asetelma kuihtuneita, hailakan vaaleanpunaisia neilikoita. Hänen silmäkulmiensa juonteissaan se sama sydämellinen hymy, johon päivälleen kolme vuotta sitten ihastuin.
Tuhannessa päivässä ja turvallisessa sylissä terävimmät kulmat ovat ehtineet hioutua huomaamattomiksi. Lämmin käsi puristaa varmalla otteella, ja kärsivällinen mieli, se kestää kovimmatkin kipuiluni. Kotona nukahdamme saman peiton alle, satakuusikymmensenttiseen sänkyyn jää puoli metriä tyhjää tilaa. Pärjäisimme puolikkaallakin.