Päivä, jolloin maailma pysähtyi

On viikkoja, jolloin mikään ei tunnu menevän suunnitelmien mukaan. Aamuja, jotka eivät käynnisty millään ja iltoja, joina huomaa tuntien loppuvan auttamattomasti kesken. Päiviä, joiden päällä roikkuu sankka sumu – niin tiheä, että suuntavaisto katoaa.

Castiglione falletto maisema

Sitten on niitä hetkiä, jolloin elämä heittää varoittamatta ilmaa halkovan kierrepallon, jota on mahdoton väistää. Syyskuun toiseksi viimeisenä torstaina viiletin kaupungilla tapaamisesta toiseen. Päivä oli täynnä iloa ja juhlaa, avajaisia ja tehokkaita työtunteja. Torstaiseen tapaan ehtoo päättyi kuorotreeneihin konservatorion kamarimusiikkisalissa. Kotiin polkiessa lauloin ääneen.

Kun kaarsin pyörävaraston eteen, vilkaisin kolmannen kerroksen ikkunoihin. Ne olivat pimeinä. Ihmetytti, sillä normaalisti tähän aikaan olohuoneesta loistaa lämmin ja kutsuva valo. Huomasin, että miehen pyörä oli poissa. Lähetin viestin ja kysyin mikä mahtaa olla meininki.

Parin minuutin kuluttua puhelin soi. Toisessa päässä oli tuntematon henkilö, joka kertoi mieheni kaatuneen pyörällä. Tämä ohikulkija oli löytänyt hänet makaamassa tieltä tajuttomana. Sydämeni löi tyhjää. Onnettomuuspaikka oli lähellä, eikä ambulanssi ollut vielä ehtinyt paikalle. En tiedä olenko koskaan polkenut niin lujaa.

käsi kädessä

Edelleen hämmästelen omia tunteita ja toimintatapojani. Yleensä ahdistun helposti, mutta todellisissa kriisitilanteissa en juurikaan panikoi tai hätäänny, vaikka sydän takoo kuin viimeistä päivää. Sen sijaan olen kylmän rauhallinen ja toimin määrätietoisesti.

Jalkakäytävällä istui shokissa oleva mies. Muisti pätki, eikä kukaan osannut sanoa, mitä oli tapahtunut. Ambulanssi saapui ja vei miehen mennessään. Minä talutin vääntyneen pyörän kotiin ja jäin sydän syrjällään odottamaan soittoa sairaalasta. Päässäni järjestelin asioita jo siltä varalta, että joudumme perumaan kauan odotetun Italian-matkan.

Kaksi vuorokautta myöhemmin istuimme koneessa matkalla Milanoon. Taakse jäivät kaksi unetonta yötä, kahden päivän tekemättömät työt ja tihkusateen tuoma harmaa taivas. Selvisimme lopulta suurella säikähdyksellä. Luojan kiitos päässä oli kypärä.

sestri levante aallonmurtaja

Kaksi ensimmäistä reissupäivää kyselin vartin välein tuntemuksia. Eihän huimaa, mikä on olo? Miestä selvästi vähän ärsytti jatkuva huolenpito, sillä mihinkään ei enää sattunut, vaikka kasvot olivatkin edelleen vähän turvoksissa ja silmät aurinkolasien alla sinipunaisen sävyjä täynnä.

Malpensan kentällä odotti bussi, joka kuljetti meidät Piemonten sydämeen. Edessä oli visiittejä viinitiloille, tryffelien metsästystä, ruokaa, juomaa ja aurinkoa. Juuri oikeanlaista ohjelmaa ja muuta ajateltavaa toipilaalle ja hänen ylihuolehtivaiselle seuralaiselleen.

ps. Nyt neljä viikkoa myöhemmin kaikki on jo hyvin. Pyörä kulkee entiseen malliin ja kaatumisesta on jäljellä enää hyvää vauhtia vaalenevat arvet. Jospa nämä kierrepallot meidän osaltamme olisivat hetkeksi tässä.

Lue lisää Italian-matkasta:
Viiniköynnöksiä ja tryffelinmetsästystä – patikointia Piemontessa
Patikoijan paremmat piknik-eväät

12 kommenttia artikkeliin ”Päivä, jolloin maailma pysähtyi

  1. Meilläkin on tuo koettu, tärsky auton kanssa. Se kypärä ja sairaalan ranneke ovat autotallin seinään naulattuna muistuttamassa, että joskus on pienestä kiinni. Pyörä kulkee edelleen, mutta pahimmilla keleillä ei onneksi enää aja, ei ole onneksi ihan pakko.

    • On pakko koputtaa puuta, ettei käynyt pahemmin, eikä autoja tullut vastaan. Pimeä tie ja tiedoton pyöräilijä olisi saattanut olla kohtalokas kombo. Jos sairaalan ranneke olisi tajuttu säästää, voisin naulata myös meidän seinään samanlaisen muistutuksen. Kiitos Sari, kun jaoit kokemuksesi!

  2. Nämä ovat niitä elämän julmia hetkiä! Luojan kiitos miehesi selvisi säikähdyksellä. Olen viivyttänyt pyöräilykypärän hankkimista, mutta tämän luettuani käyn kiltisti sen ostamassa nyt heti.

    • Oikein! Pyöräilykypärä on halpa henkivakuutus. Enää en yhtään harmittele, että maksoin omastani melkein satasen. Kypärä on joka sentin väärti.

  3. Heippa; Olipas tämän lukeminen yhtä vuoristorataa! Elin n 10 v takaisen tapahtumani, koin uudelleen tämän vuoden pyörtymiseni, tippakin tuli taaaaas silmään. Taidan olla herkkis 😄. Elämässä on asioita, jotka totaalisesti pysäyttävät, tulevaisuus pelottaa, kaikki meni kuitenkin hyvin. Jäljelle jää pelko, verikoe ei ole pelkkä verikoe, siellä voi ihan oikeasti olla jotain pielessä. Joukkotarkastus…se ei ole enää rutiinia. Pyörtyminen illalla…hyvä tuuri, pistin pääni sohvan pehmusteeseen. Onneksi ohitin puuarkun, puisen sohvan käsinojan. Pelästyminen iski vasta seuraavana aamuna, paniikkikohtaus ja ahdistus ja sitten lääkäriin.
    Joten. Nauttikaa elämästä, se on nyt. Ollaan kilttejä toisillemme ja jutellaan mukavia. Kun ihan oikeasti ei tiedä mitä voi tapahtua, eikä se katso ikää. Tänään on kaikki hyvin, nautitaan siitä.
    Olen hirmuisen onnellinen, että teillä on kaikki hyvin. Vaikka en sinua ja miestäsi tunne, niin voin kuvitella pelästymisesi. Kun itsellä on jotain, se on helpompaa. Mutta kun puoliso loukkaantuu se on vaikeaa, koettu sekin.
    Carpe diem!

    • Tuuria on ollut teilläkin matkassa ja hyvä niin. Toivottavasti sitä riittää myös jatkossa, vaikka kaikkea ei onnen varaan voikaan laskea. Liikenteessä varsinkaan ei turhia riskejä kannata ottaa, vaikka kuinka olisi kiire. Ja se kypärä, sen tärkeyttä en voi tarpeeksi korostaa. Kiitos mukanaelämisestä!

    • Onneksi. Teksti oli taannoin vielä liian lähellä tapahtunutta, toipumisaika tuli tarpeeseen. Nyt onnettomuutta voi jo katsoa ulkopuolisen silmin, vaikka tapahtumapaikan ohittaminen edelleen tekee pikkuisen pahaa.

  4. Voi kauhistus! 🙁 Pelottavaa, niin pelottavaa. Onneksi oli onni onnettomuudessa. Ja tosiaan, se kypärä, se taisi olla isossa osassa ettei käynyt pahemmin. Luojan kiitos, ettei käynyt! <3 Kaikkea hyvää, iloa ja valoa syksyynne!

Kommentoi, kysy tai kerro tarina!