Se oikea – urbaani legenda vai totisinta totta?

Taannoin kävin ystäväni kanssa pitkiä keskusteluja siitä, miltä rakkaus tuntuu ja miltä sen pitäisi tuntua. Pitäisikö lieskojen lyödä ja intohimon iskeä kipinää ensitreffien ensimmäisillä minuuteilla? Vai olisiko viisaampaa antaa ystävyyden kasvaa rakkaudeksi? Entä jos rakkaus roihahtaa ensisilmäyksellä, hiipuuko se hiillokseksi samalla nopeudella?

Menetänkö jotain tai jäänkö jostain paitsi, jos kukaan ei ole koskaan vienyt minulta jalkoja alta, kysyi ystäväni. Hän halusi niin palavasti kokea hullun ja raastavan rakkauden, että harkitsi jopa eroa tutusta ja turvallisesta kumppanistaan, johon oli sitoutunut vuosia sitten alttarilla.

pariskunta rannalla

Ajatustenvaihdon jälkeen jäin miettimään, onko elokuvissa, kirjoissa ja naistenlehdissä hehkutettu romanttinen rakkaus vain median luoma illuusio, jota kohti pyrkimällä sivuutamme hitaasti kumppanuudeksi kasvavan parisuhteen ja päädymme vaihtamaan parisuhdetta kuin paitaa? Pakasta voi aina napata seuraavan, kun vanhasta katoaa jännitys ja uutuudenviehätys.

Ja mistä voi tietää, että siinä se nyt on, se oikea, toinen puoliskoni, elämäni suurin rakkaus, tähtiin kirjoitettu, kauan kaivattu puuttuva palanen? Ehkä ärsyttävin vastaus tuohon ikuisuuskysymykseen kuuluu: sen vaan tietää. Tämä selvä. Mutta mitä, jos ei tiedäkään? Mitä, jos siksi oikeaksi osoittautuukin tyyppi, joka tuntuukin ensin vihonviimeiseltä ja täysin väärältä? Mitä, jos kiinnostus herää vasta viikkojen päästä? Onko suhde silloin jotenkin vähempiarvoinen, kuin se vuosisadan rakkaustarina, joka alkaa ryminällä ja jonka ensimmäisessä lauseessa todetaan, että tässä se nyt on, ihminen, jonka kanssa astelen alttarille ja perustan perheen.

Minä olen hitaasti lämpiävää sorttia. Saatan ihastua ihmisiin nopeasti, mutta rakastuminen on toinen juttu. Salama ei ole koskaan iskenyt kirkkaalta taivaalta, eivätkä galaksit ole räjähtäneet tapaamishetkellä. Vaikka kukaan ei koskaan olekaan saanut jalkojani veteläksi, pystyn aistimaan muutamassa minuutissa, onko kyseinen ihminen minun tyyppiäni. Enkä nyt tarkoita pelkästään deittailua, vaan uusia ihmisiä ylipäänsä.

tulppaanit

Kun 12 vuotta sitten istuin toista viikkoa uuden työpöytäni edessä, sisään asteli yksi kustantamon päälliköistä. Tulokkaat perehdytettiin talon toimintaan kierrättämällä heitä eri osastoilla ja minun oli määrä tavata myös kyseinen herra perehtyäkseni hänen toimialaansa. Mies tuli huoneeseen tapaamaan kolleegani ja samalla sopimaan tapaamisesta kanssani. Vielä täysin vieras tyyppi ehdotti aikaista aamua, johon minä reippaasti tokaisin, etten taida kyetä, tuona aamuna minulla todennäköisesti on krapula. Mies nauroi ääneen, sanoi ymmärtävänsä ja siirsi tapaamisen iltapäivälle.
Kun tapasimme uudelleen, hän kysyi, miten uskalsin puhua niin suoraan tuntemattomalle. Sanoin, että kuuntelin intuitiotani – elekielestä ja olemuksesta arvioin hänen olevan samalla kartalla.

Siltä minusta tuntui myös, kun kohta kaksi ja puoli vuotta sitten kohtasin nykyisen rakkaani. Istuin baaripöydän toisella puolella ja huomasin ajattelevani, että tuo ihminen tuossa, puoli tuntia sitten tavattu, tajuaa juttujani, nauraa niille, nyökkäilee ja jatkaa jouhevasti lausetta, kuin näkisi suoraan pääni sisään. Siirsin hänet välittömästi kategoriaan ”mun tyypit”. Vaikkei treffeistä alkaisikaan elämänpituinen rakkausmatka, tiesin, että illasta tulisi varmasti mukava.

Intuitio oli oikeassa, mutta liekit lämpenivät hyvin hitaasti. En todellakaan tiennyt heti. Jos olisin hokenut itselleni ”kyllä sen sitten tietää” -mantraa, olisin kävellyt onneni ohi. Ymmärsin olla takertumatta epäolennaisiin yksityiskohtiin, katsoa pidemmälle ja olla kärsivällinen. Se kannatti. Rakkaus ei räiskähtänyt roihuihin yhtäkkiä ja yllättäen, vaan lämpö levisi jäseniin pikkuhiljaa. Kuin varkain kiintymys kasvoi, ja nyt 27 kuukautta myöhemmin olen rakkautta täynnä, ehkä täydempi kuin koskaan ennen. Tuntuu kuin olisin tullut viimeinkin kotiin.

pariskunta rannalla

Tapoja rakastua ja rakastaa on monia. Minä en kaipaa korkealle leiskuvia liekkejä, en hetken huumaa, en jatkuvaa paloa, enkä intohimoa, johon hukkua. En usko jääväni mistään paitsi, vaikka kukaan ei ole sulattanut sydäntäni sekunneissa. Siirappiset ja yliromanttiset kohtaukset jätän mielelläni valkokankaille ja harlekiiniromaaneihin. Niiden sijaan haluan tuntea oloni turvalliseksi, halutuksi ja rakastetuksi, haluan höystää parisuhteeni arjen romantiikalla ja rakastaa myötä- ja vastamäessä. Räiskiköön rakkaus polttavia kipinöitään toisaalla, me käperrymme sohvan nurkkaan toistemme kainaloon – onnellisina.

17 kommenttia artikkeliin ”Se oikea – urbaani legenda vai totisinta totta?

  1. Oi miten kaunis kirjoitus, totta joka sana. Turvallinen, lempeä, hyväksyvä, kunnioittava, välittävä ja lämmin rakkaus on se, joka kestää. Sillä sellaisessa parisuhteessa elävällä on halua korjata suhdetta, pitää parisuhdepalavereja, miettiä missä me mennään – mitä sinä haluat, mitä minä, mitä me yhdessä? Sellaisessa parisuhteessa on hyvä olla silloinkin, kun intohimon lieskat eivät lyö valtoimenaan, vaan arki ja ruuhkavuodet kuluttavat. On aikaa ja kärsivällisyyttä odottaa että se pieni kipinä taas jossain tilanteessa roihahtaa liekkeihin. On hyvä olla, kun on se tunne, että tämä tässä on minun lempi-ihmiseni koko maailmassa.

  2. Olin tulossa kommentoimaan arvopostausta, jonka kommentin olin tahallisesti säästänyt EA:n jälkeiseksi. Mutta kommentoidaan se nyt sitten tähän, vaikka ei tekstiin sinällään liitykään.

    Penäsin aiemmin yhteisiä arvoja. Itselläni on mielessäni tietty kysymyspatteristo, jota käytän uusiin tuttavuuksiin. Mielestäni on sangen julmaa laittaa EA:ssa yhteen pari, jolla varsin tärkeät arvot eivät mene yksiin. Tähän perustan myös näkemykseni siitä, että ilmeisesti jopa asiantuntijoille riittää se, jos ikä, harrastukset, työ ja sensellaiset menevät edes vähän yksiin. Mutta oikeasti, arvot merkkaavat monesti aivan sairaasti siinä mielessä, että kiinnostuuko ihminen toisesta vai ei – tai lisätään, että näin ainakin itselläni. Olen joskus sanonut, että mitä minä teen ihmisellä, joka on minulle ehkä kiva, mutta ei muille. En mitään. Toisaalta tiedän, että jotkut pystyvät elelemään ihmisen kanssa, jolla on täysin toisenlaiset arvot kuin itsellä, mutta itse en pystyisi siihen. Kaikkia mielipiteet eivät ole kivoja samassa huushollissa.

    • Ihan samaa mietin eilistä EA-jaksoa katsoessani. Toisaalta täytyy muistaa, että EA:ssa ne ”sopivat” kumppanit on valittava ohjelmaan hakeneiden joukosta. Ja se joukko on kuulemani perusteella varsinkin miesten osalta aika suppea ja.. noh, tietynlainen.

      Kumppaneiden ei mielestäni tarvitse olla kaikista asioista samaa mieltä (itseasiassa on aika kamalaa, jos ovat) tai muutoinkaan samanlaisia, mutta ne kuuluisat arvot – tai ainakin tärkeimmät niistä – olisi syytä löytyä ainakin suurin piirtein samalta sivulta. Haastavinta ainakin itselleni on ollut omien arvojen tunnistaminen. Mutta EA:ssa luulisi, että asiantuntijat olisivat tässä oivallinen apu.

      • Hei; Mitäköhän tarkoittaa ” kuulemani perusteella” ja miehet ” tietynlaisia”?

        • On varmasti totta, että miehiä hakee ohjelmaan vähemmän ja siksi sopivia yhdistelmiä on rajallinen määrä. Muistan itse testejä täytellessäni, että piti harrastaa jonkinmoistakin itsekuria, ettei vastannut niin kuin haluaisi asioiden olevan, vaan kuten ne oikeasti ja rehellisesti ovat. Jostain olen lukenut, että suomalaisilla on tapana vastata kyselyihin positiivisen kautta. Eli jos kysytään esimerkiksi terveellisistä elämäntavoista, vastaamme helposti tavoitetilan mukaan, emme todellisuuden. Samoin saattaa käydä kasvokkain haastateltaessa, kun halutaan antaa itsestä paras mahdollinen kuva. Tässä saattaa olla selitys ohjelman parien eroavaisuuksiin tosielämässä. Korostettakoon, että tämä on täyttä spekulaatiota ja puhdasta arvailua, mitään faktaa minulla ei teille ole jakaa.

    • Tänä tuotantokautena olen itsekin ihmetellyt asiantuntijoiden valintoja. Yhteiset arvot ovat äärimmäisen tärkeitä. Itse prosessissa olleena tiedän, että koko tekijätiimi on sydämellään mukana ja tahtoo pareille pelkkää hyvää. En tiedä, mitkä perusteet valinoissa ovat painaneet, mutta tahalliseen julmuuteen en missään nimessä usko.

      On tärkeää toimia niin kuin itse näkee parhaimmaksi. Arvot edellä treffeille meneminen ei varmasti ole huono juttu, jos ne ovat kynnyskysymys, jota ilman parisuhdetta ei synny. Meitä on kuitenkin moneen junaan ja kaikille arvot eivät merkitse yhtä paljon, vaikka ehkä pitäisi.

  3. Ei ole tulivuoret purkautuneet eikä galaksit räjähtäneet. Jokunen tähdenlento ja Iridium nähty. Hyvä kuvaus sinulta, ”tuntuu kuin olisi kotiin tullut”.
    Hyväksytään, arvostetaan, kunnioitetaan, kuunnellaan, huomioidaan, hellitään, autetaan ja rakastetaan. Juuri sellaisena kuin minä olen. Ei kyseenalaisteta olemassaoloani, ei ulkomuotoa, mielipiteitäni kyllä, se on tervettä. Ei oteta toista itsestään selvyytenä. Muistetaan, että toinen ei ole ehkä rinnalla ikuisesti, ikää kun tulee. Huomataan kiittää ja pyytää anteeksi. Tämä riittää minulle. Se on minun rakkauttani, juuri hitaasti lämmennyttä, pysyvää. Ei räiskyvää, vaan turvallista ja luotettavaa. Jos tämän saisin pitää loppuelämäni, olisin maailman onnellisin tyttö.
    Ja tätä jauhan varmaan ärsyttävyyteen asti, mutta ikä tekee viisaammaksi. Olisinpa vaan tiennyt tämän 35v sitten. No enpä kuitenkaan
    olisi uskonut!😃
    Odotan mielenkiinnolla ensi tiistaita, mihin aiheeseen Pia pureudut. Ovat olleet niin mielenkiintoisia, ajatuksia herättäviä ja pitänyt omaa elämää miettiä. Hyvä hyvä!👍

    • Kauniisti kirjoitettu! Seuraavat kaksi viikkoa vietinkin lomalla kohteissa, jossa netti oli hankalasti saatavilla ja siksi tiistain rakkausputki ikävästi katkesi. Jospa jo ensi viikolla palataan ruotuun!

  4. Ihanaa Pia, kun kirjoitat muustakin, kuin ruuasta. Näitä pieniä tarinoitasi elämästä on niin huippua lukea.

    • Ihana palaute, kiitos! Lupaan kirjoittaa jatkossakin aiheesta ja sen vierestä, siitä mikä milloinkin tuntuu oikealta. 🙂

  5. No olen läpikotaisin analyytikko ja maailmani on älyllinen luonnotieteeliinen ja jäsennelty. Olen jo ikääntynyt ja elänyt 45 yhdessä ja samassa parisuhteessa – siis vaimoni kanssa. Oma kokemukseni ja havaintoni on, että ei ole yhtä oikeaa vaan joukko sopivia. En minäkään ole tuollaista hullantuvaa tai sekoavaa tyyppiä. Mä uskon, että romanttisten elokuvien tarinat toteutuvat tosielämässä harvoin ja on loogista, että voimakkaan tunnekuohun laantuessa saattaa olla pulmallista löytää uomia, joissa tavallinen arki ja kahnaukset sujuvat. Siitä, ole aivan samaa mieltä, että hengenheimolaisa on ja heistä valitsisin, jos olisi tavrvetta valita. Sitten tähän liittyy vielä seksi – henkilöiden libido. Miten paljon ja miten kiihkeästi seksi haluaa ja tarvitsee. Tämä komponetti ei kuitenkaan ole oleenkaan sama kuin tuollainen ”jalat alta” rakastuminen.

    • Olen samaa mieltä, elämässä on useita oikeita ja sopivia sekä niitä hengenheimolaisia, joihin yhteys syntyy huomaamattoman helposti. Viisasta puhetta muutenkin, voin allekirjoittaa joka sanan. Kiitos Jukka!

Kommentoi, kysy tai kerro tarina!