Vapaaehtoisesti lapseton vai itsekäs nautiskelija?

Lukioikäisenä suunnittelin, että 28-vuotiaana minulla olisi vähintään yksi lapsi, mieluiten kolme. Suunnitelma perustui oletuksiin ja mielikuvaan siitä, miten ihmiselo etenee. Rationaaliseen ajatteluun, velvollisuudentuntoon, ulkopuolisiin paineisiin ja ympäröivän yhteiskunnan odotuksiin, ei suinkaan vauvakuumeeseen tai lapsihaaveisiin. Järkeilin, että mitä nuorempana, sen parempi.

Joskus olen miettinyt, onko minussa jokin vialla, kun biologinen kello ei tikitä, eikä äidinvaisto puutu peliin. En huumaannu vauvojen tuoksusta enkä tempaudu vauvakuumeen vietäväksi. En osaa leperrellä, vaan puhun uudelle tulokkaalle kuin vertaiselle ihmiselle. Kun työkaverit kerääntyvät vierailulle saapuneen tuoreen äidin ja vauvan ympärille, minä lyöttäydyn seuraan, vaikka en tiedä mitä sanoisin. Onnea varmaankin ja että onpa se ihana. Nukkuu vaunuissa ja tuhisee.

äitienpäivä tulppaanit

Jos olisin toteuttanut suunnitelmani tai edes yhden niistä kolmesta, täyttäisi teini tänä vuonna kolmetoista vuotta. En ole koskaan varsinaisesti päättänyt olla hankkimatta lapsia, niitä vaan ei ole koskaan siunaantunut, ei tietoisesti, eikä vahingossa. 37-vuotiaana, kun jäin 11 vuoden parisuhteen jälkeen seisomaan nallina kalliolle, ymmärsin pian, että lapsia tärkeämpää minulle on hyvä parisuhde. Että voin olla täysin onnellinen, vaikka sukuni ei minun jälkeeni jatkuisikaan.

Useamman kuin kerran olen saanut kuulla lääkäreiltä, että kannattaisiko tehdä asialle jotain ennen kuin on liian myöhäistä. Halu hankkia lapsia ei ole kuitenkaan koskaan kasvanut riittävän voimakkaaksi, jotta olisin oikeasti tehnyt määrätietoisia peliliikkeitä perheen perustamisen eteen.

Muutama vuosi sitten tapailin herraa, jolla oli jo liuta kouluikäisiä lapsia. Ensimmäisillä treffeillä synkkasi niin hyvin, että päädyimme puhumaan tulevaisuudesta ja siitä olisiko hän valmis isäksi vielä kerran. Kerroin, että ensisijaisesti haen parisuhdetta, mutta en ehkä kuitenkaan halua sulkea mahdollista jälkikasvua pois pelistä. Hän oli samoilla linjoilla, mutta tuli myöhemmin toisiin ajatuksiin.

Ensimmäistä kertaa jouduin oikeasti miettimään, haluanko todella lapsia vai en. Tuona jouluna yritin eläytyä siskojeni rooleihin äitinä. Kuvittelin, että ne kaksi ipanaa, jotka möyrivät lattialla, kikattivat, kiljuivat, kiukuttelivat ja hymyilivät niin, että sydän suli, olisivatkin minun. Miltä minusta tuntuisi, millainen olisi elämäni? Vaikka pyörittelin ajatusta edestakaisin ja katselin pieniä ihmisenalkuja jokaiselta kantilta, en nähnyt itseäni luontevasti vanhemman roolissa.

Rakastan kummilapsiani ja siskojeni lapset ovat aarteita, joita ilman en osaisi maailmaa kuvitella. Rooli tätinä ja kummina kuitenkin riittää. En hetkeäkään epäillyt, ettenkö pystyisi tai tarvittaessa kasvaisi äidiksi, mutta omaehtoinen perheen perustaminen, vauva-arki ja sitoutuminen kasvatustyöhön 20 vuodeksi tuntui ja tuntuu edelleen vieraalta ajatukselta. Kirjoitin herralle pitkän kirjeen, jossa kerroin tuntemukseni. Hän kuitenkin päätti puolestani, ettei halua viedä minulta mahdollisuutta, mikäli muutankin mieleni.

Vaikka tapailusuhde päättyi, taakka putosi harteiltani. 39-vuotiaana ymmärsin, ettei minun tarvitse välittää yhteiskunnan normeista ja ympäristön luomista paineista. Voin kulkea omaa tietäni, kunhan olen sinut itseni ja päätöksieni kanssa. En ole viallinen, vaikka biologinen kello ei pauhaakaan korvani juuressa. Oli heti helpompi hengittää. Tulevaisuus säteili valoa ja uusia mahdollisuuksia.

äitienpäivä tulppaanit

Puolen vuoden kuluttua törmäsin diplomi-insinööriin, jonka hymykuopat hurmasivat minut ensimmäisellä tapaamisella. Neljänsillä treffeillä hän otti lapsiaiheen varovaisesti esiin. Kysyi, mitä ajattelen lapsista ja kertoi samaan hengenvetoon, ettei 99 prosentin varmuudella tule koskaan saamaan omia. Sanoi vielä, että ei halua lupaavasti versoavan suhteen kuihtuvan tämän takia, vaan on valmis tukemaan, jos haluan lapsen muulla tavoin.

Jo nuorempana päätin, että lapsi tulee, jos on tullakseen. Elämä antaa ja ottaa, me kellumme aalloilla mukana. Olin varma, etten halua ja sanoin sen myös ääneen. Puhuimme asiasta pitkään ja perusteellisesti. En uskonut kestäväni hedelmällisyyshoitojaksoja, adoption odotusta tai muitakaan vaihtoehtoisia keinoja. Olimme täysin samalla aaltopituudella. Halusin ja hyväksyin hänet sellaisenaan. Tein valintani täysin tiedostaen ja vapaaehtoisesti.

Tässä kohtaa katson ylöspäin ja nostan kunnioittaen hattua teille kaikille, jotka olette taivaltaneet lapsettomuushoitojen kivikkoisen polun tai olette vielä matkalla sille. En osaa mitenkään kuvitella, miltä teistä tuntuu. Tiedän myös, että siellä jossain on naisia (ja miehiä), jotka toivovat perhettä, mutta eivät vielä ole löytäneet kumppania, jonka kanssa sen perustaa. Jotka pohtivat jaksaisiko vauva-arkea yksin, ilman toisen tukevaa olkapäätä. Rohkeita, jotka ovat koko ikänsä haaveilleet äitiydestä ja uskaltavat siksi. Ajatukseni ovat luonanne erityisesti äitienpäivänä, lähetän lohdullista lämpöä, lempeitä ajatuksia ja voimia nykyisiin ja tuleviin koitoksiin.

Minun tieni kulkee kuitenkin toista reittiä.

Olen lapseton. Sana on vahva ja pitää sisällään oletuksen, että minulta puuttuu jotain, olen jotain paitsi. Ei minulta mitään puutu, ei ole aukkoa, joka huutaisi täyttymistä. Elämäni on täysi, vaikka minulla lapsia ei olekaan. Olenko siis itsekäs nautiskelija, kun olen ensin tahattomasti ajautunut ja myöhemmin vapaaehtoisesti valinnut lapsettoman elämän?

Jotkut sanovat, että elämän tarkoitus kirkastuu vasta lapsen myötä. Jokapäiväisestä arjesta tulee merkityksellistä. Saattaa hyvinkin olla, en osaa sanoa, kokemusta kun ei ole. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että perheettömän elämä olisi vailla merkitystä. Kahden lapsettoman aikuisen yhteisellä matkalla sisältöä riittää niin, että kaikkea ei voi mitenkään ottaa vastaan. Elämäntilanteiden vertaileminen ja vastakkainasettelu on turhaa, sillä jokainen elämä on yhtä tärkeä ja tarkoituksellinen, oli lapsia tai ei.

äitienpäivä tulppaanit

Tämä teksti on hautunut sisälläni jo vuoden ajan. Pieni ääni sisälläni arastelee edelleen ja kuiskii korvaan, ettei minun pitäisi julkaista juttua. Sillä enhän tiedä miltä tuntuu, kun oman lapsen kaipuu on niin kova, että sydämeen sattuu joka sekunti. En tiedäkään, mutta sen tiedän, että lapsettomuus ei tee minusta, eikä yhdestäkään naisesta vähemmän naista tai huonompaa ihmistä, eikä sen perusteella voi tuomita tai tehdä johtopäätöksiä kenestäkään. Koskaan ei voi tietää, millainen tarina lapsettomuuden taakse kätkeytyy, oli valinta tietoinen tai muiden syiden sanelema. Siksi kannattaa miettiä kahdesti, ennen kuin alkaa udella, painostaa, syyllistää tai osoitella sormella.

Voit ajatella, että kyllä minun mieleni vielä muuttuu, tai hehkuttaa, että elämässä ei ole mitään muuta niin mullistavaa kokemusta kuin vanhemmuus. Saatat myös sääliä minua, enhän koskaan tule kokemaan lapsen pyyteetöntä rakkautta vanhempaansa kohtaan. Ja mitä sitten kun olen vanha, kuka minusta pitää huolta, kun en ole jatkanut sukuani? Kaikki nämä reaktiot ovat sallittuja ja ymmärrettäviä, mutta silti pyydän, että pidät nämä viisaudet omana tietonasi. Olen kuullut ne moneen kertaan ja voin kertoa, ettei se sadas kerta muuta mieltäni tai saa päätäni kääntymään.

Ja mitä vanhuuteen tulee, en olisi siitä niin huolissani. Kukaan meistä ei tiedä, millaisessa yhteiskunnassa 40 vuoden kuluttua elämme. Ehkäpä vanhuksista hankkiudutaan järjestelmällisesti eroon, ennen kuin heistä tulee hyödytön taakka yhteiskunnalle tai lapsenlapsille. Ehkä seuranamme ovat ihmisen kaltaiset koneet, robotit, jotka huolehtivat heistäkin, jotka ovat yksin.

Sitä paitsi, en minä ole yksin. Vaikka minulla ei ole nyky-yhteiskunnan suosimaa ydinperhettä, on ympärilläni silti rakkaiden ihmisten lauma. Laajennettu perhe, jossa sisarukset, vanhemmat ja ystävät tukevat toisiaan. Verkko on vahva ja tunnesiteet voimakkaita. Olen onnellinen juuri näin, en tarvitse ulkopuolisia tahoja sanelemaan elämäni ehtoja.

vapaaehtoisesti lapseton

Toivotan hyvää äitienpäivää jokaiselle äidille, teette mittaamattoman arvokasta työtä. Voimia ja virtuaalirutistuksia äitiydestä haaveileville, tyhjää syliä sureville, onnellisille odottajille ja etenkin niille oman tien kulkijoille, jotka joutuvat jatkuvasti selittelemään valintojaan tutuille ja tuntemattomille. Ette ole yksin.

66 kommenttia artikkeliin ”Vapaaehtoisesti lapseton vai itsekäs nautiskelija?

  1. ”Jokainen elämä on yhtä tärkeä ja tarkoituksellinen, oli lapsia tai ei”, tässä olet aivan oikeassa. Aivan mielettömän hyvin kirjoitettu, tykkäsin. Itse olen kokenut lapsettomuushoidot, rankkaa se oli sitä ei voi kieltää.
    Olen seuraillut sinua EA ajoista alkaen ja nyt ensimmäistä kertaa kommentoin.

    • Nöyrä kiitos ja kumarrus, Mardy. Kiva kun jätit puumerkkisi ja mahtavaa, että olet edelleen matkalla mukana. <3

  2. Ihailen aitouttasi entistä enemmän tämän luettuani. Olet selkeästi pohtinut asiaa hyvin ja olet sinut elämäsi kanssa – tätä ei todellakaan voi sanoa kaikista perheellisistäkään.

    Itsekin aikoinani kamppailin asian kanssa, en ole ollut vauvakuumeilija ja jostain syystä vastustan vähän normeja, joten tiesin aina etten ainakaan ennen 30v lapsiasiaa edes ajattele. Noin 35v tapasin nykyisen mieheni ja esikoisemme päätti käyttää ainoan tilaisuutensa ja teki meistä kahdesta 35+-ikäisestä vanhemmat, me itse emme siinä vaiheessa sitä päätöstä ehkä olisi osattu tehdä. Nyt on täydellistä näin, mutta ymmärrän aivan täysin myös sen että onnellinen voi ja pitää olla juuri sillä omalta tuntuvalla tavalla. <3 Hieno ja avoin teksti!

    • Kuulostaa kohtalolta, noin sen varmasti pitikin mennä. <3 Kiitos kun jaoit tarinasi! Tavallaan elämä päätti minunkin puolestani, eikä minulla ollut lopulta mitään päätöstä vastaan. Elämää ei voi eikä pidä käsikirjoittaa, kierrepallo lentää kuitenkin takavasemmalta ennemmin tai myöhemmin.

  3. Kiitos Pia aivan valtavasti tästä rehellisestä ja selvästi punnitusta tekstistä! Se kuvasi myös omaa kokemusmaailmaani aika prikulleen vaikka olen kymmenisen vuotta sinua nuorempi. Olen myös miettinyt sitä, että maailmassa tarvitaan tämmöisiäkin ihmisiä, lapsettomuuden valinneita. Saan esimerkiksi tosi suurta tyydytystä siitä, että pystyn muitta mutkitta auttamaan lähipiirissäni olevia lapsiperheitä. Voin järjestää väsyneille vanhemmille lepohetkiä ja ehdin olla läsnä suvun ja lähipiirin lapsille.

    Toki tämä asia on herättänyt myös ihmetystä, miltei järkytystä joissakin ihmisissä. Joillekin asiaa on pitänyt avata aika perusteellisesti ennen kuin he ovat pystyneet edes jotenkin ymmärtämään. Paljon puhutaan ”luonnollisesta jatkumosta”, ”elämän ydinasiasta” ja jostain joka ”tekee täydeksi”.

    Minusta on tärkeää, että myös tällaisesta ajatusmaailmasta uskalletaan puhua. Olet tosi rohkea Pia!

    • Maailma todellakin tarvitsee myös sinua ja minua ja muita kaltaisiamme! Samoja ajatuksia myös tuosta lähipiirin auttamisesta, tädeillä, kummeilla ja aikuisystävillä on tärkeä rooli lapsen elämässä, siinä me voimme loistaa. 🙂 Kaikki eivät valintaa koskaan ymmärrä, sille ei voi mitään. Voi olla, että nämä ihmiset elävät kuplassa, jossa lapseton on todellinen kummajainen. Onneksi minun kuplassani elämäntilanne ei aiheuta juurikaan ihmetystä, ainoastaan keinot puhua vaikeista asioista suoraan välillä puuttuvat. Totta puhuen tekstin julkaiseminen hirvitti, mutta tällaiset kommentit onneksi osoittavat, että tästäkin asiasta on hyvä pitää ääntä. Kiitos Maarit!

  4. Jälleen kerran hieno teksti. Paljon samaistuttavia kohtia. Itse olin 34, kun ensimmäistä kertaa ajattelin, että saattaisin haluta lapsen. Siihen asti kaikki nuo kuvailemasi vauvanhaistelutilaisuudet olivat menneet täysin ohi ja jopa silmiä pyöritellessä. Kuka ylipäätään haluaa haistella ventovierasta ihmistä, joka haisee oksennukselle?

    No, 34-vuotiaana olin juuri avieronnut ja järjestelin elämääni kokoon vähitellen pienistä palasista. Viime vuonna täytin 35 ja sain lähes päivälleen syntymäpäivänäni päähäni, että haluaisin saada lapsen myös, vaikkei minulla kumppania olisikaan. Kuinka ollakaan, kuukauden sisällä tuosta aloin itsellenikin yllätykseksi seurustella (ennestään tuntemani miehen kanssa) ja kerroin tuoreelle kumppanilleni suorasukaiseen tyyliini hyvin pian, että haluan lapsen. Hän vastasi myöskin ”aina” halunneensa. Aika näyttää, suodaanko sellainen meille.

    Onneksi allekirjoitan kuitenkin myös ajatuksesi täydestä elämästä ja hyvästä parisuhteesta ilman lapsia. Meni miten meni, elämä on hyvää <3

    • Voi mikä tarina, kiitos tuhannesti sen jakamisesta! Toivottavasti tähdet ovat puolellanne ja kuten sanoit, meni miten meni, elämä on hyvää. Etenkin kun vierelläsi on toinen ihminen. <3

  5. Hieno, hieno teksti! Täynnä valtavaa viisautta ja hyviä sanoja. Jokaisen elämä kulkee omaa polkuaan, ja se on totisesti tarkoitettu menemään juuri niin. Pitää osata olla vahva ja seistä omien ”valintojensa” takana. Enkä ymmärrä puolella ajatuksellakaan yhtään heistä, jotka ottavat oikeudekseen arvostella tai kyseenalaistaa toisen valintaa näissä perheasioissa.
    Upeaa että löysitte toinen toisenne <3

    • Ihana, ihana kommentti! Yhtä oikeaa tapaa elää ei ole olemassakaan, voi kunpa kaikki ymmärtäisivät sen. Kiitos kauniista sanoistasi ja aurinkoista kevättä! <3

  6. Olipas täydellisen puhutteleva, ajatuksia herättävä ja ihana kirjoitus – näin äitienpäivän jälkimainingeissakin <3. Ei mulla tänään muuta <3!

    Nimimerk. Hieman vanhempana äitiyden polkunsa löytänyt muuan rouva

  7. Minä taas tajusin siinä neljänkympin lähestyessä, että onnettomat yritykseni hankkia parisuhde olin tehnyt vain siksi, että yhteiskuntamme odottaa ihmisten tulevan vanhemmiksi vain parisuhteessa, ja sinkkuäidit ovat yhteiskunnan mielestä toimineet väärin. Tosiasiassa olen koko elämäni ajan halunnut lapsia, ja parisuhteen hankkiminen on vain ollut käsittämätön ja ylipääsemätön este lasten hankinnalle.

    Lopulta toteutin haaveeni, ja hankin lapset ilman parisuhdetta. Nyt tuntuu siltä, että elämä on täydellistä näin, eikä minun onneksi enää ikinä tarvitse etsiä parisuhdetta.

    • On käsittämätöntä millaisia odotuksia ja rajoja vielä 2000-luvunkin yhteiskunta meille asettaa. Hienoa, että ymmärsit asian ennen kuin oli liian myöhäistä. Kaikkea hyvää sinulle ja täydelliselle pienelle perheelle, kiitos kun jaoit tarinasi!

  8. Hieno kirjoitus !Sama juttu minullakin. Olen miettinyt että onkohan minussa ehkä jokin vialla kun ei tuo biologinen kello ole tikittänyt koskaan .

    • Ei ole vikaa, ei sinussa eikä minussa. Kaveripiirissäni on naisia, jotka ovat hankkineet lapsen, vaikka biologinen halu ei olekaan herännyt ainakaan kovin voimakkaana. Ihan yhtä hyviä äitejä ovat kuin muutkin. Joskus siis rationaalinen päätöskin johtaa äitiyteen, lapsen voi saada ilman vauvakuumettakin. Lujakaan päätös ei kuitenkaan auta, jos olosuhteet muuten ovat mahdottomat. Kiitos kommentista ja aurinkoa elämääsi!

  9. Olen ollut mieheni kanssa yhdessä 12 vuotta. Suhteemme alussa emme oikeastaan puhuneet lapsista, koska itse olin vasta 18v. ja mieheni 20v. Halusimme silloin vain bilettää ja matkustella. Vuodet vierivät, sisarukseni ja ystävät alkoivat saada lapsia.
    Kirjoitit: ”Joskus olen miettinyt, onko minussa jokin vialla, kun biologinen kello ei tikitä, eikä äidinvaisto puutu peliin. En huumaannu vauvojen tuoksusta enkä tempaudu vauvakuumeen vietäväksi. En osaa leperrellä, vaan puhun uudelle tulokkaalle kuin vertaiselle ihmiselle.”
    En olisi paremmin voinut tuota sanoa! Täytän kohta 30 ja olen vain entistä varmempi ettei lapsiperhe-elämä ole minua varten. Onnekseni mieheni on samalla linjalla kanssani.

    Ihanaa, että kirjoitit asiasta. Kiitos Pia!

    • Mitä enemmän tästä puhutaan ja kirjoitetaan, sitä normaalimmaksi asia muuttuu. Ehkä joskus tulevaisuudessa emme ole enää yhteiskunnan silmissä kummajaisia. Kuulostaa siltä, että teillä on turvallinen ja vahva parisuhde. Hienoa, että olette löytäneet yhteisen sävelen myös lapsiasiassa. Ihanaa, että kommentoit, kiitos siitä!

  10. Tämä oli paras ja koskettavin tänä vuonna lukemani äitienpäiväkirjoitus! Itse reiluna kolmikymppisenä, muutama vuosi sitten pitkästä suhteesta eronnena mietin vasta, mitä mieltä itse koko lapsiasiasta olen – samalla tiedostaen, etten voi asiaa enää kymmentä vuotta punnita eikä tietenkään ole varmaa, että halutessani edes löydän sopivaa isäehdokasta. Biologinen kelloni ei ole koskaan tikittänyt, mutta nähtäväksi jää, muuttuuko tilanne jos sopiva mies kävelee vastaan. Ei välttämättä, ja siihen ei muilla pitäisi olla sanaa sanottavana! Monista kirjoituksistasi olen löytänyt tasapainoisen esikuvan itselleni. Kiitos, kun kirjoitat <3

    • Voi miten ihania sanoja, kiitos Elina! Esikuvaksi minua ei ennen ole kutsuttukaan (jos isosiskoutta ei oteta lukuun), toivottavasti lunastan odotuksesi jatkossakin. Elämää ei voi ennustaa ja tilanteet saattavat muuttua nopeastikin. Kannattaa kuunnella sydämen ääntä, se kyllä tietää, miten toimia. Toivotan aurinkoista kesää ja pidän peukkuja sille sopivalle miehelle! 🙂

  11. Olen 37-vuotias lapseton ja steriloitu nainen. Ainoa kerta kun kyseenalaistin valintani oli 28-vuotiaana kun sain tietää että steriloinnin saa 30-vuotiaana eikä vasta olettamani 35v. Silloin panikoiduin että se on jo 2 vuoden päästä, mitä jos?!!!! Kunnes tajusin että voin ja saan odottaa kunnes täytän 35. Samassa hetkessä kun tämän tajusin, tajusin myös haluavani steriloinnin heti 30-vuotiaana. Ne 2 päivää jotka epäilin itseni olivat kamalia. …ja nyt vain mietin kuinka tyhmä voi olla kun luulee että jonkin asian voi tehdä VAIN 30-vuotiaana. 😂

    Täytyy sanoa etten ole ulkopuolisilta kuullut 10 vuoteen kyseenalaistusta valinnastani. Kaverit joilla on lapsia ovat ”aidosti kateellisia” kun minulla on kahden aikuisen parisuhde. Lauantai aamuisin radio soi ja aamiainen on rauhallinen pitkä hetki.

    Tiukka paikka oli sinkkuna 5 vuotta sitten etsiä miestä jolla ei ole ( tai jos on, niin yli 20v. omillaan asuva) lapsia ja eikä niitä halua.
    Nykyään jopa ”siedän” lapsia ja olen aidosti kiinnostunut mitä kavereiden lapsille kuuluu.

    • Hienoa, että ulkopuoliset eivät ole kyseenalaistaneet valintojasi. Voin vain kuvitella, kuinka vaikeaa on löytää treffikumppania, jolla on yhtä selkeä näkemys perheen perustamisesta. Omina sinkkuaikoinani ajattelin pitkään samoin, halusin olla jollekin se ykkönen, en kakkonen tai kolmonen aiemmin hankittujen lasten (ja heidän äitinsä) jälkeen. Tästä kriteeristä luovuin sittemmin, mutta pakko tunnustaa, että kyllä se jossain takaraivossa silti jyskytti edelleen. Loppu hyvin, kaikki hyvin, nyt olemme toisillemme ykkösiä. Tunnistan ja ymmärrän todella hyvin myös tuon perheellisten kateuden, onhan elämä ilman lapsia niin paljon vapaampaa. Vapaaehtoisessa lapsettomuudessa on paljon hyviä puolia. Kiitos kun kerroit ajatuksistasi, niitä oli ilo lukea!

  12. Hei; Tämä olikin sitten se vaikuttavin teksti, jonka olet kirjottanut. On ollut monia todella hyviä, joissa on pitänyt itsekin pohtia mielipiteitään.
    Eikä se minunkaaan kelloni koskaan kilkattanut. Enkä tiedä edes miksi, onhan niitä lapsia lähipiirissä, mutta…Olen ollut siinä asemassa, että tasan yhden kerran on kysytty tai paremminkin todettu, että et vissiin hankkinut lapsia, tuon tautisi vuoksi. No ei se kyllä ollut syynä, koska olisin voinut yrittää sitä sukua jatkaa, mutta todellakin sairauteni olisi voinut pahentua, siis voinut. Ja tässä päästään siihen, että totesin jossain vaiheessa, että jos minulla olisi lapsia, haluaisin hoitaa heidät itse niin hyvin kuin pystyn. Ja se ei ehkä olisi onnistunut .Silloin olisimme kumpikin kärsineet, koska minun luonteeni nyt sattuu olemaan sellainen ”itseitse” ja täydellisyyteen pyrkivä. Niin, ja se kilkatus ei koskaan kuulunut.

    Siinä mielessä olen todellakin itsekäs,että halusin elämän olevan helpompaa eikä tarvitse kantaa lapsista huolta, kuka hoitaa, jos en itse pysty/jaksa. Olen onnellisessa parisuhteessa, maailman paras aviopuoliso, kiitollinen, että elämä on vaivoista huolimatta enemmän kuin mukavaa. En voisi enempää toivoa.

    Olen myös iloinen, että jaoit meille tämän jutun. Sillä on suuri merkitys monelle, joka epäilee itseään ja oikeuttaan olla sellainen kuin haluaa. Tästä asiasta puhutaan ja kirjoitetaan aivan liian vähän. Tämäkin kirjoituksesi pitäisi olle isommilla areenoilla, Turkkari, Hesari jne. Moni saisi tästä apua ja ehkä joku jättäisi kysymättä, että koskas teille lapsia. Syitä kun on niin monia.
    Ja vielä tunnustus, tippa tuli silmään siitä ilosta, että joku kirjoittaa tästä asiasta. Oikeudesta olla sellainen nainen kuin haluaa.
    Viimeinen kuva oli jotenkin koskettava; hyvin lämmin ja hienovarainen kirjoitus. Kiitos.

    • Jokaisella meistä on todellakin oikeus elää juuri niin kuin haluaa ilman että osoitellaan sormella, kyseenalaistetaan, paheksutaan tai puhutaan selän takana. Kynnys kirjoittaa oli niin korkea, että aihetta piti haudutella kokonaisen vuoden ajan. Onneksi uskalsin – ehkä tämän jälkeen muutkin uskaltavat. Pelkäsin palautemyrskyä, sainkin kommentilaatikollisen aurinkoa. Kiitos elämäntarinasi valottamisesta ja kauniista sanoista, jotka koskettivat.

  13. Voi miten osui ja upposi. Itse olen ollut aina sitä mieltä, että lapset ovat mukavia muilla, mutta kiitos ei minulle. Olen ollut nyt avoakkana 33 vuotta (löysin avomieheni kun olin 17v ja hän oli 23v) ja onneksi mieheni on myöskin aina ollut samaa mieltä, tämä on ekoteko ylikansoitetuissa maailmassa. Olemme kummeja 3 lapselle ja se riittää. Yksi kummilapsitamme on asunut luonamme pidempiäkin aikoja ja olemme aina olleet iloisia silloin kun hän on luonamme, mutta aivan yhtä iloisia kun olemme taas saaneet olla kahden.
    Kiitos ihanista teksteistäsi…olet saanut sanat haltuun…

    • Tähän moni perheellinen saattaisi todeta, että ne omat lapset on ihan eri juttu, sillä vaikka et voisi sietää muiden lapsia, omat ovat ihania! Saattahan tuo olla niinkin, vaikea mennä sanomaan. Ympäristönäkökulma on sekin todellinen, sitä tuskin kukaan voi kiistää. Samaistun kokemuksiisi, kummilapset ovat minullekin tärkeitä, enkä osaisi kuvitella maailmaa ilman heitä. Lapsiperheiden arkea seuraan jatkuvasti kerrostaloasuntomme parvekkeelta ja sisäpihan meininki vain vahvistaa oman päätökseni oikeaksi, jokaikinen päivä. Suurkiitos kommentistasi, on hyvä tietää, että meitä on maailmassa muitakin.

  14. Selkeä ja rehellinen kirjoitus. Ja ihana lukea näitä toisten kommentteja, huomaten etten taidakaan olla mikään outo lintu maailmassa.
    27-vuotiaana sain tietää, että minulla on endometrioosi ja 99% varmuudella en lapsia tulisi saamaan. Ensimmäinen reaktioni oli, että huuh nyt ei enää tarvitse kenellekään selittää miksen halua lapsia. Lyön vaan endo-kortin pöytään niin kukaan ei enää kysele. Toisena ajattelin, että olipa hyvä kun endo-tuomio osui juuri minun kaltaiselle. Niin paljon on endometrioosista kärsiviä, jotka niitä lapsia haluaisivat.

    • Onpa hienoa, että löysit hopeareunan diagnoosista, jonka kanssa ei varmasti ole ollut helppo elää. Vaikka tiesin, että meitä on takuuvarmasti muitakin, yllätti kommenttien määrä minutkin. On ihanaa huomata, ettei todellakaan ole yksin. Kiitos kommentistasi, toit keskusteluun jälleen uuden näkökulman.

  15. Täytyy oikeasti ihailla että kommenttiboksi on pysynyt näin asiallisena eikä tänne ole rynnänneet vauva/mammapalstojen horrorit jotka katsovat oikeudekseen arvostella muiden tekemisiä ja päätöksiä.

    Itselleni endometrioosi-diagnoosi oli järkytys ja pelkäsin siitä lähtien lapsettomuutta. Nyt kuitenkin näyttää siltä että toive pienestä toteutuu jouluksi. <3

    Jokaisen pitää tehdä niin kuin itsestä tuntuu hyvältä eikä arvostella muiden tekemisiä. Enkä nyt ihan usko tähän olin vasta lapsen saatuani kokonainen-hömpötykseen. Elämäänsä voi olla tyytyväinen ilman lastakin jos se on oma tahto. 🙂

    • Samaa ihmetellen ihailen minäkin ja sormet ristissä toivon että blogini säilyy jatkossakin vihapuheesta vapaana vyöhykkeenä, jossa asioista voidaan puhua suoraan ja rehellisesti niiden oikeilla nimillä. Ja todellakin, jokainen meistä on kokonainen sellaisena kuin on. Jos paloja puuttuukin, ei toista ihmistä, pientä tai isoa, voi vaatia niitä paikkaamaan. Ne puutteet täytyy joko hyväksyä tai tehdä paikkaustoimenpiteet ihan itse. Onpa hienoa kuulla, että diagnoosista huolimatta odotatte pientä ihmettä perheeseenne, toivotan onnellista odotusta ja aurinkoista kesää!

  16. Tyttäreni täyttää kohta 30v. Muistan, kun häntä ”tehtiin” yli vuosi eikä häntä vaan kuulunut, niin silloisen mieheni kanssa puhuimme ja päätimme, että olemme onnellisia ilman lastakin, kuten ne 7v.ennen yritystä tulla raskaaksi.
    Kun asia näin jätettiin ns. Herran haltuun, tulin raskaaksi. Lapsi jäi ainoaksi ja tuli ero jne.
    Nyt multa on kysytty, joko oon mummu ja sanon että en ja en mitenkään aattele, että elämäni muuttuisi hurjasti, jos minusta tulisi mummu, kuten mummuuden ilon kokeneet ovat todenneet. Törmäsin taannoin Studio55: n kyselyyn aiheesta, olenko menettänyt elämässä jotain, kun minusta ei ole tehty isovanhempaa? Kysely tuntui naurettavalta ja absurdilta.
    Kyllä se on jokaisen oma asia, miten tätä elämäänsä täällä elää. Hyvä kirjoitus! Kun nyt katsoo tätä maailman menoa, niin jos oisin nuori,saattaisin harkita itsekin, teenkö lapsia…mutta toki oon onnellinen tyttärestäni. Hän on nykyisessä elämäntilanteessani parasta mitä on. Olin juuri jalkaleikkauksessa ja kökin kotona kipsin kanssa. Tytär jeesailee muutaman kerran viikossa. En halua kuitenkaan koskaan tulla riippuvaiseksi hänestä jos vaan voin sen estää.
    Hällä olkoon oma elämä ja päätökset💟

    • Hieno asenne, jota tyttäresikin varmasti osaa arvostaa! Näihin isovanhemmuushaaveisiin tulee törmättyä aina välillä ja tosi usein on niin, että ne pahimmat perheenperustamispaineet tulevat juuri sieltä suunnalta. Elämä on riittävän monimutkaista ilmankin, joten toivoisin, että yhä useampi ajattelisi sinun tavallasi. Kiitos, kun osallistuit keskusteluun ja kaikkea hyvää elämääsi!

  17. Mielestäni vanhemmuus on jokaisen oma asia. Toki on niitä jotka ovat lapsettomia vaikka lapsia tahtoisivat. Itsekin olisin halunnut pari kolme, mutta yhden sain. Vauvakuume on ollut edelleen vahvana vaikka mittarissa on jo 48. Yritän olla onnellinen että on kuitenkin se yksi ihana tytär, kaikilla ei ole sitäkään. Omalla kohdallani maailma ei ollut enää entisensä kun tulin äidiksi, se on parasta mitä minulle on tapahtunut. En silti koskaan ole kysellyt ystäviltä/tutuilta ”no koskas teille tulee” koska ei voi tietää mitä kukin käy läpi. Olen kuitenkin sitä mieltä, että jos omasta tahdostaan on lapseton, niin mitä se muille kuuluu. Jos ei koe tarvetta olla vanhempi, niin parempi ehkä olla ilman sitä jälkikasvua ja nauttia elämästä eikä pakottaa itseään sellaiseen mihin ei ole valmis tai koe tarvetta. Hyvä parisuhde on se mitä itse kaipaan. Luulin jo sellaisen saaneeni, mutta näin kuukautta vaille 2 vuotta jäin nyt sitten minä nallina kalliolle. Tästä on nyt kolme viikkoa. En vieläkään ole saanut selitystä, asiasta ei ole keskusteltu. Kuulin vain sanat ”tämä on nyt tässä”. En ymmärrä vieläkään. Pahimmasta suosta on nyt rämmitty kuivalle maaperälle, mutta varmaan menee vielä pitkään ennen kuin saan rauhan asiasta. Ehkä en saa koskaan tietää syitä, mutta elämän on jatkuttava silti. Mehän tavattiin nämä meidän inssit lähes samaan aikaan. Te saatte viettää kohta toista vuosipäivää, minä en. Onneksi on ihania ystäviä joiden seura piristää aina ja ehkä se kesäkin vielä tulee. Usko rakkauteen ei silti ole mennyt. Toivon kohtaavani vielä sen minulle tarkoitetun ihmisen jossain kohtaa, ehkä sitten palvelutalossa jos ei sitä ennen 😉 Oikein ihanaa alkavaa kesää teille ja nauttikaa toistenne seurasta ja kesästä 🙂

    • Onpa kurjaa kuulla, että parisuhteesi päättyi ja vielä tavalla, jossa et ole saanut vastauksia kysymyksiisi. 🙁 Hän ei ollut sinun arvoisesi, jos ei välitä edes sen vertaa, että kertoisi mistä kiikasti. Kuten totesit, elämä jatkuu silti ja jossain tuolla odottelee se mies, joka rakastaa sinua sellaisena kuin olet, usko pois! Halauksia ja hyvää kesää, anna itsellesi aikaa toipua rauhassa. <3

      • Kiitos Pia kauniista sanoistasi. On tämä tosiaan ollut kurjaa, pari vuotta on jo kuitenkin ihan kohtuullisen pitkä aika jakaa elämänsä toisen kanssa. Onhan se aika kohtuutonta ettei toinen vaivaudu asiaa selvittämään, ehkä en sitten tosiaan menettänyt hirveästi. Oon ajatellut viime päivinä, että parisuhteen alussa pitäisi heti erota niin näkee millainen ihminen lopun perin on vaikeissa hetkissä 😉 No joo, eihän se nyt noin mene tosielämässä, että erotaan kun ollaan siinä huumassa, mutta kaikenlaista tässä mieleen on tullut kun oon pyöritellyt asiaa joka kantilta. Niin, sehän on tärkeintä, että rakastaa just sellaisena kuin toinen on. Hän ei rakastanut, sehän nyt on selvää. Annan itselleni aikaa toipua rauhassa, mihinkään ei ole kiire ja tämä on kuitenkin käytävä läpi. Ei voi siirtyä eteenpäin ennen kuin on pohjamudat koluttu. Ensin rypeminen ja sitten nousu ja kukoistus. Elämä voittaa ja rakkaus voittaa vielä, uskon siihen. Ennemmin tai myöhemmin joku ihana mies korjaa kypsän sadon 😉 Ihanaa on että kesä on just tulossa, niin kyllä aurinkokin parantaa haavoja. Ja hyvien ystävien seura. Ihanaa kesää sinne myös 🙂

          • Joopa, ei tästä enää alemmas voine vajota 😉 Eilen oli aika tiukka paikka kun olisi ollut 2. vuosipäivä, vaan eipä sitten ollut. Toivottavasti se pahin alkaisi jo kohta olla takana…

  18. KIITOS!KIITOS NOISTA VIISAISTA SANOISTASI.ITKETTÄÄ,MUTTA PUHDISTAVASTI.KAIKKEA HYVÄÄ TEILLE!❤️❤️T.mummi Turusta

  19. ”Joskus olen miettinyt, onko minussa jokin vialla, kun biologinen kello ei tikitä, eikä äidinvaisto puutu peliin. En huumaannu vauvojen tuoksusta enkä tempaudu vauvakuumeen vietäväksi. En osaa leperrellä, vaan puhun uudelle tulokkaalle kuin vertaiselle ihmiselle. Kun työkaverit kerääntyvät vierailulle saapuneen tuoreen äidin ja vauvan ympärille, minä lyöttäydyn seuraan, vaikka en tiedä mitä sanoisin. ”

    Tämä. Tämä on täysin minä. Kolmekymppiä on ylitetty ja aviossa ollaan. Sterilisaatio pohdinnassa. Meillä kahdella on kaikki hyvin näin. Kumpikaan ei koe, että elämästä puuttuisi jotain.

    En kuitenkaan puhu asiasta, koska lyödään heti lapsivihaajaksi. Ja huonommaksi ihmiseksi. Ehkä mä sitten olen sitä.

    Ei, en vihaa lapsia. Ystävät ja perhetutut lapsineen ovat aina tervetulleita. Vähän vanhempia lapsia saatan leikittää, mutta nyyttejä en sylissäni pidä. En myöskään ole yhdenkään kummi. Onneksi oma perhe ei asiasta kysele.

    Minusta myös jokaisen kyselijän tulisi pohtia ennen vauvakyseluitä sitä, että mitä jos onkin lapseton luonnostaan? Siis että yrittänyt on, muttei lasta ole suotu. Kuinka paljon nuo utelut voivat satuttaa sellaista henkilöä? Eli jos oltaisiin vain kyselemättä?

    Isoäitini (niinkuin noilla ikäluokilla oli tapana) kyseli ihmisiltä asiasta sen kummempia ajattelematta. Kerran kyllä vastaajan ilme oli sellainen, että varmasti oli yritetty muttei onnistuttu. Takaisin tuli vain ”ei ole”. Ja se siitä. En kyllä unohda tuon naisen ilmettä varmaan koskaan.

    Kiitos tästä ja nyt ehkä usempi lukee kun IL tän nosti esille.

    Aurinkoista kesää!

    • Apua, et todellakaan ole lapsivihaaja tai huonompi ihminen siksi, ettet halua omia lapsia! Nyt hus pois sellaiset ajatukset. Kaltaisiasi on tämä maa pullollaan ja täällä ruudun toisella puolellakin yksi. Nuo utelut väistämättä satuttavat tai ainakin ärsyttävät, oli tilanne mikä tahansa. Tämä on asia, joka ei kuulu kenellekään muulle, mikähän siinä on niin vaikeaa tajuta? Kiitos, että kommentoit, kuten täällä moni jo kirjoitti, on helpottavaa lukea vertaistensa tarinoita. Se antaa uskoa sille, että valittu polku on oikea, vaikka se sieltä täältä kivinen onkin. Onneksi myös IL:n juttu oli kirjoitettu positiiviseen sävyyn. Aurinkoista kesää sinullekin ja ihanaa yhteistä aikaa teille kahdelle!

  20. Kiitos kun puit sanoiksi sen mitä olen aina tuntenut. Muistan kuinka 16-vuotiaana luulin elämän menevän jollain tavalla vain koska näin se nyt kuuluu mennä ja näin äitinikin teki. Tuosta on nyt 18 vuotta aikaa ja eihän ne asiat niin sitten menneetkään… En koskaan hullaantunutkaan vauvan tuoksusta, irvistän kun kuulen niiden itkua ja kangistun kauhusta jos joku antaa pienen lapsen syliini. Ymmärrän kuitenkin muiden haluan kokea ne asiat eivätkä veljen tytöt ole ollenkaan hullumpia kohteita, kun haluaa olla mukamas coolina esimerkkinä. Olen jakanut elämäni viimeiset 17 vuotta saman miehen kanssa ja hän ei ole ollut ajatuksiani vastaan, vaikka jonkun toisen kanssa hänellä saattaisikin olla jo lapsia. Olen sanonut koskaan ei voi sanoa ei koskaan, mutta tästäkin kirjoitit hienosti eli joskus se tosiasia kuitenkin tulee vastaan: tämä päätös on itse valinnut minut eikä minun pitäisi sitä hävetä. Vanhempani eivät ole koskaan kyselleet lasten perään, ehkä tuntevat minut tässäkin asiassa jo paremmin kuin olen itse itseni tuntenut.

    • On kummallista, miten vahvasti perinteet meissä elävät. Ikiaikaisten toimintatapojen kyseenalaistaminen on tervettä, ei maailma ole enää sama kuin 50 tai edes 20 vuotta sitten, miksi emme voi muuttua sen mukana? Minustakin tuntuu, että elämä teki päätöksen puolestani, enkä voisi tyytyväisempi olla. Ja kyllä, minäkin ärsyynnyn vauvojen itkusta ja huudosta, vaikka eiväthän pienet ihmisenalut asialle mitään voi. Eikä se tarkoita, että vihaisin lapsia. Olen ääniherkkä ja kaikki voimakkaat äänet ja hälinä saavat aikaan saman reaktion. Vanhempasi varmasti arvaavat mikä tilanne on, mutta jos joskus tuntuu siltä, arvostaisivat varmasti avointa keskustelua asiasta. Kiitos, kun luit kirjoituksen ja kaikkea hyvää jatkossa!

  21. Mä olen hankkinut lapsia ”koska niinhän täytyy tehdä” ja se kuuluu siihen kuvioon miten elämän täytyy mennä. Raskaiden kotiäitivuosien aikana tajutessani, etten enää ikinä voi elää huoletonta elämää edes aikuisten lasten kanssa, etten halua mitään paineita omille lapsilleni. Päätin kertoa heille jo aikaisin, ettei todellakaan ole pakko haluta lapsia. Ympäristö vihjaa enemmän tai vähemmän vahingossa koko ajan, että lapsia kuuluu saada, esim. sanomalla sitten kun sinulla on omia lapsia jne. Jos jotain sellaista pitää sanoa, niin sanon että JOS sinulla on joskus lapsia. En ole tietenkään koskaan sanonut myöskään että sitten kun minulla on lapsenlapsia, vaan olen hyvin selvästi tuonut joka saralla ilmi, että elämä voi olla oikein hyvää ilman lapsiakin ja päätös lasten hankkimesesta ei kuulu kenellekkään muulle kuin sinulle itsellesi. Lasten hankkimiseen ei saa painostaa.

    Esikoinen on nyt täysi-ikäinen ja tällä hetkellä on sitä mieltä, että haluaa lapsia tai ainakin yhden. Keskimmäinen ei halua lapsia ja nuorin, vasta kymmen kesäinen haluaisi adoptoida, niin kuin naapuri. Ympäristön näkymätöntä painetta lapset ovat kyllä kokeneet, mutta lapseni tietävät ainakin, että on aivan yhtä hyvä vaihtoehto olla hankkimatta lapsia. Toki tässä kuviossa on myös ne perinteiset, mitä jos ei saakkaan vaikka haluaisi, mitä jos käy vahinko yms. mutta ne ovat sitten asia erikseen.

    • Kiitos avoimesta kommentistasi! Et taatusti ole ainoa, joka on kamppaillut samojen tunteiden kanssa pikkulapsiperheen arjessa. Äitiys on loppuelämän projekti ja sydän on varmasti syrjällään vielä monesti täysi-ikäisyyden jälkeenkin. Mutta vastapuolella vaa’assa on se kaikki ilo ja rakkaus. Kaksipiippuista, ihan varmasti. Hienoa, että olet omasta puolestasi vienyt tärkeää viestiä eteenpäin lapsillesi. Hyvää kesää!

  22. Hieno kirjoitus!!
    Olen 30+ ja oikeastaan jo 18-vuotiaana ensimmäisen kerran mietin, että en ehkä halua lapsia, mutta kai niitä on pakko hommata, koska on nainen ja koska yhteiskunta ”vaatii”. Koskaan en kuitenkaan ole tuntenut minkäänlaista vauvakuumetta, en edes silloin, kun olen pitänyt kavereiden lapsia sylissä. Lapset ovat ihan ok ja söpöjä enkä suinkaan vihaa niitä, mutta parasta niissä on se, kun ne eivät ole omiani.

    25-vuotiaana aloin hiljalleen sanoa ääneen, että olen melko varma, etten halua lapsia. Ja sittenhän alkoi tulla näitä kommentteja, jotka rapisuttivat uskoani ihmisten avoimuuteen ja erilaisuuden hyväksymiseen. ”Et sinä naisena saa sanoa, ettet halua lapsia”, ”Rakkauden määritelmän ymmärtää vasta, kun on saanut lapsia” tai ”Ei matkustelusta saa elämäänsä sisältöä, ainoastaan lapsista”.
    Eräs nainen kerran kyseli montako lasta haluan. Sanoin suoraan, että en yhtään. Kyseinen nainen kommentoi takaisin, että ”älä sano noin vaan sano suoraan montako”. No, öh.

    Itse en koskaan ole tuominnut tai kommentoinut negatiiviseen sävyyn ihmisten valintaa tehdä lapsia, joten on erikoista, että muut saavat sitten kommentoida minun valintojani.

    Niinhän sen oikeasti pitäisi mennä, että jokainen itse valitsee elämänsä polun ja koska loppupeleissä elämme vain itsellemme, niin miksi emme voisi tehdä elosta omannäköistämme ja mielekästä. Olisi kauhea ajatella, että tämä ainut elämä pitäisi elää muiden ihmisten asettamien vaatimusten lomassa, mitä lapsien hankintaan tulee. Miksi emme vain voisi hyväksyä toisten valintoja syyllistämättä ja tenttaamatta syitä valinnoille. Annettaisiin tosiaan kaikkien kukkien kukkia ja valita oma kasvualustansa sieltä, missä se on itselleen sopivin.

    • Huhhuh. Voi kunpa olisivat osanneet kyseisest kommentoijat ja kyselijät pitää mölyt omassa mahassaan. Jostain syystä vapaaehtoisten lapsettomien valintoja on oikeus kyseenalaistaa, mutta ei sitä miksi jotkut hankkivat lapsia. Norminpurkutalkoot olisivat todella tarpeen. Jokainen saa todellakin valita elämänsä sisällön ihan itse, eikä kukaan muu voi arvioida sitä, mikä sisällöksi riittää. Samaistun vahvasti kertomaasi, kiitos kun kommentoit ja hyvää kesää!

  23. Todella hyvä ja tärkeä teksti, kiitos tästä. Ihan mun ajatuksia puettu sanoiksi. Ihan hirveän tärkeää että tästäkin puhutaan, tuntuu, että saa vertaistukea. Kiitos.

  24. Kiitos tästä tekstistä todella paljon. Samaistun ja kovaa. Minulla myöskään ei ole koskaan biologinen kello herännyt enkä hullaannu kun vauvojen vaatteista, itse kantajasta harvemmin. Olen aina ollut epäileväinen, haluanko oikeasti lasta. Nyt tilanne voi olla se, ettei se ehkä edes ole mahdollista. Muiden asettamat paineet ja kyselyt ovat kyllä yhteiskunnassamme aivan uskomattomat. Mutta onneksi (kiitos myös sinun) asiasta aletaan puhua enemmän. Myös tämä kommenttikenttä osoittaa, että meitä on monta.

    • Meitä on monta, tämän kommenttikentän viestit ovat varmasti vain jäävuoren huippu. Kiitos kun jätit puumerkkisi, tuntuu hyvältä kuulla, että tällaiselle tekstille oli suuri tarve.

  25. Kiitos! Aivan mielettömn hyvä ja rehellinen kirjoitus 😊 olen iloinen, että juuri sinä ja kumppanisi tapasitte. Mukavaa kesää! T. Kohduton, jolta aina kysytään ja oletetaan että lapsia tulee.

    • Kiitos Mimski! Mitenköhän niiden kyselijöiden kaaliin saisi taottua, että uteleminen ja olettaminen on epäkohteliasta ja töykeää, eikä kuulu millään tapaa hyviin käytöstapoihin? Ehkä on turha lyödä päätään seinään ja jätettävä suosiolla ajattelemattomat ihmiset omaan arvoonsa. Mukavaa kesää sinullekin!

  26. Kiinnostava ja hienon avoin näkökulma, kiitos. Lisäisin sen verran, että kaikille ei varsinaista ”kuumetta” edes tule eikä kello tikitä, vaan ratkaisu (tai pitäisikö sanoa toive) lapsen saamisesta on ehkä enemmän rationaalinen. Mä olin pienestä saakka ajatellut etten halua lapsia, ajatus oli pitkään jopa vastenmielinen, kunnes puoliso alkoi niistä kymmenen yhdessäolovuoden jälkeen puhua, ollessamme yli kolmikymppisiä. Pitkään harasin vastaan kunnes aloin ajatella toiselta kantilta; harmittaisiko myöhemmin, jos emme edes yrittäisi, ja mitä menettäisimme. Olin ehkä liian utelias näkemään, mitä näin iso asia toisi tullessaan. Nyt tytär on 4 ja vauvavuosi, äidiksi kasvamisen identiteettikriisi ja muutos kahdesta kolmeksi loputtomine valvomisineen oli käsittämättömän rankkaa. Elämä oli hyvää ja täyttä ennenkin ja olisi varmasti ollut tähän saakkakin ilman lasta. Nyt elämää on mahdoton kuvitella ilman häntä koska kyseessä on läheinen ihminen ajatuksineen, iloineen ja suruineen, mutta ymmärrän edelleen hyvin ihmisiä jotka pohtivat pitkään haluavatko lapsia. Se on hyvä ja myös lapsen etu, koska kyseessä on kokonainen elämä.

    • Suuri kiitos kirjoituksestasi, oikein tarpeellinen lisäys! On hyvä kuulla kaikenlaisia tarinoita, myös tällaisia. Tuo uteliaisuus piti minutkin pitkään varpaillani. Millaista on olla raskaana? Miltä lapsi näyttää, missä suhteessa meidän piirteemme häneen siirtyvät? Ja tottakai tuo ilmiselvä kysymys, mitä jos myöhemmin harmittaa? Elämä kulkee kuitenkin omia ratojaan ja vaikka en ole saanut selvitettyä kysymyksiin vastauksia, olen onnellinen ja elämäni on täysi. Välillä tuntuu, että lapsen hankkimista kannattaisi joidenkin pariskuntien oikeasti harkita vähän pitempään, se todellakin vielä suunnitteluasteella olevan lapsen etu.

  27. Kiitos tästä tekstistä. Tällaisten jälkeen tulee olo, että maailmassa on vielä tilaa hengittää!

    • Kiitos tästä kommentista. Hienosti sanottu. Niin hienosti, että saatan kehystää tämän blogiseinälleni, muistuttamaan siitä, että joskus teen asioita, joilla on merkitystä.

  28. Hyvä kirjoitus johon on helppo samaistua. Itseäni on joskus harmittanut, kun kaverit ympärillä on tulleet äideiksi ja se ajatusmaailma on heillä muuttunut tyyliin ”kyllä sinunkin täytyy kun minäkin”. ?? Miksi? Meni vuosia kun murehdin sitä, että miksi mulle ei tule mitään vauvakuumetta, ”mitä vikaa mussa on?” Yhden kaverin pollea kommentti ”elämästä ei tiedä mitään ennen kuin saa lapsen” oli myös aika pysäyttävä.. No, minä en sitten vieläkään tiedä elämästä mitään 😉

    • Sitten meitä on kaksi tietämätöntä. 😉 Varmasti osa tuosta ajattelemattomuudesta ja ”sinun on ehdottomasti myös koettava tämä”-ajatuksesta selittyy sillä hormonimyrskyllä, jonka raskaus, synnytys ja vastasyntynyt tuovat mukanaan. Biologia ohjaa tuoretta äitiä ajattelemaan, että tämä on parasta mitä voi elämässä on ja silloin voi helposti syntyä harhakuvitelma, että nainen, jolla ei ole lapsia, jää paljosta paitsi. Näin olen kuullut.

  29. Erityiskiitos, kun nostit tämän asian esille. Mun piti lukea parikin kertaa, taisi mennä kolmastikin. Tämän elin tosi vahvasti mukana. Pakko oli laittaa hajanaisia ajatuksiani ja päästäni purskahtavia lauseita kommentiksi. Hieno ja upea pohdinta. Koskettava teksti, monella tasolla ja ulottuvuudella mitaten. Täynnä tärkeää asiaa. – Liikutuin.

    Jokaisen meistä on tehtävä valinta laps(i)en suhteen omalla kohdallaan. Vain itse sydämellään tietää mikä on itselle parasta. Mutta kuten todettua: aina se ei ole omissa käsissä. Siksikään toisen valintoihin ja elämään ei tässä kohtaa parane puuttua. Eikä tämä ole niin yksiselitteinen asia.

    Parisuhteessa kuitenkin keskustelun kautta yhteinen tie ja polku täytyy löytyä, sillä silloin valinta ja yhteinen päätös konkretisoituvat. – Ihanaa se, että teidän polkunne kulkee yhtä tässä(kin) asiassa. 🙂

    • Ihan parasta palautetta, kiitos Leena! Kunpa aiheesta puhuttaisiin jatkossa muissakin medioissa vähän avoimemmin, se lienee ainoa tie yhteiskunnan asennemuutokseen.

  30. Suomessa vasta 30-v pidetään tarpeeksi kypsänä päättämään, ettei halua kolmea tai ei ollenkaan lapsia.
    Muissa pohjoismaissa jo 25-v saa päättää lisääntymiskyvystä luopumisesta.

    Nyt voi kannattaa ja jakaa kansalaisaloitetta itsemääräämisoikeuden lisäämiseksi.
    ”Steriloimislain ikäraja pohjoismaiseksi eli 25 vuotta ja lapsiluvuksi kaksi lasta”
    https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/2401

    Aloitteen tavoitteena on 25 vuotta tai kaksi lasta steriloinnin perusteeksi.

Kommentoi, kysy tai kerro tarina!