Lapsuuden leikkipaikoilla – hillapiirakkaa ja kampanisuja

Ensimmäisinä elinvuosina kuljin sylistä syliin Sallan Vaadinselässä, Vallovaarantien varressa. Siellä asuivat mummi, ukki ja ukin äiti, tonkimummi, joka eli pitkästi yli 90-vuotiaaksi. Talossa, joka rakennettiin suvun vanhojen rakennusten jäädessä sodan melskeissä menetetyn vanhan Sallan puolelle. Mummolassa, jonne omat vanhempani muuttivat joksikin aikaa asumaan.

mänty

Tien toiselta puolelta, oranssia postilaatikkoa vastapäätä lähti metsätie. Syksyisin sitä pitkin käveltiin marjametsään ja läheiselle lammelle, jonka rantaan sytytettiin tulet. Talvisin tehtiin moottorikelkkaretkiä lammen jäälle ja keväisin seurattiin jäiden sulamista. Uutena vuotena tallottiin jään päälle sataneeseen lumeen uusi vuosiluku ja ammuttiin raketteja tähtitaivaalle.

mäntyjen latvus

Isovanhempani ovat siirtyneet pilven reunalle jo vuosia sitten ja mummolan taloa asuu tänä päivänä kummitätini miehensä kanssa. Vaikka olen käynyt Vaadinselässä visiitillä useasti, lammelle en ole kävellyt ainakaan 20 vuoteen. Helmikuisella Sallan visiitillä kysyin kummitädiltäni, voisinko verestää muistojani. Halusin samalla esitellä paikan myös miehelleni.

lapsuuden maisema

Olemme valmistautuneet kävelemään kilometrikaupalla, sillä lapsena taival tuntui loputtoman pitkältä, mutta matkaa onkin vain 800 metriä. Tarvon huopatossut jalassa kelkanjälkeä pitkin. Hanki kantaa, vain joka neljäs askel upottaa. Ajouran haarautuessa on pakko turvautua kännykän karttasovellukseen ja katsoa mikä suunta on oikea.

luminen mänty

Lopulta pääsemme rantaan. Lampi on suurempi kuin muistin. Tulipaikalle on rakennettu hiekkaranta, joka ilmeisesti on kyläläisten aktiivisessa käytössä kesäisin. Puuhun on kiinnitetty Ei koiria -kyltti. Lapsuudessa lampi oli isovanhempien mailla, sittemmin metsät on myyty ja lammen ranta kaavoitettu. En tiedä onko yhtään tonttia vielä saatu kaupaksi, mutta rakentamista ei ainakaan ole vielä aloitettu. Hyvä niin.

lapsuuden maisema

Jossain kaukana haukkuu koira, muuten on täydellisen hiljaista. Heittäydyn rantapenkereelle makaamaan ja tuijotan ylleni kaartuvia ikivanhoja mäntyjä. Nuo samat puut ovat valvoneet leikkejäni jo 38 vuotta sitten sitten. Suuntaan kamerani kohti mäntyjen latvuksia – päätän etsiä vanhempieni arkistoista valokuvan, joissa näkyvät samat puut. Ennen lähtöä kahlaan lumessa keskelle lampea ja ihailen silmieni eteen avautuvaa valkoista maisemaa. Sisälläni liikahtaa.

hillapiirakka

Retken jälkeen keitetään kahvit. Kummitäti on leiponut hillapiirakan soveltaen Kinuskikissan ohjetta, pohjataikina on tehty oman reseptin mukaan.

Kummitädin hillapiirakka

Pohja
150g margariinia tai voita
1 dl sokeria
1 muna
4 dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta

Täyte
1 rasia mascarponea
1/2 dl sokeria
1 muna
2,5 dl hilloja

Vaahdota sokeri ja rasva. Sekoita joukkoon muna. Lisää jauhot ja leivinjauhe pikkuhiljaa taikinaan. Painele taikina voideltuun 24 sentin irtopohja- tai piirakkavuokaan. Muista painella taikinaa myös reunoille, jotta täyte ei karkaa. Sekoita mascapone, sokeri ja muna keskenään ja levitä pohjataikinan päälle. Lisää pinnalle hillat ja ripottele päälle vielä ruokalusikallinen sokeria. Paista 200 asteessa 25–30 min.

kampanisut eli tortut

Hillapiirakka on kahvipöydän kuningatar, mutta sen seuraksi katetaan tietysti myös kampanisuja eli sallalaisittain torttuja, kantaahan kummitätini Markus Maulavirran myöntämää mastertortun voittajan titteliä. Lusikat kilisevät kuppien laitoja vasten, tuttu kaappikello raksuttaa aikaa ja punatulkkuparvi ruokailee keittiön ikkunan edustalla. Otan toisen palan piirakkaa. Tuntuu siltä, että olen kotona.

hillapiirakka

ps. Tätä postausta varten tarkistin Kansalaisen kartapaikalta, onko lapsuuden lammella nimi. Olihan sillä: Lakijärvi. Siis LakiJÄRVI. Maailmani on järkkynyt.

6 kommenttia artikkeliin ”Lapsuuden leikkipaikoilla – hillapiirakkaa ja kampanisuja

  1. Tekstejäsi on mukava lukea. Tuot hyvin erilaisia näkökulmia ja elämäntapahtumia esiin. Lapsuusmuistoilla ja elämänhistorialla on paljon merkitystä. Itse kävin toissakesänä ihmettelemässä puutarhasiirtolan uimarantaa Kuopion Päivärannassa, jossa olin uinut edellisen kerran alle 10-vuotiaana. Kovin olivat puut kasvaneet vuosikymmenten aikana ja ranta vaikutti paljon pienemmällä kuin lapsena. Vanhoja valokuvia olen alkanut selailla mielenkiinnolla. Monet maisemat ovat muuttuneet ja paljon rakennuksia on purettu. Lapissa havaitsin viime vuoden kesäkuussa vielä kulttuurimaisemia, jotka muistan lapsuudesta.

    • Kiitos Anneli! Päivärannan siirtolapuutarha on mullekin tuttu! Mummilla oli siellä mökki useamman vuoden ajan ja me lapsenlapset melskattiin siellä aina lomilla. Samoilla rannoilla ollaan siis uitu, vaikka vuosia taitaakin olla välissä useampi. 🙂 Jonkin aikaa olen jo haudutellut ajatusta, että lähden kulkemaan omia jalanjälkiäni pitkin, kuvaan ja kirjoitan kaikesta mitä näen ja muistan. Katsotaan ehdinkö palata juurilleni jo tänä kesänä.

      • Odotan mielenkiinnolla kuvauksiasi. Meillä on yhteinen sukuhaara, nimittäin mummosi oli isäni sisko.

        • No jopas nyt, tässähän ollaan käytännössä siis sukulaisia! Onpa mukavaa, että olet löytänyt tekstieni pariin. 🙂

  2. Linkin takana oleva Pyhäinpäivänä- teksti, on yksi hienoimmista, jonka olet tänne kirjoittanut! Niin täynnä tunnetta, muistoja, kunnioitusta isovanhempia kohtaan, sitä aikaa kohtaan, kun olit vielä pieni tyttö. Lämpimiä ajatuksia siitä, miten silloin elettiin ja oltiin. Ihan huippu 😊.
    Tämäkin teksti on hienosti kirjoitettu. Mahtaa tuo hillapiirakka olla hyvää!
    Toivottavasti toivut tuosta ” lampi onkin järvi” jutusta. Jännä sinänsä, kun yleensä lapsena kaikki on niin suurta ja kun myöhemmin katsoo, niin kummasti joku järvikin on pienentynyt lammeksi.
    Lisää näitä, kiitos. 😄

    • Sitäpä minäkin ihmettelen, miten lammesta on tullut järvi eikä toisinpäin? Mutta pääpointti ehkä oli, ettei minulla koskaan ole ollut tuolle paikalle muuta nimeä kuin Lampi. Sitten kun katson karttaa, sillä onkin koko ajan ollut virallinen nimi, joka päättyy järveen. Lisää tulossa. Kiitos. 🙂

Kommentoi, kysy tai kerro tarina!