Jokaviikkoinen jännitysnäytelmä

Pienen kylän ala-asteella jokainen oppilas piti vuorollaan aamunavauksen. Urkuharmooni soi, joskus laulettiin. Aamunavaustekstit kopioitiin punaisesta kirjasta, johon oli koottu kirjoituksia juuri tähän tarkoitukseen. Jännitin omaa vuoroani niin paljon, että poltin minulle valitun tekstin takan tulipesässä. Luulin pääseväni pälkähästä, mutta opettaja lykkäsi käteeni punaisen kirjan ja käski lukemaan suoraan siitä. Luin – posket punaisina, sydän hakaten ja ääni väristen.

Silloin ei tullut mieleeni, että vielä yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin jännitän edelleen. Jännitän uusia asioita. Jännitän sitä millaisen ensivaikutelman annan. Jännitän tilanteita, joissa en tiedä miten toimia. Jännitän, että mokaan. Jännitän toisten puolesta. Jännitän esiintymistä, ulkomaanmatkoja ja tilaisuuksia, joissa on paljon vieraita. Jännitän osaanko sitä, mitä minulta odotetaan.

Tämä viikko on ollut jännittävä. Lauseen voi käsittää väärin, sillä viikon tapahtumissa ei ole oikeastaan mitään jännittävää. Mutta jännitettävää, sitä on riittänyt liiankin paljon.

img_2285

Reagoin jännitykseen fyysisesti. Päätä särkee, vatsassa möyrii ja sydän hakkaa niin, että koko ylävartalo tärähtelee sen mukana. Poskille nousee puna, kurkkuun pala ja kainalot hikoilevat kuin neljänkymmenen asteen helteessä. En kuule mitä toiset puhuvat, sillä yritän vain keskittyä hengittämiseen.

Niin tapahtui tiistaina, kun tapasin parikymmentä minulle entuudestaan tuntematonta ihmistä ensimmäistä kertaa. Tyyppejä, joita arvostan ja ihailenkin. Alansa osaajia, jotka ovat päässeet pitkälle, vaikka suurin osa heistä on reippaasti minua nuorempia. Ennen esittelykierrosta pulssi nousee ja jännityshiki kastelee kainalot, vaikka tiedostankin, että jännitysoireita ei todennäköisesti huomaa kukaan muu. Kun vuoroni tulee, höpötän, suustani hyppää sammakoita ja oikeat sanat jäävät sanomatta.

Niin tapahtui keskiviikkonakin, kun kokosimme viimeisiä kirjamessuille roudattavia kirjalaatikoita ja kamppeita. Onko nyt varmasti kaikki mukana, olenko unohtanut jotain tärkeää? Olen vuosittain vastuussa kustantamomme kirjamessuosallistumisen organisoinnista, osaston rakentamisesta, budjetin pitävyydestä, lavaohjelman ideoinnista, esiintyjien opastamisesta ja työvuorojen suunnittelusta. Joka vuosi jännitän messujen alkamista koko kropallani, vaikka tiedän, että kaikki sujuu kuten ennenkin. Silti jännitän, että epäonnistun.

Niin tapahtui myös torstaina, kun edessä oli elämäni ensimmäinen laulutunti. Seisoin oven takana ja odotin. Yritin hengittää hitaasti sisään ja ulos samalla kun kuuntelin edellisen oppilaan osaamista. Tiesin, että opettaja on hyvä ja lempeä, eikä minun tarvitse osata kaikkea heti. Silti jännitin niin, että ääni takertui kurkkuuni ja aukesi soimaan vasta viimeisen vartin aikana.

Niin tapahtui perjantaina, kun jännitin toimittamani kirjan tekijöiden esiintymistä kirjamessujen ohjelmalavalla. Jännitin toimiiko diashow, tuleeko kukaan kuuntelemaan, miten rajattu aika riittää ja tuleeko kaikki tarvittava sanotuksi. Vaikka tiesin, että kirjoittajat ovat tottuneita puhujia, käteni tärisivät esiintymisen aikana niin, että kuvaamani videotallenteen kuva ei pysy hetkeäkään paikallaan. Ja minä kuitenkin istuin yleisössä, en lavalla.

Niin tapahtuu todennäköisesti myös huomenna, kun vaihdan kirjamessujen näytteilleasettajakortin Viini ja Ruoka -messujen bloggaajapassiin ja valmistaudun keskustelemaan mahdollisista yhteistyökuvioista muutaman näytteilleasettajan kanssa. Tälläkään kertaa en oikein tiedä mitä jännitän, sillä osaan asiani ja voisin puhua ruuasta ja blogini ruokatarinoista loputtomiin. Vaikka fysiikka laittaa vastaan, tartun härkää sarvista ja avaan suuni.

lammassaaren pitkospuut

Olen siis jännittäjä. Jännittäminen on inhimillistä ja se saattaa helpottaa iän myötä – tai sitten ei. Toistaiseksi jännittäminen on osa arkipäivääni, mutta onneksi sen kanssa pystyy elämään. Punaisin poskin, sydän tykyttäen ja syvään hengittäen.

ps. Jos sinäkin olet jännittäjä, lue myös Maaret Kallion osuva blogikirjoitus aiheesta.

6 kommenttia artikkeliin ”Jokaviikkoinen jännitysnäytelmä

  1. Hei; Tämä on jotenkin pelottaa ja jotenkin aika huikeaa…Minä yksin joulujuhlassa laulamassa kuusen juuressa ”Joulupuu on rakennettu…”, minä yksin lukemassa aamunavausta, joka kuului kaikissa luokissa keskusradion kautta, yksin pidin esitelmää… Aina jännitti aiiivannn kauheasti!!! Ja kyllä, vatsa sekaisin kouluun lähtiessä! Se on ihan älytön koulu, jännittää ja kuitenkin ylittää itsensä ja mennä päin tulta. Kerta toisensa jälkeen, eikä siihen totu. Ei edes vielä, vaikka mittarissa kohta kuusi vuosikymmentä. Ja kuitenkin yllättää itsensä menemällä juttuihin, joissa taaaaaas saa/joutuu jännittämään vaikka ei Ole mitään jännitettävää. Kyllä ihminen on omituinen olio. 😂
    Olet rohkea, kun siitä kirjoitat. Ja sehän ei ole heikkoutta, paremminkin kertoo vahvasta itsetunnosta. Itsensä tuntemisesta, että vaikka jännittää, niin hei, ihmisiä ne muutkin ovat! Töppäävät aika ajoin ja tuntevat riittämättömyyttä, mutta mitä väliä! Tämä oli kyllä hirmu lohdullinen ja toisaalta kannustava teksti. Ja jos on tähänkin asti pärjätty punaisilla poskilla, niin sehän on terveen merkki ( näin lääkäri minulle sanoi, kun olin kansakouluikäinen).
    Joten porskutellaan etiäpäin ja nautitaan haasteista. 😊
    Olet kyllä jotenkin aika tunnistettava luonne!

    • Vaikka tiedän, että todennäköisesti en ole jännityskerhon ainoa jäsen, on aina lohdullista ja kannustavaa kuulla kohtalotovereiden kertomuksia. Kiitos siis taas kerran, ilahduin kommentistasi suuresti!

  2. Onnistuit hienosti kuvaamaan jännittämisen logiikkaa. Hyvät suoritukset tarvitsevat melkein aina jonkinlaista jännittämistä ja lisäksi tilanteiden ja sattumien yhteensovittamista. Sitä voi kyllä oppia eli rohkeasti eteenpäin.

    • Olet aivan oikeassa. Jos esimerkiksi ennen keikkaa ei jännitä yhtään, saattaa esiintyminen mennä ihan puihin. Jännitys on hyvästä niin kauan kuin se ei lamauta. Onneksi oma jännittäminen on ainakin toistaiseksi hallinnassa, mutta joka kerta sitä ihmettelee, että pitikö tätäkin nyt taas tuolla lailla hermoilla.

  3. Voi mikä teksti! Kiitos!!! Olen pahimman luokan jännittäjä itsekin ja on upeaa, että uskallat puhua siitä näin avoimesti.
    Nukutin eilen iltana 7-vuotiasta poikaani, joka on juuri vaihtanut koulua. Häntä jännitti kovasti seuraava päivä ja unta ei vaan kuulunut, Päätin lukea tarinasi pojalle (hiukan lyhennellen), Istuimme hämärässä tietokoneella poika sylissäni ja luin. Kerroin samalla myös kaikesta omasta jännittämisestäni. Painotin pojalleni sitä, että kaikki tunteet kuuluvat elämään ja jokaista meistä jännittää välillä ja eri asioista. Hetki oli maaginen <3.

    • Voi mikä kommentti, kiitos Johanna!! Enpä ikimaailmassa blogia perustaessani arvannut, millä tavoin siitä jonain päivänä ammennettaisiin rohkeutta ja jopa vertaistukea. Sinulla on sylissäsi miehenalku, joka kertomasi perusteella saa taatusti hienot eväät elämään. Toivottavasti uusi koulu alkaa jo tuntua omalta ja jännityskin vähän lieventynyt. Valoisaa loppuvuotta sinulle ja pojallesi! <3

Kommentoi, kysy tai kerro tarina!