Reunalla

On neljäs laskupäivä Andorran Grandvalirassa. Yöllä on satanut uutta lunta. Rinne on vasta ajettu, kissan jäljet erottuvat selvästi. Se on tasainen ja lähes koskematon. Olosuhteet ovat täydelliset.

Siitä huolimatta en uskalla laskea rinnettä alas. Seison suksineni reunalla vatsanpohja kipristellen, sillä alas on melkoinen pudotus. Jännittää ihan vietävästi. Sitten valun sentti kerrallaan vähän alaspäin, mutta rinne ei loivene. Vaikka järki tolkuttaa aivoille, että kaikki on hyvin, sinä osaat ja pystyt, tunne kuristaa kaulaa ja syke nousee. Mitä jos en osaakaan? Jos en hallitse suksiani ja kaadun, jos vauhti kasvaa liian kovaksi tai horjahdan kriittisellä hetkellä? Tunnen itseni luuseriksi. Varsinkin kun ennen reissua vaahtosin, kuinka Keski-Euroopan mäissä musta on punainen ja punainen sininen, että mikäs siinä leppoisasti lasketellessa. Tämän on pakko olla musta, vaikka rinnemerkki loistaa punaisena. Mies odottaa matkan päässä, maanittelee ja kannustaa. Onneksi sillä on lehmän hermot. Onneksi tässä rinteessä ei ole ketään muita. Valuttuani laidasta toiseen on pakko tehdä ratkaisuja. Viereistä, ihan yhtä jyrkkää rinnettä laskee hiihdonopettaja, seurassaan joku iäkkäämpi rouva. Teen ensimmäisen epävarman käännöksen auraten ja valun vielä kerran hitaasti rinteen poikki. Sitten puren huulta, käännän suksenkärjet rinteen suuntaisesti ja annan mennä.

Mikä voitonriemu ja vauhdin hurma! Suksien kantit pureutuvat lumeen ja sauvat tikuttavat rinnettä rytmissä. Hissin ala-asemalla sydän hakkaa kuin hullu, mutta minä uskalsin ja vieläpä nautin siitä! Olen ansainnut kermavaahtohuipullisen kaakaon seuraavassa vastaantulevassa rinneravintolassa.

WP_20160312_11_32_49_Pro

Seuraavana päivänä lasken mäen uudestaan, kolme kertaa peräjälkeen, viimeisellä kerralla täysin ilman epäröintiä. Ja olen ylpeä itseni ylittämisestä, jälleen kerran.

2 kommenttia artikkeliin ”Reunalla

  1. Voi että,tuo tunne 🙂 ikää reilu parikymmentä ja viikko leville varattuna. Yhden päivän katselin rinteen alapuolella ja toisena päivänä päätin että kylläpä minäkin. Ensin lastenrinteitä ja mies houkutteli ylemmäs rinteisiin. Voi sitä riemun ja onnistumisen tunnetta 🙂

  2. Jee, kohtalotoveri! Jostain kaukaa nää minunkin ajoittaiset pelkotilat varmaan kumpuaa. Ei vaan pitäis enää tällä yli 30 vuoden laskukokemuksella olla mitään pelättävää. 😅 Ihmeellinen on ihmisen mieli ja itsesuojeluvaisto!

Kommentoi, kysy tai kerro tarina!