Minareetin varjossa

Vuosi 1997. Turkkilainen paikallisbussi ja neljänkympin painostava helle. Viisi tuntia suuntaansa, määränpäänä Pamukkalen ”puuvillavuoret”. Rämistelyä maaseutumaisemien halki, ilmastointina avoimet ikkunat. Puolentoista litran vesipullot, jotka jaettiin mustiin pukeutuneiden kurttuisten mummojen kanssa. Kuski pysähtyi tauolle keskelle ei mitään, näköpiirissä vain piskuinen huolto-asema, josta myytiin täytettyjä leipiä. Tuntikausien hikoilu palkittiin uskomattomalla näyllä. Valkoinen kalkkikivivuori, täynnä kuumien lähteiden muodostamia altaita. Riisuimme kengät ja puikkelehdimme bollywood-kuvausryhmien ohi, pulahtaaksemme lämpimään, kalkin värjäämään linnunmaitoon. Kuvat retkeltä ovat paikassa hukka, mutta jos kiinnostuit, googlen kuvahaku auttaa!

18 vuotta myöhemmin. Kaupunkiloma Istanbulissa, viisi päivää ja neljä yötä.

WP_20151106_12_06_14_Pro

Lentokentältä hotellille olisi iltamyöhään päässyt varmaan helpomminkin, mutta metrossa pääsi välittömästi kiinni suurkaupungin arkeen. Semminkin kun päästäkseen maan alle piti koluta viisi epäkunnossa olevaa pankkiautomaattia (koska Forex Helsingissä tarjosi liiroja ryöstökurssilla), vaihtaa setelit pienemmäksi ostamalla kahden liiran simit-rinkeli ja pari pulloa vettä, löytää Istanbulkortti-automaatti ja tulkata sen ohjeita turkista suomeksi sekä pyöriä pimeällä Taksim-aukiolla ilman karttaa. Voin kertoa, että tämän jälkeen uni maistui (heti sen jälkeen kun hotellihuoneen langaton netti oli testattu).

WP_20151105_10_43_00_Pro

Aamu alkoi auringolla, joka heijastui ikkunan takana olevan rakennustyömaan nostureista. Se siitä romanttisesta näkymästä mystiseen Istanbuliin. Päivä kuljeskeltiin Beyoglun ja Karaköyn huudeilla. Verensokerin laskiessa istahdettiin kuppilaan tai terassille, tilattiin lasillinen suolaista jugurttijuoma Ayrania tai kupit turkkilaista teetä. Kiivettiin korkeanpaikankammosta huolimatta Galatan torniin (hirvittävän matalat kaiteet muuten!), ihailtiin laivojen kansoittamaa, sinisenä kimmeltävää Bosporin salmea, Prinssisaarten häämöttäessä horisontissa. Tuntui lomalta.

WP_20151105_12_05_58_Pro
WP_20151105_12_19_19_Pro

Illan valkoisten liinojen ravintolavaraus oli tehty viikkoja etukäteen. Miklan keittiön kunkkuna häärii suomalais-turkkilainen keittiömestari Mehmet Gürs. Skandinaavisella twistillä valmistettu ruoka oli loisteliasta, mutta niin oli näkymäkin: 17. kerroksen kattotasanteelta kaupunki loisti pieninä jalokivinä silmän kantamattomiin. Vaikka hintataso oli korkeahko, palvelu oli rentoa ja olo kotoisa. Viinihiprakassa hipsuttelimme Istiklal Caddesin ostoskatua myöten hotellin mankeloitujen lakanoiden väliin.

WP_20151105_21_10_23_Pro

Seuraavana päivänä ohjelmassa oli Topkapin palatsi haaremeineen, Hagia Sofian mielettömät mosaiikit (ja Libanonin Bekaan laaksosta tuodut pylväät!) sekä Egyptiläinen basaari, josta napattiin tuliaisiksi itsellemme kokonaisia muskottipähkinöitä, joita Suomesta ei saa. Lounasaikaan yritimme löytää Galatan sillan kupeesta kaupungin parhaita kalaleipiä kokkaavaa miekkosta, mutta onnistuimme missaamaan hepun. Tyydyimme siis kopioihin ja vatsa täyttyi, vaikka hehkutettu granaattiomenakastike jäikin leivästä puuttumaan. Todistetusti Mario on nähty ja leivät testattu tänä kesänä, ruokajono kuulemma oli tolkuton. Jos onnistutte bongaamaan miehen, kertokaa toki, oliko herkku kaiken hehkutuksen arvoinen! Matkalla hotellille pysähdyimme vielä drinksuille ja mezeille lyhyelle lähikadulle, jossa symppiksiä pikkubaareja oli vieri vieressä.

WP_20151106_10_40_01_Pro
WP_20151106_11_58_28_Pro
WP_20151106_11_59_29_Pro
WP_20151106_13_51_56_Pro
WP_20151106_15_18_54_Pro
WP_20151106_15_55_47_Pro

Illaksi oli sovittu yhteissyöminki isomman suomalaispoppoon seurassa. Kun pääsimme paikallisoppaan neuvomalle Nevizade-ravintolakadulle, iski pakokauhu. Ryysis oli pahempi kuin Hulluilla päivillä ja sisäänheittäjät olivat sitkeämpiä kuin missään. Otimme jalat allemme ja lupasimme tavata porukan myöhemmin jossain toisaalla. Hyvän ruokapaikan etsiminen 17 hengen seurueelle ei siinä väenpaljoudessa todellakaan houkutellut. Onneksi meillä oli plan b: paikallinen lokanta Hayvore, jossa ruuat tilataan ovensuun tiskiltä sormella osoittamalla. Iso lautasellinen lehtikaalipaistosta ja -kääryleitä, turkkilaisia lihapullia, paistettuja sardelleja, munakoisopataa, haudutettua kalaa ja sokeriherneitä maksoi 25 liiraa eli alle kympin. Alkoholia ei tarjoiltu, mutta Ayran taittoikin tulisuutta luultavasti paljon paremmin. Ruokailu oli tehokasta, 40 minuutin päästä olimme jo ulkona. Ja hyvä niin, sillä jalat veivät jo kovaa vauhtia viinibaaria kohti!

WP_20151106_18_40_37_Pro

Pieni Solera Winery oli täpösen täynnä, mutta koska olimme kaukana byrokraattisesta kotomaasta, saimme vapautuvaa pöytää odotellessa lasilliset viiniä kadulle. Listalla oli viitisenkymmentä paikallista viiniä, mikä valinnan vaikeus! Omaan lasiini valitsin Pamukkalen alueen viinejä – huh, miten hyvää. Etenkin juustolautasen kyljessä turkkilaiset rypälemehut tulivat maaliin rinta rinnan tunnetumpien viinimaiden juomien kanssa. Onnelliset huokaukset täyttivät hämyisän pöytänurkkauksen.

WP_20151106_19_36_42_Pro
WP_20151106_19_57_15_Pro

Viimeinen matkapäivä oli tarkoitus kuluttaa Istanbulin kirjamessuilla, mutta kaupungin laidalla olevan messukeskuksen ilmainen shuttle-bussi ei koskaan saapunut noutamaan meitä. Sompailu julkisilla läpi miljoonakaupungin, osoitteeseen, josta ei ollut varmuutta, tuntui huonolta idealta. Niinpä kahden tunnin odottelun jälkeen luovutimme ja suunnistimme vanhaan kaupunkiin. Bond-leffoistakin tutun maanalaisen vesisäiliön tutkailun jälkeen kiedoin päähäni huivin ja virittelin toisen vyötäisille markkeeraamaan pitkää hametta. Sinisen moskeijan ovella riisuttiin kengät pieneen muovipussiin ja pujahdettiin sisään suunnattomalle kokolattiamatolle. Sinisin kaakelein vuoratut kupolit ja seinät olivat upeita, mutta sukkahien haju tyrmäävä. Ja se lähti meistä turisteista, sillä paikalliset pesevät jalkansa (ja huuhtelevat kasvot, kädet ja käsivarret, sekä pyyhkivät päälaen ja kaulan) ennen moskeijaan astumista.

WP_20151107_11_31_05_Pro
WP_20151107_13_36_56_Pro

Viimeisen illan ateria oli jäädä syömättä, sillä flunssa tuli ja upotti allekirjoittaneen syvälle lakanoiden uumeniin nähtävyyskierroksen ja reissun parhaan rullakebabin (33 Suat Usta Mersim Tantuni) jälkeen. Kampesin itseni kuitenkin pystyyn buranan voimalla, sillä ruokahalu oli kaikesta huolimatta tallella. Vaelsimme muutaman korttelin matkan pieneen kahvila-baariin, jonka possunposkipitsaa oli meille kehuttu. Kyseistä herkkua ei listalta löytynyt, mutta lehmänkieli paikkasi puutetta erinomaisesti. Lisukkeenaan raikas rucola-juusto-pähkinäsalaatti ja palan painikkeena lasi vedellä laimennettua rakia. Siitäs saitte virukset ja muut basillit!

WP_20151107_20_32_05_Pro
WP_20151107_21_03_59_Pro

En tiedä matkustanko Istanbuliin toistamiseen. Emme ehtineet Aasian puolelle ja liikuimme loppujen lopuksi aika pienellä alueella, nähtävää ja koettavaa etenkin ruokarintamalla olisi siis varmasti useammallekin uusintavisiitille. Istanbul ei kuitenkaan asettunut sydämeni kulmalle samalla tavalla kuin Pariisi. Kaupunki ja vieras kulttuuri olivat kiinnostavia, mutta en ole haltioissani, enkä erityisemmin kaipaa takaisin.

Kahteen asiaan kuitenkin rakastuin: kissoihin ja minareetteihin. Istanbul on kissojen valtakunta, jokaisella baarilla, kahvilalla, putiikista, moskeijassa ja kadulla on kissansa (tai ehkäpä se onkin toisinpäin – sellaisella omistajan ylpeydellä karvakaverit ympäriinsä käyskentelevät). Niistä pidetään huolta, ruokitaan ja paijataan. Kaupunki on jopa rakentanut hiljaisemmille kaduille pieniä kissakerrostaloja ruokakuppeineen. Varmasti katteja kohdellaan välillä myös kaltoin, mutta se ei katukuvassa onneksi näkynyt. Jostain silmiini osui turkkilainen sananlasku, joka saattaa selittää kissojen kunnioituksen: ”Jos tapat kissan, sinun on rakennettava moskeija saadaksesi anteeksi Jumalalta.” Ja sitten ne minareetit ja niistä kaikuvat rukouskutsut, uskonnollisesta sisällöstä huolimatta tai ehkä juuri siksi – taidokasta, kiehtovaa ja kaunista. Saattaa olla, että Istanbuliin sittenkin jäi pieni palanen minua. Ainakin maailmani on taas asteen verran avarampi.

WP_20151106_15_58_23_Pro

ps. Kiitos safkavinkeistä Topi ja Auli!

5 kommenttia artikkeliin ”Minareetin varjossa

  1. Kattava matkakertomus 🙂 Itse en ole Turkissa koskaan käynyt ja en usko että tulen käymäänkään, jotenkin se tuntuu hirveän pelottavalta paikalta…onhan siellä niitä pommeja pamahdellut kautta aikojen, kun on niitä ääri-islamisteja, mutta onhan sielläkin tietysti ihan tavallisiakin ihmisiä. Silti ei ole koskaan tullut lähdettyä. Mutta ehkä just sen takia olikin niin mielenkiintoista lukea tätä sun raporttia 🙂

    • Ihmismieli on kyllä kummallinen, sillä todennäköisyys joutua uhkaavaan tilanteeseen ulkomailla on varmaan lottovoiton luokkaa. Minulle käännekohta oli parin vuoden takainen matka Libanoniin. Tilanne oli siellä silloin tulehtunut (tuskin olisi tullut lähdettyä, jos emme olisi olleet Suomen Lähi-idän instituutin vieraina), mutta Beirutissa ja Tripolissa ihmiset elivät silti ihan normaalia elämää, ylpeinä maastaan, alistumatta pelkoon. Istanbulissakin ainoat epämiellyttävät fiilikset liittyivät lähinnä turistikatujen väentungokseen ja yölliseen metromatkaan, jolloin tunsin olevani miesten tuijotuksen kohteena lyhyehkössä mekossani (sekin omaa ajattelemattomuuttani, sillä maassa maan tavalla, myös pukeutumisen suhteen). Muuten tunnelma oli kuin missä tahansa suurkaupungissa. Paljon uusia kokemuksia, makuja ja maisemia. Suosittelen lämpimästi visiittiä, jos joskus mahdollisuus tulee.

  2. Niin no ehkä se nyt on korostunut kun on ollut näitä iskuja siellä ja täällä. Vastahan oli se lomakohteeseen rannalle tehty ampumisvälikohtaus, huh. Useinhan ne kohdistuu just turisteihin kun tietyt ryhmät eivät halua turisteja ollenkaan, vaikka onhan se monen maan suurin tulonlähde. Se on totta, että maassa maan tavalla, itsekin kerran parikymppisenä yritin mennä luostariin hihattomassa paidassa ja shortseissa, heh. No sain sitten lainata ”nunnan kaapua”, että pääsin, nolotti oma ajattelemattomuus.

Kommentoi, kysy tai kerro tarina!