Vihdoinkin!

Nyt jännittää!! Tämän blogin aloittamista on mietitty noin 10 vuotta. Huhtikuun lopulla vihdoin potkaisin itseäni takapuoleen ja tässä on tulos.

Olen hurahtanut ruokaan ja kokkaamiseen. Tämä on tapahtunut oikeastaan ihan vaivihkaa. Aloin kutsua ystäviä kylään aina vaan useammin, ihan vain siksi, että pääsisin kauhan varteen. Työviikon jälkeen en tyytynytkään lähikaupan pakastepitsavalikoimaan, vaan heitin pannulle jättikatkarapuja, inkivääriä ja chiliä, kuten paraskin Jamie Oliver. Liityin ruokapiiriin. Valitsin luomua ja lähiruokaa. Ennen juhlapyhiä vietin päiväkausia menukokonaisuuksia pohtien. Sain joulupukilta pastakoneen ja lihamyllyn. Lopulta huomasin kutsuvani tuntemattomia kotiini syömään Facebook-ryhmän kautta. Sitten uskalsinkin jo pistää pystyyn oman raflan Ravintolapäivänä. Nyt olen tehnyt sen jo kolme kertaa. Blogin aihepiiri oli siis itsestäänselvyys.

Sitten iski rimakauhu, sillä loistavia ja persoonallisia ruokablogeja on PALJON. Niin paljon, että mietin tosissani, olisiko parempi sittenkin sepitellä tarinoita vaikka sinkkuudesta ja deittailusta. Tai elämästä yleensä. Tai vaikka kirjoista. Mietin jopa vloggaamista yhdessä ruokafriikkiystävieni kanssa (Moi Lotta ja Hanna!). Sinkkuna en kuitenkaan toivottavasti elele kovin kauan, yleiselämäblogi on aiheena liian rönsyilevä ja kirjat – noh, niistä saan tarpeekseni töissä. Videobloggaaminenkin jätettiin vielä aromipesään hautumaan. Oli siis etsittävä uusi ja kiinnostava näkökulma ruokaan, todellinen pala kakkua!

Alitajunta työsti haparoivia ajatuksia, paketoi ne sieväksi suunnitelmaksi ja muutaman hyvin nukutun yön jälkeen tiesin mitä tehdä. Tajusin, että kaikkiin vahvimpiin ruokamuistoihini liittyy jokin tarina. Kokkaan ja syön joka päivä, mutta parhaiten mieleen jäävät ne makuelämykset, joiden kanssa samassa muistilokerossa on muutakin. Notkuvat joulupöydät mummolassa, lapsuuden lauantai-illan herkut, tervahöyryristeilyt rantakalapatoineen, tartarpihvin päällä kiemurtava mato, työharjoittelupaikan lounastauot Firenzessä, ensitreffien jännitys, ja se hetki, jolloin paras ystävä ilmoittaa olevansa raskaana, juuri kun haarukoit suuhusi vuohenjuustorisottoa. Ruoka itsessään on usein sivuosassa, mutta ilman sitä tilanteita on mahdoton kuvitella. Haluan kirjoittaa talteen nämä lukemattomat hetket ja tarinat, juuri sellaisina kuin ne muistan. Kirsikaksi kakun päälle lisään reseptit ja kuvat, mikäli sellaisia onnistun muistin ja albumien arkistoista löytämään.

Siispä ylpeänä esitän: Lyhyenä hetkenä. Puolikuivia tarinoita ruoasta ja vähän rakkaudestakin. Woohoo! Torvet soi ja skumppa suihkuaa!!

Kaikkein parasta on se, että tämä kaivo on ehtymätön, sillä ruokamuistoja syntyy jatkuvalla syötöllä (heh) lisää. Olen innoissani, enkä malttaisi tehdä muuta kuin kirjoittaa! Toivottavasti kevätsateet eivät sammuta paloa heti alkuunsa, vaan tästä tulee pitkä ja herkullinen makumatka. Kiitos, kun olette mukana!

Ps. Kiitos kannustuksesta Miia ja Viola! Enhän mä voinut jäädä huonommaksi. 😉

9 kommenttia artikkeliin ”Vihdoinkin!

  1. Hei, niin ihanaa ja mukaansa tempaavaa tekstiä! Mahtava idea ruokaohjeet+muistot. Luin muutamia postauksia kiireessä ruokatauolla ja päätyen nyt tähän ensimmäiseen tekstiin, jotta voin lukea ei kiireessä kaikki, aloittaen tästä ensimmäisestä. Mutta kiitos, päivästäni tuli parempi tekstejäsi lukiessa, kun ensin olin masentanut mieleni ikävillä iltalehden uutisilla 😉

  2. Hei Pia,

    päädyin vahingossa blogiisi ja jäin selailemaan tekstejäsi – jopa niin pitkäksi aikaa, että selasin ihan tähän ensimmäiseen postaukseen saakka. Ensitreffit alttarilla ei mielestäni maalannut sinusta ollenkaan näin miellyttävää kuvaa mitä sanailusi tässä blogissa kuultaa. Olet ihanan pohdiskeleva etkä jää vellomaan vaan viet tarinasi lentäen loppuun asti. Pidän vanhahtavista arvoistasi ja pystyn samaistumaan moniin ajatuksiisi. Minulle oli ehkä jäänyt sinusta vähän huono maku ohjelman jälkeen, mutta nyt kyllä kertaheitolla muutin mieleni ja seuraan jatkossa mielenkiinnolla mihin tämä blogi kantaa. :] Kaikkea hyvää elämääsi!

    • Hei Viv, ilolla luin kommenttisi! Tuo kokemus muutti myös omaa ajatteluani. Kun itse on mukana tekemässä (tosi)teeveetä, ymmärtää paremmin myös muita vastaavanlaisia formaatteja ja niihin osallistuvia. Tv ja media tulkitsee, vääristää ja kärjistää väistämättä ja nostaa meistä esiin ehkä sellaisia puolia, jotka eivät normiarjessa korostu. Leikkaamalla saadaan aikaan draaman kaari, jossa tapahtumia ei välttämättä esitetä edes aikajärjestyksessä. Tähän kun lisätään vielä se fakta, että erittäin harva meistä pystyy olemaan muina naisina kameran käydessä, rakastumisesta puhumattakaan, soppa on valmis. Todella mukava kuulla, että olet löytänyt teksteistä ääneni ja oikean minäni. 🙂 Tervetuloa ja kaikkea hyvää myös sinun elämääsi!

Kommentoi, kysy tai kerro tarina!