Way, Wino ja The Bull & the Firm – Viinibaarikierros Kalliossa

Ihana kesä takana ja pimeä syksy edessä. Mitä tekee mökkihöperöitynyt kaupunkilainen välttyäkseen kesän kaipuulta ja synkän syksyisiltä ajatuksilta? Palaa sivistyksen pariin ryminällä, ja suuntaa kulkunsa kohti Kallion kuppiloita. Viinibaarikierros Kalliossa on parasta lääkettä lamaantuneelle lomalaiselle, tukea kaamoksen kainalossa kärvisteleville kaupunkilaisille ja sielua ravitsevaa ruokaa silmille ja vatsalle.

Kaukana ovat ne ajat, kun Kallion kierros tarkoitti keskikaljakuppiloiden ja karaokebaarien kautta rupuisiin räkälöihin vaeltamista. Juottolat puolustavat edelleen paikkaansa, mutta sekaan mahtuu nyt trendikkäitä olutravintoloita, viehkeitä viinibaareja, kunnollisia kahviloita, elävän musiikin mestoja ja bistroruokaa tarjoavia kivijalkakuppiloita. Yksin Hesarilla katukuvaa elävöittävät Rupla, Riviera, Panema ja Tenho Restobar, poikkikaduilla janoista ja nälkäistä palvelevat tuoreina tulokkaina ainakin Harju 8, Bar Còn ja jo hetken aikaa Flemarilla ilahduttanut Gastro Cafe Kallio. Hämeentielle Kuudennen linjan, Siltasen ja Kaikun kupeeseen ovat avanneet Tanner, Väinö Kallio ja viimeisimpänä burgeribistro Beerger.

way viinibaarikierros kalliossa

Syyskuisena lauantaina, Rakkautta ja Anarkiaa -päiväleffan jälkeen kävelemme Kaisaniemestä Karhupuiston kulmille. Mökkikesä on ohi, ja jotta paluu kaupunkielämään tapahtuisi mahdollisimman mutkattomasti, tarvitsemme mielekästä tekemistä. Ja mikäpä sen mielekkäämpää kuin tutustuminen Kallion uudenkarheisiin kuppiloihin. Siksi loppupäivä kuluukin viinibaarikierroksella Kalliossa!

Way – Tätä tietä, saanko pyytää!

Kallion viinibaarikierroksen ensimmäinen kohde on edellisenä viikonloppuna avattu, leipomon ja viinibaarin nerokkaasti yhdistävä Way. Ennen sisään astumista on pakko pysähtyä hetkeksi ravintolan eteen. Keittiön ikkunoita ei ole peitetty, ja keittotaitoista koneistoa voi ihailla kadulta käsin. Tietämättä ruokalistoista tai maistamatta mitään päätän, että Way ansaitsee rutkasti pojoja pelkästään tästä hyvästä!

way viinibaarikierros kalliossa

way viinibaarikierros kalliossa

Way on paitsi viinibaari ja leipomo, myös kahvila ja ravintola. Asiakaspaikkoja on parikymmentä, osa kahden tai neljän hengen pikkupöydissä, osa pitkässä pöydässä keskellä salia. Ravintola Grönin pikkusiskolla on kaksi eri listaa. Aamiaista on tarjolla neljään saakka, sen jälkeen menu vaihtuu ruokaisampaan iltavaihtoehtoon. Me taktikoimme ja saavumme paikalle viittä vaille neljä. Tilaamme lasit rose-viiniä ja selaamme muutaman minuutin kuluttua vaihtuvaa vakuuttavaa valikoimaa.

way viinibaarikierros kalliossa

way viinibaarikierros kalliossa

Kaikki viinit ovat alkuviinejä – roseeta, oranssia, punaista ja valkoista, jokaista lajia on listalla muutama. Tiedän, että monet viini-ihmiset nyrpistävät nenäänsä näille sameille ja monesti happamille natural-viineille, mutta meidän suihimme ne istahtavat sopuisasti. Etenkin Piemontessa valmistettu Bellotti Rosa häviää laseistamme liiankin nopeasti.

Oliiviöljyssä uivat anjovikset ovat maukkaita, kevyesti kuivatut tomaatit sitruunaverbena ja fermentoitu raparperi toimiva yhdistelmä ja burrata tillin ja kerman kera taivaallisen suussa sulavaa. Oman talon leipä ja kirnuvoi vievät kielen. Voisin tilata listalta kaiken, sillä hinnatkaan eivät päätä huimaa: iltamenun annokset maksavat vain 6–10 euroa per lautanen. Ja kerrotaan nyt vielä sekin, että kaikki annokset on suunnitellut Grönin pääjehu Toni Kostian. Vaatimaton, mutta äärimmäisen lahjakas keittiömestari, joka ei ole antanut menestyksen nousta hattuun. Paikan päällä hän on nytkin, kiillottaa myyntitiskin rosteripintaa, kuin kuka tahansa ravintolan työntekijöistä. Pakko arvostaa.

way viinibaarikierros kalliossa

way viinibaarikierros kalliossa

way viinibaarikierros kalliossa

Tänään, puolitoista kuukautta myöhemmin harmittaa vain se, että en ole vielä ehtinyt Wayn pöytien ääreen toistamiseen. Sillä viikko sitten julkaistun NYT-liitteen jutun jälkeen pöytiin joutuu taatusti jonottamaan, sillä varauksia ei oteta vastaan. Rima nostettiin kerrasta korkealle, jos taso on tämä, viinibaarikierrosta pitää kohta alkaa kutsua gourmetkierrokseksi!

Tuttu ja tunnelmallinen Wino

Fleminginkadulle vuonna 2017 avattu Wino on jo ehtinyt vakiinnuttaa asemansa Kallion kulmilla niin vahvasti, että lauantaina viideltä, heti ovien avauduttua, ainoat vapaat paikat löytyvät baaritiskiltä ja sieltäkin vain sillä ehdolla, että vietämme viinilasien äärellä korkeintaan tunnin. Tartumme tarjoukseen, sillä tarkoitus on todella tilata vain yhdet annokset sekä ruokaa että viiniä ja jatkaa sen jälkeen matkaa.

wino viinibaarikierros kalliossa

wino viinibaarikierros kalliossa

Tiski on itse asiassa yksi lempipaikkojani, sillä baarijakkaralla istuessa näkee ja kuulee enemmän. Varsinkin silloin, jos liikkeellä on yksin, tiskillä tuntee olevansa enemmän läsnä. Minä tilaan hirvenpaistia ja seuralaiseni sinipallasta. Laseittain myytävä viini vaihtelee päivittäin ja laadut on listattu baaritiskin päähän liitutaululle. Punaista minulle ja valkoista herralle kiitos. Muistiinpanoni tältä osin ovat vajavaiset, mutta luulen juoneeni TSCHIDA Brutal!!!-viiniä, ihan vain sen erikoisen nimen vuoksi.

Tämä on jo neljäs kertani Winon hellässä huomassa. Ensimmäisellä visiitillä piipahdimme lasillisille täpötäyteen ravintolaan, ja saimme luvan seisoskella tiskin päässä, vaikka varsinaisia asiakaspaikkoja ei ollutkaan vapaana. Toisella kerralla aterioimme takimmaisessa huoneessa ja kolmannella valloitimme ravintolan koko etuosan. Kaikille käyntikokemuksille voin antaa valehtelematta täyden kympin, ja papukaijamerkki painetaan virtuaaliseen arvosteluvihkoon myös tänään.

wino viinibaarikierros kalliossa

wino viinibaarikierros kalliossa

Kiireestä huolimatta meidät huomioidaan hyvin. Lämmin leipä kannetaan eteemme suoraan uunista, se leikataan nopeasti palasiksi ja jaetaan koreihin pöytiin kannettavaksi. Aina välillä vaihdetaan sana tai pari, ja huolehditaan, että meillä on edessämme kaikki mitä tarvitsemme. Myös maksaminen sujuu nopeasti. Seurueita saapuu tasaiseen tahtiin, ja puheensorina voimistuu. On aika kiittää, koota kamppeet, ja suunnata pienessä hiprakassa kadun toiselle puolelle oluelle.

Öl-Ut – viinibaarikierroksen välikaljat

Kolmen viinilasillisen jälkeen suu kaipaa puhdistamista, joten pujahdamme sisään pikkuruiseen ja hauskasti nimettyyn Öl-Ut -baariin. Minikokoisen olutravintolan kaikki neljä istumapaikkaa on varattu, joten seisoskelemme tuoppiemme kanssa kasuaalisti keskellä räsymatoilla vuorattua lattiaa. Seilin saaren mukaan nimetty hapanolut on hyvää, samoin seurueeseen juuri liittyneen siskon lasiin kaadettu gluteeniton olut. Palvelu on omintakeista, mutta asiantuntevaa. Meille kerrotaan, että istumapaikkoja ollaan lisäämässä pian, mikähän mahtaa olla tilanne tällä hetkellä?

Olutta voi ostaa myös mukaan, eli ravintola on samalla myös pienpanimojen tuotteita myyvä olutpuoti. Kätevää!

Ölut

The Bull & The Firm – Kurvin hämyinen helmi

Viimeiseksi etsimme tiemme Kurviin. Vappuna ovensa avannut The Bull & The Firm on nimetty hankalasti, mutta nimen ja baarin taustalla on kokenutta väkeä mm. Runarista. Myös Soil Wine Groupin hemmoilla on sormensa pelissä. Mukana on siis maahantuoja, joten viinivalikoimaa ei ole hihasta vedetty. Tälläkin listalla on paljon alkuviinejä ja biodynaamisia vaihtoehtoja.

the bull and the firm viinibaarikierros kalliossa

the bull and the firm viinibaarikierros kalliossa

the bull and the firm viinibaarikierros kalliossa

Vaikka on lauantai, baarissa on hyvin tilaa ja pöytä järjestyy lennossa. Drinkkilista on houkutteleva, mutta illan agendalla on nimenomaan viinibaarikierros, pysyttelemme jumalten juomassa. Otamme lasilliset ja niiden kylkeen neljä pientä annosta ruokaa. Valinta on vaikea, mutta lopulta päädymme tilaamaan lohta & avokadoa, täytettyjä ssäm -salaattinyyttejä, lautasellisen päivän leikkeleitä ja ruskeavoihollandaisella aateloituja porkkanoita. Etenkin lohi-annos ja porkkanat ovat käsittämättömän hyviä.

the bull and the firm viinibaarikierros kalliossa

the bull and the firm viinibaarikierros kalliossa

Ihastun paikkaan ikihyviksi ja jo parin viikon päästä palaan sinne uudelleen. Tiistaina kahden hengen seurueemme lisäksi hämyisessä salissa istuu vain muutama ihminen. Palvelualttiit baarimikot pitävät lasimme täysinä ja vatsamme tyytyväisinä. Tulkoon The Bull & The Firm -baarista minun kantikseni. Kävelymatkaa kotiovelta kertyy reilu kilometri, mutta sen taittaa mielellään, kun vastassa on lämmin tunnelma, mainio palvelu ja monipuolinen lista. Erittäin vahva suositus!

the bull and the firm viinibaarikierros kalliossa

ps. Kotimatkalla koukkaamme vielä vastikään kauppakeskus Rediin avatun Oluthuone Haavin kautta. Paikka on pieni pettymys, mutta kun vastassa on kolme huipputekijöiden luotsaamaa viinibaaria, ei kalliinpuoleista perusolutta kauppakeskusympäristössä tarjoava ravintola voi mitenkään pärjätä vertailussa. Eiköhän asiakaskuntaa sille silti riitä ilman meitäkin. Kippis!

Valitettavasti valintamme ei tällä kertaa kohdistunut sinuun

Odotan puhelua. Soittoa, joka saattaa heittää haaveet kokopäiväisestä yrittäjänurasta ryminällä ikkunasta ulos. Tietoa siitä, olenko riittävän pätevä ja potentiaalinen, ja tuntuuko siltä, että olen se hyvä tyyppi, jonka kanssa koko tiimin kemiat kohtaavat. Minuutissa on sekunteja tuplamäärä, tunteja vuorokaudessa vähintään viisikymmentä.

Törmäsin työpaikkailmoitukseen somevirrassani. Pienen salapoliisityön jälkeen löysin verkostoistani entisen kollegan, joka työskentelee tällä hetkellä kyseisessä yrityksessä. Kyselin työkulttuurista ja ilmapiiristä, utelin palkkapolitiikkaa ja etuja. Pidin kuulemastani, vakuutuin ja täytin hakemuslomakkeen vielä samana iltana. Ilmoituksen lukemisesta oli kulunut ehkä kaksi tuntia.

Tiedän, että vasta muutama viikko sitten vannoin yrittäjän vapauden nimiin. Mutta sitten sattuma puuttui peliin. Kun vastaan tulee työtehtävä, jossa voin hyödyntää kaikkia vahvuuksiani, haastaa itseni ja oppia valtavasti uutta, intuitio karjuu nupit kaakossa suoraan korvaan, että tee nyt hyvä ihminen jotain!

Yllätän itsenikin ja rustaan hakemuksen alle puolessa tunnissa. Kun kirjoittaa ammatikseen, on hakemustekstin oltava virheetön ja sopivasti erilainen erottuakseen joukosta. Paineita siis on, eikä todellakaan ole varmaa, että lauseet lentävät paperille itsestään. Oman osaamisen sanoittaminen on vaatimattomille ja oma kehu haisee -hokemiin tottuneille suomalaisille muutenkin vaikeaa. Nyt oikeat sanat soljuvat paikalleen helpommin kuin koskaan. Sen täytyy olla hyvä merkki.

Tulen huomatuksi melkein sadan huippuhakemuksen pinosta, ja saan kutsun videohaastatteluun heti seuraavana päivänä. Pohdiskelen kysymyksiä pari päivää, sitten istun sohvalle ja asettelen läppärin sopivalle korkeudelle. Nauhoitan vastaukseni yksi kerrallaan.Uusi video tuhoaa aina edellisen, eikä editointimahdollisuutta ole, joten vastaus on saatava purkkiin yhdellä otolla. On yllättävän vaikeaa olla sekoilematta sanoissaan useamman minuutin ajan. Kahden tunnin jälkeen posket hehkuvat ja kainalot ovat kosteat. Katson videot vielä kerran läpi ja painan lähetä-nappulaa.

Viikkoa myöhemmin saan kutsun konttorille. Haastattelu menee hyvin, ajatusmaailmat tuntuvat kohtaavan, tässä tiimissä voisin varmasti viihtyä. Vielä on edessä kotitehtävä, jota varten kahlaan yli 300 sivua tekstiä ja tiivistän ne muutamaan lauseeseen. Olen ylpeä itsestäni ja tyytyväinen lopputulokseen. Sitten alkaa odotus. Sillä asiaan luvataan palata pian, kävi miten kävi.

Olen aamusta iltaan kuin tulisilla hiilillä. Vilkuilen vähän väliä puhelinta ja tarkistan kymmeneen kertaan, että olen varmasti lähettänyt sähköpostin ajallaan ja liitteen kera. Leposyke on jatkuvasti hieman koholla, ja keksin koko ajan lisää syitä, miksi puhelin ei vieläkään soi.

Tilanne muistuttaa erehdyttävästi deittailua. Jos puhelin ei soi, eikä viestiä kuulu, miten se pitäisi tulkita? Onko kiinnostuksen kohde kiireinen vai eikö hän vain ole riittävän kiinnostunut minusta? Olenko hänelle varavaihtoehto, johon otetaan yhteyttä vasta, jos ykkönen ei ole saatavilla? Sanoinko jotain väärää, vai jätinkö sanomatta jotain tärkeää? Eivätkö kemiat kohdanneet riittävällä tasolla, oliko joku toinen vielä minuakin parempi tyyppi?

Iltaisin olen uupunut. Soittoa ei tänään(kään) tullut – ehkä se tulee huomenna. Hengitän syvään, sisään ja ulos. Mieleni tekee kaivautua talviunille ja nukkua seuraavaan kevääseen. Yritän harhauttaa pääkopassani kiertävän loputtoman luupin pois radaltaan. Suljen tietokoneen, kokkaan, tanssin itseni hikeen, paistan pellillisen joulutorttuja, kahlaan läpi koko viikon hesarit, keskityn kuoroharjoituksiin ja uppoudun syvällisiin keskusteluihin. Piilotan kännykän sohvatyynyn alle, sillä en halua sen muistuttavan puhelusta, jota edelleen odotan.

Ehdin jännittää, tuskailla ja maalailla piruja seinille neljän vuorokauden ajan, kunnes puhelin viimein soi. Soittajan äänensävy on ystävällinen ja empaattinen, ja siitä on helppo päätellä, mitä tuleman pitää. Viesti on kääritty oikeaoppisesti hampurilaispaperiin, ja negatiivisen uutinen on kuorrutettu molemmin puolin positiivisella palautteella. On mieluisaa ja mielettömän mukavaa kuulla, että persoonani on ihastuttanut, ja että osaamiseni on juuri sitä, mitä haettiin, mutta tällä hetkellä kehuista ei olkapääksi ole. Hopeamitalia ei tässä kilpailussa jaeta.

Pystyn pitämään ääneni vakaana ja mieleni rauhallisen reippaana. Kiitän mahdollisuudesta ja pyydän olemaan yhteydessä, jos vastaavia paikkoja avautuu jatkossa. Pääasia, että asiaan on nyt on saatu ratkaisu, eikä välitilassa tarvitse enää rimpuilla. Vasta puhelun jälkeen annan tunteiden tulla ja valua pitkin poskia.

Muistelen, kuinka monelle olen kertonut aikeistani. Lopetan laskemisen kymmenen kohdalla ja kiroan naiivin avoimuuteni. Heille jokaiselle joudun nyt raportoimaan, että tässä kävikin näin. Nolottaa.

auringonlasku

Pettymyksen aalto velloo vatsassani vieläkin, mutta tiedän, että muutaman päivän kuluttua osaan arvostaa positiivista palautetta ja valinnan perusteita eri tavalla. Voi hyvinkin olla, että pääni päällä mustana möllöttävällä myrskypilvellä on hehkuva hopeareunus. Juuri nyt tilanne kuitenkin vaatii viiniä, onhan sentään perjantai.

Meri on täynnä kaloja, ja uusi mato kiemurtelee jo koukussa. Otetaanpa siis sille, cin cin!

Tunnelmallinen Tony’s deli – pieni pala Italiaa keskellä Helsinkiä

Kaupallinen yhteistyö: Tony’s deli

Tiistai-iltana tuulee. Pohjoisesta puhaltaa niin, että pystyssä ei meinaa pysyä. Tihkusateen kastelemat keskustan kadut kumisevat tyhjyyttään, sillä syysmyräkän riehuessa ihmiset pysyttelevät tiukasti sisätiloissa. Takana on hektinen kirjamessuviikko ja pitkä työpäivä, joten minäkin huomaan haaveilevani kotisohvasta, kääriytymisestä lämpimään vilttiin, kynttilöistä ja lempeästä hämärästä.

Melkein harmittaa, että meillä on pöytävaraus ravintolaan, sillä juuri tänään en kaipaisi hiukkaakaan hälinää ympärilleni. Hyvän ruuan ja viinin tunnettuja sivuvaikutuksia ovat kuitenkin parempi mieli, onnellinen olotila ja tyytyväinen vatsa, joten ehkäpä ilta ravintolassa hyvinkin piristää raskaan työn raatajaa. Siispä fillarin selkään ja vastatuulessa kohti Bulevardia!

tonys deli

tonys deli

Astumme sisään Tony’s deliin. Portaikossa meitä tervehtii joulukuusi, sinne tänne on ripoteltu pieniä lahjapaketteja. Pikkujoulukausi on selvästi alkamassa. Ravintolasalissa huomaamme heti, että tunnelma on täydellinen. Muutamia seurueita siellä täällä, vaimeaa musiikkia, kynttilöitä, pehmeän punaisia sävyjä ja samettisia sohvia, joita reunustaa muhkeiden tyynyjen rivi. Tony’s deli onnistuu kääntämään takkini siltä seisomalta. Sali sulkee meidät lämpimään syleilyynsä – ja toivottaa tervetulleeksi parhaalla mahdollisella tavalla.

Venetsialaiset teemaviikot näkyvät paitsi ruokalistalla, myös seinillä. Venetsialaisten karnevaalinaamioiden koukkunokat heittävät yllemme dramaattisen tummia varjoja. Oikeassa Venetsiassa kahlataan tällä hetkellä tulvavedessä, Tony’s delin Venetsia-viikoilla upottavat korkeintaan sohvat, jalat pysyvät kuivina ja olo on lämmin ja lokoisa.

Tonys deli

tonys deli

tonys deli

Pidän sisustuksesta erityisen paljon, enkä malttaisi istua pöydän ääreen, kun kameran rakastamia yksityiskohtia on aivan liikaa joka puolella. Valitsemme alkumaljoiksi italialaiseksi samppanjaksikin kutsuttua franciacortaa ja selailemme menulehtisiä mielenkiinnolla. Valinnanvaraa on runsaasti, sillä samaan aikaan tarjolla on venetsialaisten erikoisuuksien lisäksi Alban alueen valkoista kultaa – valkoisia tryffeleitä.

Mieli harhailee hetkeksi Piemonten sydämeen, pieneen Roddin kylään, jonka liepeillä saimme syksyllä 2017 osallistua tryffeleiden metsästämiseen. Koulutetut tryffelikoirat häärivät ympärillämme ja kuopivat kärsimättöminä maata. Minäkin pääsin irrottamaan pikkuruisella hakulla golfpallon kokoisen tryffelikimpaleen, joka tosin sujahti tuossa tuokiossa tryffelioppaamme taskuun. Maistiaisten jälkeen tuliaiskassiin koottiin tryffeliöljyä, säilöttyjä tryffeleitä ja tryffelivoita. Ruokamatkailua parhaimmillaan!

tonys deli

Pitkien pohdintojen ja ajatusten sivupolkujen jälkeen mies valitsee alkupalalautaselleen silakkaa. Minä päädyn tilaamaan antipastoksi härkäcarpaccion, joka on höystetty tuoreella tryffelillä ja tryffelimajoneesilla.

Viinilistaa vilkuillessa sormi menee suuhun. Lopulta annammekin päätösvallan ravintolapäällikölle, joka ehdottaa jaettavaksi kahta pientä karahvia, yhden punaista Valpolicellaa ja toisen tuntemattomampaa valkoista, Veneton alueen Turbiana-rypäleestä valmistettua, raikasta ja yrttistä Corte Ciona Luganaa. Piirrän muistiinpanoihin ison plussan, sillä karahvittain ei viiniä kovin monessa suomalaisessa ravintolassa tarjota. Mikähän siihen mahtaa olla syynä?

tonys deli

Tryffelin huumaava tuoksu leijailee luoksemme jo ennen kuin annokset ehtivät pöytään saakka. Kun kokki raastaa tuoretta tryffeliä annokseni päälle runsaalla kädellä, hurmaannun niin, että unohdan tyystin kameran ja kännykän. Ehkä niin on hyvä, välillä kannattaa nauttia hetkestä kaikilla aisteilla tarkastelematta tilannetta ruudun kautta. Syön hitaasti, sillä en haluaisia annoksen loppuvan koskaan. Silakkakin on hyvää, mutta muutaman tryffelihaarukallisen jälkeen mies tunnustaa silti kärsivänsä annoskateudesta. Virnistän tyytyväisenä valintaani ja pyörittelen tryffelilastuja kieleni päällä.

tonys deli

tonys deli

Viinilista lupasi Valpolicellan olevan pehmeää ja eleganttia. Muutaman kulauksen jälkeen pyydän seuralaistani haistamaan ja maistamaan, sillä kuvaus ei tunnu täsmäävän. Pehmeyden sijaan suutuntuma on väärällä tavalla hapokas ja tuoksu viittaa etäisesti maakellariin. Voisikohan viinissä olla korkkivika? Emme ole varsinaisesti viiniharrastajia, joten pohdimme asiaa pitkään keskenämme, ennen kuin uskallamme pyytää henkilökuntaa maistamaan. Aavistuksemme osuu oikeaan. Tilanne hoidetaan esimerkillisesti ja meille tuodaan pikapikaa uusi kaato viiniä, joka maistui juuri siltä miltä pitääkin.

Korkkivikaisia viinejä tulee vastaan yllättävän usein, Alkoonkin niitä palautuu kuulemma tuhansia vuodessa. Joskus vian huomaa jo nuuhkaisemalla korkkia, mutta yleensä tunnistaminen vaatii lasiin kaatamisen, haistelun ja maistelun. Vaikka ravintolassa vialliseen viiniin törmääminen onkin harmillista, on tässäkin pilvessä hopeareunus. Iloitsen siitä, että olen kuin olenkin kehittynyt maistajana, ja lupaan itselleni, että jatkossa uskallan luottaa omiin aisteihini enemmän.

tonys deli

Tässä välissä on kehuttava vielä kerran Tony’s delin rauhallista tunnelmaa. Olemme molemmat ääniherkkiä ja täpötäyteen ahdetussa ravintolassa, jossa musiikki pauhaa kovalla, saattaa välillä iskeä ärsytys tai jopa pakokauhu. On ihanaa, että pystymme syventymään keskusteluun ja toisiimme ilman, että ääntä tarvitsee yhtään korottaa. Muistiin kirjattakoon, että Tony’s deli on oikein oivallinen treffipaikka!

Pääruoiksi nautimme pulleita pinaattiarancineja eli friteerattuja risottopalloja ja venetsialaista vasikanmaksaa polentan kera. Hyviä ja tuhdin täyttäviä annoksia molemmat. Olipa onni, etten valinnut alkupalaksi risottoa tai pastaa, kuten etukäteen olin suunnitellut! Vaikka vatsa on ääriään myöten täynnä ja tyytyväinen, katse hakeutuu kummasti kohti jälkiruokalistaa. Tekee mieli makeaa.

tonys deli

Ohitan sujuvasti ikisuosikkini tiramisun ja pysähdyn venetsialaisten munkkien ja suklaakastikkeen kohdalle. En tiedä millaisia munkkeja venetsialaiset mammat paistavat, mutta aion ottaa selvää. Kuvittelen mielessäni suussasulavan, öljyssä pinnalta rapeaksi paistetun sokeripommin, joka seilaa suklaakastikkeessa, enkä voi ajatella enää mitään muuta. Mies ei sokerista piittaa, vaan tilaa Taleggio-juustoa, grappasiirappia ja saksanpähkinöitä.

Tällä kertaa on minun vuoroni kärsiä annoskateudesta, sillä siinä missä juusto on pehmeää ja pähkinät ihanan paahtuneita, venetsialaisista munkkeja voisi luonnehtia ennemminkin friteeratuiksi munkkitaikinalastuiksi, jotka rasahtelevat hampaissa kuin hapankorput konsanaan. Naurattaa, sillä ne eivät suoranaisesti vastanneet pääni sisällä kehittelemiäni mielikuvia. Seuraavalla kannattanee kysyä tarjoilijalta, mitä onkaan tilaamassa, ennen kuin kuvittelee omiaan. Suklaakastike on onneksi vallan mainiota, ja jälkiruokaviiniksi valittu sisilialainen Donnafugata Kabir mahtavan makeaa.

tonys deli

tonys deli

tonys deli

Illallisen jälkeen kuljetan pyöräni metrolle kävellen. Olen pyörryksissä ihanasta illasta, ruuasta ja viineistä – hilpeässä hiprakassa on turvallisempaa taluttaa. Edellisestä kerrasta Tony’s delin pöydässä oli ehtinyt kulua kokonaiset 13 vuotta, olikin siis jo aika palata takaisin. Mene sinäkin ja koe pala Italiaa keskellä Helsinkiä! Tryffeliviikot jatkuvat vielä tovin ja venetsialaisista erikoisuuksista pääsee nauttimaan loppuvuoden ajan. Benvenuti tutti!