Kodin sykkivässä sydämessä – Sata vuotta suomalaisessa keittiössä

Nykyistä asuntoa etsiessäni ensisijaiset kriteerit olivat yksinkertaiset: ikkunoista tulviva luonnonvalo ja toimiva, olohuoneen jatkeeksi sijoitettu keittiö. Seuraavina prioriteettijärjestyksessä tulivat etelään tai lounaaseen avautuva parveke, mallikas pohjaratkaisu sekä tilava vaatehuone. Olin harvinaisen onnekas, sillä kaikki edellä mainitut ehdot täyttyivät Hitas-arpajaisissa voitetussa 62-neliöisessä kaksiossa.

Valo piti tietysti kuvitella, mutta muut yksityiskohdat kävivät ilmi pohjapiirrustuksesta. Keittiö sijaitsi ehkä hieman hassusti suoraan ulko-ovea vastapäätä, käytännössä sisään tullessa käveltiin suoraan keittiöön, mutta ainakaan uunia ja jääkaappia ei ollut suljettu erilliseen keittokomeroon. Parvekkeella oli tilaa kuutisen neliötä ja se katsoi suoraan lounaaseen. Lasitettuna siitä tulisi oiva paikka kasvattaa yrttejä, tomaatteja ja chilejä. Pohjapiirrokseen merkittyä saunavarausta ei käytetty, sillä taloon rakennettaisiin taloyhtiön yhteinen kattosauna. Tilalle tuli walking closet – vaatehuone, johon mahtui kävelemään sisään.

keittiö on kodin sydän

Ostimme vasta suunnitteluasteella olevan asunnon yhdessä silloisen avomieheni kanssa. Laina ja asunto pantiin puoliksi ja nimet raapaistiin virallisiin papereihin. Seurasimme rakentamisen etenemistä ja valitsimme pintamateriaaleja jo vuotta ennen kodin valmistumista. En vielä tiennyt tai osannut arvata, mitä tuleman piti.

Kaksi ja puoli kuukautta ennen yhteisen kodin valmistumista erosimme. Elämä luisui käsistäni ja lattia altani. Ei onneksi kirjaimellisesti, sillä ex-puolison myötävaikutuksella päätin muuttaa uuteen kotiin yksin. Aloittaa alusta ja sisustaa ihanan pesän, josta kavala maailma olisi kaukana.

Muutto oli päivää ennen vappuaattoa, kutakuinkin tasan neljä vuotta sitten. Muuttolaatikoiden kantamisen hoitivat Helsingin pelastuslaitoksen salskeat palomiehet pakettiautoineen. Kaverit kantoivat pienempiä nyssäköitä ja minä seisoin keskellä asuntoa osoitellen sormellani mihin mikäkin laatikko lasketaan. Vappuaattona istuin yksin vanhan, kauhtuneen räsymaton päällä tyhjällä parvekkeella ja join kuohuviiniä ylioppilaslakki päässäni.

keittiö on kodin sydän

Ensimmäiset viikot nukuin patjalla keskellä tyhjää makuuhuonetta. Yhdellä seinällä oli kadulta löydetty vitriinikaappi, toisella edelliseen asuntoon ostettu lipasto. Olohuoneessa oli vanhain tavarain liikkeestä kannettu sohvapöytä, sekä toinen entisen kodin televisioista. Kierrätyskeskuksesta olin ostanut pinnatuolin, jonka asetin sohvapöydän eteen. Yhdistelmä toimi kätevästi sekä ruokapöytänä että sohvaryhmänä.

Kierrätyskeskus on pesänrakentajalle aarreaitta. Astiat, aterimet ja keittiönpöytä, kaikki löytyivät sen loppumattomasta aarreaitasta. Parvekkeelle nikkaroin loikoilupaikan löytönurkan kankaista ja vanhasta runkopatjasta, joka maksoi kaksikymppiä. Koti alkoi näyttää kodilta.

Se taustoista, siirrytäänpä kyökin puolelle. Keittiön kaappien ja laatikoiden täyttäminen oli yllättävän vaikeaa. Oli mahdollisuus räjäyttää kaikki rutiinit ja sijoittaa tavarat juuri niin kuin itse parhaaksi näkee. Kattilat, kipot ja kulhot helposti saataville, useimmin käytettävät astiat lyhyen ihmisen korkeudelle ja vain harvoin tarvittavat hyllyille, joiden saavuttamiseen tarvitsee tuolin. Kenenkään muun mielipidettä ei tarvinnut ottaa huomioon. Kun keittiö oli järjestyksessä, koti alkoi tuntua kodilta.

keittiö on kodin sydän

Kolme vuotta myöhemmin keittiöoni astui toinen insinööri. Jätti kenkänsä eteiseen ja asettui taloksi. Raivasi yläkaapeista tilaa olutlaiselle ja painekattilalle, taisi tuoda salaattilingon ja leipälapionkin. Mies, joka rakastaa ruuanlaittoa niin paljon, että roolit menevät välillä iloisesti sekaisin. Ruokabloggaaja löysäilee sohvalla viinilasi kädessään ja nousee ylös vain silloin, kun joku työvaihe vaatii kameraa. Blogipostausta kirjoittaessa tivaan reseptiä, jota hän ei tietenkään ole kirjoittanut ylös.

Mies viihtyy myös ruokakaupassa. Vertailee kilohintoja ja bongaa tarjouksia. Ostaa pari kiloa sisäfilettä ja heittää sen pakkaseen. Kantaa kotiin palan possua, sillä se oli halpaa. Neljä tuntia myöhemmin saatamme syödä nyhtöpossupurilaisia. Ei tule mieleenikään valittaa.

Sata vuotta sitten suomalaiset asuivat savuisissa torpissa ja tupakeittiöissä. Sivustavedettävissä istuttiin päivisin ja nukuttiin öisin. Aamuisin herättiin vieri vierestä, joku nukkui pirtinpöydän penkillä. Huoneen nurkassa oli puuhella tai avotulella toimiva keittonurkkaus, johon tulet tehtiin aamuvarhaisella. Seinän toisella puolella oli sauna. Siellä synnyttiin ja siellä jätettiin jäähyväiset edesmenneille. Elämä oli läsnä jokaisessa neliössä eikä turhaa tavaraa mahtunut säilyttämään missään.

Vaikka asuminen on vuosikymmenien kuluessa muuttanut muotoaan, keittiön kutsu on edelleen vahva. Funktionaalisuuden aikakaudella kehiteltiin Suomessakin keittiöitä, jotka on pyhitetty vain ruuanlaittoon. Sinne voisi sulkeutua omaan rauhaansa pikkuvaimo, joka uuraasti ahertaa perheensä ravinnon eteen ja tarjoilee aterian erilliseen ruokailuhuoneeseen. Miehellä ei keittiöön ollut asiaa. Muusta asunnosta eristetty keittiö pitäisi äänet ja hajut sisällään, sillä arkkitehdit suuressa viisaudessaan ajattelivat niiden häiritsevän perheen muuta elämää.

keittiö on kodin sydän

Nämä täsmäkeittiöt eivät onneksi lyöneet läpi. Suomalaiset tunkivat keittiönpöydän keittiöön vaikka väkisin, oli huone sitten kuinka pieni tahansa. Keittiö pysyi kodin ytimessä, se oli sydän, joka yhdisti perheenjäsenet päivittäin. Keittiötä ei haluttu piilottaa ovien taakse tai pohjapiirroksen sokkeloihin.

Meidänkin keittiömme on keskellä kotia. Se on kirjaimellisesti sydän, joka sykkii lämpöä kodin jokaiseen nurkkaan. Siellä keitetään, paistetaan ja friteerataan. Siellä valmistuu juureen leivottu ruisleipä ja maailman paras pizzataikina. Siellä syödään ja juodaan. Ehkä vähän pussaillaankin.

Kun ystävät tulevat kylään, eivät sohvan istuintyynyt juurikaan kulu. Kaikki kerääntyvät keittiöön, istuvat pöydän ääreen tai tarttuvat kauhaan. Yhteistuumin valmistuu pitkän kaavan illallinen, pikalounas tai pikkusuolainen naposteltava. Isäntä häärii essussaan ja minä viihdytän vieraita. Kaikki on erinomaisen hyvin, eikä kukaan kaipaa jatkoille kapakkaan. Pikkutunneilla kaivetaan esiin lautapelit, juustot ja portviini. Joulusta saakka säilötty suklaalevy avataan ja se maistuu paremmalta kuin koskaan.

keittiö on kodin sydän

Parhaat bileet ja mielenkiintoisimmat keskustelut käydään keittiössä, jonka ympärille ei haluta vieläkään rakentaa seiniä. Joskus silti törmää asuntoihin, joiden keittiöt on eristetty elämästä. Jos sellainen tulee vastaan, uudet asukkaat repivät seinät alas ja rakentavat saarekkeen, baaripöydän tai avokeittiön. Yhä edelleen keittiö on kodin sydän, joka vetää puoleensa sinua ja minua, meitä kaikkia.

On hyvä, että edes joku asia pysyy, vaikka kaikki muu ympärillä muuttuu. Ruokaa ei ainakaan vielä voi ahmia älypuhelimen näytöltä, vaan katse on nostettava pois kännykästä ja kohdattava toinen ihminen. Kodin (tai ravintolan) sydämessä, keittiön nurkassa, ruokapöydän äärellä.

Jutun inspiraationa on ollut Ylen tuore artikkeli Savupirtistä saarekkeen ääreen – suomalaisen kodin hurja muodonmuutos sadan vuoden aikana.

Pizzamaanantai – Gluteenittoman pizzapohjan luottoresepti

Suhteeni pizzaan ei ole yksinkertaisimmasta päästä. Sanotaanko vaikka näin: it’s complicated. Etenkin kotitekoinen pizza oli pitkään pannassa keittiössäni, saatoinpa jättää sen syömättä myös kotibileissä ja illanistujaisissa, jos jotain muuta oli tarjolla. Mistäkö tämä johtuu? No antakaas kun kerron.

Muinaisessa nuoruudessani 1980-luvun lopussa pizza oli suomalaisessa ruokakulttuurissa vielä uusi ilmestys. Pizzapohjat olivat kuivia ja mauttomia, kotioloissa varsinkin. Päälle ladottiin valmiita kinkkusuikaleita, säilykeananasta ja pusseissa myytyä juustoraastetta, joka suli täytteiden päälle sitkeäksi kerrokseksi, joka ei makuaistia todellakaan hivellyt.

gluteeniton pizzapohja

Ensimmäisen poikaystäväni perheessä kotitekoinen pizza oli jokaviikkoinen herkku. Uunipellille painellun taikinan päälle riivittiin lihaa grillatusta broilerista. Sekaan ripoteltiin mitäpä muutakaan kuin sitä riivatun purkkiananasta, vihollistani sinihomejuustoa ja päällimmäiseksi sentin paksuinen setti edamjuustoraastetta. Näen vieläkin silmissäni uunista otetun kellertävän kuplivan pinnan, joka jämähti jäähdyttyään jämäkäksi kruunuksi pizzan päälle. Oih ja voih.

Silloinen poikaystäväni rakasti myös roiskeläppiä. Siis niitä Saarioisen pikkupizzoja, teollisen ruokatuotannon helmiä. Säälittävän jauhelihapizzan päälle siivutettiin jääkaapista edamia ja sitten mikroon, avot! Nenääni nyrpistellen närpin omaani, einesruoka ei nappaillut edes teini-ikäisenä. Muiden mielestä olin kummajainen.

gluteeniton pizzapohja

Ravintoloiden pizzatarjonta rajoittui vielä 1990-luvullakin Kotipizzaan ja Pizzataxiin. Opiskeluaikoina kotiin tilattu pizza oli lähinnä krapulalääke, suolaa ja rasvaa kätevässä paketissa. Kinkku-ananasta ja Frutti di Marea, kasvispizzoissta ei kukaan ollut kuullutkaan (jos Margaritaa ei lasketa).

gluteeniton pizzapohja

Vielä aikuisenakin jatkoin pitkään samalla linjalla. Pizzaa teki mieli vain vauhdikkaita illanviettoja seuraavina päivinä. Lähipizzerian tomaattikastike oli liian makeaa omaan makuuni, enkä koskaan missään muussakaan ravintolassa halunnut tilata tuota Italian ihmettä lautaselleni. Se tuntui arkiselta ja tylsältä vaihtoehdolta.

Jossain vaiheessa mieli muuttui. Kaupunkiin ilmestyi osaavia pizzanpyörittäjiä ja lättyjen makumaailmakin koki mullistuksen. Vegevaihtoehtojen lista kasvoi ja pohjaakin kehiteltiin. Halutessaan sai valita vaikka ruisjauhoon leivotun version. Kotona en pizzaa tehnyt vieläkään.

gluteeniton pizzapohja

Sitten matkustin Lappiin. Ensimmäisenä iltana tunturissa sisko halusi laittaa pizzan tulille. Kiemurtelin tuolilla ja yritin ehdottaa jotakin muuta. Hän piti päänsä, olihan gluteenittomat jauhotkin kannettu tunturiin varta vasten Helsingistä asti. Minä tyydyin kohtalooni, avasin viinipullon, kaadoin kokille lasillisen ja ryhdyin pilkkomaan aineksia.

gluteeniton pizzapohja

Tuo tunturimökissä mutustettu pizzan puolikas käänsi kelkkani lopullisesti. Itse tehtynä pizza on parasta, ainekset tuoreita ja pohja juuri sellainen ihanan ohut. Paras pizzapohjaresepti on edelleen se sama, jolla pizzat pyöräytettiin pöytään harmaassa hirsimökissä Pyhätunturin siimeksessä. Ohjeella pohjasta tulee ohut ja rapea, jos haluat ilmavamman lopputuloksen, lisää taikinaan vajaa teelusikallinen psylliumia.

Gluteeniton pizzapohja

2 dl vettä
1/4 tuorehiivaa tai samassa suhteessa kuivahiivaa
4 dl gluteenitonta jauhoa oman valinnan mukaan
n. 1/2 dl oliiviöljyä
suolaa

Lämmitä vesi käyttämäsi hiivan vaatimaan lämpötilaan. Liuota hiiva veteen ja lisää sopivasti suolaa. Lisää jauhot vähän kerrallaan, ettei taikinasta vahingossa tule liian jäykkää. Lisää lopuksi öljy.

Taikinasta tulee yksi normileveä pellillinen tai muutama pienempi pyöreä yksilö. Tässä välissä taikinaa ei tarvitse kohottaa, joten lätkäise se suoraan leivinpaperille. Painele taikinaa litteämmäksi, laita päälle toinen leivinpaperi ja kaulitse tai painele pohja sopiviin mittoihin kahden paperin välissä. Anna kohota ainesten pilkkomisen ajan.

gluteeniton pizzapohja

Tällä kertaa pizza täytettiin itse keitetyn tulisen tomaattisoossin lisäksi kirsikkatomaatin puolikkailla, paprikalla, punasipulilla ja mozzarellaviipaleilla. Juustoraastetta EI lisätty. Paistoaika 225-asteisessa uunissa on noin vartti. Kaada lasiin punaista ja ahmi hyvällä omallatunnolla.

ps. Jos halajat hyvää pizzaa, mutta et ehdi paistamaan sitä itse, suussa sulavia lättyjä saa Helsingissä mm. Tenho Restobarista, Skifferistä ja Putte’s Bar & Pizzasta.

Kaartin Kutonen – kurkistus Kaartinkaupungin keittiöihin

Olen haaveillut Kaartin Kutosen kiertämisestä ensimmäisestä kierroksesta lähtien. Keväällä 2016 aikataulut eivät sopineet kalenteriini, sillä kiertelin samaan aikaan keväistä Berliiniä. Toisella kerralla kukkaron nyörit olivat niin kireällä, että mitään ei tullut ulos, vaikka kuinka ravistelin. Makumatkan sijaan nuolin omia näppejäni ja kuuntelin kateellisena kaverien kokemuksia. Kolmannella kerralla kyttäsin kärppänä lipunmyynnin alkamista. Kukkaron nyöritkin olivat venyneet ahkerasta pennin venyttämisestä, niinpä Kaartin Kutosen tiketit löysivät viimein tiensä myös meidän taskuihimme.

Lippuja myydään jokaisessa Kaartin Kutosen ravintolassa, tällä kertaa ne ovat Spis, Pompier Espa, Emo, Pastis, Ragú ja OX. Kierros alkaa kaikista kuudesta ravintolasta samanaikaisesti, klo 17.45. Aloituspaikkana toimii paikka, josta lippu on ostettu. Kolmenkymmenen hengen ryhmälle osoitetaan opas, joka kuljettaa nälkäiset läpi makujen kaartin.

Kuvittelin käveleväni aloituspaikalle suihkunraikkaana ja rentoutuneena keskiviikkoisen tanssitunnin jälkeen. Leppeässä kevätsäässä, tennareissa tallustellen ja ponnari niskassa heiluen ihailisin kantakaupungin komeita jugendtaloja ja nauttisin kutkuttavasta odotuksen tunteesta. Illasta tulisi ihana. Sillä mikään ei ole parempaa kuin rakkaudella ja intohimolla taiten tehty ruoka.

Todellisuus lyö märällä rätillä päin naamaa keskiviikkoaamuna. Kello soi 6.30, sillä edellisenä iltana kesken jäänyt oikolukutyö on selätettävä ennen kello yhdeksän puhelinpalaveria. Pari tuntia myöhemmin seison takki päällä eteisessä, ja tajuan, etten ehdi kotiin ennen iltaa, joten olalle on otettava läppärilaukun lisäksi treenikassi ja eväät. HSL:n kausikortin kausikin on sopivasti päättynyt, joten hölkkään puolijuoksua kellarivaraston kautta nappaamaan kypärän päähäni. Onneksi mies oli ehtinyt huoltaa fillarin viikonloppuna. Juostessani pyörätelineille näpytän viestiä töihin: myöhästyn muutaman minuutin tiimipalaverista!

Tanssitunnin jälkeen istun pukuhuoneessa ja tuijotan kännykkääni. Puoli tuntia aikaa ravintolakierroksen alkuun. Tukka pitää vielä pestä ja kuivata, pari sähköpostia lähettää ja päivittää duunin puolesta somekanavia. En tule mitenkään ehtimään. Heitän puhelimen laukkuun ja ryntään suihkuun. Hiuspehko ei suostu kuivumaan minuutissa, meikkaamiseen ei ole aikaa ja välipalakin jää syömättä. Sotken hulluna pitkin Kasarminkatua kohti ravintola Spisiä.

tiiliseinä

Hien valuessa selkää pitkin astun sisään, saan käteeni viinilasin ja huokaisen. Nojailen pystypöytään ja ehdin klikkailla sekä sähköpostit että somepäivitykset valmiiksi ennen ensimmäisen ruokalajin saapumista nenän eteen. Huh. Ehkä illasta tulee sittenkin ihana.

kaartin kutonen

Spis on tuttu paikka. Olen syönyt siellä pitkän kaavan kautta kerran. Legopalikoille aseteltuja alkupaloja, kuplivaa punaista jälkkäriviiniä ja intiimiä tunnelmaa. Nyt pystypöydissä hengailee 30 tyyppiä ja maistelee alkudrinkiksi kaadettua rieslingiä, haukea ja puikulaperunaa sekä pinot noiria sen kylkiäisenä. Halukkaat pääsevät naukkailemaan vielä Helsinki Distilleryn Tyrni-Gin-likööriä. Hyvä, mutta ehkä vähän pliisu aloitus minun makuuni.

pompier espa

Kolmekymmentä nälkäistä jatkaa matkaansa Pompier Espan edustalle. Ravintola on vielä virallisesti kiinni, mutta avautuu näinä päivinä remontoituna ja entistä ehompana. Nyt päästään istumaan pöytiin. Tablettina toimiva monistettu menu ja ravintolan sijainti kielivät turistikohderyhmästä, mutta lista on silti mielenkiintoinen.

pompier espa

pompier espa

Lasiin kaadetaan jälleen punaista, tällä kertaa tempranilloa. Luvassa on lihaa. Karitsaa kolmella tapaa ei ole ulkonäöltään fine diningin huippua, mutta maku osuu nappiin. Mies äänestää annoksen jatkoon. Ravintolan fiilis on välitön, tänne täytyy palata jonain kesäiltana.

gastrobar emo

Emossa tunnelma on jäykähkö. Tarjoilijat eivät juurikaan ota kontaktia ja ympäristö on jotenkin kalsea. Syynä saattaa olla Emon lähestyvä muutto, sillä nykyinen tila ja koko talo joutuvat ennen kesää remontin alle.

emo gastrobar

kyytönlihapulla

Ruoka on erinomaista ja piemontelainen dolcetto alba maistuu. Tupalan kyytöistä jauhettu liha pääsee oikeuksiinsa, vaikka mies vähän nuriseekin lisukkeena olevista osterivinokkaista. Hän ei pidä (lötköistä) sienistä. Minuun annos kuitenkin uppoaa, ja pudottaa kärjestä Pompierin karitsan.

ravintola pastis

Pääruuista paras on kuitenkin vielä tulossa. Ranskalaista bistrotunnelmaa huokuva Pastis tarjoilee roseeviiniä ja mustekalaa. Klassisen yhdistelmän lisäksi lautasella on merirapukastiketta ja chorizoa.

pulpo ravintola pastis

mustekala ravintola pastis

Tiedän monia, joita mustekalan lonkerot ällöttävät, mutta minä en ole yksi heistä. Mustekala on rapeaa ja maut tasapainossa. Rosee on hedelmäistä ja kesäisen raikasta. Paras yhdistelmä tähän mennessä, sanon minä. Mies ei allekirjoita.

rose ravintola pastis

Tässä vaiheessa viini on jo noussut vatsan pohjalta päähän. Seurueen volyymitaso kasvaa, kun valumme alamäkeen kohti viidettä ravintolaa. Ragú on piilossa sisäpihalla. Nimi on tuttu, mutta sijainnista ei tätä ennen ollut mitään käsitystä. Henkilökunta on hyvällä tuulella, niin mekin. Stressi on lauennut, hymyilyttää jo.

ravintola ragu

ravintola ragu

Eteemme kannetaan perunavohveleita, parsaa ja pikkelöityä omenaa. Alkaa olla jo niin hämärää, että ruokakuvista tulee rakeisia. Lasi täyttyy valkoviinillä, kun olen puuteroimassa nenääni. Kun pöytään kannetaan prikallinen limoncelloshotteja, en voi vastustaa kiusausta. Mies googlettaa, miten limoncelloa valmistetaan, päätämme kokeilla sitä kotikeittiössä.

ravintola ox

Viimeistä viedään. Astumme tuttuun ja aiemmilla käyntikerroilla erinomaiseksi havaittuun Ravintola OXiin. Kierroksen ainoa kasvisruoka tarjoillaan täällä – avokadoa ja parsaa. Makuaistit ovat jo turtuneet ja harmittaa vähän, sillä tämän annoksen olisin halunnut syödä ensimmäisenä. Ruokajuomaksi on valittu olutta, ennakkoluuloisena hörppään ja nyökkään saman tien hyväksyvästi. Pisteet sommelierille!

ravintola ox

Kaartinkaupunkia kiertää yhden illan aikana 180 ruokavierasta. Jokainen syö samat annokset, mutta eri järjestyksessä. Sen sijaan jälkiruoka tarjoillaan vain siinä ravintolassa, joka sattuu kierroksen viimeiseksi. Jokaisessa ravintolassa on siis oma jälkkäri. Jälkimakean ystävänä kyselin kussakin paikassa, mitä he tarjoavat illan lopuksi. Halusin tietää, mistä jään paitsi.

Spisin listalla oli mallasta ja mustikkaa, Pompierissa vegaaninen suklaamousse. Emo, Pastis ja Ragú olivat päätyneet raparperiin, valkosuklaan, suklaaparfaitin sekä jogurttimoussen kera. Ihmettelin ääneen, miksi juuri raparperi, sillä satokausi alkaa Suomessa vasta kesäkuun korvilla. Kuulin, että ainakin Ragún raparperit tulevat Hollannista. Huhti-toukokuu taitaa olla Suomessa jonkinlainen välikausi, jolloin tuoretavaraa on huonommin tarjolla.

ravintola ox jälkiruoka

Oman iltani kruunaa OX:n jälkiruoka. Vadelmavaahdolla kuorrutettu maitosuklaajäätelö, jonka alle oli piilotettu pistaasikakkua ja lakritsikaramellia. Valloittavan vaaleanpunainen taideteos taisi peitota kaikki tarjoillut pääruuat mennen tullen.

Kaartin Kutonen järjestetään seuraavan kerran syksyllä 2017. Kierros maksaa 100 € ruokineen ja viineineen, lippuja voi ostaa kaikista mukana olevista ravintoloista. Me maksoimme makuelämyksen omasta pussista, mutta jossain vaiheessa selvisi, että suurin osa porukasta söi firman piikkiin. Se latisti hieman tunnelmaa, sillä tuntui, etteivät ihan kaikki osanneet arvostaa sitä, mitä eteen kannettiin.

Konsepti on kuitenkin hieno. Yksi ilta ja kuusi keittiötä. En panisi vastaan, vaikka vastaavia kierroksia järjestettäisiin muillakin alueilla. Miten olisi vaikka Kallio, Punavuori, Kruununhaka tai Teurastamon alue?