Pikavisiitti Jurmalaan

Olen käynyt Latviassa vain kerran. Silloin yksi sekalaisesta matkaseurueestamme joi jännitykseensä liikaa ja kadotti lentolippunsa kentällä heti turvatarkastuksen jälkeen. Toinen mukiloitiin baari-illan päätteeksi, kun hän ei ollut suostunut maksamaan laskua, joka sisälsi pöydässä istuneen naisseuralaisen taksan. Hotellihuoneissa oli hometta ja ruoka jokseenkin mautonta rasvaista mättöä. Odotukset eivät siis olleet kovin korkealla, kun lentokone viime torstaina suuntasi nokkansa kohti Riikaa.

img_2238

Pieni potkurikone saavutti määränpäänsä alle tunnissa ja laukutkin kiersivät hihnalla heti matkatavarahalliin astuttaessa. Tähän mennessä kaikki hyvin. Varsinainen kohde oli tällä kertaa Jurmala, tuo itämeren suurin kylpyläkaupunki, kuten kaupungin matkailuesite mahtipontisesti mainostaa. Siellä järjestettiin kansainvälinen kuorokilpailu, johon meidän oli määrä osallistua.

Kilpailupäivät oli aikataulutettu tarkoin. Herätys, suihku, aamiainen, äänenavaus, harjoitus, meikkaus, vaatteidenvaihto, kilpailun ensimmäinen kierros, lounas, harjoitus, kilpailun toinen kierros, illallinen. Syödä piti aina, kun oli mahdollisuus, nopeasti ja tehokkaasti. Ruokareissaaja joutui tyytymään siihen mitä milloinkin vastaan tuli. Pastaa ja purilaisia, pulloihin pakattuja smoothieita, pähkinöitä ja suklaata, aamiaiselta vohkittuja patongin paloja ja omenoita, mutta onneksi myös pelmeneitä ja paikallisia ćeburek-piiraita.

pelmenilautanen
alkupalat

Laumassa vaeltamisessa on omat ongelmansa. Kolmenkymmenen hengen kamarikuoro ei voi istua minkä tahansa ravintolan pöytään ja odottaa saavansa kiljuvan nälän selätettyä tunnissa tai edes kahdessa. Oli pakko jakaantua useampaan paikkaan, syödä siellä ja täällä, vaikka kaikkein mieluiten olisi syönyt yhdessä. Nostattanut yhteishenkeä, tutustunut syvemmin ja hionut kilpailustrategioita.

heijastus
aallot
tummat pilvet

Välillä karkasin laumasta ja kuljeskelin hetken loputtoman pitkällä hiekkarannalla. Keräsin simpukoita ja kuuntelin kohisevaa merta. Olisin halunnut kahlata rantaveteen, mutta en kehdannut riisua sukkahousujani muiden kulkijoiden edessä. Päätin, että visiittini Jurmalan hiekkadyyneille ei jäisi tähän kertaan. Tänne pitää päästä uudelleen, ajan kanssa.

porukkaa rannalla
simpukat

Viimeisenä iltana jännitimme arvovaltaisen tuomariston päätöstä. Tulosten oli luvattu ilmestyvän konserttihallin oveen iltayhdeksän jälkeen. Olimme vihdoin päässeet yhteisen pöydän ääreen, nostaneet maljan onnistuneille kilpailuesityksille ja syöneet hyvin. Jäljellä oli finaali, johon valitut kuorot aloittaisivat urakkansa sunnuntaiaamuna kello 11. Jos karsiudumme, ilta jatkunee aamuun asti, jos olemme loppukilpailussa, harjoitukset alkavat kukonlaulun aikaan.

Kömmin hotellihuoneeseen vähän ennen aamukolmea. Sinnikkäimmät jatkoivat kisakokemuksen analysointia hotellin aulassa vielä tämänkin jälkeen. Kansainvälisen kuorokilpailun pystit ja palkinnot jaettiin latvialaisille kuoroille. Teimme kuitenkin parhaamme ja olimme ylpeitä siitä mihin kykenimme, tästä on hyvä jatkaa.

varjo rannalla

Vaikka International Baltic Sea Choir Competition ei vakuuttanut, Jurmala hurmasi senkin edestä. Seuraavalla kerralla aion keskittyä kauniisiin pitsihuviloihin, rantaelämään ja hyvään ruokaan. Sillä sitä tästä kaupungista varmasti löytyy.

Treffit Pariisissa

Matkalle lähteminen on kuin treffeille menisi. On tutustuttu muutaman viikon ajan ja suunniteltu tapaamista jo useaan otteeseen. On ehditty tutkailla toisen luonnetta ja ominaisia piirteitä. Onko se taiteellinen, luova ja trendikäs vai perinteinen ja konservatiivinen? Onko se suosittu tai kuuluisa vai ennemminkin hiomaton timantti, joka odottaa löytämistään?

ruusut

On katseltu kuvia ja mietitty, näyttääköhän se oikeasti noin kauniilta tai komealta vai onko tämä otos kuvattu vain erityisen hyvästä kuvakulmasta? Mitä jos se haluaa vain bilettää tai se on hiljainen ja ujo hissukka? Mitenköhän sen kielitaito? Pärjäänkö englannilla vai meneekö elekielen puolelle?

kauppahallissa

Mistä se tykkää? Juoko se olutta vai nauttiiko ennemmin viinistä tai shampanjasta? Juustoista se nyt varmaan ainakin tykkää ja sushista! Harrastaakohan se elokuvia tai lenkkeilyä? Sekin mietityttää, onko se mahdollisesti yksityisautoilun kannattaja vai suosiiko julkista liikennettä. Entä miten se suhtautuu lapsiin?

pariisin kattojen yllä

Kun menet treffeille, älä odota liikoja. Koeta olla muodostamatta mielikuvaa sen perusteella, mitä olet lukenut, millaisia kuvia olet nähnyt tai mitä sinulle on kerrottu. Sinun ja deittiseurasi välinen suhde on ainutlaatuinen. Tylsän synonyymeja voivat olla turvallinen, rauhallinen ja vakaa. Äänekästä voi joku toinen kutsua eloisaksi, innostuneeksi ja aktiiviseksi. Riippuu täysin siitä mistä kulmasta katsoo ja kenen silmin. Kun et odota oikeastaan mitään, saatat yllättyä positiivisesti.

puistopiknik

Sinkkuaikana noudatin tätä sääntöä erinomaisin tuloksin. En tähän hätään muista yksiäkään treffejä, joista olisin lähtenyt maani myyneenä pois. Kunpa oppisin soveltamaan ajattelutapaa myös reissaamiseen. Etten käsikirjoittaisi lomapäiviä etukäteen ja pettyisi, kun kaikki ei menekään niinkuin strömsössä.

Matkalla minun mieleni noudattaa samaa kaavaa. Ensimmäisen päivä menee pettymyksen piikkiin, koska tuskin koskaan totuus vastaa mielikuvitukseni tuottamaa tarinaa. Sen jälkeen alkaa varovainen nousukiito, kun uskaltaudun ottamaan vastaan sen, mitä kaupunki tai kylä tarjoaa. Viimeisinä päivinä tanssitaankin jo ruusuilla seitsemännessä taivaassa.

aamiainen

Viikonloppu Pariisissa -sanapari pursuaa romantiikkaa, huippuviinejä, ranskalaisia aterioita ja kuljeskelua käsi kädessä puistojen käytävillä ruusujen kukkiessa ympärillä. Pussailua puistonpenkeillä, huikaisevia maisemia, idyllisiä kujia ja lämpimiä iltoja. Kattohuoneiston, josta aukeaa näkymä kaupungin ylle ja jonka vieressä on maailman täydellisin aamiaiskahvila.

Todellisuus saattaa kuitenkin olla nälkäkiukkua, eilisiä croissantteja, väsynyttä laahustamista nuhjuisilla metroasemilla, ryöstöhintaista olutta, turistiryysistä ja hotellihuone, jonka ikkuna avautuu pimeään sisäpihan kuiluun. Romanttiselle illalliselle varatun mekon vetoketju katkeaa, molempiin pikkuvarpaisiin hankautuu kipeä hiertymä ja harmaa taivas tihuuttaa vettä. Itku ei ole kaukana.

sisäpihan kuilu

Sitten tulee se ilta, joka peittoaa kaikki pettymykset. Sattumalta löydetty ehta ja aito ranskalainen bistro, jonka jokainen haarukallinen sulaa suuhun ja palvelu on ystävällistä ja mutkatonta. Tuntuu kuin olisit kotona. Käsi puristaa kättä, hymy on leveä ja kaikki on hetken tässä.

kukkameri

Mummoystävän omenapiirakka

Viime syksynä mediassa puhuttiin paljon yksinäisyydestä. Kuinka suuressa kaupungissakin jää helposti yksin, vaikka ympärillä asuu satoja tuhansia kanssakulkijoita. Yksinäisyys koskettaa kaiken ikäisiä, mutta eritoten elämänsä ehtoopuolella eläviä.

Puoliso on usein edesmennyt ja ystävätkin ovat siirtyneet taivaan porttien tuolle puolen. Sisaruksia, lapsia tai lapsenlapsia ei välttämättä ole tai jos onkin, he saattavat asua satojen kilometrien päässä. Yhteys heihin on voinut katketa tai heitä ei yksinkertaisesti kiinnosta. Yhteistä avioliiton taivalta on saatettu kulkea yli puoli vuosisataa ja yhtäkkiä pitäisi selvitä yksin.

ystäväpalvelun esite

Palvelutalot ja vanhainkodit ovat toki vaihtoehto, mutta ne eivät välttämättä sovi kaikille. Haluaisitko sinä jättää rakkaan kotisi, etenkin jos liikuntakyky on tallella, muisti pelaa ja järkikin vielä juoksee? Tutustua kymmeniin ventovieraisiin, joiden kanssa pitäisi tulla toimeen vain siksi, että elämäntilanne yhdistää. Totutella uuteen ympäristöön ja jättää taakse muistoja tallentaneet huonekalut, tavarat ja kirjahyllyjen puhkiluetut aarteet.

Asunto tuntuu tyhjältä ja päivässä on liikaa tunteja kulutettavaksi. Moni turvautuu televisioon, passivoituu eikä viitsi lähteä edes ulos, kun kaveria ei ole. Päivän tärkein hetki on se, kun tytär tai poika soittaa. Puhelun päättymisen jälkeen olet taas yksin.

Sydäntäni särki, kun luin kirjoituksia aiheesta. Monta kertaa itkin ääneen. Mietin, millainen minun vanhuuteni tulee olemaan, elänkö yksin vai onko ympärilläni rakastava tukiverkko? Onko 2040-luvun yhteiskunnassa ylipäätään enää tilaa vanhuksille?

taikinakulho

Uskon, että hyvä kiertää. Kun teet hyviä tekoja, maailma kohtelee sinuakin hyvin. Päätin tehdä oman osuuteni ja hakeuduin Suomen Punaisen Ristin ystävätoiminnan koulutukseen. Käytin kolme tuntia elämästäni ystäväpalvelun periaatteiden opiskeluun, erilaisten esimerkkiongelmien ratkomiseen ja muutaman lomakkeen täyttämiseen. Maksoin jäsenmaksun ja jäin odottelemaan.

Maaliskuussa minulle soitettiin. Eerikinkadulla asui pian 90 vuotta täyttävä vanhus, joka kaipasi ystävää. Puoliso oli kuollut muutama vuosi sitten sairastettuaan pitkään ja päivät matelivat, kun tärkein ihminen oli viereltä poissa. Ystäväpalvelusta kerrottiin, että minulle osoitettu mummoystävä oli varsin skarppi ja terveydentilakin oli ikäisekseen hyvä. Toiveena oli ulkoilu- ja juttuseura. Sain hänen yhteystietonsa ja lupasin pirauttaa heti seuraavana päivänä.

mummon kädet

Jännitin puhelua. Isovanhempani olivat jättäneet tämän maailman jo aikaa sitten, eikä minulla ollut ollut kontaktia vanhuksiin lähes kymmeneen vuoteen. Miten aloitan, kuinka esittelen itseni? Teitittelenkö? Pitääkö puhua kovalla äänellä? Myös mummoystävää jännitti, mutta sovimme tapaamisen vielä samalle viikolle.

Mummoystävä asui edelleen samassa ylimmän kerroksen asunnossa, johon he olivat nuorena parina muuttaneet 60 vuotta aikaisemmin. Soitin ovikelloa, enkä osannut yhtään kuvitella millainen ihminen oven avaa. Mummoystäväni oli pieni ja siro, valkotukkainen ja sympaattisen oloinen. Kättelimme varovasti ja siirryimme istumaan olohuoneen sohvalle. Totesimme, että onhan tämän nyt aika jännittävä tilanne.

omenat säntillisessä rivissä

Muutaman tapaamisen jälkeen velvollisuudelta tuntuneet visiitit muuttivat luonnettaan. Huumorintajumme synkkasi, juttu luisti ja oikein odotin, että pääsen kuulemaan tarinoita 1950-luvun Helsingistä, kahvittelemaan ja syömään pullaa. Kerran kävimme teellä trendikkäässä Cargo-konttiravintolassa, toisella kertaa lounastimme Kampin palvelutalossa. Hietaniemen hautausmaakin tuli tutuksi, veimme puolison haudalle narsisseja. Mummoystävä sauvakäveli hautuumaan käytäviä pitkin sellaisella vauhdilla, että minulla oli vaikeuksia pysytellä mukana. Olimme yhtä mieltä siitä, ettei 50 vuoden ikäero tunnu missään.

Kun ystävämummo täytti 90 vuotta, minut kutsuttiin juhliin. En tuntenut ketään, joten siirryin luontevasti keittiön puolelle. Keitin kahvia, tarjosin kakkua, täytin tiskikonetta ja katselin virkeätä vanhusta, joka olohuoneen puolella tanssitti juhlavieraita. Olisinpa minäkin yhtä reipas 50 vuoden kuluttua.

valmis piirakka ennen uunia

Pian ryhdyimme kokkaamaan yhdessä. Teimme kanasalaattia Stockmannin herkusta ostetuista antimista. Hän neuvoi ja minä riivin kanaa. Lopputulos oli herkullinen. Se nautittiin perintölautasilta, jotka oli katettu vahakankaiselle liinalle. Aterimilla, jotka ystävämummo oli saanut lahjaksi mieheltään ensimmäisenä yhteisenä jouluna. Laseissa oli tujaus sherryä.

haarukkaniksi

Eilen leivoimme omenapiirakkaa naapurin tuomista punaposkisista hedelmistä. Paperille kirjoitettu resepti oli kadonnut jo kauan sitten, mutta onneksi ohje oli painautunut ulkomuistiin. Sain kehuja omenalohkojen säntillisestä asettelusta, olivat niin hienossa rivissä. Puoli tuntia myöhemmin keitimme kahvit ja nautimme lämpimästä piirakasta vaniljakastikkeen kera. Kuin parhaimmat ystävät konsanaan.

valmis piirakka uunin jälkeen

Ystävämummon rapea omenapiirakka (pellillinen)

400 g vehnäjauhoja
2 rkl sokeria
1 mm suolaa
200 g voita
2 dl kylmää maitoa
25 g tuoretta hiivaa
1 muna
kanelia ja sokeria

Sekoita kuivat aineet ja nypi sekaan voi. Liuota hiiva maitoon ja sekoita taikinaan. Lisää vielä yksi muna, jonka rakenteen olet vatkannut rikki. Taikina saa olla löysää, se levitetään käsin leivinpaperoidulle pellille. Lado omenalohkot vieri viereen ja ripottele päälle sopivasti kanelia ja sokeria. Lopuksi nostele haarukalla taikinan laidat osittain omenien päälle. Paista 225 asteessa n. 25 minuuttia.

omenapiirakkapala lautasella

ps. SPR järjestää ystävätoimintaa ympäri Suomen. Jos kiinnostuit, ota yhteys paikalliseen Punaisen Ristin osastoon ja pian sinullakin saattaa olla oma ystävämummo!

Kotiravintolan ensimmäinen kattaus

Kolme viikkoa sitten sain siskoltani puhelun. Hän halusi tietää, onnistuisiko minulta kolmen ruokalajin illallinen 12 hengelle. Myöntelin varovaisesti, olenhan pyörittänyt pienimuotoista ravintolaa kotonani ennenkin. Mutta että kaksitoista nälkäistä samaan aikaan? Ravintolapäivänä pöydässä on istunut enintään kahdeksan syömämiestä kerrallaan ja useimmissa kattauksissa heitä on ollut vain kuusi. Selviäisinkö tuplamäärästä ruokavieraita?

Muutaman minuutin asiaa makusteltuani vastasin kyllä. En tiennyt mitä tarjoaisin ja missä, mutta päätin yrittää. Jos en tähän pystyisi, olisi turha tehdä tulevaisuuden suunnitelmia kotiravintolan varaan.

aterian ainekset

Seuraavana päivänä menu oli jo paperilla ja budjetti laskettu. Sisko tykästyi menuehdotukseen ja hintakin saatiin sopivaksi. Alkuperäinen suunnitelma oli syödä ravintolassa, mutta koska juhlapäiväksi valikoitui sunnuntai, valinnanvaraa oli yllättävän niukalti. Uskalsin siis pyytää vähän vaivanpalkkaakin, olivathan vieraat varautuneet oikeaan ravintolaillalliseen, joka pitkällä kaavalla juomineen olisi maksanut vähintään 30–40 euroa.

Vielä piti ratkaista tilaongelma, sillä ruokapöydän ympärille mahtuu vain kahdeksan ja silloinkin ollaan kuin sillit suolassa. Parvekkeen pöytä toisi kaksi lisäpaikkaa ja hätätapauksessa viimeiset kaksi ruokailijaa voisi istuttaa sohvapöydän ääreen. Ekstratuolit voisi varmaan lainata taloyhtiön kerhohuoneesta. Sisko lupasi roudata lisäpöydän mukanaan, jos muuta ratkaisua ei keksitä.

Valitsin ruokalajit, joista osan voi valmistaa etukäteen. Alkuun appelsiininen porkkana-inkiväärikeitto, pääruuaksi nyhtökaurapilahvi ja jälkiruuaksi inkivääripannacotta. Tilanne oli otollinen, sillä laktoosivammaa lukuunottamatta koko seurue oli kaikkiruokainen.

nyhtökaurapilahvi

Nyhtökaurat eli nyhtikset hankin jo perjantaina päivällä, sillä niiden saatavuus on edelleen kiven alla. Pari viikkoa aiemmin piipahdin sattumalta Anton & Antonissa ja huomasin heidän hyllyssään kymmenkunta pakettia tuota harvinaista herkkua. Silloinkin oli perjantai ja ilmeisesti nyhtiksen toimituspäivä. Osuin oikeaan, sillä myös tänä perjantaina tiski oli täynnä. Astelin kassalle neljä pakettia sylissäni. Pienenä vinkkinä muuten: nyhtis on kyseisessä kaupassa melkein puolet halvempaa kuin isojen ketjujen marketeissa!

Keitto syntyi lauantaina, vain ranskankermainen loppusilaus jäi sunnuntaille. Resepti on keittiöni vakiokalustoa ja kopioitu käyttöön Eeva Kolun edesmenneestä Kauhaa ja rakkautta -blogista. Kanafondin korvasin luomukanaliemikuutiolla, inkivääriä lisäsin hieman reilummin ja koristeluun käytin thaibasilikaa, mutta muuten mentiin alkuperäisen ohjeen aineksilla. Ohjeen olen kirjannut myös tämän postauksen loppuun, niin kuin ruokavieraille lupasin.

(Jälkiruokakin oli lauantain ohjelmassa, mutta jäi lopulta seuraavaan aamuun, sillä karkasimme miehen kanssa iltapalapiknikille Mustikkamaan kallioille. Viikunoita, juustoja, maksapasteijaa, erilaisia hilloja ja punaviiniä lyhtyjen valossa – ahhh!)

inkivääripannacotta

Inkivääripannacotta on sekin yksi kestosuosikeistani, enkä enää muista mistä sen resepti on peräisin. Sellaisenaan se kuitenkin löytyy Tillin ja Pullan taannoisesta blogista, johon he sen kirjasivat käytyään luonani päivällisvieraina.

Kun ovikello viiden aikaan soi, pääruoka oli jo hyvässä vaiheessa, pannacotat hyytyneinä ja keitto kuumana kattilassa. Pöydän kattaminen jää tässä keittiössä yleensä viimeiseen tinkaan, mutta ilmeisesti alan vähitellen oppimaan virheistäni, sillä tällä kertaa katoin pöydän jo puolitoista tuntia ennen hoohetkeä. Ruokavieraat pääsivät kerrankin valmiiseen pöytään.

vieraat pöydässä

Jännittyneet perhoset lepattelivat ovikellon soidessa kiivain siiveniskuin. Kun kaikki vieraat olivat löytäneet paikkansa pöydästä, asettuivat siivekkäätkin. Seurue viihtyi rennosti keskenään ja minä sain touhuta keittiössä ilman häiriötekijöitä. Ruokalajit seurasivat toisiaan, lasit täyttyivät ja tyhjenivät tasaista tahtia. Kaikki oli ihmeellisen vaivatonta ja helppoa. Keittiö oli kaaoksesta kaukana ja kokki ilmeisen tyytyväinen työhönsä.

Kiitokset olivat vuolaita. Siivosin astiat tiskikoneeseen ja katoin itselleni kolmen ruokalajin illallisen. Saatoinpa lasin viiniäkin nauttia. Onnelliset hymyt, tyhjät lautaset ja täydet vatsat ovat parasta palautetta. Tällä kertaa suurin ja tärkein palkkio oli kuitenkin oivallus omasta osaamisesta. Vahvistus sille minkä tavallaan jo tiesinkin. Tähän minä kykenen ja tätä tahdon. Tästä kotiravintolasta kuulette vielä.

*****

Appelsiininen porkkana-inkiväärikeitto (12 hlölle alkukeitoksi)

1,5 kg porkkanaa
2 sipulia

6 valkosipulinkynttä
2 rkl voita
3 rkl tuoretta inkivääriä raastettuna tai pilkottuna
4 dl appelsiinimehua
1,2 l vettä
2 kanaliemikuutiota, myös kasvis passaa
3,5 tl curryjauhetta
2 prk ranskankermaa
mustapippuria
suolaa
koristeluun (thai)basilikaa

Kuori ja pilko porkkanat, sipuli ja valkosipuli. Ota vähintään 4 litran kattila, kuumenna siinä voi ja kuullota sipulia, valkosipulia ja inkivääriä hetken verran. Lisää sitten porkkanat ja kuullottele pari minuuttia. Kaada kattilaan vesi ja mehu. Lisää lopuksi liemikuutiot ja curry. Kiehauta ja anna porista hiljalleen noin 45 minuuttia tai kunnes porkkanat ovat riittävän pehmeitä soseutettaviksi. Soseuta keitto sauvasekoittimella. Tähän asti keiton voi tehdä vaikka edellisenä päivänä.

Kuumenna keitto ennen tarjoilua ja hämmennä joukkoon purkillinen ranskankermaa. Mausta suolalla ja pippurilla. Annostele keitto lautasille tai pieniin kulhoihin ja nosta nokare huoneenlämpöistä ranskankermaa pinnalle. Odota hetki, että kerma alkaa sulaa ja pyöräytä sitten lusikalla keittoon kauniit kermakaaret. Ripottele päälle silputtua (thai)basilikaa.

porkkanakeitto

ps. Nyhtökaurapilahvin reseptin kirjaan ylös myöhemmin tällä viikolla, kun testikeittiössä porisevat vertailun vuoksi sekä nyhtis että härkis.

Pullantuoksuista vaimomatskua?

Joka toinen viikko päätän alkaa siistiksi ihmiseksi. Sellaiseksi, joka aina korjaa jälkensä ja käyttää päivittäin vähintään vartin siivoamiseen, kuten martat suosittelevat. Tyhjentää ja täyttää tiskikoneen ajoissa, eikä jätä likaisia vaatteita lojumaan makuuhuoneen lattialle. Imuroi joka viikko, vaihtaa pyyhkeet ja kuuraa vessanpytyn samalla vaivalla.

Olisi myös sangen käytännöllistä, jos keittiön tasot pysyisivät tyhjinä ja puhtaina. Kokkaaminenkin sujuisi tanssin tavoin. Välillä niin tapahtuukin ja silloin olen ylpeä itsestäni. Liian usein meidän keittiö kuitenkin näyttää tältä:

keittiön tasot

Kaikkea en pistä omaan piikkiini, sillä onhan meitä täällä kaksi. Huonompi homma on se, että olemme molemmat yhtä leväperäisiä mitä siisteyteen ja siivoamiseen tulee. Astiat jäävät ruokailun jälkeen pöydälle, leivänmurut ratisevat paljaiden jalkojen alla ja keittotaso on tahroja täynnä.

Mies on sanonut, että hänen silmänsä suodattavat sotkun. Häntä ei siis häiritse. Minua häiritsee, mutta silti en saa tapojani muutettua. Ja jos nyt ihan rehellisiä ollaan, minä olen meistä kahdesta se vaikeampi tapaus. Varsinaista vaimomatskua.

leikkuulauta

Hirvittää jo etukäteen tuleva syksy. Sapattivapaalla minulla sentään teoriassa oli aikaa, ajanpuutetta ei voinut käyttää siivottomuuden tekosyynä. Syksyn tullen harrastukset täyttävät arki-illat, opiskelu vaatii aikaa, eivätkä työprojektitkaan ole kevyimmästä päästä. Kotona käydään lähinnä nukkumassa. Viimeinen ajatus mikä iltayhdeksältä kotiin kömpiessä tulee mieleen, on siivoaminen. Noin tuhat kertaa mielummin keitän kupin teetä, teen voileivän, rojahdan sohvalle ja nostan jalat kattoon.

keittiön pöytä

Ei kai epäsiistissä kodissa sinänsä mitään vikaa ole, kunhan pysyy joku roti. Villakoira-armeijat pidetään aisoissa ja pyykkiä pestään, kun vuori romahtaa pyykkikorista lattialle. Minusta ja miehestä tuskin koskaan kasvaa supersiistejä siivousintoilijoita, mutta eipä meitä kukaan siitä tilille pane.

Keittiökaaos tai ei, tänä iltana aion tuoksua pullalle. Korvapuustitaikina kohoaa uunissa lampun lämmössä ja saunan jälkeen tarjolla on kylmää maitoa ja tuoretta Vähän helvetin hyvää pullaa Anna-Leena Härkösen tapaan. Kaikilla meillä on vahvuutemme, minulla se ei ole siivoaminen. Vaimomateriaalibarometri on silti selvästi plussan puolella.

Erilaiset ystävät

Huhtikuinen sunnuntai 2014. Istun tuotantoyhtiön sohvalla vatsa jännityksestä sekaisin. Olen saanut paikalle kyydin ystävältäni, joka rutisti lujaa ja toivotti onnea matkaan. Ympärilläni on toinen toistaan nätimpiä naisia. Kaikki ovat pienen epätietoisuuden vallassa ja liikehtivät levottomasti. Toiset höpöttävät hermostuneina tauotta, joku on vetäytynyt sohvan nurkkaan omaan rauhaansa. Olemme hakeneet sinkku-ohjelmaan, mutta emme vielä tiedä mitä tuleman pitää.

Vieressäni istuu vaalea nuori nainen, kauniisti meikattuna ja merkkilaukku sylissä. Täytämme lomakkeita. Kiinnitän huomiota irtoripsiin ja huolella lakattuihin kynsiin. Vilkuilen naisen lomaketta salaa ja huomaan hänen olevan lentoemäntä. Ajattelen olevani väärässä paikassa, sillä ei minulla harmaavarpusella ole mitään mahdollisuuksia, jos vertaillaan vieressä istuvaan. Eihän meissä ole mitään samaa.

baarissa

Meidät ohjataan kameran eteen. Sitä ennen meikkaaja tarkistaa, että kasvot eivät kiillä. Olen meikannut kevyesti kotona, koska niin käskettiin tehdä. Pyydän meikkaajaa katsomaan, että kaikki on kunnossa. Hän korjailee silmämeikkiäni, levittää huulikiiltoa ja lisää poskipunaa. Hirvittää. Mekkokin on rutussa, silittäminen unohtui.

Kuvataan. Kameran takana on rentoja tyyppejä, mutta minä tunnen itseni puupökkelöksi. Sekoilen sanoissani ja nauran liian kovaa. En tiedä mihin laittaisin käteni. On kuuma. Olen varma, että lentoemäntä on sulavampi liikkeissään ja nokkelampi sanoissaan. Mitä minä täällä oikein teen?

Venloissa

Kun lopulta kuulemme mistä oikeasti on kyse, laskeutuu huoneeseen hiljaisuus. Tuotantoyhtiön edustaja joutuu toistamaan lauseet useampaan kertaan ennen kuin tieto iskee tajuntaan. On edelleen hiljaista, suut ovat loksahtaneet auki. Sitten epäuskoiset kommentit täyttävät tilan. Kukaan ei pakene paniikissa, mutta sydämet takovat niin, että sen melkein voi kuulla.

Saamme miettimisaikaa ja poistumme hämmentyneinä tahoillemme. Soitan tärisevin käsin kaverille, joka kannusti minua hakemaan ohjelmaan. Mietin, tulenko tapaamaan ketään kilpasiskoista koskaan enää. En vaihtanut kenenkään kanssa yhteystietoja, eivätkä nimet jääneet mieleen.

flowssa

Loppu onkin historiaa. Kesän kuvausten jälkeen saamme toistemme yhteystiedot. Kaksi muuta paria on jatkanut avioliittoaan ja he lähettelevät onnea hehkuvia hääkuvia meille eronneille. Ehdotus yhteisestä tapaamisesta ei tunnu hyvältä, en katso kuvia, enkä halua olla todistamassa toisten onnea, kun itse yritän selvitä hengissä pettymyksen syvistä syövereistä. Laitan viestiä muille morsioille ja pyydän, että tapaisimme ensin kolmen kesken. Vasta sen jälkeen etsin heidät facebookista ja hämmästyn. Olimme tulleet valituiksi molemmat, minä ja lentoemäntä.

Tapaamme ja viihdymme toistemme seurassa erinomaisesti. Puhumista riittää ja yhteinen kokemus yhdistää. Viiden vuoden ikäerolla ei ole mitään väliä. Kukaan toinen ei voisi ymmärtää paremmin menneen kesän, sitä seuraavan syksyn ja varsinkaan talven 2015 hullunmyllyä. Kevään korvalla elämä alkaa palautua normaaleihin uomiinsa. Pettymykset vaihtuvat helpotukseen ja avioliitot ystävyyteen.

skumppalasit

Vastoin omia ennakkoluulojani ja odotuksiani olen ystävystynyt ihmiseen, johon tuskin olisin muuten tutustunut tai edes törmännyt. Olemme erilaisia, mutta kuitenkin niin samanlaisia. Rohkeita, sinnikkäitä, riskinottokykyisiä ja reippaita. Herkkiä heittäytyjiä, sosiaalisia introverttejä ja tavoitteellisia bloggaajia, jotka uskaltavat seurata unelmiaan soraäänistä välittämättä. Naisia, jotka tietävät mitä tahtovat ja tekevät kaikkensa sen eteen. Miia ja Pia, nimetkin kuin samasta muotista.

teurastamolla

Tänään tuo paljon puhuttu rakkausmatka saa taas jatkoa. Kolme toiveikasta avioparia hyppää suoraan syvään päähän suurin odotuksin ja pelonsekaisin tuntein. Istumme Miian kanssa samalla sohvalla, seuraamme, jännitämme ja toivomme, että ikimuistoinen kesä on tuonut tälläkin kertaa tullessaan rakkautta ja ihania ihmisiä. Vaimon, miehen tai vähintään luottoystävän loppuelämän ajaksi.

ps. Teitä muita pyydän tänäkin vuonna olemaan ihmisiksi, sillä samasta puusta me olemme kaikki, myös ne ruudun kautta kodissanne vierailevat kuusi rohkeaa.

Oman keittiöni MasterChef

Olen koukussa MasterChefiin. Katsottuna ovat kaikki suomalaisversion kaudet, junior-painos ja joitain täkäläisessä teeveessä esitettyjä muiden maiden versioita. Australian kotikokkien aiemmat tuotantokaudet ovat kuitenkin jääneet välistä, siskoni jatkuvasta hehkutuksesta huolimatta.

Pari viikkoa sitten flunssaisena etsin suoratoistopalveluista katsottavaa, kun silmiini osui aussien uusin kausi. Jo ensimmäisen jakson alkupuoliskolla kyynelehdin. Ohjelmasta oli osattu tehdä todella tunteisiin vetoava ja hyväntuulinen. Tuomarit olivat symppiksiä ja kannustavia ja kilpailijoiden tarinat samaistuttavia.

Siitä lähtien olemme katsoneet jaksoja miehen kanssa yhdessä, vähintään yhden per päivä. Olemme oppineet miltä näyttää krokotiilin liha, millaisia ovat inkamarjat ja mitä tarkoittaa leipurinkerma. Olemme seuranneet pastataikinan vaivaamista, majoneesin epäonnistumista ja viiriäisen puhdistamista luista ja ihmetelleet silmät suurina kokkaukseen hurahtaneitten tavisten taidonnäytteitä. Voittaja-annoksia, jotka voisi lisätä huippuravintolan listoille sellaisinaan.

masterchef-essu

Onnistuneiden annosten jujuna tuntuvat usein olevan erilaiset tekstuurit. On hampaissa rouskuvaa pekonimurua, suussa sulavaa moussea, tuhkaksi poltettua purjoa, rapeaksi pikkelöityjä vihanneksia, geelimäistä hyytelöä, samettista pyreetä, täydellisesti kypsynyttä lihaa tai kalaa ja kaiken kokoavaa kastiketta. Lautaselle kootaan useampia komponetteja samasta raaka-aineesta: inkivääriä crumblena, jäätelönä ja karamellisoituna. Lopputulos on kaunis katsella ja lähentelee taidetta.

Omassa keittiössäni harvoin yllän tai edes yritän päästä vastaaviin suorituksiin. Vaikka tykkään silloin tällöin syödä fine dining -ravintoloissa ja välillä hifistellä ja nysvätä itsekin, komponenttien määrässä en pärjää masterchefeille. Annoksen pikkutarkkaan sommitteluun ja pinsetein asetteluun kärsivällisyys tuskin koskaan tulee riittämään. Ruoka jäähtyy ja ruokaseura hermostuu.

Ruokafilosofiani noudattaa sanontaa vähemmän on enemmän, less is more. Yksinkertaista, hyvää ruokaa muutamista laadukkaista raaka-aineista. Tänä viikonloppuna se tarkoitti sitruunaperunoita ja broilerinsydämiä salvia-kermakastikkeessa. Lisukkeena pikkelöityjä porkkanoita ja vihersalaattia. Jälkiruuan löysi google: äidin ja isän pihapuusta poimitut omenat saivat kaverikseen uunissa paahdettua keksimurua ja nougatjäätelöä, joka haettiin lähikaupan pakastealtaasta. Inspiraatiosta kiitos HS:n ruokasivuille, joiden julkaiseman reseptin tuunasin suuhuni sopivaksi.

omenat

Jälkkäriohje vaikutti ensin monimutkaiselta, mutta osoittautui hyvinkin nopeaksi toteuttaa. Ihanan rapea keksimuru säesti voissa, sokerissa ja kanelissa pehmenneiden omenakuutioiden ja kermaisen jäätelön liittoa. Kun lahjaksi saamani musta mc-essu päälläni levittelin lasilautaselle murustettua, kullanruskeaa keksiä, asettelin päälle karamellisoituneita omenoita ja viimeistelin annoksen kuumalla lusikalla muotoillulla jäätelöpallolla, tunsin itseni lyhyen hetken ajan oman keittiöni masterchefiksi. Oikeaan kisaan minusta ei ikinä olisi.

Astetta hienompi omenamuru (2–3 nautiskelijalle)

keksi:
25 g huoneenlämpöistä voita
2 rkl neljänviljan hiutaleita
1 rkl vehnäjauhoja
1 rkl ruskeaa sokeria
1/2 rkl valkoista sokeria
25 g mantelijauhoa
1 tl kardemummaa

paistetut omenat:
omenaa kuutioituna
1–2 rkl tummaa ja/tai valkoista sokeria
1/2 tl kanelia
25 g voita

Tee ensin keksi. Sekoita kuivat aineet pehmeään voihin ja levitä leivinpaperoidulle pellille. Paista kullankeltaiseksi 200 asteessa n. 10 minuuttia. Tarkkaile keksiä, sen reunat palavat herkästi. Anna jäähtyä ja murustele. Kuutioi omena, kotimaisia ei tarvitse kuoria. Sulata voi pannulla tai pikkukattilassa ja heitä sekaan sokeri ja kaneli. Pyörittele omenakuutioita voi-sokeri-kanelissa, kunnes ne pehmenevät. Kokoa annos: alimmaiseksi keksimuru, väliin omenat ja päälle jäätelö.

omenamuruannos

Diplomi-insinöörin niksipirkka, osa I

Olemme todenneet, siskoni ja minä, olevamme taitavia keittiössä. Erikoistaitomme on neuvominen. Se ei rajoitu vain keittiöön, mutta siellä se jostain syystä korostuu. Älä noin tee, tee näin! Miten sä tuolla tavalla sipulin pilkot? Kannattaa hei käyttää puulusikkaa, ei sitä lastaa! Mikä täällä haisee, älä vaan polta sitä valkosipulia! Miksi perunakattilassa on noin paljon vettä, eihän se kiehu ikinä? Oikeesti, anna mä näytän!

Seuraavassa hetkessä huomaamme karkottaneemme apukädet kauas keittiöstä ja seisovamme hellan ääressä yksin. Marttyyreina jupisemme, kuinka tämäkin pitää taas hoitaa itse. Niin, miksiköhän?

Sinkkuvuosina olin tottunut kokkaamaan yksin ja omimaan keittiön tiukasti itselleni. Kun ruuanlaittoa rakastava mies sitten saapui taloon, vei sopeutuminen muutokseen kuukauden jos toisenkin. Samoin oli lauttasaarelaisen keittiön laita. Seurustelun alkuvaiheessa muistan miehen lykänneen käteeni Viini-lehden ja pyytäneen minua pysymään poissa keittiöstä hetken ajan. Ymmärrettävää, sillä minikokoiseen keittokomeroon ei olisi toinen kokki mahtunutkaan.

kuohuviinipullon avaaminen

Nykyään valtaamme keittiön vuorotellen. Apukäsiä on toki tarjolla, mutta tykkäämme molemmat touhuta omien tottumustemme mukaan ja mieluiten yksin. Pitkät kaavat, isommat dinnerit, ystävien kyläilyt ja ravintolapäivät hoituvat tietenkin yhdessä tuumin. Silloin tosin saattaa sattua niin, että toinen ei huomaa lavuaarissa jäähtyvää hilloketta, avaa vesihanan ja kaikki pitääkin aloittaa alusta. Been there, done that.

Pakko kuitenkin myöntää, että mies toi tullessaan kikkoja, jotka otin käyttöön kakistelematta. Insinööriluonne analysoi ja etsii parasta mahdollista toimintatapaa niin koodatessa kuin keittiössä. Samaistun, vaikka puoliksi humanisti olenkin. Voihan olla, että nämä niksit ovat tuttua kauraa kaikille kotikokeille siellä ruudun toisella puolen, mutta laitan silti jakoon viisi suosikkiani. Jatkoa seuraa, kuten osuvasta otsikosta päätellä voi.

Vesi ja elmukelmu. Sivele astian reuna vedellä, ennen kuin asetat tuorekelmun sen päälle. Vesi liimaa kelmun tiiviisti astian pintaan ja se pysyy paremmin paikallaan!

Avokadon kiven poistaminen veitsellä. Lyö terävän leikkuuveitsen terä pitkittäin kiven sisään ja väännä se irti. Tämän neuvon sain, kun koetin kammeta kiven irti veitsen kärjellä ja lipsautin terän sormeeni. Verta tuli ja paljon. Paremman tavan omaksumisen jälkeen veri ei ole virrannut, vaikka avokadoja kuluu tässä huushollissa useampi päivässä. Sattumaako?

avokadon kiven poistaminen

Taikinan vaivaaminen akkuporakoneella. Menikö Kenwood rikki? Eipä hätää! Kiinnitä taikinakoukku porakoneeseen ja anna mennä.

akkuporakone ja taikinakoukku

Taikinan nostattaminen tyhjässä uunissa. Laita taikinatiinu uuniin, sulje luukku ja sytytä uuniin valo. Uunin lamppu lämmittää ja auttaa taikinaa nousemaan. Jos uunissa on digitaalinen lämpömittari, käytä sitä ja sammuta valo, jos lämpötila nousee yli 30 asteen. Tähän mennessä olen nostattanut taikinani mikroaaltouunin suljetun luukun takana. Sekin on vedoton, mutta lämpö sieltä puuttuu.

Varrastikkujen liottaminen pullossa. Täytä tyhjä viini- tai mehupullo vedellä ja sujauta varrastikut sinne likoamaan. En edes muista miten tikut ennen liotin, lavuaarissa ehkä?

varrastikut likoamassa

Bubbling under:
Kuohuviinipullon avaaminen. Tämän niksin saimme viinimessuilla maistellessamme kuohuvaa. Poista suuosaa suojaava folio ja kierrä rautalanka auki, mutta ÄLÄ POISTA rautalankaa. Saat paremman otteen korkista, kun jätät rautalangan paikoilleen ja pullo aukeaa iisimmin. Kunpa olisin tiennyt tämän eräänäkin hääyönä, jolloin tv-kamerat olivat paikalla! Pro-vinkki: Jos joudut avaamaan pullon pimeässä, paina mieleesi, että rautalangassa on kunnollisessa kuohuviinissä kuusi kierrosta.

kuohuviinipullon korkki

Retkellä kotikaupungissa

Olen huomannut yhä useammin haaveilevani retkeilystä. Mielikuvissani vaellan tasaisen rauhallisesti häikäisevissä maisemissa Lapin kairoilla ja luonnonpuistojen kansallismaisemassa. Ruska on parhaimmillaan ja alkusyksyn aurinko lämmittää. Askel on kevyt ja päivämatkat sopivia. Teltan ovesta aukeaa näkymä metsälammelle tai purolle, ruoka valmistetaan avotulella ja se maistuu paremmalta kuin koskaan.

Seuraan kateellisena Pipo silmillä -blogin reissuamista ja retkeilyä. Hulppeita maisemakuvia Lapista ja Lofooteilta, tiettömien taivalten varsilta. Ahmin matkakertomuksia ja sieluni silmin näen itseni samassa touhussa, rinkka selässä ja mutaiset vaelluskengät hikisissä jaloissani.

kolilla

Totuus on kuitenkin toisenlainen. Pisin päivän aikana vaellusolosuhteissa taittamani matka on noin 20 kilometria: Ukko-Kolilta Ryläyksen näkötornille ja takaisin. Selässä vain pieni reppu ja jalassa järeät ja painavat kengät. Askel alkoi painaa paluumatkalla, ja joitain jyrkempiä mäkiä kavuttiin nelivedolla. Hirvikärpäset napsahtelivat tasaiseen tahtiin takille ja hiki valui. Viimeinen kilometri oli tahtojen taistelua. Se tunne, kun jalat eivät enää ota käskyjä vastaan, on jokseenkin käsittämätön. Kaikkensa antaneena voittajana valuin hotellin saunaosaston porealtaaseen ja mietin, oliko tässä mitään järkeä.

lauttasaaren kärjessä
mustikkamaalla

Kotisohvalla on helppo haaveilla. Kaukolämmitetyt patterit pitävät lämpötilan miellyttävänä, hanasta tulee puhdasta kylmää vettä ja vesiklosetti kuumine suihkuineen on kymmenen askelen päässä. Uuni paistaa ja hella keittää, kaapeissa on rajaton määrä mahdollisuuksia kokkaamiseen. Sylissä läppärin välityksellä koko maailma. Viltin alla maatessa voi miettiä, olisiko minusta oikeasti edes pitkän viikonlopun mittaiseen vaellukseen?

sisä-hattu
eväät sisä-hatussa

Oikeilla varusteilla ja järkevillä päivämatkoilla, ehkä. Ensin pitää kuitenkin harjoitella lähimaastossa ja päivittää retkikamppeet. Etsiä teltta varastosta, tsekata makuupussien ja -alustojen kunto ja hankkia kevyemmät kengät. Rinkkaakaan en omista, mutta sellaisen voi onneksi myös lainata. Vielä tänä syksynä lähden Nuuksioon tai Sipoonkorpeen sään ja hirvikärpästen armoille, kokeilen kokkaamista nuotiolla, testaan kerrospukeutumista merinovillaisiin vaatteisiin ja kuuntelen telttakankaan läpi öisen metsän ääniä.

kaunnissaaressa
laiturilla

Telttaöitä odotellessa teen päiväretkiä lähelle. Kuljeskelen Viikin Arboriossa, kierrän fillarilla Vanhankaupunginlahden, tallaan pitkospuita Lammassaaren kautta Kuusisaareen, ihastelen Kivinokan luonnonsuojelualuetta, poljen Lauttasaaren kärkeen ja kahlaan Sisä-Hattuun, istun Mustikkamaan kallioilla, virittelen riippumaton rantakoivuihin ja kaadan termospullosta kupillisen kaakaota.

vanhankaupunginlahti
siltasaaren auringonlasku

Lähiretken eväitä ei tarvitse punnita ja optimoida, vaan reppuun voi pakata vähän parempaakin apetta. Paloiteltua ananasta tai melonia ja torilta poimittuja puolukoita. Rapisevaan voipaperiin käärittyjä täytettyjä voileipiä tai vaikka kanasalaattia. Suklaakeksejä ja pienen pullon kylmää kuohuviiniä.

tomaattisalaatti
ilta kivinokalla

Eväsleipä kädessä ja kaakaomuki toisessa katson Helsinkiä, enkä lakkaa ihmettelemästä miten monimuotoinen, elävä ja kaunis se onkaan.

kruunuvuorenrannassa

Pitkä kuuma grillikesä

Pari päivää sitten kuuntelin radiosta, kuinka toimittajat hehkuttivat miten mahtavan lämmin heinäkuu meillä olikaan. Minun muistini mukaan heinäkuu oli sangen epävakainen, vaikka viimeinen viikko olikin aurinkoa ja lämpöä täynnä.

Onneksi grillikesä voi olla pitkä ja kuuma, vaikka päivät olisivatkin koleita ja pilvisiä. Grillin ääressä on aina lämmin. Ainakin, jos seisoo tarpeeksi lähellä hehkuvaa hiillosta.

parsaa ja kassleria

Minulla on tunnustus: en ole koskaan omistanut minkään valtakunnan grilliä. En edes sellaista huoltoasemaversiota, jolla kokkaaminen on kiinni tähtien asennosta ja tuulen suunnasta. Olen siis lokkeillut ja lämmitellyt kylmänkalseina kesäpäivinä toisten ihmisten hiilloksilla.

Ehkä aukko grillisivistyksessä on johtunut asumismuodosta. Keskustan ja Kallion kerrostaloissa oma parveke on luksusvaruste, eikä puistogrillailua varten viitsinyt kertakäyttögrilliä kummempaa hankkia. Rivitaloasumistakin kokeiltiin sillä seurauksella, että ero tuli ja uudenkarheat eksoottisten maiden puista veistetyt pihakalusteet menivät jakoon jo ensimmäisen vuoden jälkeen. Grilliä ei ehditty hankkia. Kymmenisen vuotta myöhemmin muutin nykyiseen kaksiooni, jossa on hulppea yli kuuden neliön lasitettu parveke, jota kesähuoneeksikin kutsutaan.

kanavartaat
vartaat lautasella

En osannut vieläkään kaivata omaa grilliä, eikä miehelläkään sellaista ollut. Vapun jälkeen huomasimme naapuriin ilmestyneen kaasugrillin. Parvekeaamiaisella päähän pälkähtänyt mielijohde ajoi nettiin etsimään tietoa parvekkeella grillaamisesta. Miten määritellään avotuli ja minkälaista grilliä omalla parvekkeella saa käyttää? Kävi ilmi, että sähkö-, kaasu- ja jopa hiiligrillit sallitaan, jos ne eivät aiheuta kohtuutonta haittaa naapureille. Vain kertakäyttögrilli tulkitaan avotuleksi.

Pian google tarjoili meille suomalaista designia – hiiligrilliä, jonka luvattiin olevan savuton ja sopivan parvekkeelle erinomaisesti. Siis savuton grilli? Kiinnostus heräsi ja parin tunnin päästä olimme tilanneet Harri Paakkasen muotoileman oranssikuorisen LotusGrillin verkkokaupasta. Sitten alkoi kärsimätön odotus.

burgerit
kootut grilliherkut

Grilli saapui viikkoa myöhemmin ja lunasti lupaamansa, se ei savuta ja hiillos riittää erinomaisesti kahden henkilön herkutteluun. Jutun juju on tiheäverkkoinen lieriö, jossa sytytysgeelillä kostutetut hiilet hehkuvat patterikäyttöisen säädettävän puhaltimen voimalla. En saa näistä kehuista pennin hyrrää, mutta hehkutan silti hieman lisää. Grillin ulkokuori ei kuumene, joten sen voi nostaa vaikka parvekkeen pöydälle tai siirtää paikasta toiseen jopa grillauksen aikana. Eikä haittaa, vaikka kömpelöisi koko höskän nurin, hiilet eivät karkaa säiliöstään mihinkään. Lisäksi kaikki osat voi pestä tiskikoneessa. Mukana tuli myös kantokassi, jossa grilli on roudattu lähikallioille kerran jos toisenkin. Aukko grillisivistyksessäni on paikattu.

Ensimmäinen grillauskerta
Grilli kantolaukussa

Grilliin on tänä kesänä heitelty jos jonkinlaista sorttimenttiä. Vihreää parsaa ja ulkoministerimme suosikkia, rehellistä suomalaista kassleria. Kanavartaita ja nieriää. Jauhelihapihvejä burgereihin ja raakamakkaroita hodareihin. Kokonaisia sipuleita, paprikoita ja tomaatteja. Valko-, parsa- ja kukkakaalia, fenkolia, kesäkurpitsaa, vesimelonia, ananasta, nektariineja ja leipää.

nektariinit

Ja tietysti suklaabanaaneita, maailman helpointa jälkiruokaa: leikkaa viilto kuorimattomaan banaaniin, painele paloiteltu (tumma) suklaa viiltoon, grillaa kunnes kuoret tummuvat ja suklaa sulaa. Lusikoi lopputulos suuhusi suoraan kuoresta – jätskin kanssa tai ilman.

image

Vielä ehtii! Sen pallogrillinkin voi ottaa mukaan – laiturille, rantakalliolle, vaikka kerrostalon yhteiselle pihalle, jos naapurit on kivoja. Useimmiten isommassa kaasugrillissäkin on pyörät alla, mikä estää rullailemasta sitä omasta rivaripihasta vaikka lähibiitsille tai puistoon? Viranomaiset eivät ainakaan Helsingissä ala ryppyilemään, kun noudatat muutamaa sääntöä: sijoita grilli palamattomalle alustalle, älä kaada kuumia hiiliä jäteastiaan ja siivoa roskasi. Ny rillaamaan!

grillausta mustikkamaalla